Lepardikuoseissa jälleen. Tai ehkä seepra.

15-vuotiaaksi kuvittelin, että minun olisi kuulunut syntyä pojaksi. Tykkäsin lapsena Prätkähiiristä, pörräilin pikkuautojen kanssa parkkitalossa ja halkesin ylpeydestä, kun pääsin mukaan isoveljien ja niiden kavereiden leikkiin. Ja muistan senkin, kun ne kaksosveljekset oli mukana purkkiksessa ja minä jäin, niin niiden piti mennä samaan piiloon. Sen takia tietenkin, että pystyin huutamaan ne samalla kertaa, kun en erottanut toista toisesta. Rakastin majoja, liikuntaa ja painimista. Alkuteiniajassa (onko sellaista?) jätin meikkaamatta, yritin pärjätä poikien pallopeleissä ja vakuuttelin, kuinka kovaa oikeasta nyrkistäni lähtee.
Jossain se napsahti sitten. Ehkä 16-17-vuotiaana. Miten mainiota olla naispuolinen eliö. Otin löysien farkkujen, pipojen ja telttahuppareitten rinnalle mekkoja ja meikkiä, kultaa ja kimalletta. En överisti, mutta aloin haalian niitä hiljalleen mukavuusalueeni rajojen sisäpuolelle. Kettuilua sain jo ripsiväristä, saati sitten jos satuin vaikka rajaamaan silmäni. Hissukseen hissukseen, juhliin saatoin laittaa jopa hameen. Poikatyttö-unelma on jäänyt. Viime vuonna ostin ensimmäiset korkokengät ja nyt saatan laittaa mekon vaikka keskiviikkona. Onpa mukavaa tuntea olonsa mukavaksi vähän hienommatkin hepeneet yllä.
Tässä eräs mekkoni, jonka saatan laittaa vaikka tiistaina: kirpputoriltä löytynyt eläinkuosinen polven-yli-mekko. Tällä kertaa yhdistin siihen ruskean vyön ja Lindexin viittmaisen paidan. Tukan harjasin toiselle puolelle päätä. Kyllä minä taidan näyttää ihan oman sukupuoleni edustajalta.
Vieläkin inhottaa aamun meikkihetket, jos en pärjää pallopelissä ja jos häviän verbaalisen sanataiston kaveripojalle ja hän kommentoi häviööni: ”nainen”. Mutta seison sentään ylpeänä omalla puolellani.
ÖITÄ pus! Henriikka

Donitsien ylistys!

Heehee tämä oli alkukevennys. Ja hämäys. Sillä niinkuin eilen jo uumoilin, niin aion jauhaa hetkisen hiusdonitseista. Urbaanisanakirja.com avasikin donitsin merkityksiä näin:
1) sokeripäällysteinen, renkaanmuotoinen munkkirinkilä
2) munkkirinkilän muotoinen froteepäällysteinen kuminauharengas, jolla tukka sidotaan poninhännälle
3) hyvä onni
Ensimmäisen hyväksyn, toisen pikkuisilla säännöksillä: kai sitä nyt saa nutturankin tehdä ja onko tuo froteekaan niin välttämätön? Kolmannesta on kokemuksia vain munkki-sanalla, olenko jälkeen jäänyt kun en ole koskaan kuullut kenenkään sanovan: ”kylläpäs mulla kävi donitsi!” (?)
Joka tapauksessa olen ottanut lapsuusvuosieni jälkeen uudestaan käyttööni nämä herttaiset hiusdonitsit. Inspiraationi sain Taiwanilaisista tytöistä, jotka käyttivät donitseja päivittäin. Ja eräs ystäväni kietoo tukkansa donitsille syystä, että haluaa saada hiuksensa näyttämään paksummilta. Itselläni ykkösmotiivit on nostalgia ja donitsien fanki-meininki- Olen kuitenkin myös huomannut, etteivät hiukset kärsi läheskään yhtä lailla pehmeistä rinkuloista, kuin vaikka normaaleista ponnareista. 
Oranssinruskea samettinen löytyi Valtterin kirpputorilta, harmaa pitsinen, kukkakuosinen ja valkoinen silkkirinkula ovat tuliaisia Taiwanista. Kukkakuvioisen minulle lahjoitti paikallisen huumekodin asukki, muutaman vuoden minua vanhempi tyttö, joka oli kovaa vauhtia paranemaan päin. Kukkakuvioinen on myös lähinnä lapsuuteni hiushökötyksiä: Värit ja kuosit olivat in, eivätkä nuo kolme neutraalimpaa olisi kelvanneet silloin. Lapsuuden lempparini oli kirkkaankeltainen, viidakkokuovioinen rinkula.

