Arkinen maanantaiparatiisi: iltakakut ystävien kanssa

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Tilasin keväällä kakun elokuun alkuun. Se oli sellainen hetken ajatus. Että jos tästä kesästäkin vielä selvitään, niin sitten kyllä syödään kakkua. Ei riemuun ja iloon, ei riehaantumiseen, syödään vaan – sillä toisinaan on kiva syödä kakkua, etenkin jos on ystävien ympäröimänä.

Niin minä sitten kutsuin ystäviä kotiini (”kotiini”, se kuulostaa vielä perin kummalliselta, mutta niin se nyt on) ja nautimme toissapäivästä, maanantai-illasta yhdessä. Päätin kutsua kokoon kolmikon, joka ei ole mikään perinteinen kombo, mutta jotka oli helppoa kutsua yhdessä vihreän katon alle: ihanat ihmiset ovat ihania kaikille. Sitä paitsi Idaa, Beaa ja Doritia yhdistää kaikkia elämänilo ja optimistisuus. Heidän tiedän innostuva kanssani, jos tarvitsen lisäboostia kuningatarideoilleni.

Olen viime vuosina mennyt koko ajan enemmän siihen suuntaan, että haluan tarjoilla kotonani kauniisti tarjottua, mutta yksinkertaista. Ei tarvitse olla kananmunapuolikkaiden päälle pursotettua, itsetehtyä majoneesia mädillä ja muulla romppeella tai ylipäänsä itsetehtyä mitään, jos ei aika riitä. Tai vaikka riittäisikin, sillä on monia muitakin hyviä syitä mennä helpommalla, kuten se, että haluaa.

Maanantaina tarjoiltavia oli kaksi: keittoa ja kakkua. Herkullista, mutta helppoa, kun kakkukin oli tilattu. Olin kertonut kakuntekijälle, että haluaisin voimakakun ja että aion tarjoilla sitä Arabian Paratiisi -astioita. Sen mukaan hän sitten valmisti aivan ihanan vadelma-timjami-mansikkaherkkukakun, jossa koristelussa hyödynnettiin kaikkea, mitä astioiden kuvioinnissakin on: luumuja, mustaherukkaa ja viinirypäleitä. Siniset orvokitkin oli pursotettu kaiken päälle.

Minulla on tällä hetkellä kodissani vain kaksi tuolia, joten katoin kaiken lattialle. On kiva tuntea ystävänsä niin hyvin, että tietää lattian riittävän oikein hyvin. Muutama viltti maton päälle, jotta Manda-mäyräkoirankin oli mukava köllöttää. Tulimme yhdessä kaikki siihen tulokseen, että lattialla pitäisi syödä useamminkin. Siinä on jotain sellaista alkuperäistä, paluuta yksinkertaisten asioiden ääreen.

Sekoitin kattaukseen villistä sekä värillistä että mustavalkoista Paratiisi-sarjaa – oli itse asiassa ensi kerta, kun tein näin. Ei ollut tullut mieleenkään, että nehän mätsäävät vaikka miten hyvin yhteen. Olen lähivuosina ollut erityisen innoissani tuosta mustavalkoisesta, mutta koko ajan enemmän kiinnyn kuitenkin lopulta tuohon värilliseen. Keltainen on aina keltainen, lempivärini. Tytöt nauroivat, miten hyvin mätsäsin itse astioihin keltaisessa neuleessa ja mustissa kynsissä. Totesin, että ruokaa en osaa laittaa, mutta onneksi astiasto ja kynnet ovat mintissä.

En ole mikään loistelias kokki. Tarkoitin todella sitä. Saatan aina toisinaan tehdä kyllä hienoja ruokia reseptien mukaan ja hallitsen aamiaiset ja brunssit, mutta ruoanlaitto, köh köh. Vieraani olivat suhteellisen järkyttyneitä, kun kerroin tulisen bataattikeittoni olevan ensimmäinen sosekeittoni koskaan.

Mutta tiedättekös, siitä tuli aivan ihanaa. Juuri sopivan syksyistä, sellaista joka lämmittää kehoa ja tuo jälkipoltetta takakurkkuun.

Päälle laitoimme korianteria, murennettua fetaa ja chiliöljyssä ja suolassa paahdettuja siemeniä.

