Langin Kauppahuone Raahessa – uniikki majatalo, kahvila ja juhlatila täynnä tarinoita

1
–
matkustus, yhteistyöTags: , , , , , , , , , , , ,

Kaupallinen yhteistyö: Langin Kauppahuone, Botnia Outdoor, Meriraahe

Sydämeni läpättelee persoonallisille ja sydämellä tehdyille ja pyöritetyille majapaikoille – niin hotelleille, hostelleille, Airbnb-asunnoille kuin bed & breakfast -paikoillekin. Yhden elämäni ihanimman löysin tänä kesänä purjelaivakauden Raahesta, kun vietin merellistä viikonloppua majoittuen Langin Kauppahuoneella.

Minne tahansa kauppahuoneella kulkikin, kaikkialla oli tarinoita ympärillä – jokainen huone on erilainen ja eri tarinan inspiroima. Itse majoituin Kauppaneuvoksen Zachris Franzénin tyttären, Jennyn huoneessa, jonne mööpeleitä, tapetteja ja kankaita oli hankittu ulkomailta saakka: huoneen arvokas sisustus oli selvästi kauempaa Raaheen uitettu.

Vaikka itse en punaisessa T-paidassa ja farkuissani istunut aivan kultaisiin kehyksiin, pystyin melkein tuntea, kuinka hienohelmaiset ja -lahkeiset kadunkulkijat kuiskuttelivat ikkunan alla katkeransuloisia juoruja kauniista tapettikuvioistani.

Langin Kauppahuoneen kunnostus on hieno tarina sinnikkyydestä ja visiosta. (Okei, lievästä hulluudesta myös.)

Pietari Brahe seisoo ylväästi Raahen vanhan kaupungin keskellä, Pekkatorin kyljessä. Torin reunalla nousee puurakennuksia, joista löytyy myös vasta eroon herännyt Langin Kauppahuone. Piia Vähäsalo ja Pasi Siipola tarttuivat valtavaan haasteeseen: Vanha kauppahuone kunnostettiin hetkessä ajan henkeä kunnioittaen majapaikaksi, kahvilaksi ja juhlatilaksi, eikä visioille näy loppua.

Juttelin itse vierailuviikonloppunani paljon Piian kanssa ja en voinut kuin suu auki kuunnella juttuja: ”Joo, me nyt ostettiin vielä tuosta tuo rakennus ja ajateltiin tehdä siitä ensi kesäksi sauna. Joo… tähän tulee varmaan eläimiä. On tarkoitus, että täällä voi alkaa pitää juhlia ja vaikka lauluiltoja…” Kuuntelin koko ajan ajatellen, että minulle tätä samaa energiaa ja rohkeutta kiitos! ”Joo nämä on käsinpainetut tapetit ranskasta… Voi että, tuo verholaskos on tuolla vähän vinksallaan, odotas korjaan… tällä lailla verhot laitettiin silloinkin.”

Vietin Langilla viikonlopun, perjantai-illasta sunnuntaihin. Tuntui kuitenkin, että merellinen viikonloppu olisi kestänyt pidempään, sillä kaksi vuorokautta olivat kuin aikamatka menneeseen. Heti perjantaina hipsiessäni sisälle, päälleni tulvahti sellainen historian aalto, että alta pois. Ja minähän en edes ole mikään historia-fanaatikko, todellakaan. Mutta kun täällä asiat osattiin sanallistaa ihmisten ja tarinoiden kautta, niin kummasti olikin kiinnostavaa.

Sitä paitsi kaikkialla näkyi yksityiskohtia: jo-mainittu verhojen laskostus, taulut, aterimet, henkilökunnan asut… Eikä kuitenkaan tullut sellainen kiusallinen olo, kuin olisi joutunut väkivängällä johonkin huonoon larppiin. Kaikki oli toteutettu hienosti, pieniäkin asioita ajatellen, ja itse sai kuitenkin kulkea ihan omana, 2010-luvun itsenään. (Inhoan sellaista puolivillaista ja osallistavaa, että ovella päähän isketään joku vanha, haiseva hilkka, ja kuitenkin kaikki on lopulta Ikeaa. Pahoittelut kärjistyksestä.)

