Hyppy uuteen ja tuntemattomaan

Tänään alkoi uusi luku elämässäni: minusta tuli täysipäiväinen yrittäjä. Tunteita on kerroksittain, samanaikaisesti niin paljon, ettei niitä osaa edes kuvailla.

Eilen pakkasin turvallisella toimistolla työpöytäni tavarat paperikasseihin ja sanoin heipat viestintätoimistoarjelle. Tänään söimme kollegoiden kanssa vielä yhteisen läksiäisaamiaisen, sain ihanan lahjankin ja halasin kaikki. Vastasin viimeisiin maileihin, palautin avaimen ja jätin automaattisen viestin sähköpostiin: en ole enää töissä täällä.

Viimeisen kahden vuoden aikana minulla on ollut kaksi intohimotyötä. Olen tehnyt töitä viestintäkonsulttina Manifestossa. Sukeltanut viestinnän, ja erityisesti b2c-maailman syvyyksiin, ja saanut olla mukana hienoissa projekteissa. Olen kirjoittanut, tiedottanut, haastatellut, videoinut, käsikirjoittanut, tuottanut, konseptoinut, suunnitellut, ideoinut, stailannut, promonnut…

Toisaalta olen koko ajan kirjoittanut rinnalla tätä blogia ja huomannut, että haluan kehittyä lisää ja lisää. Kirjoittaa parempia, ilahduttavampia ja seuraajia hyödyttävämpiä tekstejä, oppia valo- ja videokuvauksesta ja antaa aikaani ja sydäntäni sisällön tuottamiseen. Haluan vaikuttaa vielä enemmän siihen, millaista yhteistyötä teen ja millaisten tahojen kanssa. Lisäksi kaikenlaiset blogiin liittymättömät projektit vetävät puoleensa.

Sanomattakin selvää, että vapaa-aikaa ei ole ollut ruhtinaallisesti. Ja koska arvostan ja haluan myös vapautta, halusin valita näiden kahden työn välillä. Viime kuun lopussa irtisanouduin vakituisesta työstäni katsoakseni tämän kortin: huomisesta lähtien olen bloggaaja ja viestinnän ja sosiaalisen median yrittäjä.

Kaikki on mielessä vielä sekaisin. Mitä tulen tekemään, miten tulen pärjäämään? Jannekin opiskelee vielä, ja asuntolaina lepäilee harteilla.

Blogi on varmasti pohja kaikelle tekemiselle, mutta jatkan kyllä esimerkiksi viestintä- ja someprojekteja oman yritykseni kautta. Toiminimi minulla on ollut jo parin vuoden ajan kaiken ohella, mikä helpottaa uuden edessä.

Takaraivossa jyskyttää tajuton jännitys, mutta päällimmäisenä tunteena on sellainen selittämätön taika ja tarmo. Nyt on kokeiltava. En usko suljettuihin oviin. Takalukittuihin ainakaan.

-Henriikka

Työelämän tavoitteista ja vuorenhuipuista

mountainABC1

Minulla on tänään juhlapäivä. Syy juhlaan on ihan sellainen omakeksimä, mutta kuitenkin tosielämästä kumpuava: olen työskennellyt viestintäkonsulttina nyt tasan vuoden päivät.

Kun hain viime maaliskuussa uutta työtä Manifestosta avoimella hakemuksella, en edes kovin tarkkaan tiennyt mitä viestintätoimistoistassa tehdään. Totta kai tiesin raameja, mutta yksityiskohdat olivat aivan pimennossa. Intuitioni kuitenkin huusi, että viihtyisin viestintämaailmassa ja että minulla on sitä osaamista, mitä kentällä tarvitaan: kirjoittaminen on intohimoni, sosiaaliset taidot parhaita puoliani, kalenteri ja listat rakkaita ystäviäni, mutta luovuus kuitenkin lähellä sydäntäni.

Googlettelin millä tittelillä kannattaisi hakea ja valmistelin pitkään ja hartaasti hakemustani viestintäkonsultiksi. Kävin kahdessa pitkässä, mutta mielyttävässä työhaastattelussa ja huhtikuun 20.päivä aloitin työt. Jännitti, mutta olin täynnä intoa kehittyä ja oppia uutta, hyppäämään täysin uudenlaiseen työkulttuuriin, uusien työkavereitten ja koko kentän koulintaan.

Työskentelin ennen yliopistossa ja reilu 10 hengen organisaatioon hyppääminen oli tosiaan uutta. Avokonttori, etätyömahdollisuus, ei kellokortteja. Palavereja ympäri Helsinkiä ja välillä Helsingin ulkopuolellakin. Satunnaisia iltatöitä, hyvin satunnaisia viikonlopputöitä. Avoin, puhelias työyhteisö ja yllättävän paljon naurua kesken päivänkin, välillä ihan ilman syytä. Niin kuin varmaan rivien välistä kuuluu, olen viihtynyt tosi hyvin ja kävellyt joka ikinen aamu töihin kiitollisena.

mountainabc

Uudella on ollut myös kääntöpuolensa, pesti ei ole ollut pelkkää perjantaikuohuvaa. Olen joutunut haastamaan itseäni yhä enemmän mukavuusalueen ulkopuolelle: olen opetellut työkenttää ja sen tapoja. Olen käynyt presentoimassa ja pitänyt muutaman koulutuksenkin. Lukenut lehtiä, kuunnellut uutisia ja selannut Twitteriä, että pysyn uudessa kiinni. Olen tahallisesti hämärryttänyt työn ja vapaa-ajan rajaa, jotta saan irti itsestäni mahdollisimman paljon. Toisinaan eteeni on heitetty isot saappaat asteltaviksi ja olen hypännyt niihin, vaikka olisin mahtunut yhteen saappaanvarteen koko tyttö. Tämä on kuitenkin ollut aina vain hyvä asia. Olen oppinut valtavasti.