Tulinen bataattikeitto

2 isoa bataattia
2 sipulia
4 porkkanaa
4 perunaa
iso pala inkivääriä
2 punaista chiliä
1 annos kasvisfondia
iso purkki kookoskermaa
monta (vaikka 4) valkosipulinkynttä
vettä

Kuullota pannulla silputtu valkosipuli ja toinen chileistä siemenineen. Heitä sekaan pilkotut juurekset sekä sipuli ja puolet inkivääristä. Siirrä kaikki kattilaan. Lisää vettä niin paljon, että juurekset juuri ja juuri peittyvät. Keittele pehmeäksi. Lisää toinen chili pilkottuna siemenittä ja loput inkiväärit. Survo sauvasekoittimella samettiseksi. Lisää kookoskerma. Valmis!

Birger Kaipiaisen Paratiisi-astiasarja on kyllä yksi muotoilun klassikoista. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni suomalainen ei tunnista tuota tuttua kuosia. Enkä nyt tarkoita nimeämistä, vaan sitä, että tunnistaa kuvioinnin tai että se herättää jonkunlaisia tunteita.

Itse muistan hyvin, että naapurini ja lapsuuden ystäväni perheellä oli noita astioita oliivinvihreän keramiikan rinnalla. Toinen muisto on syksyltä 2012 Tansaniasta: vierailimme suomalaisen lääkärin luona Tansaniassa ja hänen kotonaan oli Paratiisia. Joimme kahvit tutuista kupeista, ja yhtäkkiä Suomi oli ihan iholla, vaikka pihalla oli elinvoimainen tansanialaiskylä. Muistatteko itse sarjaan jonkun tietyn asian kautta?

Tänä vuonna on Paratiisin juhlavuosi: sarja on säilynyt lähes muuttumattomana jo 50 vuoden ajan. Ajattoman, leikkisän ja kuitenkin selkeän ja tunnistettavan tyylin Birger Kaipiaiasta kutsuttiin aikoinaan ”keramiikan ruhtinaaksi”. On aika erityinen seikka, että hän aloitti työskentelyn Arabialla heti valmistumisensa jälkeen vuonna 1937 ja ehti työskennellä Arabian taideosastolla yhteensä 50 vuoden ajan.

Niin se vain tunnit taas vierähtivät, kun höpöttelimme elämästä, menneestä ja tulevasta. Mietiskelin, että on taas vuosia tullut lisää, kun kaikki pyörittelevät kodinostoa ja remonttihaaveita: minkälaiseksi kylpyhuone pitäisi laittaa ja mikä olisi unelmien sävy olohuoneen seinään.

Itse haaveilin tuoleista pöydän ympärille, mutta erityisesti siitä, että syksyllä lepään, ulkoilen, urheilen ja siivoan. Taas kerran löydän itseni ihan arkisten haaveiden ääreltä, vaikka olenkin vuosia ollut aika vähän arkisissa asioissa kiinni. Toivoisin saavani kirpputorille osan vaatteistani, että saisin kaikki tavarani kaappeihin ja että voisin viettää taas syksyllä useita öitä ulkona. Ensi vuonna on sitten taas isompien unelmien aika, jos silloinkaan.

Paratiisin kohdalla on hauska huomata, miten moneen se taipuu: nostalginen sarja näyttääkin yhtäkkiä omassa kodissani täysin uudelta kuin vaikka siellä lapsuuden ystävällä tai Tansanialaisessa kahvipöydässä. Oma äitinikin sanoi tässsä joku aika sitten, jopa lievästi tuohtuneena Paratiisi-astioista, että ”Pakkohan niistä on pitää.” Ja kun vastasin nauraen, että miten niin pitään, niin hän vastasi: ”Alkaahan se näyttää taas jotenkin tosi hyvältä.”

Sellaistahan hyvä muotoilu kai parhaimmillaan on. Että aina se vaan näyttää ja tuntuu hyvältä. Vähän niin kuin parhaat ystävätkin. Heitäkin katselin illan mittaan ja totesin, miten rakkaita he ovat. Kakutta ja varsinkin kakulla koen itseni ihanaksi heidän kanssaan ja maanantaitkin paratiisiksi.

