Botswana 3: Afrikkalainen huvipuisto

Palataanpa takaisin Afrikan tantereelle, yhteen elämäni oudoimpaan kokemukseen: botswanalaiseen huvipuistoon. Voitteko uskoa, että löysimme keskeltä aavikkoa ”Lions Park” -huvipuiston, jonka laitteiden ainoat käyttäjät olimme. Keskellä ei mitään nousi vuoristorata, maailmanpyörä ja keinukaruselli. Ja tottahan toki me kokeilimme kaikki laitteet.

Idea lähti siitä, että Bea oli kuullut paikallisilta tutuiltaan, Lions Parkin olevan käymisen arvoinen. Emme tienneet paikasta muuta. Bussipysäkillä kyselimme neuvoa perille pääsemiseksi ja meidät ohjattiin oikeaan minibussiin. Taas kerran saimme ihmettelyä siitä, mitä länkkärinaiset tekevät botswanalaisen julkisen liikenteen seassa.

Pyysimme pysähtymään oikeassa kohtaa ja puolen tunnin köröttelyn jälkeen pysähdyimme ison tien varteen ja kuulimme: ”Tässä olisi Lions Park.” Missään ei näkynyt mitään. Kuski viittelehti oikeaan suuntaan: ”Sinne päin vaan, sieltä se tulee vastaan.” 

Ja vajaa kilometrin kävelyn jälkeen huvipuisto todella häämötti edessämme. Kahdeksan euron pääsylipulla sai hurvitella koko päivän. Oli talvialennukset, sillä vesipuisto ja allas olivat poissa käytöstä, koska oli talvi ja liian kylmä polskutteluun (30 astetta, hoh hoh).

Kirmasimme kaikissa laitteissa, olimme ainoat. Kaksi lapsiperhettä tuli vähän meidän jälkeemme puistoon, mutta kävivät tietysti vain lasten laitteissa. Me ajoimme huvipuiston ympäri junalla, pyörimme keinukarusellissa, ihailimme maisemia maailmanpyörässä, hurjastelimme Star Dancerissa, heiluvissa simpukoissa ja muissa laitteissa, joissa heikoimmilla olisi oksu lentänyt.

Oli niin outoa, ettei sitä voi kuvailla. Aina kun istuimme laitteeseen, joku henkilökunnan jäsenistä käveli jostain kopiltaan painamaan laitteen päälle. Ja saatoimme istua laitteessa ainakin kolmesti putkeen: ”Once more!” Henkilökuntaa nauratti kaksi innokasta leidiä hameissaan.

Kuulemma kesäaikaan huvipuisto virtaa väkeä, mutta näin talven ja kevään taitteessa paikassa ei käy juuri kukaan. Aution oloinen huvipuisto oli kuin kauhuleffasta. Alueelle oli kannettu super vanhat ja kriipeimmät laitteet, joita muut huvipuistot eivät enää huoli enkä olisi ihmetellyt, jos jostain kuivasta pusikosta olisi noussut painajaisteni karmaiseva klovni.

Pelottavinta kaikessa oli tietysti vuoristorata. Meinasin jo skipata tämän ilonpidon, mutta kun rakas ystäväni ilmoitti menevänsä siihen ilman minuakin, otin haasteen vastaan. Pelkällä reisien päältä kulkevalla turvapuomilla varustettu vuoristorata tuntui aika hurjalta ja kyllä siinä rukousta saikin laittaa yläilmoihin ensimmäisellä rundilla. Mutta mitä vielä! Hullun hauskaa! Vedimme tyhjällä vuoristoratavaunulla kolme kierrosta putkeen, vaihtaen välillä vaunua kokeilunhaluisina. Turhaan nynnyilin, kyllähän botswanalaiset handlaa vuoristoradat.

Mikä kokemus, mikä päivä. Vaikkei jonottaa tarvinnut kertaakaan, meni puistossa useita tunteja. Väsyneet, auringon paahtamat suomalaiset raahustivat ennen pimeäntuloa ison tien viereen liftaamaan ja kärsivällisen odottelun jälkeen saivat kuin saivatkin kyydin takaisin kotiin. Tai siis ”kotiin”.

