Kaupallinen yhteistyö: Vuokatti.fi
Hitaiden, tekemättömyydessään rentouttavien lomapätkien rinnalla rakastan aktiivilomia. Sellaisia että mennään ja tehdään suuna päänä, huiskataan systemaattisesti paikasta toiseen ja laitetaan koko kroppa likoon lomalla.
Viime viikonalku kului aktiivisesti Vuokatissa. Oli IHANAA. Ajattelin, että kerrankin kirjoitan päiväkirjamaisesti reissusta, päivä kerrallaan. Pääsette paremmin tunnelmiin ja ajatuksiin kiinni, kun kirjaan matkan kulua nostaen tiettyjä hetkiä ja fiiliksiä pinnalle.
Maanantai
Lähdin matkaan julkisiin luottaen, niin kuin usein tapana on. Junalla Kajaaniin ja siitä bussilla perille Vuokattiin. Junassa myytiin mansikoita Suonenjoelta ja ravintolavaunusta sai santsattua kahvia kuppiin. Kouvolaan saakka juna oli tupaten täynnä uusia varusmiehiä, kunnes sitten yhtäkkiä kaikki pienet kaljupäät jäivät yhdessä vähän pelokkaina, mutta uhotellen laiturille.
Nauratti, kun kävelin Kajaanissa juna-asemalta bussiasemalle kamppeitteni kanssa hirveässä hiessä todetakseni, että bussi olisi lähtenyt nimenomaan juna-asemalta. No, ottivat kyytiin hikisen reissulaisen onneksi kuitenkin, se on tärkeintä. Sitä paitsi toinen daiju oli tehnyt samalla tavalla, joten pääsimme nauramaan yhdessä.
Perillä Vuokatissa tuntui lempeältä. Saavuin illansuussa perille Holiday Club Katinkultaan ja kirjauduin Villas-huoneistooni. Kävin syömässä rapusalaattia hotellin O’Leareys-urheilubaarissa ja -ravintolassa ja hymyilin itsekseni omalle elämälleni, kun vetelin naamaani alkupala-popocorneja katsoen telkasta tapojani vastaan innokkaasti urheilua. Nautin yksin reissailusta kovasti, mutta välillä siihen herää, että esimerkiksi tarjoilijat ovat asiasta kovin kummissaan, ja ympärillä olijat katselevat, että nyt on kyllä muijalla jäänyt treffiseura saapumatta. Mitä vielä! Parhaassa seurassa, itsekseni.
Ennen nukkumanmenoa otin vielä kunnon suihkun, kunnes vedin pimennysverhot vielä korkealla killottavan auringon eteen ja sukelsin rapeisiin lakanoihin. Ai autuutta!
Tiistai
Tiesin veljeni saapuvan tiistai-keskiviikko-välisenä-yönä reissuseurakseni, joten olin pyhittänyt tiistain reissun rauhalliselle hyvinvointi-puolelle ja mielen rentoutumiselle.
Kipittelin herättyäni parinsadan metrin päähän Katinkullan hiekkarannalle aamu-uimaan, jonka jälkeen istuin ainakin tunnin kahvin ja aamiaisen äärellä hotellin aamiaisella. Lapset hihkuivat lasin takana näkyvää kylpylää, joka avautuisi tuotapikaa, ja minä hihkuin sitä, että pääsisin pian jumppaan ja lenkille.
Kympiksi hiihtelin trikoot jalassa hotellin liikuntasaliin, jossa osallistuin Body Balance -tunnille. Joogaa, pilatesta ynnä muuta yhdistävä ryhmäliikuntatunti oli sopivan rauhallinen mutta kuitenkin kehoa haastava itselleni siihen hetkeen. En muista, koska olisin edelliskerran osallistunut ryhmäliikuntaan. Koin yhteenkuuluvuutta ja nostalgiahuuruisia tunteita vääntäessäni itseäni mutkalle. Juuri tällaistä liikunnan kuuluisi ollakin: matalarimaista, riittävän yksinkertaista ja kuitenkin sen verran ajatuksia vaativaa, ettei tunnin aikana ehdi pohtia muuta.