-Henriikka

Kuvat: Lilli Salminen / @lillisofia

Kultainen sääntö uuteen uskoon

Olen tässä viimeisen reilun puolivuotisen aikana huomannut, että usein lohdun ja neuvon sanoiksi ihmiset käyttävät niitä keinoja, jotka heille itse sopisivat parhaiten vastaavassa hetkessä.

Positiivisesta elämäntavasta virtaa saava saattaa halata ja sanoa: ”Nyt vaan hyvillä mielin eteenpäin. Kyllä tämä tästä iloksi muttuu.”

Rauhallisuudesta ja ajasta itselleen voimaa ammentava muistuttaa ”Ihan rauhassa sitten. Ei ole mikään kiire. Nyt otat vaan aikaa. Rauhassa, rauhassa…”

Se, joka saa itsensä parhaiten kokoon yksinololla, kertailee ”Olethan ollut riittävästi yksin?” ja sosiaalisuudesta nauttiva pyytää kylään, järjestää ihmisiä ympärille ja neuvoo ystävien seuraan.

Joku joka saa itsensä ja murheensa parhaiten kasaan sillä, että analysoi homman pakettiin intensiivisesti ja jatkaa sitten elämäänsä, saattaa helposti heittää toiselle samat neuvot. Se joka itse unohtaa murheensa tanssimalla diskossa, heittää ehdotuksen yhteisestä bileillasta. Se jolle meditaatio toimi parhaiten, kyselee kiinnostusta siihen, ja urheiluun stressinsä purkava ilmoittaa molemmat samantien yhteiselle puolimaratonille. Kärjistystä, tiedän, mutta silti.

On luonnollista, että ihminen alkaa luonnostaan auttaa toista niin, kuin itselle toimisi parhaiten. Kyllähän sen tietysti ymmärtää, ja usein neuvot ja lohtu tulevat kyllä perille ja tarpeeseen. Mutta tämän kevään aikana olen kyllä tajunnut ainakin omalla kohdallani niin monta hetkeä ja läheisen elämänvaihetta, kun olen itse sortunut toimimaan toista kohtaan niin kuin minulle olisi parhaiten sopinut, jos olisin ollut läheiseni sijassa. Sen sijaan aivan liian vähän olen muistanut ajatella, mikä olisi sen ystävän tai perheenjäsenen luontaisin tapa, mikä häntä auttaisi, lohduttaisi, tsemppaisi tai rohkaisi eniten ja mikä olisi hänelle siihen hetkeen tai tulevaisuuteen kaikista parasta.

On niin ärsyttävää, miten paljon ihminen käsittelee asioita itsensä kautta. Siitä jää niin helposti ja monesti kiinni. Olen yrittänyt nyt alkaa muuttaa omaa ajattelutapaani ja miettiä ensimmäisen mieleen juolahtaneen ajatuksen jälkeen hetkosen ystävän rinnalla: Mietinkö tässä nyt itseäni vai läheistä?

”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”, kuuluu kultainen sääntö ja sitä olen pyrkinyt pitkälti noudattamaan. Nyt lähiaikoina olen kuitenkin pohtinut, olisiko parempi muuttaa sääntöä vähän: ”Kaikki, minkä luulette ihmisten haluavan tekevän tekevän heille, tehkää heille.”

-Henriikka

Ps. Miten kuvat liittyvät? Minulle parasta terapiaa taitaa olla luonto, liikunta, terveellinen ruoka ja riittävä uni. Ja niitä uskaltaisin kyllä suositella ihmisestä riippumatta ihan kaikille.

Pps. Huutakaa hep, kun alkaa vuoden 2019 filosofiat ja oivallukset riittää.

Ylläksen aarteenetsintä: 6 kokemisen arvoista paikkaa

kaupallinen yhteistyö: Visit Ylläs

Suosikkipaikat tunnistaa usein siitä, että vaikka niissä olisi käynyt miten monta kertaa, niin aina löytyy jotain uutta ihmeteltävää.

