Hyppy uuteen ja tuntemattomaan

Tänään alkoi uusi luku elämässäni: minusta tuli täysipäiväinen yrittäjä. Tunteita on kerroksittain, samanaikaisesti niin paljon, ettei niitä osaa edes kuvailla.

Eilen pakkasin turvallisella toimistolla työpöytäni tavarat paperikasseihin ja sanoin heipat viestintätoimistoarjelle. Tänään söimme kollegoiden kanssa vielä yhteisen läksiäisaamiaisen, sain ihanan lahjankin ja halasin kaikki. Vastasin viimeisiin maileihin, palautin avaimen ja jätin automaattisen viestin sähköpostiin: en ole enää töissä täällä.

Viimeisen kahden vuoden aikana minulla on ollut kaksi intohimotyötä. Olen tehnyt töitä viestintäkonsulttina Manifestossa. Sukeltanut viestinnän, ja erityisesti b2c-maailman syvyyksiin, ja saanut olla mukana hienoissa projekteissa. Olen kirjoittanut, tiedottanut, haastatellut, videoinut, käsikirjoittanut, tuottanut, konseptoinut, suunnitellut, ideoinut, stailannut, promonnut…

Toisaalta olen koko ajan kirjoittanut rinnalla tätä blogia ja huomannut, että haluan kehittyä lisää ja lisää. Kirjoittaa parempia, ilahduttavampia ja seuraajia hyödyttävämpiä tekstejä, oppia valo- ja videokuvauksesta ja antaa aikaani ja sydäntäni sisällön tuottamiseen. Haluan vaikuttaa vielä enemmän siihen, millaista yhteistyötä teen ja millaisten tahojen kanssa. Lisäksi kaikenlaiset blogiin liittymättömät projektit vetävät puoleensa.

Sanomattakin selvää, että vapaa-aikaa ei ole ollut ruhtinaallisesti. Ja koska arvostan ja haluan myös vapautta, halusin valita näiden kahden työn välillä. Viime kuun lopussa irtisanouduin vakituisesta työstäni katsoakseni tämän kortin: huomisesta lähtien olen bloggaaja ja viestinnän ja sosiaalisen median yrittäjä.

Kaikki on mielessä vielä sekaisin. Mitä tulen tekemään, miten tulen pärjäämään? Jannekin opiskelee vielä, ja asuntolaina lepäilee harteilla.

Blogi on varmasti pohja kaikelle tekemiselle, mutta jatkan kyllä esimerkiksi viestintä- ja someprojekteja oman yritykseni kautta. Toiminimi minulla on ollut jo parin vuoden ajan kaiken ohella, mikä helpottaa uuden edessä.

Takaraivossa jyskyttää tajuton jännitys, mutta päällimmäisenä tunteena on sellainen selittämätön taika ja tarmo. Nyt on kokeiltava. En usko suljettuihin oviin. Takalukittuihin ainakaan.

-Henriikka

Elämäni ensimmäiset sitsit

_MG_4436 kopio

Olin lauantaina elämäni ensimmäistä kertaa sitseillä ja vuosijuhlissa. Media ry täytti 44 vuotta, ja olin Jannen käsipuolessa avecin virkaa suorittamassa. Opiskellessani Jyväskylän yliopistossa ja Metropolia AMK:ssa onnistuin skippaamaan jok’ikiset sitsit ja sellaiset, joten uuden edessä oltiin.

Mitä puetaan päälle? Kuinka koreasti käyttäydytään? Kuinka yleviä ovat nämä akateemiseen kulttuuriin kuuluvat etiketit? Milloin skoolataan ja milloin ei sovi syödä? Entä jos tulisin kaikista mieluiten collegehousuissa?

Lopulta virittäydyin kuitenkin juhlatunnelmaan ja sonnustauduin nettikirppikseltä aikoinaan ostamaani mekkoon ja pujotin korvakorut korvaan. Hiusapua sain arjen hiusongelmien vakioratkaisijaksi muodostuneelta Annilta. Suurkiitos ja tähän paljon sydämiä.

_MG_4455 kopio _MG_4413 kopio _MG_4420 kopio

Eihän se aivan putkeen mennyt. Juoksin hirveällä kiireellä juhlapaikalle, jossa Janne oli auttamassa järjestelyissä.

”Mä oon nyt siinä pihalla kohta!”
”Oho. Ootpa sä ajoissa.”
”Mitenniin? Vajaa 10 minuuttia.”
”Eikun 40 minuuttia. Juhlat alkavat vasta puolelta.”

Näin vetäisin pitkän mekkoni kaveriksi lenkkarit takaisin jalkaan, kävelin läheiseen sushikuppilaan, tilasin vihreän teen ja istuin alas. Henkilökunta hihitteli.

_MG_4424 kopio _MG_4400 kopio

Entäs sitten ne juhlat? No, ne meni hyvin. Oli oikein kiva ilta, vaikka jännitän yleensä tuollaisia tapahtumia, joissa olen täysin tuntemattomien ympäröimänä. En tuntenut ketään enkä tiennyt mistään mitään, mutta tutustuin ja opin. Olin piiritetty fiksuilla, osaavilla ja vieläpä mukavilla ihmisillä. Oli lämmin henki ja Kellohallin kaunis miljöö.