Melkoista seikkailua.

– Henriikka

Ps. Mutta arvatkaa ketä olin tänään vastassa lentokentällä? No tuota samaista Botswanan mimmiä. She’s back.

Botswana 2: Gaborone haltuun

Kuvaterveisiä Afrikan savanneilta. Tai ei aivan, mutta Afrikasta ainakin. Otimme Bean kanssa kuuden kokonaisen päivän aikana hyvin haltuumme Botswanan pääkaupunkia, Gaboronea ja vierailmme ympärillä olevissa kylissä julkisen liikenteen voimin.

Botswana oli minulle maana yllätys. Kalaharin autiomaa peittää valtiosta noin 85 prosenttia ja koko maassa on vain 2 miljoonaa asukasta, joista Gaboronessa noin 226 000, ja maa on afrikkalaisittain sangen vauras maa. Vaikka tiedän toki, ettei Afrikka ole yksi suuri maa, en ollut ymmärtänyt maan vaurautta. Talouskasvun vahvana perustana ovat timantit, u-u-uuu. Myös kielipolitiikka yllätti: maan virallinen kieli on englanti ja sitä puhutaan erittäin hyvin, vaikka maan kansalliskieli onkin tswana.

Kuljimme paikasta toiseen pääosin kombeilla, minibusseilla, jotka risteilevät tiettyjä reittejään Gaboronessa ja lähialueilla. Reilun puolen tunnin matka maksoi noin 30 senttiä, joten kukkaro ei näistä kyydeistä päässyt keventymään turhan paljon. Yksityisiä taksejakin kokeilimme, niillä matkan sai yhteensä 3–9 euron hintaan. Oli hauska huomata, miten huokeat hinnat olivat vaikuttaneet maassa asuneen ystävän ajatteluun. Sellainen ero hintapyynnissä, joka itselle tuntui Suomen hintoihin verrattuna mitättömältä, saattoi aiheuttaa Beassa tiukkaa tuhahteltua taksikuskille.

Botswana on myös oiva liftausmaa, jos sellaiseen rohkenee. Me liftasimme heti ensimmäisenä päivänä lentokentälle ja takaisin hakemaan yöllä perässäni saapuneen rinkkani. Vaikka saimmekin kummastuneita katseita, saimme kyydit nopeasti, helposti ja ilmaiseksi.

Saapumispäiväni ilta meni iloitessa. Puolen vuoden tauko ja pitkä lentomatka oli tipotiessään, kun pääsi vaihtamaan kuulumisia ja tajuamaan, että tässähän lomaillaan viikon verran yhdessä. Turistiretket siirrettiin suosiolla seuraaville päiville.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä lähdimme valloittamaan ”main mallia”, ”buss rankkia” ja muita olennaisia kaupungin paikkoja. Gaborone on ”espoomainen”, eli yhtä tiettyä keskustaa ei ole vaan pienet keskittymät on ripoteltu ympäri kaupunkia. Myös esikaupungissa riittää nähtävää, kun katujen varsilla on myyjiä, joilla on tarjota ruokaa ja tavaraa ämpäreistä mehujääpuikkoihin ja ranskanperunoihin.

Yllättävän yleinen näky on karkkimyyjät, joiden pöydille on levitetty erilaisia muovikääreissä olevia irtokarkkeja. Vesimeloonin tai vaikka kirsikanmakuisen sokerikarkin saa mukaansa kolmella sentillä. Mietin moneen kertaan, miten niin monta karkkimyyjää voi ylipäänsä pärjätä kaupungissa?

Botswanalaiset ihmiset ovat erittäin iloisia ja ystävällisiä. Ihmiset tulevat juttelemaan, kyselevät viereiseltä bussinpenkiltä ja haluavat kuulla kuulumisia ja tarinoita Suomesta. Oli ilahduttavaa päästä vaihtamaan keskusteluita niin monen paikallisen kanssa.