Ylläs on itselleni yksi tällaisista. Olimme siskoni kanssa taas mestoilla kuun taitteen jälkeen, sillä vaikka yöttömän yön missasinkin, en pystynyt skippaamaan Lapin kesän tuntua – kun sen ensi kerran kokee, kaipaa kyllä joka kesä takaisin.

Yövyimme 7 Fells -hostellin uuden boutique hostellin puolella, Äkäslompolon keskustassa. Vaikka nukuimmekin reilusti, rentoilimme ja saunoimme päivittäin, jäi aikaa onneksi tutkimusmatkoillekin: minä, Roosaliina ja Eetu otimme tavoitteeksemme löytää sellaisia paikkoja Ylläksellä, joihin ei välttämättä tule aivan ensiksi mentyä, tai joissa en ainakaan itse ollut vielä käynyt.

Tein löytöretkeilystämme niin ahkeasti Instagram Storya, että jälkikäteen toivottiin blogikoostetta. Tässä se nyt tulisi, 6 kokemisen arvoista paikkaa Ylläksellä. Kaikki nämä paikat ovat helposti tavoitettavissa pyörällä tai maastopyörällä.

1. Kuerlinkat

Kuerlinkat ovat kaksi putousta lähellä Äkäslompoloa. Ensimmäisen yli menee huterannäköinen silta, jonka luota kulkee polku alemmalle, selvästi villimmälle putoukselle. Erityisesti alempi putous on hurjan hieno, ja näkymät ovat upeat. Alemmalla putouksella, kallion päällä on myös soma, matala laavu.

Tsekkailin putouksia kajakkimielessä ja totesin, ettei todellakaan minunlaiselleni kajakkimestarille realistinen haave, mutta joku uskalias sen varmasti laskettelee onnellisesti adrenaliinihöyryissään.

Me yritimme kauniiden maisemien ihailun lisäksi kerätä Kuerlinkoilta myös mustikoita kakun päälle, mutta vähän laihaksi sato jäi. Onneksi sentään vajaa kuksallinen tuli kokoon.

2. Pakasaivo

Saivot ovat Länsi-Lapin rotkojärviä, joista jopa 60 metriä syvä Pakasaivo lienee tunnetuin. Pakasaivo on jylhä ja voimallinen. Paikkaan liittyy hurjasti uskomuksia ja myyttejä, mikä tekee paikasta vieläkin taianomaisemman: haltioiden on uskottu asuvan täällä ja aikoinaan pahtaseinien reunustaman Saivon uskottiin olevan kaksipohjainen, ja kalojen katoavan välillä pohjassa olevasta reiästä aliseen maailmaan.

Pakasaivo oli monille seuraajille tuttu jostain lapsuuden ja nuoruuden luokkaretkistä. Oli hauskaa, millaisia nostalgisia ajatuksia paikka monessa herätti.

Meille käynti siellä oli ensimmäinen, mutta maisemien lisäksi yhdestä erityissyystä hyvin ikimuistettava. Olimme päättäneet nauttia jyrkänteellä kakkukahvit ja tätä varten meillä oli omakeräämiemme mustikoiden lisäksi mukana kaikki tarpeellinen. Yhtäkkiä kuuluu: ”Moiiii! Mä katsoin hetken, että joku tuolla asettelee mansikoita kakun päälle. Meni noin sekuntin sadasosa arvata, että se oot sinä.” Mikko-ystävä oli sattumalta tullut huudeille. Naurettiin niin paljon tilannetta ja syötiin lopulta kaikki yhdessä marenki-marjakakkua.

3. Saivojärvi/-lampi

Kirkasvetinen Saivojärvi on näkynyt Eetun kuvissa,  ja iloitsinkin, että hän uskalsi viedä meidät paikkaa ihailemaan. Saivojärvi, jota paikalliset kuulemma kutsuvat Saivolammeksi, on muuminmuotoinen järvi lähellä Äkäslompoloa, Hannukaisen jälkeen, Ylläksentiellä ennen Äkäsjoentienristeystä.

Vesi on uskomattoman kirkasta, ja paikka muutenkin laguunimainen. Ennen reissuamme oli ollut mielettömät helteet, jolloin paikka oli tietysti helleparatiisi maan päällä, mutta itse nautin kyllä viileämmästä hetkessä järvessä. Kun iho meni sopivan tunnottomaksi, pystyi järvessä pulikoida hyvin puolisen tuntia putkeen.