Langin Kauppahuone avattiin viime vuonna. Tällä hetkellä 1800-luvun miljööstä löytyy vajaa 100 asiakaspaikkaa ja nukkumapaikkojakin löytyy parille kymmenelle: uniikkien huoneiden lisäksi pihapiiristä on varattavissa myös erillinen Kapteenin huoneisto. Tiloissa järjestään myös juhlia ja siellä toimii aktiivinen kahvila, joka on löydetty hyvin myös paikallisten keskuudessa. Istuessani kakkupalalla tai salaattilounaalla, kävi ympärillä mukava, hyväntuulinen hälinä.

Perjantain otin aikaa siihen, että hipsin sinne tänne talossa, kuuntelin haltioissani Piian tarinoita rakennuksista ja Raahesta. Illalla lähdin vielä kävelemään vanhan kaupungin katuja. Kauniita puutaloja pystyy tuijottamaan vaikka kuinka kauan, etenkin kun haaveilee muuttavansa niistä jokaiseen. Illalla nukahdin rapeisiin lakanoihin. (Joo, inhoan tätä adjektiivia hotellilakanoista, mutta kun nämä oikeasti olivat sellaiset: rouheat, rapeat ja tarkkaanvalitut pellavalakanat. Ei sellaiset ällölötköt, vaan ylellisen ryhdikkäät.)

Lappuhaalareistani ja sotkunutturastani huolimatta tunsin koko viikonlopun olevani prinsessa. Jenny-Rouvan huoneessa astellessani, rauhakseltaan hedelmälautaselta herkkuja napsiessani voimaannuin henkisesti tuntuvan määrän, kun taas fyysinen akku latautui pitkillä unilla. En tiedä kuinka olisi käynyt, jos olisin nukkunut vaikka Väentuvassa, Puotineitten huoneessa tai Merikapteenin hytissä – ehkä Jenny oli juuri sopiva alter-ego loppukesään.

Aamiaisella tarjottiin gluteenittomia, juuri paistettuja lettuja, tuoreita sämpylöitä ja paikan päällä tehtyä pannukakkua. Kaikki oli talossa tehtyä, huolella mietittyä. Kaikki astiat olivat antiikkisia, tarkoin vaalittuja ja valittuja. Joojoo, hehkutan hehkutan, mutta kun on hehkuttamisen arvoista.
   

Olisin helposti hipsinyt ympäri Kauppahuonetta ja pihapiiriä koko viikonlopun, mutta merellinen viikonloppuni piti sisällään muutakin: lauantaina melottiin, sunnuntaina risteiltiin. Molemmista olin tosi innoissani, etenkin, kun aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja asteita oli reippaasti yli 20.

Lauantaina iltapäivällä suuntasin askeleeni vartin kävelymatkan päähän, Botnia Outdoorin toimipisteelle. Sieltä starttailee vähintään elokuun loppuun saakka jokaviikkoiset, ohjatut melontaretket.Luullakseni sama homma jatkuu taas ensi vuonna, niin kuin on ollut edellisinäkin. Kolmen tunnin merimelonta pienryhmässä, sisältäen kaikki lainavarusteet sekä breikin kahvilla ja herkulla, oli hinnaltaan 35 euroa. Anteeksi mitä! Aivan superedullinen.

Olin kaivannut kajakkiin. Vaikka tykästyinkin kouluvuoden aikana intiaanikanoottiin ikihyväksi, on kajakissa oma tunnelmansa – tuntuu, että tyynellä se menee eteenpäin aivan itsestään. Oli kiva huomata myös se, etteivät opiskelut olleet menneet ihan harakoille. Olin selvästi kehittynyt viime kesästä.

Killuin keltaisessa kanootissani, imin itseeni aurinkoa reilun rasvakerroksen läpi ja napsin välillä selfieitä. Opas kertoi innostavasti Raahesta, merestä ja saaristosta, sekä alueen historiasta ja nykypäivästä. Itse kyselin erityisesti retkeilymahdollisuuksista, laavuista, nuotiopaikoista ja muusta sellaisesta, joka sai minut tekemään vakaan päätöksen pidemmästä Raahen kanootti- tai kajakkiretkestä lähivuosina.

Retkemme suuntasi Iso-Kraaseliin, jossa nautimme kahvit ja kauraomenapaistokset ja tutustuimme vanhaan luotsimajaan sekä Pookiin. (Ai mikä Pooki on? No veikeän sanan lisäksi se on valoton majakka, tuollainen törpelö kuvaa alempana, jonka avulla suunnistetaan.)