Niin kuin usein Suomea köyhemmissä maissa, joskus on tietenkin vaikea erottaa, mikä kommunikaatio on aitoa. Vaaleaihoisten ja esimerkiksi vaaleiden hiusten koskettamisen ajatellaan tuovan hyvää onnea, ja siksi ystäviä saattaa olla jonoksikin. Eurooppalainen ihminen on botswanalaisen silmissä automaattisesti rikas ja vaikka kerjäystä ei ollut lainkaan, joskus joku pieni lapsi saattoi tulla viereen kurkkimaan, josko vaalea muukalainen jättäisi hänelle lantin tai pari.

Omat vertailukohteeni ovat Afrikasta Etiopia ja Tansania enkä voi väittää pystyväni ajattelemaan näitä kolmea maata toisiaan vertailematta, vaan analysoin automaattisesti maanosien mukaan. Vaikka Etiopia ja Tansania ovatkin hyvin erilaisia, Botswana erottuu näistä kahdesti vielä huomattavammin.

Bussiasemalla sain kynsiini myös elämäni hirveimmän manikyyrin, vieläpä lopputulokseen verraten kolmen euron kiskurihinnalla. Ajattelin, että tästähän nappaan itselleni punaiset kynnet loman kunniaksi. Bea oli käyttänyt bussiasemien naisten kynsihuoltoa ja ollut tyytyväinen. Vaan oma kosmetologini olikin toista maata: ensin hän skraappasi kynsieni pinnan piloille superkarkealla viilalla, jonka jälkeen hän lakkasi kynsilakalla miltei koko sormenpääni. Tätä seurasi armoton sormien puhdistusoperaatio, johon kului ainakin 20 vanulappua.

Minun järkeni olisi sanonut, että tarkemmalla lakkauksella olisi päässyt vähemmällä. Mutta minun tai länsimaiden logiikka ei aina purekaan ulkomailla. Kaiken kukkuraksi mimmi lakkasi nimettomäni kysymättä glitterlakalla. Nauroimme koko viikon botswanalaiselle manikyyrilleni ja disco-nimettömilleni. Kynsilakka alkoi kupruilla heti. Ilmeisesti maali oli pilaantunut auringossa. Korvaamattomia muistoja, jotka aika kultaa kivasti ja jäljelle jää vain ihanat, aurinkoiset kynsienlakkaaja-naiset.

 

Mutta tsekatkaapa tuo herkkuannos yllä! Ranskalaisia, kurpitsaa, samp+bean (maissia ja papuja sekaisin) ja nyhtökanaa. Paikallinen ruoka vie kielen mennessään vaikka ulkonäkö oli harvoin hivelevä. Ja mikä keliaakikon unelmapaikka: ainaisen vehnän sijasta käytetään todella paljon maissia eikä nälästä tarvinnut olla huolissaan.

Edelliskuvan ateria maksoi vajaa kaksi euroa ja sitä ylemmän kuvan annokset ostimme kadulta hintaan 1,20 euroa. Botswana-mätöt for life. Voisin huomaamattani tuplata kokoni, jos muuttaisin tuonne asumaan. Samppi-niminen maissimuhennos ja nyhtölihat olivat omia suosikkejani. Nirsoilija saattaisi kauhistella, kun lihan sijasta saattaa toisinaan löytyä mikä tahansa eläimen osa, mutta me riemuitsimme värikkäästä katuruoasta.

Siinä missä ensimmäinen päivä meni käyskennellessä, keräsimme toisen päivän aamuna rohkeutemme ja lähdimme bussiasemalle sopivaa dösää metsästämään. Bea oli jostain lukenut, että reilun tunnin matkan päässä kaupungista on sympaattinen ”astiatehdas”, jossa paikalliset tekevät käsityönä erilaisia saviastioita.

Eipä aikaakaan, kun oikea linja-auto oli hurauttanut meidät perille saakka.