Ruoka ehti jäähtyä lautaselle, kun ohjelman aikana ei sopinut popsia, enkä osannut lauluja lainkaan (muutenkin suhtaudun aika kielteisesti siihen, miten koko laulaminen pyörii pitkälti alkoholin ympärillä). Mutta Jannen ”puhe naiselle” meni hyvin ja bändit vetivät törkeän hyvin. Erittäin rattoisa lauantai-ilta siis.

_MG_4464 kopio _MG_4476 kopio

Jatkoille en uskaltanut (jaksanut), mutta panoin pään tyynyyn virkistyneenä.
Rasti kulttuurikokemusten kirjaan: elämäni ensimmäiset vuosijuhlat ja sitsit.
Haalareita en taida enää ehtiä hankkia. Ihan hyvä niin, mutta ehkä menen vuosijuhliin toistekin.

-Henriikka

Ylitsepääsemättömistä peloista

Blogibarometri_Henriikka5 kopio

Olin eilen puhujana Markkinointiviestinnän viikoilla. Jos minulle olisi sanottu puoli vuotta sitten näin käyvän, olisin nauranut riemuisasti. Vaikka en varsinaisesti lavakammosta kärsikään, presentoiminen ja julkiset puheenvuorot ovat tuntuneet aina pelottavilta ja epämieluisilta.

Spontaani esiintyminen on ollut itselleni aina huomattavasti helpompaa kuin se, että pitäisi valmistella jotain etukäteen. Viiden minuutin extemporena heitetty puheenvuoro jääkarhujen nykytilasta tuntuu paljon helpommalta ajatukselta kuin etukäteen tehty ja harkittu presis. Jos on saanut valmistella etukäteen, yleisö odottaa enemmän. Pitäisi olla jotain hyvää sanottavaa, verbaalisesti ja visuaalisesti riittävän onnistuneessa paketissa.

Myös yleinen hostaaminen ja ”äänessä olo” ei tuota itselle paineita. Olen juontanut tapahtumia ja juhlia, järjestänyt tilaisuuksia ja tehnyt paljon töitä tapahtumatuotannon alalla. Silloin on kuitenkin helppo piiloutua hostin roolin taakse. Eilisessä tilanteessa minun oletettiin tietävän ja tarjoavan kuulijoille jotain ajateltavaa. Aivan uutta ja hyvin, hyvin pelottavaa.

Puheenvuoroni kesto oli 20 minuuttia. Puhuttiin siis lyhyestä presentaatiosta. Kyseessä oli Blogibarometri 2015 –tutkimuksen julkistus ja tulosten lyhyt läpikäynti. Olin tutkimuksen kirjoittamisen päävastuussa viestintäkonsultin työni kautta, mutta aihe tietysti on tutumpi blogihommien kautta. Näiden kahden roolin kautta analysoin ja lähestyin aihetta.

Blogibarometri_Henriikka6 kopioBlogibarometri_Henriikka4 kopio

Kun kesällä työkaverini kysyivät, voisinko julkaista tutkimuksen Markkinointiviestinnän viikoilla, kuulin vastaavani myöntävästi. Pieni, avuton Henriikka sisälläni huusi apua kovempaa kuin koskaan. Älä nyt hyvänen aika suostu tuollaiseen, mitä et hallitse yhtään! Et mene sinne lavalle itkemään ja nolaamaan itseäsi ja muita. Jostain syystä kuitenkin heitin rennosti, että eiköhän tuo onnistu.

Ehkä pelon myöntäminen on ensimmäinen steppi ja sitä seuraava, yhtä tärkeä, on sen hallitseminen. Monet asiat kun vaativat vain rehellistä myöntämistä ja mikä raskainta, erityisesti kovaa treeniä. Tiesin, ettei kyse ole siitä, ettäkö muut ajattelisivat minun olevan kykenemätön. Olivathan kolleganikin luottaneet minuun kysyessäni minua puhumaan ja suoraan sanottuna voisin kuvitella, että monet eivät uskoisi minun olevan peloissaan julkisen puheevuoron ääressä. Ja ihan oikeasti, eihän kyseessä todellakaan ole kovin iso asia kenellekään muulle kuin minulle. Päätin, että olkoon syksyn(kin) teemana uuden oppiminen (isäni aina pilkkaa minua, kun minulla on aina käynnissä uuden oppimisen aika). Asia kun ei ajan kanssa kuitenkaan muuttuisi helpommaksi. Uusi osaaminen avaa uusia ovia ja epämiellyttävät kokemukset harvoin heikentävät luonteenlujuutta.