Saaristomaisema on kyllä aivan omanlaistaa. Yksi Raahen parhaita puolia on se, että meri on koko ajan jotenkin fyysisesti mutta myös henkisesti läsnä. Meri tuntuu liittyvän vähän kaikkeen, se on ikäänkuin mielentila.

Olen viettänyt paljon aikaa järvillä, mutta merelle en juurikaan. Meri kiehtoo, mutta siinä on myös paljon opittavaa. Viime viikollahan olin purjehtimassa Helsingin edustajalla, joten sentään muutama merikokemus on tällekin kesälle. Toivon mukaan ensi kesänä kerrytän vielä enemmän.

Olin hehkuttanut seuraajilleni jo useita päiviä, että tämä on ensimmäinen kertani Raahessa ikinä koskaan!

Vaan väärinpä luulin, vaikka vähän naurattaakin koko hönö tarina. Nimittäin lauantaina, jo lähes vuorokauden Raahessa viettäneeni, ohitin tämän yllä olevan kuvan vihreän talon. Mietin samantien mielessäni, että tuossa talossa haluaisin asua… kunnes tajusin, että olen päättänyt ihan saman joskus aiemminkin.

Nopea googlaus tuotti tulosta: minähän vietin Raahessa kaunista kesäpäivää jo viime kesänä Suomi-roadtripillämme. Kiertelimme vanhaa kaupunkia, makasin hellettä paossa Prisman pakastealtailla, söin vesimelonin muotoista mehujäätä ja osallistuimme keskustassa senioreiden yhteislaulutapahtumaan. Anteeksi, mutta kuinka huono paikkamuisti voi ihmisellä olla? On se helppoa, kun voi aina mennä tuttuihinkin paikkoihin kuin ei olisi koskaan käynytkään. Kaikki uutta ja ihmeellistä.

Lupasin kyllä itselleni, että tästä lähtien muistan viettäneeni aikaa Raahessa. Anteeksi Raahe – syy ei ole sinussa, vaan minussa.

Langin Kauppahuoneen lisäksi olin saapunut Raaheen myös toisen asian vuoksi: tutustumaan kotimaiseen Utuaan, jonka sydän, showroom ja lippulaivaliike löytyvät Kauppahuoneen kyljestä. Sijainti ei ole sattumaa, sillä niinkuin Langin, myös Utuan takaa löytyy samainen Piia, jonka idearikkaudesta ja energiasta nappaisin mielelläni pienen siivun itselleni.

Utualla on myös brändimyymälä Helsingissä, Aleksanterinkadulla, mutta palaan kuitenkin kunnolla siihen vasta ensi maanantaina. En siis vielä paljasta muuta kuin että laukut ovat ihania. Ja sen, että laadukkaat nahkalaukut suunnitellaan Suomessa ja valmistetaan käsityönä vastuullisesti Kreikassa. Tuotantoerät ovat pieniä, ja laukut suunniteltu kestämään ikää ja kulutusta.

Itse lähdin lippulaivaliikkeestä ensimmäisen Utuani kanssa. Vaan maanantaina vasta paljastan minkä. Dippadappadaa, sillä olen ärsyttävä.

Myös Langin Kauppahuoneella, kahvilan yhteydessä on oma putiikkinsa.

Piia kierrätti minua lauantaiaamuna tiluksillaan  ja kertoi samalla myös putiikin ideasta. Hän oli vieroksunut ajatusta klassista turistirihkamaa myyvästä puljusta, joten hän oli päättänyt toteuttaa myymälänkin historiaa kunnioittaen. Hän oli selvittänyt, mitä kaikkea perinteistä Raahessa aikoinaan oli ja mitä sinne purjelaivoilla maailmalta tuotiin. Tämän pohjalta hän otti tuotteita nykyiseen putiikkiin myyntiin: muun muassa kompiaisia (raahelaisia klassikkomakeisia), Marseille-saippuaa, posliinisia laivakoiria ja laadukkaita luonnontekstiilejä. Kaikki tietysti uusia ja käyttöpäiväisiä, mutta ideat ovat historiasta.

Näiden lisäksi putiikissa on harkittu valikoima Raahe-tuotteita, kuten pookien fanikamoja.


