arkisto:

helmikuu 2020

Elämän kevät

8
–
elämäTags:

Kun joku sanoo ”Voi elämän kevät”, tulee aina mieleen Pikku Myy.

Hän taisi todeta niin Taikurin Hattu -jaksossa. Opin sanonnan lapsena juuri Muumilaakson tarinoista ja vieläpä käytin sitä – oikeastaan tietämättä, mitä se tarkoittaa.

Tällä hetkellä tuntuu vahvasti elämän keväältä, mitä se sitten lieneekin.

Myyn muita hyviä sutkauksia ovat esimerkiksi:

Pah! Pikku Myyltä ei salata hauskoja asioita!”

tai

”Minäkin tahdon nähdä loput maailmasta!”

Olen aina samaistunut Myyhyn, hänen hivenen liian julmaan huumoriinsa, liukkaaseen kieleensä ja kipittäviin jalkoihinsa. Seikkailunhaluiseen mieleensä.

Toisaalta, ehkä en oikeasti ole samaistunut, olen vain ihaillut, niin kuin kaikki muutkin, jotka toivoisivat olevansa yhtä pokalla oman tiensä kulkijoita kuin Myy. Ihanne-minäni on samaistunut, taitaa olla osuvammin sanottu.

Myyn itsevarmuudestakin minä haluaisin oppia kaiken. Nimenomaan sellaisesta vakaasta itsevarmuudesta, eikä sellaisesta kuin minulla on, että välillä on varma kuin vuori ja välillä jotain aivan muuta, pikemminkinkin varma kuin kangastus.

Muumipeikko: Tässä tarvitaan hellää ja huolehtivaista naista.
Pikku Myy: Minähän olen! Pähkinänkuoressa!

Eräässä jaksossa Mymmeli tulee taas hakemaan Myy-sisartaan kotiin, kun kertomansa mukaan taas jaksaa häntä. Siihen ainakin samaistuin ihan oikeasti! Siis Myyhyn ja siihen, ettei minuakaan aina jakseta. Esimerkiksi tällä viikolla olen välillä ollut oikea maanvaiva, tarvitseva ja ailahteleva – no, siis ihan oma itseni.

Muumipeikko: Oletkohan sinä yrittänyt koskaan olla hiljaa?
Pikku Myy: Ehkä en… Pitäisiköhän joskus kokeilla?

    Mutta maanrasite-viikonkin jälkeen tulee perjantai ja viikonloppu. Ja tänä perjantaina on tuntunut elämän keväältä. Aurinko paistoi Albertinkadulla niin kirkkaasti, etten edes huomannut alkuun, että koko katu oli auki remppahommien vuoksi. Onneksi oli suoja-aidat, niin en hupsahtanut rakennustomun ja neonvärisen rakennusväen keskelle.

Nyt istun helsinkiläisessä hotellissa ja odotan äitiäni ja siskoani syömään kanssani. On se hyvä, että tänään on perjantai ja sain aurinkoannokseni, niin voin olla heille jotain muuta kuin ailahteleva ja tarvitse. No, puhetta riittää silti, aivan varmasti.

Muumipappa: Jaahah.
Muumipeikko: Mitäs tuo jaahah tarkoitti?
Muumipappa: Sitä vain, että voin taas kuulla ajatukseni.
Muumipeikko: Nyt kun Myy on poissa?

Tänään starttaa myös kahdeksan päivän työmatka pohjoiseen. Olispa aurinko (ja elämän kevät) sielläkin. Varmasti on.

Rakkaudella,
Henriikka (vähän Myyn kaltainen ja paljon Myytä ihannoiva)

Kuvat: Dorit Salutskij

takki/second hand (2019), pipo/North Outdoor (2019), huivi/Balmuir (2013)

Globe Hope – vastuullisen ja ekologisen designin pioneeri

7
–
asusteet, muoti, oma tyyli, yhteistyöTags: , , , , , , , , ,

Kaupallinen yhteistyö: Globe Hope

Luulen, että suurin osa teistä tuntee Globe Hopen, suomalaisen firman, joka toi ekologista ajattelua ja suunnittelua markkinoille jo paljon, paljon ennen, kuin moni firma edes ymmärsi maailman todellisen tolan.

Globe Hopen ensimmäistä mallistoa myytiin heti ensimmäisenä vuonna Japaniin sekä Suomessa Stockmannille ja Design-museon myymälään.