Eurolla sai suloisia mukeja, kahdella eurolla murokulhoja. Ostimme itsellemme ja tuliaisiksi kaikkein kauneimmat. Kaikkiin astioihin oli raaputettu käsin ”hand made in Botswana”, mikä tietenkin toi niihin meidän silmissämme lisäarvoa.

Paikalliset olivat hämmästyneitä ja hämmentyineitä visiitistämme. Erityisesti se, ettemme aja autolla, aiheutti ihmetystä. ”Why don’t you go by car?”, ikään kuin kaikilla länkkäreillä olisi automaattisesti valkoinen maastoauto alla. Toisaalta ymmärrettävää. Ehkä heillä on aihetta tällaisiin oletuksiin.

Paluubussin piti tulla kylään kahdelta. Vaan eipä tullut, odotimme puolitoista tuntia. Usko olisi jo horjunut koko odottamiseen ellei pysäkillä olisi ollut muitakin, jotka kököttivät Gaboroneen kyytiä odottamassa. On se aina merkillistä ajatella, miten Suomi toimisi, jos bussit vain jättäisivät välillä tulematta tai saapuisivat parin tunnin viiveellä. Lomalla ei onneksi ollut kiire ja saimme pysäkiltä monta uutta ystävää, jotka kutsuivat itse itsensä Suomeen.

On ideaalitilanne, että pelkkä perillepääsy olisi riittänyt onnistuneeseen lomaan. Saimme viettää Bean kanssa pitkästä aikaa aikaa yhdessä. Pörräsimme ympäri kaupunkia, söimme paljon jäätelöä, nautimme aamiaisesta vuokra-asunnon terassilla ja kertasimme kevään ja kesän tapahtumia ja tunteita. Toisaalta tuntui, että olisi kotona. Kaikki oli niin tuttua ja turvallista. Matkustaminen saa ihan uuden luonteen, kun saa itselleen oppaan, jolla on jo kulmat ja kuppilat tiedossaan.

 Fiiliskuvat eivät loppuneet tähän. Saattepa nähdä huvipuistonkin, jonka ainoat asiakkaat olimme.

Sain tänään Jannen kotiin Islannista ja lähdemme nyt Helsingin Juhlaviikkojen huvilatelttaan  kuuntelemaan toivottavasti ihanaa konserttia. Elokuun viimeinen viikonloppu, haikeus ja kesän kättely. Se olisi pian taas siinä.

– Henriikka

Botswana 1: Kahden vuorokauden menomatka

Mukavaa lauantaita kaikille. Täällä ollaan heräilty eilisten rapujuhlien vuoksi vasta puoleltapäivin, jonka jälkeen alkoi armoton Botswanan kuvien läpikäynti. Tästä juttusarjasta ei Siperian tapaan ole tulossa usean viikon mittaista, mutta fiiliskuvia reissulta on huomattava määrä.

Lähdin matkaan kaksi viikkoa sitten lauantaina. Kun ystäväni Bea lähti helmikuussa Tansaniaan, jonka jälkeen Botswanaan, päätin pyrkiä sinne häntä tervehtimään. Tansaniassa olen käynyt kolme vuotta sitten, joten prioriteettilistan ykkösenä keikkui Botswana.

Hain netin kautta mahdollisimman halpoja lentoja Helsingistä Gaboroneen, mutta edestakaisten lentojen hinnat olivat kahdella vaihdolla maaliskuussa siinä 1300–1400 euron paikkeilla. Too much, tiesin, joten päätin ruveta kartoittamaan vaihtoehtoja. Yhdellä vaihdolla perille pääseminen ei tietääkseni ole edes mahdollista. Huomasin, että Tukholmasta lentää 2–3 vaihdolla noin 600 eurolla. Siihen erilliset, halvat lennot Tukholmaan ja takaisin noin viidelläkympillä, niin avot, lentopaketti oli valmis ja pian maksettu.

Tosi säästäjä olisi ottanut vielä lentojen sijasta reittimatkat laivalla Tukholmaan ja takaisin, mutta niin hc en ole sentään minäkään. Aikakin on rahaa.