Olin päättänyt pyhittää pitkän lauantai-illan auringonlaskun ihailulle, vaan enpä muistanut, että pohjoisessa aurinko laskeekin vielä tuolloin huomattavan paljon etelää myöhemmin. Niinpä aikaa jäi pitkään kahvikupilliseen sekä Raahen kehuttuun kiinalaiseen, joka on eriskummallisen korkean tornitalon huipulla (muistaakseni 13.kerros).

Sen jälkeen huristelin lainaskootterillani sopivaa auringonlaskupaikkaa etsimään. Sen voin muuten sanoa varmasti, että skootterilla en ollut oikeasti ajanut koskaan. Se oli MAHTAVAA, vaikkakin tuntui myös vähän hasardilta alkuun. Lisäksi petyin hivenen, kun omissa mielikuvissani näytin Amelien Ninolta tai vähintäänkin Lizzie McGuirelta Roomassa, kunnes etukameraan kurkatessani ruudulla oli vain valtava kypärä ja puristuneet posket. No, unohdin sen ja pidin mielikuvani.

Sopiva auringonlaskupaikka löytyi melko läheltä, Sairaalanrannasta. Siellä auringonlaskut peittoavat kuulemma jopa Santorinin.

No, oma kokemukseni oli kyllä täysin sama. En osaa ehkä verrata visuaalisia seikkoja, mutta Santorinilla ahtautui juuri ja juuri johonkin kadunkulmaan tuhansien ihmisten kanssa, kun Sairaalanrannassa sai olla aurinkoisilla rantakivikoilla ihan omassa rauhassa, snäkkipussi kädessä ja pyyhe pepun alla.

Ohi lipui pari purjevenettä ja muutama kalastaja, ja rannalla kävi aina toisinaan joku muukin päivän loppumisen ihmettä ihaillakseen, mutta rauha oli ainakin tuona lauantaina lähellä. Auringon lopulta laskettua mailleen, huristelin supersankarina takaisin Pietari Brahen ohi lakanoitteni turvaan hykertelemään kesä-Suomea.

Sunnuntaina jäljellä oli vielä viimeinen meriseikkailu ja elämäni sekä Raahen retkeni toinen pooki. Erilaisia risteilyjä, työhyvinvointipäiviä ja saarikuljetuksia tarjoavan Meriraahen Jouni oli luvannut lähteä viemään minut pienelle moottoriveneristeilylle saaristoon.

En voi uskoa, millaisella säkällä sain tuollaisen kelin viikonloppuun. Aurinko paistoi heti aamuyhdeksältä kirkkaasti, kun vene lähti puksuttelemaan laiturista merelle.

Tällä kertaa suuntana oli Taskun Pooki, joka taatusti voittaa suloisimman raahelaisen nimen palkinnon. Söpö oli pookikin, sillä vastakunnostettu torni hohti okrankeltaisena vasten taivasta. Poimin valtoimenaan kasvavaa metsämansikkaa suuhuni, katselin paria teltoistaan heräävää retkeilijää ja pohdiskelin, että joskus koen vielä saman itsekin näillä saarilla.

Pari tuntia meni joutuisaan, kun höpöttelimme Jounin kanssa kaikenlaista töistä luonnonsuojeluun. Joimmepa lopuksi veneen kannella yhteiset aurinkoaamukahvitkin. On aina arvokasta, kun saa paikallisen oppaan kertomaan paikoista ja tavoista, sillä siten pääsee ihan eri lailla jutun juureen kiinni.

Merellinen viikonloppuni oli kertakaikkisen kiva. Suomi-matkailu on kyllä jumiutunut sydämeeni niin tiukasti, ettei se kyllä ole sieltä milloinkaan irtoamassa. Tein myös Raahelle tilaa ja lupasin palata mestoille pian – tällä kertaa kolmatta, en jälleen ensimmäistä kertaa.

Pitäähän minun sitä paitsi nähdä, mitä kaikkea kortteliin ja pihapiiriin on jo ensi kesäksi noussut. Ja jo jouluksi! Näen jo nyt silmissäni Pekkatorin kauniin joulukuusen ja Langin kahvilan joulutunnelman glögeineen ja kanelipuuroineen. Tilkka punaviiniä ja hyvä romaani, ai että.