Minua ei kiinnosta olla mikään uraohjus. Vaikka työnteko on minulle äärimmäisen tärkeää, haluan että minua määrittää ihmisenä paljon muukin. Kyynerpäät haluan pitää alhaalla loppuun saakka, kun taas hyvät ideat jaan mieluusti kaikille. Siinä missä moni näkee nykyään työuransa korkeana vuorena, jota kivutaan ylöspäin, minulle se on enemmänkin kuin vuoristo: on monia huippuja, joita valloittaa ja monia antoisia alamäkiä, joita kavuta alas happea hakemaan. Laaksosta voi löytyä paljon uutta ja hienoa, mitä ei vuorenhuipulla ole.

En välttämättä tavoittele työssäni aina mitään seuraavaa etappia, joka on vähän ”korkeammalla” kuin edellinen. Saatan myös joskus tulevaisuudessa kokeilla jotain työtehtävää ja palata sitten vanhaan, jos uusi ei vastaakaan odotuksiani. Pyrin löytämään mielekkäitä työtehtäviä, joista voin löytää riittävästi haasteita ja joiden kautta voin kehittyä ja kehittää. Erityisesti jälkimmäistä. Haluan tehdä töitä muitakin kuin itseäni varten. Toivotaan, että töitä riittää.

-Henriikka

Ps. Ostin kuvissa olevan julisteen Papershopista itselleni juhlapäivän lahjaksi, kiitokseksi itselleni hyvästä vuodesta. Olen ylpeä itsestäni.

Kuvat: Papershop

Hetken jo luulin, ettei kiirettä lainkaan

_MG_0461 kopio

Pidin eilen etätyöpäivää kotona. Piti ottaa lounaan yhteydessä asukuvat voimapaidastani, jossa valkoiset linnut lentävät uljaina ja vapaina harmaata collegekangasta vasten. Sitten tuli puhelua puhelun perään, viestiä viestin perään. Uskollinen kuvaaja odotti, odotti ja lopulta turhautui. Syntyi kuvat minusta työn äärellä.

Hyvä puoli tietysti on, että linnut näkyvät. Paita tuli kuvatuksi. Huono puoli on, että työskentelyn luoma ilmapiiri ei ehkä tee oikeutta lintujen ylväälle vapaudelle. Olin ajatellut, että kuvaamme kallion kielekkeellä tuulen tuivertaessa hiuksissa ja viipyilevien ajatuksien leijaillessa alas kalliolta mereen.

_MG_0396 kopio_MG_0450 kopio

Pakko se on myöntää, että olen huomattavan paljon useammin työntekotilanteessa kuin kallion kielekkeellä liehumassa. Ajatukset viipyilevät päässäni keskimäärin kolme sekuntia, osa sitäkin vähemmän aikaa.

Olen taas onnistunut täyttämään kalenteriani ihanilla jutuilla enkä valita. Maanantai-iltaisin käyn laulutunneilla haastamassa itseäni kauas, kauas mukavuusalueelta. Keskiviikkoisin on trampoliini- ja telinekurssi, jonne ilmoittauduimme siskoni kanssa. Pää alaspäin moni asia näyttää aivan erilaiselta.

Tiistaina pyrin Helsinki Core Trainersille treeneihin Kanervan rääkättäväksi ja jos suinkin löydän viikosta enemmänkin aikaa, pyrin sinne useammin. Seikkailukerho on aloittanut legendaariset racket ball -vuoronsa ja vakiojuoksukaverin kanssa on paiskattu kättä päälle, että vähintään kerran viikossa lenkille.

Sitten on tietysti brunssit, teatterit, kahvilat, taidenäyttelyt, kulttuuririennot, juhlat, illanistujaiset, konsertit ja laatuaika ystävien kanssa. Karkelot, hipat, ulkoilut, rentoilut ja könnäily kotona. Ja sitten on tietysti tämä blogi! Ainiin ja kokopäiväinen työ!

_MG_0430 kopio _MG_0428 kopio

Kuviin on tallennettu puhelu, jonka ensilainit menivät aikalailla näin:

Soittaja: ”Moi. Onko ihan hyvä hetki?”
Minä: ”Moi. On on.”
Soittaja: ”Onko kiirettä?”
Minä: ”No ei oikeastaan. Tai siis, ei liikaa.”
Soittaja: ”Hyvä! Minä jo hetken luulin, ettei kiirettä lainkaan. Se kuulosti jo aika pelottavalta. Ihan kun olisit vaan sohvalla laiskottelemassa etkä tekisi mitään.

Nyökyttelin soittajalle ymmärtävästi. Tiesin täsmälleen mitä hän tarkoitti. Jälkeenpäin palasin kuitenkin keskusteluun. Eihän se nyt hyvänen aika voi olla pelottavaa, jos ei ole yhtään kiire! Sehän on ideaalia. Sehän on tavoiteltavaa, sehän on ihanaa.

Niin kuin olen ennenkin kirjoittanut, niin siinä on vissi ero, että onko kiire vai ainoastaan paljon tekemistä.

-Henriikka

Ps. Ainiin se paita! Turhaan jemmasin kaapissa monta kuukautta ilman käyttöä. Se on säkä-ale-löytö Alexander McQueenilt, ihan lemppari.