Olin ostanut Tukholma–Addis Abeba–Johannesburg–Gaborone–Addis Abeba–Tukholma lennot Flightfinder-nimiseltä palveluntarjoalta. Hinta oli huomattavan edullinen, mutta hyvää saa harvoin halvalla ja aika nopeasti huomasinkin kyseisen lafkan olevan aika kamala. Asiakaspalvelu oli ailahtelevaa, hidasta ja epämääräistä, lentoaikataulut vaihtelivat useaan otteeseen parin tunnin heitoin ja lentodokumentit tulivat sähköpostiin vasta menomatkaa edeltävänä päivänä. Lopulta kaikki meni ihan hyvin ja lennot olivat onneksi nimelläni varatut, mutta pohdin Tukholmaan saakka, mahtaakohan varaus ja kyseinen Flightfinder olla edes oikeasti olemassa.

Tukholma–Helsinki välin lennot olivat Supersaverin kautta ostetut ja Finnairin, eivätkä täten aiheuttaneet minkäänlaista stressiä. Jos kuitenkin erikseen ostettujen lentojen takia myöhästyy seuraavalta lennolta, uudet liput joutuu ostamaan itse. Myös matkatavarat on käytävä heittämässä itse uudestaan liukuhihnalle. Siksi olin katsonut sekä meno- että tulomatkalla usean tunnin vaihtoajan Tukholmassa, jotten vain missaisi Arlandasta Etiopiaan tai Tukholmasta kotiin lähtevää lentoa.

Saavuin Tukholmaan rinkkani ja reppuni kanssa innoissani ja jännityksissäni. Koko edellisilta ja lähtöaamu oli mennyt rästihommien hoitamisessa ja matkafiilis alkoi vasta hiljalleen hiipiä luihin. Janne oli nakannut minut Helsinki-Vantaalle, mutta sen jälkeen olin omillani. Tuntui hyvältä olla yksin reisssussa, yksin vastuussa. Toisaalta eksoottinen kohdemaa ja huoli lentojen olemassaolosta vähän jyvittivät leveimmästä hymystäni.

Vaan kuinkas kävikään! Istuin ensin Tukholmassa odotetun mukaisesti kolmisen tuntia odotelemassa ilta kahdeksalta lähtevää lentoa ja kuuden maissa kävin heittämässä rinkkani hihnalle.

Niin, siis se lento lähteekin vasta puolelta öin.
Mitä? Eihän siitä ole ollut missään informaatiota eikä tietoa näy lähtevien lentojen tauluissa? Minkä vuoksi se on myöhässä?”
”En tiedä yhtään. Tässäpä päivällislipuke, niin et kuole nälkään.”
”Ok, kiitos. Odottavatkohan jatkolennot Etiopiassa?”
”Aivan varmasti. Ei syytä huoleen.”

Vaan kuinkas sitten kävikään! Lento olikin reilu seitsemän tuntia myöhässä ja lähti vasta puoli kolmen aikaan yöllä Arlandasta. Mikä herttainen 12 tunnin odottelu rakkaassa naapurimaassa. Otin lungisti ja nukuin usean tunnin terminaalissa, mutta toiveet jatkoyhteyksien odottamisesta valuivat sormien läpi kuin kuivista kuivin hiekka.

Onneksi sentään nukun missä vain ja milloin vain. Lentokoneen hurinassa pitkästä yölennosta huolimatta sain hyvät yöunet pohjalle ennen kuin Etiopian vihreät vehreät kukkulat alkoivat näkyä ja kone laskeutui turvallisesti Addis Abebaan.

Etiopiassa oli täysi tohina päällä. Harva oli jäämässä Addikseen ja kaikki jatkoyhteydet olivat jo menneet. Matkustajia yritettiin survoa parhaansa mukaan seuraaville lennoille. Yöpaikkaa tarvitsevat kärrättiin minibusseilla hotelleihin ja nälkäisille jaettin ruokalippuja. Jonottelin tunnin verran kuullakseni, että minut on laitettu seuraavan aamun lennolle Johannesburgiin, sillä vaikka Etiopiasta lentäisi myös suoria lentoja Botswanaan, jouduin kiertämään alkuperäisen lentoreittini kautta.