Tunnista voimaantuneena lähdin vielä juoksulenkille jumpan jälkeen. Kainuulaiset metsämaisemat ovat siitä haastavat, että pysähtelin vähän väliä kaiken kauniin ja mielenkiintoisen äärellä: oudosti mutkalle kasvanut mänty, rullalle vääntynyt tuohipalanen ja mustikkaa pukkaava metsä saivat kaikki sydämen läpättämään. No, onneksi ei ollut kiire.
Sitä paitsi juoksu otti sen verran aikaa, että sen jälkeen pystyi jo lounastamaan. Katinkullan Classic Pizza -ravintolan salaateista muodostui viikon aikana vakkariannoksiani.
Iltapäivällä otin usean tunnin työnteolle. Pidän töistäni – maileihin vastailusta, blogin kirjoittamisesta ja esimerkiksi Instagramin yksityisviesteihin vastailu on tosi kivaa, kunhan on aikaa. Ja erityisen kivaa se on silloin, kun on saanut jo päivän aikana liikkua tai olla pihalla. Sellaiset päivät, kun kököttää kahdeksasta kahteentoista tuntia ruudun äärellä, on oikeastaan totaalikaameita.
Illalla starttasi päivän ja koko reissun the hyvinvointi-ilta. Poljin hotellin punaisella vuokrajopolla muutaman kilometrin päähän Kainuuravintola Kippoon, jossa itse asiassa olinkin käynyt jo pari vuotta sitten kevätalven reissulla. Muistin ravintolan olevan tosi hyvä, ja oli ihana, ettei tarvinnut pettyä.
Tilasin pöytään päästyäni ensi hättään Kainuu-nimisen drinkin, joka tuotiin pöytään ihanasti orvokein koristeltuna. Pääsimmekin siitä tarjoilijan kanssa heti hyviin villiyrtti-keskusteluihin.
On ollut niin ihanaa, kun olen eräopasvuonna saanut oppia luonnontuntemusta ja esimerkiksi kasveista pystyy näkemään nykyisin niin paljon enemmän – vaikkapa villiyrtit: vuosi sitten en tiennyt niistä vielä mitään ja nyt keskustelin tarjoilijan kanssa ihan vauhkona siänkärsämöstä ja itsekasvatetusta villimintusta. Ravintolan työntekijät olivat laittaneet ravintolan terassille oman pienen villiyrtiviljelyn pystyyn, jota sitten hyödynnetään ravintolan annoksissa. Oli aika kiva tietää, että esimerkiksi juustolautasen voikukkahillo oli heidän omapoimimista voikukista.
Itse söin onnellisena seuraavat ruokalajit Kipon kesälistalta (skippasin pääruoan ja otin sen sijaan kolme alkuruokaa):
Juustolankku
Valikoima suomalaisia juustoja, nokkosnäkkäriä ja Kipon voikukkahilloa
Kasvimaan kesäsalaatti hiilitaimenella
Viheryrttisalaattia, grillattua ja marinoitua kesäkurpitsaa, pisaratomaattia, nokkosnäkkäriä, marinoitua punasipulia ja perunaa
Kekkosen tapaan sokerisuolattua taimenta
Uppomuna, muikunmätiä, yrttisalaattia ja tryffelimajoneesia
Näiden lisäksi otin jälkiruoaksi kahvin rinnalla neljä pientä jäätelöpalloa: Bailey’s, terva, turkinpippuri ja tyrni. Maut olivat niin eksoottisia, että oli pakko päästä kokeilemaan kaikkia. Terva vei helposti voiton. Sen mausta tuli lapsuus mieleen.