Langilla järjestetään myös kaikenlaisia tapahtumia ja leirejä koko ajan enenevissä määrin, joten niistäkin kannattaa pysyä kärryillä. Esimerkiksi vastaavanlaiset meriviikonloput on tulossa ensi kesäksi myyntiin ja myös luovan kirjoittamisen viikonloppuja on järjestetty.

Mahdollisuudet eivät varmasti lopu, eikä yrittäjien innostus. Näistä onkin hyvä ponnistaa loppukesään, sekä syys- ja talvikauteen. Älkää ihmetelkö, jos saapuessanne kauppahuoneelle syyslomallenne, istun jollain kahvilan prämeällä koristetuolilla syöden kahdeksatta palaa kakkua. Sellainen on suunnitelmissa.

-Henriikka

Minä olen tälläinen tyyppi, että…

7
–
elämä

Minulla on kaksi rakasta ystävää, toisiinsa rakastuneet, jotka usein pohtivat millaisia ovat. He sanovat lauseita ääneen, kuten ”Minä olen sellainen, että…” tai ”en oo yhtään sellainen, että…” Sen lisäksi, että he mietiskelevät itseään, he myös miettivät toisiaan (”Sä oot just sellainen, että..”) ja varmistelevat ristiin myös omia tulkintojaan: ”Enhän mä vain ole sellainen…”

Näin auki kirjoitettuna se kuulostaa kinkkiseltä ja raskaalta, mutta on oikeastaan aika viihdyttävää ja tavallista. Kun ei se ole kuitenkaan mikään junnaava kela. Suurin osa ihmisistä kuitenkin mietiskelee enemmän tai vähemmän itseään, piirteitään ja olemistaan, ääneen tai ääneti. Ja usein siitä syntyy hyviä keskusteluita, kun tällainen niin sanotusti ulkopuolinen tulee huutelemaan väliin, vastailemaan tiukkaan kysymykseen: ”Näetkö sä Henriikka meidät sellaisina, että…”

Olen itsekin miettinyt itseäni lähiaikoina aivan laittoman paljon. Omaan ällötykseen asti. Olen miettinyt millainen olen ja miksi – ja olenko itselleni samanlainen kuin muille. Olen miettinyt olenko läheisten seurassa samanlainen kuin tuntemattomampien, ja millaiseksi eri läheisten seura minut tekee.

Olen miettinyt perhettäni, peilannut itseäni heihin. Olen miettinyt menneisyyttäni, kauempaa ja ihan vasta ollutta, ja kysynyt itseltäni, olenko muuttunut. Olen kysynyt myös, missä olen ollut muuttumaton ja miksi. Mikä on ennallaan ja tuntuuko se hyvältä, mikä ei ja ahdistaako se.

Olen siivonnnut nimenomaan päätäni jatkuvalla syötöllä, vaikka kotini on kaaos – olen kurkkinut mieleni kellarikomeroihin, raahannut häkkivaraston laatikoita ulos ja aukonut niitä rohkeasti, vaikka fyysisestä kodistani on puuttunut sohva ja kahvinkeitin.

Minä olen sellainen tyyppi, joka naureskelee huvittaville mietelauseille, mutta uskoo niihin silti. Olen sellainen tyyppi, etten ole taikauskoinen, mutta silti puhallan irronneen ripsen poskelta tai synttärikakun kynttilät toivoen. Olen sellainen, että haluisin minusta pidettävän, mutta teen ja sanon silti asioita, jotka eivät aina ole pidettäviä. Olen sellainen, että teen rohkeita ja rajujakin ratkaisuja, mutta puhun ne diplomaattisesti pehmeiksi. En tiedä puhunko enemmän itselleni vai muille. Olen teksteissäni lempeämpi kuin livenä, mielessäni herkempi kuin maailmalle. Pidän itsestäni kovasti, mutta en aina usko tai muista muiden pitävän.

Aivoni kääntävät asioita optimistisiksi. Kun joku avioeron keskellä kysyi mitä kuuluu, sanoin silmät ja sydän surusta ja ajatuksista väsyneinä, askeleet sinne tänne hoippuen, että ihan hyvää – sillä enhän ole esimerkiksi kuolemassa, eikä ole kukaan muukaan. Olen sellainen, että välillä pelkään, että nyt rysähtää, kun olen elämässäni saanut niin paljon hyvää. Ja että häpeilen harvase päivä hyväosaisuuttani, vaikkei se ketään hyödytä. Kiitollisuus ja tulevaisuuden toivo ovat suurimmat voimavarani, perheeni ja epäoikeudenmukaisuudesta viiruiksi ohenevat silmäni suurimpia aseitani.