Sain käteeni väliaikaisen viisumin, hotellin nimen ja kasan ruokalippuja. Pitäydyin lentokoneessa tutustumieni serbialaisten bisnesmiesten vanavedessä vaan tiemme erkanivat, kun meidät sijoitettiin eri hotelleihin.

Passitarkastukseen jonottaessani viereisestä rivistä kuului hihkaisu. Kolme ruotsalaismiestä viittoilivat luokseen: ”You look so lonely.” Vastasin rehellisesti, että hivenen yksinäiseltä tuntuukin juuri nyt. Selvisi, että olemme menossa samaan hotelliin ja vaikka heidän Tansanian lentosta lähtikin jo samana yönä, loppuilta meni heidän kanssaan (miekkoset edellisessä kuvassa). Tukholmalainen jäbä oli menossa työharjoitteluun kuukaudeksi ja ruotsalaisveljekset olivat muutaman viikon matkalla tekemään jotain itselleni hämäräksi jäänyttä projektityötä. Toinen veljeksistä oli ammatiltaan pelastussukeltaja, ja päättelin mielessäni, että ehkä hän halusi pelastaa yksinäisen, vaalean tytönkin lentokentältä haahuilemasta.

Vaikka kaikki säätö turhauttikin, päättää ottaa säädön seikkailuna. Sitä paitsi mikä tuuri, että sain viettämään ylimääräisen vuorokauden juuri Addis Abebassa, jossa asuin kolme kuukautta vuonna 2009. Kadut ja kaupunki näytti tutulta ja kertasin mielessäni asioita, joita tiedän ja muistan paikasta. Mietin 18-vuotiasta Henriikkaa, jonka rohkeus oli nykyiseen Henriikkaan verrattuna moninkertaista ja silmät kymmenesti sinisemmät.

Luin kirjaa, söin illallista, harkitsin pihalle lähtöä, mutta väliaikaisen viisumin vuoksi pitäydyin virkailijoiden toiveiden mukaisesti sisätiloissa. Yritin tavoittaa Beaa, jota en ollut saanut kiinni koko päivänä. Kun ennen nukkumaan menoa vihdoin sain hänet kiinni, oli hän odottanut minua Gaboronen lentokentällä:

Missä sä oikein olet?!”
”Etiopiassa. Missä sinä?”
”Täällä lentokentällä. Olen odottanut sua kuusi tuntia. Tulin kolme tuntia etukäteen, kun jännitti niin paljon.”

Helpotus oli molemminpuoleinen, kun kummallakin oli kaikki hyvin. Nauroimme yhdessä ja tunnistin ystäväni puolen vuoden tauon jälkeen täysin samaksi tyypiksi. Kuka menee kolmea tuntia aiemmin odottamaan? Naurattaa vieläkin ajatella. Huikea mimmi.

Kello soitti viideltä ja aamupalan jälkeen minibussi kuljetti takaisin lentokentälle. Olin täynnä virtaa ja toivoa, että pääsisin vihdoin perille. Ja vaikka hotellisuihku olikin jääkylmää ja päälle piti laittaa samat likaiset vaatteet, niin mieli oli tukkina nukutun yön jälkeen hyvä. Oli nostalgista herätä moskeijojen ja kirkkojen ääniin, kaikki kuulosti samalta kuin silloin kuusi vuotta sitten.

Maanantai oli pelkkää matkustusta ja lentokentillä odottelua. Ettei kuitenkaan olisi mennyt liian helpoksi, niin matka meinasi tyssätä taas Etelä-Afrikan lentokentälle. Matkustus-stoorini oli kuulemma niin älytön, ettei sitä voinut uskoa. Kuka nyt varaisi alunperinkään yli vuorokauden kestävät lennot vain reilun viikon lomamatkalle? Saadakseni uudet lentoliput Gaboronen koneeseen, piti minut mennä virallisen passintarkastuksen kautta maihin ja käydä selvittämässä koko tarinani lentoyhtiön agentille.

