Minulla on teille vinkki viikonlopuksi. Se on ystävieni lanseeraama tapahtuma, joka kulkee nimellä ”vaihtajaiset”. Ideana on, että kaveriporukka tuo kasan itselleen turhiksi käyneitä vaatteita samaan huusholliin, ja sitten vaatteet ja mahdolliset muut romppeet laitetaan uusiokäyttöön kaverin päällä. Ja miksipä tässä välttämättä täytyisi olla kyse edes jostain kiinteästä kaveripossesta? Voihan joukossa olla tuntemattomiakin? Ja tälläisilla keleillä vaihtajaiset voivat olla piknikin muodossa pihamaalla.
Olin itse elämäni ensimmäistä kertaa osallisena tässä hullutuksessa. Vajaa kymmenen tyttöä toi jätesäkeissä ja Ikea-kasseissa turhat vaatteensa erään ystäväni kotiin. Jätesäkkejä tyhjennettiin erissä keskellä lattiaa, ja siinä sitten sai tonkia. Soviteltiin ja mallailtiin, ja toisin kuin voisi kuvitella, kissatappeluita ei syntynyt! Kai siinä tapauksessa voitaisiin turvautua kivi-paperi-sakset-meininkeihin. Tai ratkaista riepuriidat järkevin kompromissein, jos porukka on sellainen, että järki pelaa vielä uusien vaatteidenkin äärellä. Vaihtajaisissa on se hyvä puoli, että kaikki on ilmaista. Sitä saattaa napata matkaansa jotakin, josta ei ole aivan varma. Muutaman vaatekappaleen, jota haluaa kokeilla, vaikkei koskaan ostaisi sellaista kaupasta tai ehkä kirpputoriltakaan. Oma saaliini oli seuraavanlainen:
 |
| Kolmiokaulus-neule. Kolmiokaulukset ovat olleet NEVER-listallani niin kauan kuin muistan. Olenko kasvamassa aikuiseksi vai mitä mitä? Voi olla, että tämä päätyy seuraavaan kirppispöytään, mutta kokeillaan. |
 |
| Kukkakuosinen sortsihaalari. Mikä veikeä ilmestys! Tämän nappasin enemmänkin kotiasuksi, kuin julkiseen käyttöön. |
 |
| Neonvihreä juoksutoppi. Superlöytö! |
 |
| Inkkariviitta. Tule, tule syksyn viileys ja kynttiläillat! |
 |
| Retrokuosinen t-paita. Tulee mummola mieleen. |
 |
| Kultainen pipo. En aijo todellakaan käyttää tätä kuvassa näkyvällä tavalla, nuttura oli tässä vain pikkuisen tiellä. |
 |
| Lyhyt, valkoinen neule. Toinen NEVER-listalainen. Let’s see, let’s see… |
Santtu Parkkonen kirjoitti Metro-lehteen 18.kesäkuuta seuraavaa:
”On olemassa joukko ihmisiä, jotka toimivat toisin. He avaavat elämänsä ja ajatuksensa blogeissa, eivätkä kainostele tuoda esiin hyviä puoliaan. Tyylibloggarit päivittävät itsestään vähintää viikottain, useimmat päivittäin tukun kuvia verkkoon. He suhtautuvat elämäänsä kuin pienet lapset. Tuossa olen minä, minä olen mahtava, vaatteeni ovat mahtavia!”
Olen pohtinut tätä tekstiä paljon ja sitä, kuinka paikkansapitävä se kohdallani ja ylipäänsä on. Näitä kuvia katsellessani ajattelen vain, että kylläpä näytän kerrassaan väsyneeltä. Väsyneeltä, turhautuneelta ja hivenen väkinäiseltä. En ole todellakaan ”mahtava minä”. Kuitenkin palaute on usein senmukaista, että mieluummin vaatteet esiteltyinä päällä, kuin riippumassa seinää vasten henkarissa. Pitääkö tämä paikkansa? Tämän blogin keskiössä on tyyli, jonka haluaisin kehittää lähelle mahtavuutta. Huudanko kuitenkin tässä koko ajan sivussa, että olen itse mahtava? Ehkä jatkan pohtimista.
Nyt vaihtajaisia suunnittelemaan!
-Henriikka