Illan päätteeksi pääsin vielä nauttimaan tunnista Vuokatin Aatelin Zen Spassa. En suoraan sanoen ollut ikinä ajattelutkaan olevani Spa-ihminen, kunnes tiistai-iltana löysin itseni täydestä rentoutumisen tilasta altaasta skumppalasi ja tummasuklaapala kädessä, hiusnaamio hiuksissa, hiljaisen musiikin soidessa taustalla. Ehkä olen sittenkin spa-ihminen, kun vain on riittävän ihana spa. Tai ehken vain ole ennen kuullut tuollaisista, jotka voi varata yksityiskäyttöön ja saada varmuuden siitä, ettei viereisellä lepotuolilla makaa joku tuntematon syöden sinun konvehtejasi.
Kellon lyödessä kymmenen, lööba-Henriikka palasi kylpytakkimaailmasta takaisin todellisuuteen. Ilta oli niin kaunis, ja Spa ihan rinteen vieressä, joten päätin kivuta vielä sen huipulle auringonnousua katsomaan.
Kannatti! Vuokatinvaarasta ja sen näkymistä on tullut jo itselleni tuttuja, sellaisia rauhoittavia ja mieltä tasaavia. Kiertelin ja kaartelin vaaran päällä, ihailin auringon jälkiä kasveissa ja puissa, kunnes tunnin tai parin päästä laskeudu verkkaisesta alas fillarille ja poljin hotellille vaaleanpunaisen pilvien alla.
Välillä mietin, onko se tosiaan maailma vai olenko se minä, kun saan kaikesta aina niin hattaraista? Varmaan molemmat yhdessä.
Keskiviikko
Minun yöllä nukkuessa, olin saanut isoveikkani Vuokattiin. En ollut häiriintynyt tippaakaan, kun hän oli rymynnyt aamuyöstä kamojensa kanssa huoneistoon ja kömpinyt sänkyynsä nukkumaan. Hyvä että en, sillä tulevat kaksi päivää olivat sen verran tapahtumatäyteiset, että sietikin kerätä energiaa.
Päivä starttasi pitkän aamiaisen ja kuulumistenvaihdon jälkeen sillä, että poljimme pyörillämme Vuokatin Vesiurheilukeskukselle, josta onkin viimeisen kolmen vuoden aikana tullut yksi Vuokatin suosikkipaikoistani.
Oli tarkoitus käydä heittämässä nopeat saunat ja wakeboardaukset, mutta olisihan se pitänyt arvata: kolme tuntia hölähti äkkiä ohi, kun ensiksi alle otettiin SUP-laudat, sitten wake board ja myöhemmin saunalautan löylyjen jälkeen vielä puhallettava yksisarvinen.
Tämä oli muistaakseni neljäs kerta, kun kävin wakeboardaamassa kaapelilla. Ilokseni huomasin, että homma alkaa jo luonnistua ihan hyvin. Ai että, tuo homma on niin kivaa. Kunnon adrenaliiniryöpyt, kun saa viiletellä menemään ja kokeilla kypärä päässä turvallisesti rajojaan. Oskarihan kiskaisi hyppyristä sellaisella pehmeällä alastulolla, että pari päivää menikin niska sopivasti kipeänä – mikään ei ole näemmä muuttunut sitten lapsuuden. Paitsi se, että nykyään kaikesta tulee lihaksen kipeiksi ja etukäteen veryttelyn merkityksen todella huomaa.
Ettei olisi mennyt liialliseksi löysäilyksi, lähdettiin vesimeininkien jälkeen lounaspitsoille Katinkultaan ja sieltä polkimet viuhuen Vuokatin Seikkailupuistoon.
Olin käynyt paikan päällä edelliskerran kesällä 2016, kun puisto oli juuri avattu, joten kaikki tuntui taas aivan uudelta. Korkean sietokyky oli madaltunut kolmessa kesässä, ja lihakset mahdollisesti vähän surkastuneet, mutta into oli samanlaista.