Pyörin Fjällräven selässä suurella lentokentällä ja tulin kolmesti työntekijän pysäytetyksi sen vuoksi, että he luulivat alaikäisen olevan eksyneen vanhemmistaan. Turhautunut, huvittunut nauru kävi kylässä monesti, mutta lopulta sain agentilta uudet lentoliput kouraani ja tiedon siitä, että pääsen vielä saman illan koneeseen. Woop woop woop! Virkailija kysyi vielä lopuksi, olenko ollut ennen lentokentillä ja osaanko oikealle portille. Lupasin yrittää parhaani ja hihittelin mielessäni.

Turvatarkastuksen jälkeen ostin itselleni jäätelöä juhlan kunniaksi. Pääisin vihdoin ystävän kainaloon!

Johannesburgista Gaboroneen lentäneessä koneessa oli lisäkseni vain kuusi muuta matkustajaa. Kun pieni lentsikka laskeutui Botswanan maaperälle, olin räjähtää innosti. Kuu oli hauskasti kellallaan, ja aurinko laski liian kauniisti (ks. ensimmäinen kuva). Olin kolmatta kertaa Afrikassa ja ensimmäistä kertaa Botswanassa. Ilma oli lämmin, mutta ei sellainen tukala lehmänlöyhäys. Mieli oli rauhallinen, vaikka haisin navetalta ja hiukset olivat likaisemmat kuin koskaan.

Laukku ei saapunut, mutta olin jo unohtanut, että sellainenkin hyvä tuuri olisi voinut olla olemassa. Kävelin tuloporteista ja näin Bean. Voi että, miten olin häntä kaivannutkaan! Riemu oli rajaton.

Koskaan eläessäni en ole saanut parempaa afrikkalaista ateriaa kuin Bean asunnolla odottanut munakas, kattilasta tarjoiltu salaatti ja valkoviini-lasillinen. Kun vihdoin sai jättää survivor-asenteen, pääsi suihkuun ja vaihtamaan puhtaat lainavaatteet päälle, huomasin miten väsynyt olin. 52 tunnin menomatka oli laittanut matkalaisen aivan äärirajoille. Oli ihanaa, ettei tarvinnut selvittää enää yhtäkään asiaa. Laukunkin oli määrä tulla seuraavana päivänä lentokentälle.

Menomatkan keskeinen itseanalyysini aihe oli, olenko enemmän sellainen backpacker, joka näyttää lentokontällä rennolta ja paljon matkustaneelta. Jolla on reppu selässä ja monta reissua takana ja tulossa. Passi täynnä leimoja ja pää täynnä tarinoita. Vai näytänkö aivan avuttomalta pieneltä tytöltä, joka ei tiedä maailmasta mitään ja joka yrittää esittää rohkeaa itselleen liian suurissa saappaissa?

Veikkaan, että olen vahva sekoitus molempia.

– Henriikka

Reissua edeltävä tunnemyrsky

_MG_0615 kopio

Lähteekö reissuun koskaan rauhassa, pakaten ennakkoon ja sydän tasaisesti pampaten? Minä en. Olohuoneessa vallitsee armoton kaaos, rästitehtäväpinot kohoavat taivaisiin ja silmäluomia painaa. Puoli rinkkaa on pakattu, pakattavien asioiden toinen satsi pyörii vielä pesukoneessa. Keltakuumerokote sentään oli ja löysin vihdoin siihen todistuksenkin.

Kaiken tämän keskellä pelkään, ettei lennonjärjestäjäni ole huijarifirmaa ihmeellisempi, eikä koko lentoja edes ole olemassa. Tai siis tiedän että ne ovat, mutta pelkään, ettei minulle ole varattu niistä paikkaa. Matkastressiä parhaimmillaan. Lisäksi kolmen vaihdon reitilleni Gaboroneen oli ilmaantunut vielä yksi välilasku. Mitäs pienistä, kun ollaan etsimässä pyrstötähtiä. Addis Abeban vaihtoaika on niin lyhyt, etten ehdi edes hakea aamupalaksi injeraa ja wottia, mikä sääli.