Valmistelin ja treenasin. Valmistelin PowerPointin ja mietin, mitä asioita haluaisin nostaa. Jännitin. Treenasin lisää. Mietin, miten 20-minuuttinen voi olla niin suuri juttu minulle. En kuitenkaan vähätellyt, pelolle ja jännitykselle kun ei voi viitata kintaalla, vaan se kannattaa ottaa tosissaan. Lopulta esitin esitykseni kolmesti Jannelle, joka antoi palautetta ja kehitysehdotuksia (voitteko uskoa, että näiden kolmen esityksen jälkeen hän tuli vielä katsomaan sen varsinaisenkin?). Pelko katosi ja itseluottamus kasvoi, kun tiesi mitä on sanomassa. Visualisoin tilannetta ja mietin, mikä voisi olla pahinta mitä voisi tapahtua. Pahin skenaario oli, että jäätyisin täysin ja poistuisin lavalta. Sekään ei oikeasti vaikuttaisi mitenkään juuri mihinkään eikä etenkään kehenkään. Miksi siis suotta pelätä?

Blogibarometri_Henriikka2 kopio

Eilen ennen esitystä vastasin paikalle olleille, kyseleville työkavereille, että jännittää vähän. Tajusin, että hallitsematon pelko oli muuttunut sopivaksi jännitykseksi, jonka päällä istuin ihan itse. Tilanne ja pääkoppa oli kontrollissa. Oman vuoroni alkaessa marssin lavalle neonoranssissa bleiserissäni, matalat herrainkengät jalassa suht rentona, jännityksestä sopivasti vireessä. Olin ajatellut tarvitsevani korkoa kannan alle nostamaan itsevarmuuttani, mutta tajusin aamulla haluavani mieluummin olla lähellä maata, jotta voin kävellä lavalla ja liikkua helpommin.

150-henkinen yleisö kuunteli asiantuntija-puheenvuoroni keskittyen, tiukasti silmiin katsoen. Oli mukava olla siinä hetkessä. Minulla oli muistilapuissani tukisanoja, mutta pääasiassa selitin asioita omin sanoin. Tiesin, että se on minulle luontaisin tapa. Keskityin ja hengitin syvään, nautin tilanteesta. Työkaverit katsoivat luottavaisesti, hain heistä tukea sanoja etsiessäni. En huomannut kenenkään poistuvan kesken puheenvuoron. Ja jälkikäteen tajusin, että syynä ei ollut kelvoton show, kun osa kuulijoista oli puhelimiensa ääressä: he vain live-twiittasivat kuvia slaideista, sitaatteja puheestani ja ajatuksiaan aiheesta. Varmasti osa pyöri facebookissakin, mutta kaikesta minun ei tarvitse välittää.

Lähtökohtaisesti yksinkertainen asia, joka tuotti ylitsepääsemätöntä pelkoa. Tai luulin sitä ylitsepääsemättömäksi ennen kuin tartuin siihen ja ravistin. Opin ja kasvoin. Kyse ei ollut 20 minuutista tai ylipäänsä kyseisestä minipuheesta vaan paljon suuremmasta aihiosta. Kun presistä pyydettiin minulta, olisin voinut vastata ”kiitos ei, minulla ei ole tällaisesta mitään kokemusta”. Mutta kokemus ei kartu, jos ei tee. Nyt voin sanoa seuraavalla kerralla, että ”kyllä kiitos, tällaisestahan minulla on jo kokemusta”. Ja vaikka uskon edelleen jännittäväni, en usko sen olevan aivan näin suurta. Lisäksi saan rohkeutta myös muuhun ja voin oppia hallitsemaan pelkoja myös muissa tilanteissa: veikkaan, että Myllykosken sillalta hyppääminenkin oli helppoa, kun olin pyörittänyt pelkoa ja sen voittamista mielessäni pari kuukautta.

Blogibarometri_Henriikka1 kopio

Vaikka en näe itseäni suurena luennoitsijana, haluan oppia hyväksi puhujaksi. Haluan oppia luottamaan siihen, että jos minua pyydetään johonkin puhumaan, asiantuntijuuteni riittää. Minä riitän. Haluan oppia artikuloimaan selvemmin, päästä irti maneereistani. Lisätä sisältöä, vähentää täytesanoja. Valmistella inspiroivia slaidisarjoja ja käydä inspiroitumassa itse muiden puheenvuoroista. Ja haluan mieluusti olla kumoamassa sitä ajatusmallia, jossa miehiä pidetään naisia parempina ja karismaattisempina puhujina. Tämäkin on pitkälti naisista itsestään kiinni. Jos naiset eivät puhua pukahda eivätkä luota itseensä, ei heistä saada irtikään mitään.

Siis luotetaan enemmän, treenataan enemmän. Osataan kieltäytyä oikeissa hetkissä, haastaa itseämme sopivan hetken tullen. Turhat esteet alas, henkeä ahdistavat asiat pois päiväjärjestyksestä. Kukaan muu ei ajattele parhaimpia tai etenkään huonoimpia puoliasi niin paljon kuin itse ajattelet.

Oho, mikä palopuhe tästäkin tuli! Jos suullinen ulosantini olisi yhtä vikkelää kuin sormeni näppiksillä, presis kuin presis tuntuisi sunnuntaikävelyltä.

– Henriikka