Olen sellainen, että myrskyssä rukoilen, että anteeksi etten ole juuri rukoillut, mutta nyt olisi kyllä hätä, että jos mitenkään viitsisit, viitsitsä? Ja sellainenkin olen, etten juuri huutele rukoilevani, koska pelkään a) että joku satuttaa iskemällä henkilökohtaiseen suhteeseen tai b) että karitsanverenpirskottelijat, hopealusikankilkattelijat tulevat ja iskevät Raamatulla tai muulla hengellisellä esineellä päähän ja käy kohta a) tai väärinymmärrys omasta hengellisestä tilastani, joka on kaikkea muuta kuin tavaroilla päähän tai pakaroille paukuttelua. Silmäni ohenevat samantien äsken mainituiksi viiruiksi, jos joku ottaa jumalan paikan, luulee itseään kaikkitietäväksi tai luulee olevansa muita parempi.

Olen sellainen, että haluisin pysyä herkkulakossa, mutten pysy. (Olin ennen sellainen, että pysyin. Siinä olen muuttunut. Hyvä huomio!) Ja sitten olen sellainenkin, etten haluaisi mitään ehdottomia lakkoja tai mitään muutakaan ehdotonta, mutta sorrun siihen aina. Haluiaisin ottaa asioita hissukseen, ihan etanana, ja  analysoida kaikkea rauhassa – mutta teen tätä kaikkea todellisuudessa gebardin nopeudella. Analysoin niin intensiivisesti, että joskus vielä henki lähtee. Onneksi olen sellainen, että nukun yöni kuin tukki, sillä se suojelee paljolta. Ja onneksi analysoin sentään joskus oikeinkin, sillä muuten mieleni olisi yksi tippaleipä – mutkainen ja mureneva.

Olen sellainen, että välillä kiroan sanoen hitto, perse tai paska, mutten koskaan rumemmin. Ja näistäkin tulee aina huono omatunto. Ja silti kuitenkin pidän paska-sanasta, se on jotenkin nappi sanavalinta moneen hetkeen. Olen sellainen, että toisinaan suorat sanani hämmentävät läheiseni, loukkaavatkin pahimmillaan, mutta onneksi myös auttavat usein. Ja onneksi anteeksi pyytäminen ja antaminen on minulle helppoa. Ei ole aina ollut, sekin on muuttunu.

Olen sellainen, että ihmiset kiinnostavat – löydän kaikista jotain kehuttavaa. Ja kun löydän, niin usein kehun. Ja sillä sitten usein hämmennän, mutten voi sille mitään, että sanat vain syöksyvät suustani. (Ylläksellä tapasin ensi kertaa erään tytön, joka tuli saunasta ja näytti upealta. Huomasin ennen ajatusta huudahtavani pyyhe päällä edessäni seisovalle mimmille: ”Oletpa sä uskomattoman kaunis!”)

Olen parhaimmilllani valloittava, rakastava ja läsnä, pahimmillani kärkäs, manipulatiivinen, itsekäs ja väärissä asioissa ehdoton. Vaalin ilolla hyviä puoliani, tarkastelen virkeässä tilassa kriittisesti heikkouksiani – vahvuuteni tosin ovat usein myös heikkouksiani ja toisinpäin.

Yritän tehdä jokaisesta asiakaspalvelutilanteesta mukavan. Inhoan kynsienleikkaamisen ääntä. Huomaan yllättävän usein haaveilevani iättömästä ja klassisesta tyylistä, vaikka pukeudun lähes aina ihan miten sattuu. Päätän aina rauhoittua, mutten koskaan rauhoitu. Päätän, etten lähde, mutta lähden. Uskon rakkauteen, ikuiseenkin, ja kaikkiin rakkauden muotoihin. Rakastan auringonkukkia. Ikävöin ja ihailen usein perhettäni. Kun kuulen veden liplatuksen, mieleni rauhoittuu. Kun näen kumaraisen vanhuksen, sydämeni heltyy.

