Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia
Tilasin keväällä kakun elokuun alkuun. Se oli sellainen hetken ajatus. Että jos tästä kesästäkin vielä selvitään, niin sitten kyllä syödään kakkua. Ei riemuun ja iloon, ei riehaantumiseen, syödään vaan – sillä toisinaan on kiva syödä kakkua, etenkin jos on ystävien ympäröimänä.
Niin minä sitten kutsuin ystäviä kotiini (”kotiini”, se kuulostaa vielä perin kummalliselta, mutta niin se nyt on) ja nautimme toissapäivästä, maanantai-illasta yhdessä. Päätin kutsua kokoon kolmikon, joka ei ole mikään perinteinen kombo, mutta jotka oli helppoa kutsua yhdessä vihreän katon alle: ihanat ihmiset ovat ihania kaikille. Sitä paitsi Idaa, Beaa ja Doritia yhdistää kaikkia elämänilo ja optimistisuus. Heidän tiedän innostuva kanssani, jos tarvitsen lisäboostia kuningatarideoilleni.
Olen viime vuosina mennyt koko ajan enemmän siihen suuntaan, että haluan tarjoilla kotonani kauniisti tarjottua, mutta yksinkertaista. Ei tarvitse olla kananmunapuolikkaiden päälle pursotettua, itsetehtyä majoneesia mädillä ja muulla romppeella tai ylipäänsä itsetehtyä mitään, jos ei aika riitä. Tai vaikka riittäisikin, sillä on monia muitakin hyviä syitä mennä helpommalla, kuten se, että haluaa.
Maanantaina tarjoiltavia oli kaksi: keittoa ja kakkua. Herkullista, mutta helppoa, kun kakkukin oli tilattu. Olin kertonut kakuntekijälle, että haluaisin voimakakun ja että aion tarjoilla sitä Arabian Paratiisi -astioita. Sen mukaan hän sitten valmisti aivan ihanan vadelma-timjami-mansikkaherkkukakun, jossa koristelussa hyödynnettiin kaikkea, mitä astioiden kuvioinnissakin on: luumuja, mustaherukkaa ja viinirypäleitä. Siniset orvokitkin oli pursotettu kaiken päälle.
Minulla on tällä hetkellä kodissani vain kaksi tuolia, joten katoin kaiken lattialle. On kiva tuntea ystävänsä niin hyvin, että tietää lattian riittävän oikein hyvin. Muutama viltti maton päälle, jotta Manda-mäyräkoirankin oli mukava köllöttää. Tulimme yhdessä kaikki siihen tulokseen, että lattialla pitäisi syödä useamminkin. Siinä on jotain sellaista alkuperäistä, paluuta yksinkertaisten asioiden ääreen.
Sekoitin kattaukseen villistä sekä värillistä että mustavalkoista Paratiisi-sarjaa – oli itse asiassa ensi kerta, kun tein näin. Ei ollut tullut mieleenkään, että nehän mätsäävät vaikka miten hyvin yhteen. Olen lähivuosina ollut erityisen innoissani tuosta mustavalkoisesta, mutta koko ajan enemmän kiinnyn kuitenkin lopulta tuohon värilliseen. Keltainen on aina keltainen, lempivärini. Tytöt nauroivat, miten hyvin mätsäsin itse astioihin keltaisessa neuleessa ja mustissa kynsissä. Totesin, että ruokaa en osaa laittaa, mutta onneksi astiasto ja kynnet ovat mintissä.
En ole mikään loistelias kokki. Tarkoitin todella sitä. Saatan aina toisinaan tehdä kyllä hienoja ruokia reseptien mukaan ja hallitsen aamiaiset ja brunssit, mutta ruoanlaitto, köh köh. Vieraani olivat suhteellisen järkyttyneitä, kun kerroin tulisen bataattikeittoni olevan ensimmäinen sosekeittoni koskaan.
Mutta tiedättekös, siitä tuli aivan ihanaa. Juuri sopivan syksyistä, sellaista joka lämmittää kehoa ja tuo jälkipoltetta takakurkkuun.
Päälle laitoimme korianteria, murennettua fetaa ja chiliöljyssä ja suolassa paahdettuja siemeniä.