Kuitenkin on aika leppoisa olo. Tilanne on sellainen mustan huumorin potentiaalinen viljelykenttä. Sisko kävi täällä tekemässä mustikkarahkaa ja hän onneksi tietää, etten ole reissuja edeltävänä päivänä ihan parhaimmillani. Pitää varmaan laittaa kukkalähetys perään. Janne kertoo innoissaan, miten aikoo rellestää, kun olen poissa. Minä mietin vain hetkeä, kun saan rinkan lentokentän tavarahihnalle ja lähden Tukholmaan katsomaan, löytyisikö tällaiselle taskuvaimolle paikkoja lentokoneista.

Passipussi kaulassa, mieli korkealla. Piskuinen paniikki ja silti levollinen olo. Ilmeisesti seikkailu edessä.

– Henriikka

Botswana minä sinua odotan

Catherine R 06

Lähden puolentoista viikon päästä Botswanaan. Rakas ystäväni Bea on asunut siellä ja muissa Afrikan kolkissa aivan liian pitkään. Lähetin hänet matkaan helmikuussa enkä vieläkään ole päässyt vierotusoireista. Niin kuin jo aiemmin kerroin, päätin lentää perässä paikan päälle, ettei tarvitsisi ikävöidä. Sitä paitsi matkajuttuja on tuplaten kivempi kuunnella, kun oikeasti on nähnyt konkreettisesti miljöön ja kohdannut ihmiset. Saanut palan ystävän kokemuksesta.

Olen vasta alkanut hahmottaa lähestyvää matkaa. Se on taas jotain aivan uutta. Olen käynyt Etiopiassa ja Tansaniassa, mutta Botswana on taas jotain erityistä. Afrikalla ja sen mailla on jo teini-ikäisestä asti ollut spesiaali paikka sydämessäni. Muistan, kuinka 15-vuotias Henriikka meinasi pakahtua tunteeseen, kun koki oikeasti kuuluvansa Euroopan kaupunkien sijasta Afrikan savanneille. Kuinka hiukset kasvoivat vaaleina ja pitkinä vaikka tuntui, että päästä pitäisi laskeutua villiä, mustaa kiharaa. Kuinka iho oli ohut ja vaalea, vaikka suklaanruskea ja kauniin karhea olisi tuntunut aidommalta. Enemmän itseltä. Kuinka ääni oli hiljainen ja kirkas, vaikka suuta avatessa toivoi ulos vyöryvän matala gospel-soundi.

Helsingistä Gaboroneen lennot kahdella vaihdolla olisivat maksaneet ainakin 1300 euroa. Etsin lisävaihdoilla halvempia vaihtoehtoja ja päädyin ostamaan erilliset lennot Tukholmaan, josta pääsen kahdella vaihdolla 500 eurolla Gaboroneen saakka. Lennonjärjestäjä vaikuttaa niin epäilyttävältä, etten ihmettelisi vaikka koko lentoja ei olisi olemassakaan. Mutta uskon kaiken kuitenkin olevan kunnossa. Ja lujasti myös toivon niin, sillä olen saanut jo paikalliselta oppaaltani viestejä, kuinka menemme katsomaan sarvikuonoja. Eihän sellaista voi missata.

Helsinki-Tukholma-Addis Abeba-Johannesburg-Gaborone-reittini kestää yli vuorokauden. Tulee pitkä ja luullakseni pinnaa koetteleva pyrähdys autuaassa yksinäisyydessä. Mitä sitä ei tekisi nähdäkseen kaksi kaunista B:tä: Botswanan ja Bean.

Pitää raahata rinkka olohuoneeseen ja alkaa pakata sitä hiljalleen. Ei se onneksi turhan kauan ehtinyt olla tyhjillään.

– Henriikka

Kuva: Dookphoto