 Nyt duuniin  ja iltajunalla vapaaviikonlopuksi perheen luo. Täydellistä.

Henriikka

Kuva: Arnolds

Vakosamettihousuinen nainen

Käväisin viime sunnuntaina kirjamessuilla ja nytpä vähän kuvia siitä. Tarkoituksenani oli laittaa tähän uusien vakosamettihousujeni kunniaksi laulun sanat Leevi and The Leevingsiltä kipaleesta Vakosamettihousuinen mies. Se oli kuitenkin liian siveetön mielestäin, mikä pettymys. Seuraavaksi googletin Irwiniltä simmarit, sammarit, kummarit ja pipo (vaikkei minulla olekaan kuin ne sammarit). Se taasen oli niin idioottimainen, että jää laittamatta.
Laitan kuitenkin sen alun, niin pääsette sammari-fiilikseen:
Simmarit damdadaa,
Sammarit damdadaa,
Kummarit damdadaa.
Niin ja pipo myös. 

Nillä mentiin sivistymään messutunnelmaan: Pitkähihainen viininpunainen T-paita Ginasta, valkoinen Anttilan (pus anttila) neuletakki, vakosametit from Monki, herrainkengät ja laukku sekä lapaset kirppikseltä. H&M:n miestenosaston kaulaliina ja Seppälän ego-lasit. Oranssit korvarinkulat Tallinnan torilta.
JA KYLLÄ. Tuo mikä päässäni keikkuu on ihana 90-luvun donitsi! Ne ovat ottaneet paikan jälleen sydämessäni ja aijonkin ylistää niitä tässä lähipäivinä lisää. Ai että.

Messut oli huget, niin kuin joka vuosi. Itse olin ensikertalainen ja suu pyöreänä tuijotin virtailevaa ihmismäärää ja jättikustantamojen valtaa -kylläpä kuulostan siltä, etten olisi ennen suurta ihmismäärää nähnyt. Joka tapauksessa yllätyin tapahtuman suuruudesta. Vaeltelin ympäriinsä tehden vähän raporttia Kirjamessuja koskevaa koulutehtävää varten, etsiskellen ilmaiskarkkeja ja kuunnellen muutaman kirjailijahaastattelun. Ja lehtimyyntipisteeltä tilasin Dekon seuraavaksi vuodeksi, jesjesjesjesjes.

Madventures-sarjan Tunna ja Riku pääsivät piinapenkkiin ja kuuntelin heidän haastattelunsa uudesta kirjasta ”Mad World – Seikkailijan Atlas”. Siis ei voi muuta sanoa, että on noi jäbät kyllä matkustaneet. Pian ilmestyvässä uudessa kirjassa on heidän sanojensa mukaan ”maailma yksissä kansissa”, ja maan yleisperustietojen lisäksi on tarjolla paljon muutakin.

Kirjamessut on siitä hyvät, että rinnalla kulkee muitakin messuja. Ruoka ja viini -messuilla söin ilmaisnäytteitä lounaan verran ja Musiikki-messujen viinylit houkuttelivat hipelöimään. Kuvagalleriassa haltioiduin niin suuresti, etten tajunnut ottaa yhtäkään valokuvaa. Josko selviäisitte tämän illan tuijotellen näitä Englantilaisia nougaita. Nougatteja?

Kuka muu oli messuilla? Kuinka viihdyitte vilinässä ja hälinässä? Ei vitsi, huomenna on taas viikonloppu. Aika menee niin nopeesti, kohtahan tässä jo kuolee ja kuopataan. 
Henriikka