Puistoon päästessäni naurahdin jollekin, joka kiljahti muutaman metrin vapaapudotus -kohdassa viidennellä radalla. Sopivasti sai itseään kuitenkin palautella maanpinnalle (henkisesti ja fyysisesti), kun itse tolpan päässä seisoessani polvet tutisivat, kun olisi pitänyt hypätä. Tuollainen kuumotus ja jännityksen voittaminen on kyllä ihan sairaan siistiä. Sitä paitsi Oskarikin myönsi reitin kuumottavaksi, joten en ollut yksin ihan nössö.
Sen sijaan minä sain kunnon naurut, kun päästin veljeni yksin vetämään yhden Suomen haastavimmista radoista, Vuokatin puiston seitsemännen. Itselleen uskolliseen tapaan hän ei tietenkään tsekannut rataa, sen haastavuutta tai pituutta etukäteen, vaan lähti nuoruudessa kerätyillä voimilla ja kunnolla kipuamaan puiden välisiin ratoihin. Eihän siinä sitten kauaa mennyt, kun kaikki voimat oli käytetty, eikä ollut kovin kaukana, että hänet olisi pitänyt tulla hakemaan kesken kaiken alas. Nauroin kaksinkerroin isoveljelleni, jonka alun itsevarmuus oli noin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen muserrettu, kun jäljellä oli vielä vajaan tunnin verran.
Lupasin maaliinpääsystä kolme jäätelöä, joista tarjosin sitten lopulta yhden väsyneelle miehelle heti maalista.
Onneksemme olimme siirtäneet illallisvarausta vähän myöhemmälle, niin saatiin seiskaradan sankarikin mukaan. Illallista nautimme Haapalassa, joka on myös yksi Vuokatin must-kohteita ja ehdottomia helmiä. Sukutilaan rakennettu ravintola ja panimo tarjoaa myös majoituspalveluita: vanhassa kartanossa ja moderneissa piha-aitoissa on 10 majoitushuonetta.
Päivän paras uutinen oli, että yksi heidän oman panimon oluistaan oli muutettu kysynnän vuoksi gluteenittomaksi! Niinpä kolautimme elämälle Korpikuusen kuiskaukset vastakkain todeten, että on mukava olla yhdessä reissussa. Ruoaksi söimme muun muassa nokkoskeittoa, perunarieskaa, tervalohtisalaattia ja vegaanista pistaasijäätelöä. Juuri ennen ysiä muistin myös rynnätä tiskille ostamaan muutaman Haapalan olutpullon mökkituliaisiksi isälle ja äitille (totuus: lähinnä itselleni).
Haapalassa on mukava tunnelma. Voi vetää hienommin tai rennommin, kaikki mahtuu samojen hirsien sisään sujuvasti.
Illalla jatkettiin tiistailta tuttuun hyvinvointiteemaan liittyen. Hotelli Vuokatin hulppea Honkalinna-maisemasauna oltiin jätetty meille lämpimäksi vielä hotellin yleisen saunavuoron loputtua.
Ja olipa se hieno! Saunaan noustiin suihkutilasta puisia portaita pitkin kuin missä tahansa rivitaloasunnossa. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Löylyt olivat ihanat ja vaikka pihan allas oli viileää kuin mikä, kävimme uimassa muutamaan otteeseen. Tuntui kuin olisi ollut ulkomailla. Illan paras hetki oli, kun pilvisen päivän päätteeksi taivas alkoi rakoilla, ja aurinko levähti näkyviin upeasti taivaanrannassa. (Joojoo, hattarainen mieleni se varmaan taas vaan toimii, mutta vitsit oli hieno.)
Torstai
Torstaina Oskari alkoi jo naureskella, että ei tämä mikään lepoloma ole.