Tulinen bataattikeitto
2 isoa bataattia
2 sipulia
4 porkkanaa
4 perunaa
iso pala inkivääriä
2 punaista chiliä
1 annos kasvisfondia
iso purkki kookoskermaa
monta (vaikka 4) valkosipulinkynttä
vettä
Kuullota pannulla silputtu valkosipuli ja toinen chileistä siemenineen. Heitä sekaan pilkotut juurekset sekä sipuli ja puolet inkivääristä. Siirrä kaikki kattilaan. Lisää vettä niin paljon, että juurekset juuri ja juuri peittyvät. Keittele pehmeäksi. Lisää toinen chili pilkottuna siemenittä ja loput inkiväärit. Survo sauvasekoittimella samettiseksi. Lisää kookoskerma. Valmis!
Birger Kaipiaisen Paratiisi-astiasarja on kyllä yksi muotoilun klassikoista. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni suomalainen ei tunnista tuota tuttua kuosia. Enkä nyt tarkoita nimeämistä, vaan sitä, että tunnistaa kuvioinnin tai että se herättää jonkunlaisia tunteita.
Itse muistan hyvin, että naapurini ja lapsuuden ystäväni perheellä oli noita astioita oliivinvihreän keramiikan rinnalla. Toinen muisto on syksyltä 2012 Tansaniasta: vierailimme suomalaisen lääkärin luona Tansaniassa ja hänen kotonaan oli Paratiisia. Joimme kahvit tutuista kupeista, ja yhtäkkiä Suomi oli ihan iholla, vaikka pihalla oli elinvoimainen tansanialaiskylä. Muistatteko itse sarjaan jonkun tietyn asian kautta?
Tänä vuonna on Paratiisin juhlavuosi: sarja on säilynyt lähes muuttumattomana jo 50 vuoden ajan. Ajattoman, leikkisän ja kuitenkin selkeän ja tunnistettavan tyylin Birger Kaipiaiasta kutsuttiin aikoinaan ”keramiikan ruhtinaaksi”. On aika erityinen seikka, että hän aloitti työskentelyn Arabialla heti valmistumisensa jälkeen vuonna 1937 ja ehti työskennellä Arabian taideosastolla yhteensä 50 vuoden ajan.
Niin se vain tunnit taas vierähtivät, kun höpöttelimme elämästä, menneestä ja tulevasta. Mietiskelin, että on taas vuosia tullut lisää, kun kaikki pyörittelevät kodinostoa ja remonttihaaveita: minkälaiseksi kylpyhuone pitäisi laittaa ja mikä olisi unelmien sävy olohuoneen seinään.
Itse haaveilin tuoleista pöydän ympärille, mutta erityisesti siitä, että syksyllä lepään, ulkoilen, urheilen ja siivoan. Taas kerran löydän itseni ihan arkisten haaveiden ääreltä, vaikka olenkin vuosia ollut aika vähän arkisissa asioissa kiinni. Toivoisin saavani kirpputorille osan vaatteistani, että saisin kaikki tavarani kaappeihin ja että voisin viettää taas syksyllä useita öitä ulkona. Ensi vuonna on sitten taas isompien unelmien aika, jos silloinkaan.
Paratiisin kohdalla on hauska huomata, miten moneen se taipuu: nostalginen sarja näyttääkin yhtäkkiä omassa kodissani täysin uudelta kuin vaikka siellä lapsuuden ystävällä tai Tansanialaisessa kahvipöydässä. Oma äitinikin sanoi tässsä joku aika sitten, jopa lievästi tuohtuneena Paratiisi-astioista, että ”Pakkohan niistä on pitää.” Ja kun vastasin nauraen, että miten niin pitään, niin hän vastasi: ”Alkaahan se näyttää taas jotenkin tosi hyvältä.”
Sellaistahan hyvä muotoilu kai parhaimmillaan on. Että aina se vaan näyttää ja tuntuu hyvältä. Vähän niin kuin parhaat ystävätkin. Heitäkin katselin illan mittaan ja totesin, miten rakkaita he ovat. Kakutta ja varsinkin kakulla koen itseni ihanaksi heidän kanssaan ja maanantaitkin paratiisiksi.
-Henriikka
Kuvat: Lilli Salminen / @lillisofia
