Hyvää perjantai-iltaa. Tyhmä minä, tyhmä minä, kun vasta nyt saan Lontoon kuvia irti kovalevyn syövereistä. Nyt niitä kuitenkin satelisi useampi kymmenen kappaletta. Kaikki räpsittyjä urbaanin haahuiluni lomassa. Niin kuin sanoin jo aiemmin, lomani ei ollutkaan aivan tavallinen Lontoon neitsytloma. Huomasin heti alkuunsa, että aika on niin kortilla, että jätän suosiolla kaiken turistihehkutuksen ensi kertaan. Ja haluan todella, että ensi kerta tulee pian.

Nyt keskityin vain siihen, että voin astella kaduilla tietämättä päämäärää. Että voin istua kauniiseen kuppilaan kun siltä tuntuu, risteillä metroilla ja opetella asemien nimiä ulkoa. Että voin ihailla arkkitehtuuria, värejä, syksyä ja sateita. Että voin kääntyä pääteiltä pikkuisille sivuteille ja esittää olevani paikallinen (onnistuin ainakin jollain tasolla, sillä useampi kysyi minulta tietä). Että voin vain seurata väkijoukkoa ja päätyä markkinoille, toreille ja tapahtumiin.

Parhaimpia hetkiä tällaisella yksinäisellä ja vähemmän yksinäisellä reissulla on, kun löytää jotain uutta ja arvaamatonta. Ruotsalaisen naisen pitämän karkkikaupan, jossa kiitokseksi voikin sanoa tack tack. Tai frozen yoghurt -kuppilan, jonka katto on täynnä väriävaihtavia valopalloja ja seinällä on suuria kauniita maalauksia. 

Ihan yksikseni en kuitenkaan koko aikaani haahuillut, vaan sain yöpaikat ystäviltä ja samalla viettää laatuaikaa. Voivoivoi ja kukas muukaan oli ensimmäisten päivien rakas seuralaiseni, kun vanha ystävä, Ville-veli. Hän, joka on tämän blogin ulkoasunkin vääntänyt kokoon. Ei oltu nähty sitten hääpäivän. Sohvapaikat kanssani jakoi myös Alma, josta minulla on hauska muisto: sain hänen sänkynsä lainaksi vuodeksi, kun hän muutti Australiaan vuodeksi 2010-2011. Viikonloppuna sakkiin liittyi vielä Villen sisko ystävineen, mutta minä suunnittelin siinä vaiheessa jo omia polkujani.

Ja siinä onkin koko reissun ainoa kuva itsestäni. Ihan iloisena reissulaisena, väsyneenä kilometreistä kengänpohjissa. Matkassani oli ainoastaan yhdet kengät ja yhdet farkut, en jaksanut rahdata muutaman päivän ajaksi paljoakaan. Repussa kaikki tarvittava ja siinä se. Huomasin myös, että ilman karttaa pärjää pitkälle, kun vain osaa käyttää metroja. Tuli nähtyä keskustaa, mutta sitäkin enemmän Camdenia, Notting Hilliä ja muita satunnaisia seutuja. Mikään ei kuitenkaan voittanut Bricklanea, kiitos teille vinkkauksesta. Siellä taiteen ja vintagen keskellä mieleni lepäsi kunnolla. Kaikki ne katumaalaukset ja pienet kivijalkaliikkeet. Joskus vielä kierrän kaikki kadut oikein kunnolla kartan kanssa. Sellaisen kartan, jossa on kaunis graafinen ilme, ja joka on matkassa ruttaantunut.

Paras yksittäinen muisto reissusta on sunnuntai-aamulta, kun pakkasin reppuni jo aamusta päivää varten ja otin metron Bricklaneen. En suoraan sanoen tiennyt mitä odottaa, mutta tiesin että vintagemarkkinoita pidettäisiin jossain päin siellä. Päädyin Sunday Up Marketille ja kiersin siellä varmaan kaksi ja puoli tuntia. Paljon ruokaa, leivoksia, koruja, kenkiä, vaatteita.. paljon ihmisiä ja naistenvessoihin tietysti viisi kertaa yhtä pitkät jonot kuin miesten. Oma britti-aksenttinen small talkini jäi vähän kömöseksi, mutta hymy korvaa kaiken.

Kun Villen sisko kavereineen valloitti sohvapaikat, otin oma-alotteisesti suunnan muille apajille. Sainkin viimeisiksi öiksi Angelista 120-senttisen sängyn kaverinkaverin kautta, joka majailee kauniissa talossa kämppistensä kanssa. Sain herätä Lontoon kaatosateeseen, joten ainakin yksi turistijuttu täytyy ruksia: Lontoon sade, check!

Toivottavasti vinkittömästä jutusta huolimatta saitte tunnelmista kiinni. Nyt katson Amelién loppuun, teen mansikkabanaani-smoothien ja ryömin peiton alle. Nukun aamulla pitkään ja nautin viikonlopun työvuoroista. Hyvää yötä kaikille.

Henriikka