4. Pyhäjärven autiotupa ja laavu & Vareskota

Ensimmäisenä kokonaisena reissupäivänä päätimme ottaa kunnon haasteen ja lähteä sähköistetyillä, vuokratuilla fat-bikeillamme vähän pidemmälle lenkille. Seuraavana päivänä peppu kyllä tiesikin, että pyöräilty on: 40 kilometrin lenkki maastossa tuntui mukavasti koko kropassa, mutta hyvämaineinen pyöräjengimme (jolle annoimme nimeksi ”Ylläksen turbo”) selätti haasteen hienosti.

Lähdimme Äkäslompolon kylästä, päämääränämme Pyhäjärven autiotupa sekä laavu ja sen viereinen Vareskota. Kaikki kolmet ovat hienoja kohteita, aivan järven tuntumassa. Pyhäjärven autiotupaan oli vasta rakennettu uusi nukkumalaveri ja siellä tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että olisipa ihana päästä oikein kunnolla retkelle tai vaellukselle.

5. Kukastunturi

Paluumatkalla käänsimme pyörien keulat kohti Kukastunturia ja poikkesimme huipun kautta kotiin. Tämä huiputus on juuri sellainen, mikä on aivan ihana tehdä pyörillä: kun menomatkan jaksaa musertaa reisillä (no, sähköpyörillä se on suht helppoa..), on kylään pitkä ja superihana alamäki, jossa vauhtiin pääsee kunnolla (täysiä!!). Tietysti toiseen suuntaan valitessa ylämäki on mukavan loivaa, mutta alamäki sitten lyhyempi ja huomattavasti jyrkempi.

Kukastunturin päältä aukeaa upeat näkymät pitkälle. Kukas on lättymäinen, Ylläksen tuntureista toiseksi matalin, mutta silti kaunis ja uniikki. Laelta näkee pohjoisessa Pallaksen kerojen rivistön, idässä Lainion ja etelässä Ylläs-tunturin.

 

6. Äkäskero

Äkäskeron huiputuksen varasimme viimeiselle illalle, sillä tänne kannattaa ehdottomasti tulla ihailemaan auringonlaskua tai -nousua. Pohjoisen aurinko laski jo reilusti ennen puoltayötä, mutta kuitenkin huomattavasti myöhemmin kuin etelämmässä.

Huristelimme Äkäslompololta parikymmentä kilometria keron juurelle ja kipusimme verkkaisesti varmaankin vajaan tunnin verran ylös tunturiin. Äkäskerosta on kyllä aivan liian vähän älämölöä, se on nimittäin tosi hieno. Toisaalta, ei haitannut yhtään, että saimme olla paikan päällä aivan ominemme. Auringon laskiessa Pallaksen kerojono näytti aivan satumaiselta, ja Ylläs tarjoili muutenkin parastaan: taivas oli kirkas, ja aurinko kultainen. Converset eivät olleet välttämättä aivan paras kenkäratkaisu suopohjaiselle alueelle, mutta märät sukat eivät illan päätteeksi olleet niin kovin suuri riesa, kun hostellilla odotti lämmin sauna.

Olen alkanut koko ajan enemmän kiinnostua off-sesongeista. On siistiä mennä paikan päälle löytämään kaikkea kivaa juuri silloin, kun muut eivät ole siellä. Esimerkiksi latukahvilat ynnä muut olivat sulkeneet ovensa heinäkuun loppuun, joten tämäkin oli sesongin ulkopuoleista aikaa. Ehkä seuraavaksi suuntaan paikalle juuri ruskan loputtua ja paikkojen suljettua ovensa ennen talvikautta. Ja sitten ehkä taas toukokuussa, kun talvikausi on loppu, mutta kesäkin vielä kadoksissa.

Haaveilen siitä, että kun sesongin ulkopuolellekin saadaan riittävästä kiinnostuneita pyörimään, ei ovia tarvitse enää sulkeakaan, vaan kuuman kaakon saa vaellus- tai pyöräreitin varrelta mihin tahansa vuodenaikaan.

-Henriikka

Kuvat: Eetu Leikas / Musko Visuals