Aamiaisen jälkeen oli varattu Katinkullasta sulkapallo- ja pingiskentät, jonne pääsimme ottamaan pienet aamuhiet. Totuuden nimissä on kyllä kerrottava, että someklippien taltioiminen vei suht ison osan urheilustamme. Lähdimme kuitenkin kentältä paidan selkämykset märkinä. Jouduin tylsyydekseni huomaamaan, että isoveli pieksee minut edelleen molemmissa lajeissa.
Lounaan jälkeen teimme muutaman tunnin omatoimisen kanoottiretken läheiselle Jäätiönlammelle. Ennen sitä keskityimme kuitenkin olennaisimpaan: eväsostoksiin. Vuokatin K-Supermarket on erinomainen eväskauppa, sillä hyllyissä on reilusti paikallista ja valikoimat ovat muutenkin hulppeat. Sitä paitsi irtokarkkihylly on riittävä. Lappasimme koriimme muun muassa kinuskikakkusia, kainuulaista smoothieta, lohta, vihanneksia ja mansikkalimua, jotka sitten kuljetimme visusti turvassa pyöränkoreissa Katinkullan rantaan kanoottien luokse.
Intiaanikanootti ja virvelit vieheineen oli Vuokatti Safaris -yritykseltä. He järjestävät Vuokatin seudulla paljon erilaisia aktiviiteetteja ja ohjelmapalveluita ympäri vuoden, muun muassa juuri kanoottiretkiä.
Kyllä se vain niin meni, että virvelin viskelyäkin hauskempaa oli juuri se outdoor-lounas. Vaikka kahvi unohtuikin matkasta (miten voi olla mahdollista, vaikka olin varannut termariin kuumat vedetkin?), pitkä lounashetki oli leppoisa. Jäätiönlammella oli laavu, jonne pääsimme (pääsin) kattamaan kauniisti, ja pöydällä oli jopa valmiina kimppu luonnonkukkia maljakossa.
Eipä meidän melonnasta kilometrimäärällisesti nyt kovin hurja tullut, mutta panostimmekin ensisijaisesti laatuun. Kala ei syönyt, eikä edes nykinyt, mutta säästyivätpä ainakin kalaraukat. Ja niin kuin Oskari totesi, harva ääni on yhtä ihana kuin tyynen veden liplatus kanoottia vasten hiljalleen meloessa.
Illalla oli vuorossa reissun viimeiset hetket, jotka päätimme käyttää vielä ihan uuden paikan etsintään. Eräs avuliais seuraaja oli vinkannut Instagramin puolella Kuikkalammesta, ihan Vuokatin ytimestä löytyvästä kirkasvetisestä lammesta, jota nyt lähdimme etsimään.
Vuokatin koululta saimmekin paikallisilta vinkkiä, että tien toiselta puolelta, pienen matkan päästä, lähtisi helppo kävelyreitti lammelle ja sen laiturille. Muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen löytyikin laituri ja aivan upea lampi. Jos melusaastetta ei ota huomioon, on miljöö aivan upea. Syvä järvi näyttäytyy turkoosina, ja vesi on täysin kirkasta. Tämä on juuri sellainen lampi, johon lapsena haaveili rakentavansa jonkun hyppytornin tai liaaniköyden.
Tuolla Kuikkalammen laiturilla pötkötellessä huomasimme molemmat olevamme aktiivilomastamme hyvällä tavalla tainnoksissa. Oli aika lähteä parin tunnin päähän Kuhmon mökille nukkumaan. Kävimme vielä hotellilla syömässä illalliset ja jälkiruokajäätelöt (raparperisorbettia ja latte-jäätelöä!), minkä jälkeen rakas Nissan lähti köröttämään kohti muuta perhettä ja kesämökkiä.
Hitsi kuinka oli kivaa! Hyvä etten ollut pidempään, olisi tullut melkoisen pitkä päiväkirjamerkintä.
Kiitos ja kummarrus. Ja luullakseni näemme taas pian, aktiivinen Vuokatti.
-Henriikka
Valtaosa kuvista: Oskari Reinman