Minä olen sellainen. Sellainenkin. Entäs sinä?

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

19-vuotiaan Henriikan teksti: ”minä kirjoittajana”

1
–
elämä

On mielenkiintoista ja vähän pelottavaakin päästä 10 vuotta itseään nuoremman itsensä ajatuksiin.

Kun pari kuukautta takaperin palautin 8 vuotta lepäilleen vanhan sähköpostini takaisin, löytyi sen uumenista kaikkea perin jännittävää: paljon muistoja, historiallista sähköpostivaihtelua kavereiden kesken, matkakertomuksia ja vaikka mitä muuta. Pääsin myös moniin vanhoihin koulutöihini käsiksi, sillä jostain syystä olin käyttänyt sähköpostin luonnos-kansiota ikään kuin pilvipalvelunani. Siellä Jyväskylän yliopistovuoden suomen-, kirjallisuuden- ja kasvatustieteen kirjoitelmat odottelivat näteissä riveissä, kuin niille ei järkevämpää paikkaa olisi ollut.

Erityisesti silmiin pisti kuitenkin yksi.

Henriikka Reinman, 14.9.2010

Minä kirjoittajana

Olen keskeneräinen kirjoittaja. Olen innostunut, kiinnostunut ja utelias kirjoittaja, mutta myönnän kirjoittajan urani olevan vielä lapsen kengissä. Hyvä niin, sillä keskeneräisyydessä on jotain hienoa. On mahtava pohtia, miten paljon uutta voin vielä oppia ja kuinka monta kirjoittamisen yksityiskohtaa voin vielä sisäistää. Vaikka uskonkin keskeneräisyyden tunteen säilyvän läpi elämän, niin tahtoisin tietää ja oppia lisää. Ja kun on tahtoa, on myös toivoa.

Intoni kirjoittamiseen syttyi jo ollessani tarhaikäinen. Erityiseti äitini kannusti meitä lukemaan ja kirjoittamaan, ja väsäsin vanhempieni iloksi loruja ja lauluja ja haaveilin kirjailijan urasta. Alakoulussa rakastin päästää mielikuvitukseni valloilleen syksyn ensimmäisenä päivänä, kun saimme kirjoittaa kesälomastamme, ja vaikka usein sorruinkin liioitteluun, niin ainakin luovuuteni pääsi oikeuksiinsa. Murrosiän kynnyksellä päiväkirjasta tuli helpoin tapa purkaa tunteita, ja runot sekä laululyriikat tulivat kuvioihin samoihin aikoihin mustavalkoisten ajatusten ja mielipiteiden tiivistelmiksi. Huomasin kirjoittamisen avulla pääseväni irti todellisuudesta.

Koska kokemukseni kirjoittajana ovat vielä vähäisiä, on hankala vetää vakaita rajoja heikkouksieni ja vahvuuksieni välille. En tunne itseäni kirjoittajana vielä niin hyvin, että pystyisin rajaamaan ominaisuuksiani selkeästi, vaan vahvuudet ja heikkoudet vaihtelevat kirjoituksista riippuen. Viime vuoden vietin matkustellessa, jolloin matkapäiväkirja oli ainoa kirjoittamisen harjoittaja, ja näin myös taidot saattavat olla ruosteessa. Tiedän tarvitsevani harjoitusta monessa asiassa, kuten kirjoittamisen säännönmukaisuudessa, joka usein saa tarkkuudellaan minut turhautumaan. Myös sivistyssanojen harjoitteleminen tulisi tarpeeseen, enkä pistäisi pahakseni, jos saisin kovalla harjoittelulla muokattua kirjoittamisen prosessistani hivenen johdonmukaisemman. Toisaalta tiedän sitkeän työnteon olevan vahvuuteni. Jaksan nähdä vaivaa, koska kiinnostukseni on suuri ja uskon suomen kielen taidosta olevan paljon hyötyä alalla kuin alalla. Osaan myös vapauttaa luovuuteni ja tiedän inspiraation hetkellä punovani kauniista korulauseista kokonaisuuksia, mutta myös onnistuvani selkeälinjaisemmissa teksteissä. Niin kuin monen muunkin kirjoittamisen harrastelijan, myös minun suurin vahvuuteni lienee kuitenkin nautinto, jota kirjoittaminen tuottaa. Siitä saan energiaa inspiraation metsästykseen, ja nimenomaan prosessin lopussa häämöttävä mielihyvä auttaa yrittämään aina uudelleen ja uudelleen.

