Yksi intohimo mulla on ollut monta vuotta. Sellainen, jota ei mitkään heppoiset trendit ja ilmiöt horjuta. Sellainen, joka palaa iäti kuten tuli Vapaudenpatsaan soihdussa (eikun, se taisikin nyt sammua hetkeksi hirmumyrskyn ansiosta), eikä vapise vaikeinakaan aikoina. Ne ovat ”mustat nahkakengät”.
Tällä hetkellä omistan nämä kuvissa näkyvät yhdeksän paria aitonahkaisia, mustia kenkiä. Näiden lisäksi vintin kanahäkistä taitaa löytyä ainakin yhdet talvikengät, mummin vanhat. Jotenkin aina löydän itseni kaupan tai kirpputorin kassalta mustan kenkäparin kanssa. En usko, että nämä menevät koskaan pois muodista. Tai voiko nahka ylipäänsä joskus olla halveksittu, hyljeksitty materiaali? Etenkään tällaisina aikoina, kun ollaankin ymmärretty, että ne mummin vanhat nahkaiset talvisaappaat ovatkin ne kaikkein kestävimmät. Ja se upouusi, halpatuotannon tekonahkainen pari hajosikin sitten kolmannella käyttökerralla, eikä reklamaatioon ollut asiaa. Myyjä tokaisee, että ainahan kengät hajoavat nykyään muutaman kerran jälkeen.
No, eivät onneksi kaikki. Varsin laadukasta kampetta tehdään nykyäänkin, kiitos kunnon kenkätehtailijoiden. Kuitenkin huomaan, että suurin osa kenkäaarteistani on niitä monen kymmenen vuoden takaisia. Sitten on Vagabondia, jolle sydämeni niin suuresti pampattaa. Toisilla nämä lempparit ovat Converset, toisilla piikkikorkoiset, toisilla beiget mokkanahkaiset. Minulla ne ovat nämä. On kiksejä antavaa huomata, että hiljalleen onkin ostanut niin hyviä kenkiä, ettei mitään tarvitse heittää pois ja vaatekaappi valmistuu pikku hiljaa.
