Viikonloppu oli perheen täyteinen. Tajusin taas, miten kiitollisena voin olla, että olen ympäröity parhailla. Kun on perheen tuki ja turva, ei tarvita paljon muuta.

Minulla on kaksi perhettä, alkuperäinen ja Jannen kautta saatu. Sitten on tietysti molempien puolten suvut, joihin tosin pitä harmittavan vähän yhteyttä, kun ydinperheetkin ovat niin suurikokoiset. Kun sisaruksia on molemmilla puolilla kolme ja heidän kauttaan väki vain lisääntynyt, saadaan jo kunnon karkelot aikaiseksi.

Perhepäissäni selailin eilen kuvia toukokuun toiseksi viimeiseltä päivältä, kun juhlin valmistujaisiani omalla porukalla. Pyysin matalaan murjuumme kasan kivoja tyyppejä: äitiä, siskoja, veljiä, lankoja ja anoppeja. Kaikki kutsuttiin, ihan kaikki eivät päässeet, mutta pidot olivat iloiset ja juhlavieraat koreina.

Sellaiset spontaanit karkelot ovat mieleeni. Yhtäkkiä huomataan kakkukasan huventuneen niin, että kaivataan raitista ilmaa. Sattumalta isoveljen auton takapaksista löytyy mölkky ja petanki. Päädytään mölkkyyn, koska petanki se vasta on tylsä laji.

Kaikki pelaavat ja jännittävät. Toiset vähän enemmän täysillä kuin toiset. Heittäminen luonnistuu hameessakin ja piknik-viltille on otettu vähän brunssiruokia siltä varalta, että nälkä yllättää kesken leikin.

Koontina kirjoituksesta totean perheen olevan minulle kaikki kaikessa. Joskus hävettää, miten suojassa sitä onkaan saanut elää. Sitä tekisi mieli jakaa omasta perheonnestaan jollekin, joka ei ole sitä saanut kokea. Kaikilla ei ole ollut yhtä hyvin.

Tuntuu, että kesältä kertyy aina niin paljon kuvia, joita ajattelee talvella katsovansa kaiholla. Jos niitä kuvia oikeasti kävisi systemaattisesti läpi talven kylminä iltoina, ei ehtisi mitään muuta koko pakkaskaudella tehdäkään.

Kylmiä nostalgiailtoja odotellessa. Iso kuppi inkivääriteetä ja villasukat väärissä jaloissa.

– Henriikka