Kaikista teksteistä mieluiten kirjoitan runoja, sekä kolumneja. Runot toimivat minulle tunteiden ilmaisun välineenä silloin, kun asioita on vaikea kertoa selkokielellä. Runot rikastuttavat arkea ja niiden moniulotteisuudessa on jotain mukaansatempaavaa. Kolumneissa viehättää ajankohtaisuus, sekä oman näkökulman tuominen tekstiin. On mielenkiintoista, kun saa käyttää kirjoituksessaan eri tyylikeinoja, kärjistää ja ottaa kantaa. Vaikka runoista ja kolumneista on ehkä tavallisen tallaajan vaikea löytää yhtäläisyyksiä, niin koen niiden kahden olevan itselleni kaikista mielekkäimmät tekstilajit. Ehkä tiedostamattani olen löytänyt niistä molemmista tapoja oman itseni ja ajatusmaailmani ilmaisemiseen. Nämä kaksi tekstilajia eivät kuitenkaan ota reilua kärkisijoitusta tekstien kirjossa, sillä päivästä riippuen mukavimmilta vaihtoehdoilta saattavat tuntua monet muutkin lajit. Täytyy myöntää, että turhaudun huomattavasti helpommin tekstien kanssa, jonka lopputuloksesta on tietynlainen ennakko-odotus. Referoimiseen olen hermostunut useasti, samoin virallisten uutisten kirjoittamiseen. Toivon, että voisin oppia myös saamaan asiallisempien ja virallisempien tekstien kirjoittamisesta enemmän irti, jotta voisin monipuolistaa skaalaani kirjoittajana.

Parhaimmillaan pääsen kirjoittaessani tajunnan räjäyttävään ajatusten ja tunteiden juoksuun ja samalla pystyn miltei konkreettisesti tuntemaan inspiraation valuvan hiustenlatvoista alas varpaisiini. Parhaimmillaan kirjoittamiseni on itseni toteuttamista ja rakentamista, mutta toisinaan myös tunnetta siitä, että oman itseni lisäksi rakennan tavalla tai toisella yhteiskuntaa. Kun kirjoittamisen flow vie mennessään, sitä tuntee tekevänsä juuri sitä omaa ja oikeaa. Vastapainoksi löytyy päiviä, jolloin tuntuu ettei päässäni ole järjen hiventäkään, kun valitsin opiskeltavaksi aineekseni suomen. Toisinaan sitä ärsyyntyy, turhautuu ja vihastuu kirjoittamiseen, rehellisesti sanottuna tuntee olevansa yksipuolinen ja kehno runoilija, aivoton äidinkielenopettajan alku. Mutta ainakin tähän mennessä olen aina noussut ojasta, löytänyt taas kirjoittamisen viehätyksen ja kiinnostuksen ja jatkanut amatöörimaista harrasteluani. Ehkä jonain päivänä huomaan olevani ammattilainen.

—

Ei tiennyt 19-vuotias Henriikka, miten paljon tulisi vielä kirjoittamaan, miten paljon tulisi vielä kehittymään. Pelkästään blogikirjoituksista tämä on 2298.

Tekstiä lukiessani melkein liikutuin laskelmoitujen lauseiden, tarkasti mietittyjen virkkeiden edessä ja huokasin kiitoksen: miten ihanaa, että kirjoittaminen ja sanat jäivät itselleni terapiaksi, mieltä parantavaksi voimaksi ja ihan oikeaksi työksi.

Siitäkin huolimatta, että päätin tuolloin ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen lähteä koulusta ja suunnata uusille urille. Siitäkin huolimatta, että silloin kuulin, kuinka typerä päätös se olisi. Jättää nyt hyvä koulupaikka, turvallinen tulevaisuus ja varma työpaikka. Tehdä niin kuin hyvältä tuntuu.

-Henriikka

Kuvat ovat samalta syksyltä 2010, kun isot, maailmalta tuodut korvikset ja valtava sivuotsis olivat tavaramerkkejäni. Ja jolloin päätin myös perustaa blogini.

1 … 76 77 78 79 80 81 82 … 818