Viime viikonlopun kuvilla jatketaan: aikaistettu isänpäivä meni rennoin fiboin lapsuuden maisemissa. Puin päälleni Monkin pitsibodyn, KappAhlin viitan ja henkkamaukan löysät pökät. Tukka tiukasti nutturalle, että naaman iho pysyy siloisena ja silmät mukavasti vinoina. Valmistauduin henkisesti muutaman asukuvaan vanhempieni kotipihalla. Kotona käymässä olivat myös sisareni ja rakkaat veljeni. Siskoni lupautui uskollisesti valokuvaamaan..
Tähän asti kaikki meni oikein hienosti. Siskoni otti minut melkein tosissaan, huolimatta hieman kehnoista poseerauksista. Niitähän muotiblogit ovat täynnä (Mahtavaa, tavallisia ihmisiä!). Hän räpsi kuvia, vaikka tuuli kylmästi ja televisio kutsui.
Yllättäen sain kutenkin huomata, että myös muu perhe tuki minua harrastuksessani. Isoveljeni tuli mukaan kuviin luomaan taiteellista tilannekuvan tuntua ja totta kai hän halusi myös antaa henkisen puolen tukensa ja turvansa rakkaalle sisarelleen..
Pitäisikö minun ehkä tehdä johtopäätös, ettei minua oteta ihan tosissaan? Että mukana saattoi olla hieman ivaa ja pilkkaa? Hmm.
Henriikka