Moskovasta starttasi reissumme pisin yhtäkestoinen junarutistus: lähtö neljän yön ja 5200 kilometrin päähän Irkutskiin, Baikaljärven eteläpäähän. Näiden väliin mahtuu lukemattomia hehtaareja villiä luontoa ja muutama täysin tuntematon neuvostohenkinen miljoonakaupunki. Rakastin junassa oloa. En olisi halunnut sen millään loppuvan. Tavallinen päivälämpötila sisällä oli +33 astetta, mutta kun yläpetiin puski avonaisesta ikkunasta viileää ilmaa, ei rentoutumiselle ollut rajoja.

Junaan noustessa oli jännitys vatsassa, kun hahmotti makaavansa samassa punkassa niin pitkään. Heitimme rinkat sohvasängyille ja katselimme ympärillemme. Paikallinen ystävämme ja coachsurfing-hostimme Maxim saattoi meidät ystävällisesti vaunuumme ja jäi laiturille vilkuttamaan. Rinkassa oli eväitä, hammasharja, emalimuki ja pino kirjoja. Muuta ei tulisi tarvitsemaankaan. Hyvästi suihku!

Ensimmäinen päivä kului hyvin hitaasti ilmaa haistellessa (kuvainnollisesti). Janne nappaili valokuvia siihen tahtiin kuin ei ymmärtäisi hänellä olevan vielä 80 tuntia aikaa. Rentoutuminen ei ollut tässä vaiheessa vielä niin helppoa, kun kaikki oli uutta. Toisaalta oma yläpunkka tuntui heti kodilta. Heti ensimmäisellä suuremmalla asemalla nousimme laiturille tunnelmoimaan ja veden sekä jäätelön hankintaan. Pyhä lupaukseni syödä kilokaupalla jäätelöä pysyi lojaalisti läpi matkan.

Venäläisissä pitkän matkan junissa on mahdollista matkustaa kolmessa luokassa. Ykkösluokka tarkoittaa junasta riippuen kahden hengen hyttiä tai neljän hengen hyttiä pehmeämmillä sängyillä tai ilmastoinnilla. Ykkösluokasta löytyy myös usein jonkinlainen suihku, tuskin kovin kummoinen kuitenkaan. Kakkosluokka eli ”kupe” on petipaikka tavallisessa neljän hengen hytissä. Tavankansan karjavaunuksikin kutsuttu kolmosluokka on avovaunu, jossa käytävän ympärillä on 54 punkkaa kahdessa kerroksessa. Elämyksiä hamuavien on hyvä huomata, että tähän ”plastkartnyyn” ei yleensä matkatoimistojen kautta myydä edes lippuja.

Menimme tietysti juuri tähän luokkaan – se oli edullisin ja varmasti kaikkein sosiaalisin vaihtoehto viettää seuraavat neljä päivää. En voi silti kieltää etteikö junamatka karjavaunun puolella olisi jännittänyt. Sieltä sun täältä oli kuullut melkoisia tarinoita saastaisista vaunuista, vodkapäissään riehuvista matkatovereista, omaisuuden katoamisista ja sanomalehteen pyyhkimisestä klaustrofobisen pienessä toiletissa. Joku kertoi, että oli kuullut porukan ulostavat junanvaunuihin. Myös Moskovan hostimme Natalia ja Maxim olivat järkyttyneen huvittuneita kertoessamme valitsemastamme luokasta: ”Samalla hinnalla olisitte lentäneet Irkutskiin!”. Toki he ymmärsivät, ettei se ollut matkan ideakaan.

Onneksi saimme huomata kaikki epäilykset vääriksi. Vaunussamme matkusti täysin tavallista venäläistä kulkijaa: todella suloisia mummoja huivit ruttuisten naamojensa ympärillä, naisia lastensa kanssa ja muutamia yksittäisiä miehenköriläitä. Rinkat sai ujutettua alasänkyjen alla sijaitsevaan laatikkoon, joka lisäsi turvallisuudentunnetta yöaikaan huomattavasti. WC-paperiakin riitti lähes poikkeuksetta.

Toki pitää huomioida, ettei kyseessä ollut mikään ylellinen juna. Olihan siellä likaa ja vessoissakin pesemisen varaa. Joskus etsittiin vaunuun karannutta hiirtä. Mutta yleisesti ottaen vaunu oli kyllä kotoisa ja oikein puhdas.

Janne oli vahingossa varannut meille neljälle paikat niin, että emme olleet kuvissa näkyvän pöydän molemmin puolin, vaan seinän kummallakin puolella. Se vaikeutti hieman yhteisten aterioiden syömistä, mutta aiheutti sopivasti sosialisoimisen pakkoa ja iloisia tilanteita. Hetken järkytyksen jälkeen olimme siis sangen tyytyväisiä vahinkoon.

Alinaa ja Juusoa vastapäätä vietti kanssamme ensimmäiset kaksi vuorokautta suloinen Galina-mummu. Yhteistä kieltä ei löytynyt, mutta hymyjä vaihdettiin ja esimerkiksi Volgaa ylittäessä hän kertoi meille ummet ja lammet silmät kiiltäen kuin kerraten tuohon valtavaan jokeen liittyviä muistoja.

Kielimuuri tuli muutenkin heti alusta asti pieneksi esteeksi paikallisiin tutustumiselle. Keskivertovenäläinen ei osaa sanaakaan englantia. Alina toimi tulkkina yksinkertaisissa nimienvaihdoissa ja määränpäätä kysyessä, mutta niin maailmankansalainen en kuitenkaan ole, että kykenisin luomaan syviä ystävyyssuhteita parissa päivässä ilman minkäänlaista ymmärrystä toisen sanoista. Kipinä venäjän opiskeluun syttyi vahvasti. Ehkä ensi syksynä taas kirjojen kanssa.

(Huom! Ylläoleva kuva näyttää erehdyttävästi joltain epäilyttävältä. Kyseessä on kuitenkin yllätystuliainen miehille: lihapommit!)

Vaunun alkupäässä oli kaksi tärkeää esinettä. Seinään liimatusta lapusta saattoi tarkistaa koko matkan aikataulun ja pysähdyksien kestot. Näin sai tietää, kuinka kauan oli aikaa juosta laiturialueella. Tavallisesti isommissa kaupungeissa 15-30 minuuttia, muistaakseni kahdesti matkan aikana myös pidemmän 50 minuuttia.

Toinen tärkeä esine junassa oli tavallinen puulämmitteinen samovaari, joka toimi alituisena kiehuvan veden lähteenä janon yllättäessä. Tämä oli selvästi paikallisille todella olennainen osa junamatkustamista. Teemummoksi ristimämme rouvashenkilö käveli vähintään kymmenen kertaa päivässä pienen kuppinsa kanssa täydennystä noutamaan.

Niin ne päivät vain vierivät. Vierivät ja pyörivät ja aikanaan loppuivat. Huomenna laitan toisen satsin junakuvia, sillä näin pysähtyneestä ajasta löytää oikeastaan aika mielenkiintoisia hetkiä. Ihmissieluja, sielunmaisemia eikä pihalla ristinsielua missään.

Aeropressipannukahvia ja kirjaa kirjan perään. Arvaatteko mitä? Eihän sitä Sinuhea sitten löytynyt koko Helsingin alueelta yhdestäkään kirjakaupasta, jossa kävin. Otin muita kirjoja matkaan ja ahmin niistä viisi.

Pääsispä taas junaan.

– Henriikka