”Oli vuosi 2003, kun ensimmäinen kierrätysvaatemallisto Hope esiteltiin Vatevan messuilla. Armeijan ja sairaaloiden kierrätystekstiilistä valmistettu ideamallisto sai ristiriitaisen vastaanoton: vastuulliset kuluttajat ihastuivat, sisäänostajat hämmentyivät ja muotiala pöyristyi. Oli syntynyt design-konsepti, joka muutti toimialaa pysyvästi.”

Mutta kuinka moni teistä tietää, että Globe Hope ei ole todellakaan enää se kukkakuosinen ja armeijanvihreä kierrätysfirma kuin perustusvuonna 2003 ja joitain vuosia sen jälkeen? Ehkä ei aivan niin moni.

Pääsin viime syksynä tutustumaan firman nykytilaan heidän toimistolle ja pienelle ”tehtaalleen”. Totesin melko vikkelästi, että omat ajatukseni ovat todellakin pölyn peitossa: Globe Hope on uudistunut hienosti ja tekee kaunista, kestävää, leikkisää ja ajatonta designia ihmisten käyttöön ja iloksi.

Luulen, että oli vuosi 2004, kun 13-vuotiaana Helsingin reissullani kohtasin ensikerran Globe Hopen. Vanhoista verhoista ja muista mummolahenkisistä tekstiileistä tehdyt laukut ja pussukat sekä armeijanvihreät laukut olivat siisteintä ikinä. Persoonallista, coolia ja kapinallista – muistan kuinka ajattelin, että tähän jengiin haluan kuulua.

En tiennyt vastuullisuudesta tuolloin teininä tuon taivaallista, silloinhan tuota sanaa viljeltiin aivan muissa yhteyksissä, mutta paras ystäväni oli ekologisuuden sanansaattaja. Hän jotenkin ihmeen kaupalla löysi Kouvolan lähiöön saakka jo yläasteikäisenä raakasuklaat, maailmanpelastusoppaat ja maailman parhaan kirppissilmän. Minä keskityin kierrätyshengen tyylipuolen fiilistelyyn, ja ystävä muisti pitää jutuissamme mukana myös arvot.

Minusta tuli Globe Hopen vakkarikäyttäjä. Erityisen hyvin muistan tummanvihreän olkalaukun, vanhasta tietokoneen näppäimistöstä tehdyt kirjanmangneetit sekä myöhemmin sympaattisen läppärilaukkuni, josta olen itse asiassa kirjoittanut myös blogijutun ensimmäisenä blogivuonnani 2011. Käytin läppäripussukkani aivan puhki.

Mutta takaisin tähän päivään – Globe Hope porskuttaa eteenpäin ja ajassa kiinni. Armeijanvihreät asiat ja vanha tähtilogo jäivät historiaan, kun iso brändiuudistus toteutettiin syksyllä 2018, puolitoista vuotta sitten.

Olinhan minä tietysti tästä hatarasti tietoinen, mutten silti perehtynyt asiaan tarpeeksi: uudistuksen myötä tuotteet ovat taas ajankohtaisia ja monet myös sellaisia, jotka näen helposti omassakin käytössä.

”Koimme, että nyt on tullut aika uudistua. Yritys on ollut olemassa 15 vuotta ja sinä aikana vastuullinen kuluttaminen on muuttunut undergroundista mainstreamiksi. Haluamme nyt alleviivata designia kierrätyksen sijaan, vaikka arvopohjamme säilyykin samana ja toimintamme on jatkossakin ekologista ja eettistä”, Globe Hopen toimitusjohtaja Seija Lukkala kertoo M&M:lle uudistuksen aikoihin.

Kävin Globe Hopen toimistolla tammikuussa, kun he pyysivät käymään ja miettimään mahdollista yhteistyötä. Kyselin silloin teiltä, mitä olisitte yhteistyöstä mieltä, ja olisikohan ollut 98 vai 99 %, jotka vastasivat Instagram Story -kyselyssä myönteisesti. Olin itse viimeistään vierailuni jälkeen samaa mieltä: tekemisen meininki, ihmisläheisyys ja kuitenkin hienot, toimivat designtuotteet tekivät vaikutuksen.

Nummelassa, erään harjun päällä kököttävät toimisto- ja ”tehdas”-tilat ovat täynnä ideoita, mutta myös materiaaleja: ”näistä tulee X-yritykselle yrityslahjat heidän vanhoista tekstiilimateriaaleistaan”, ”tässä tehdään turvavöistä laukkuja”… Kiertelimme ja kaartelimme tiloissa ja ihailin korkeana nousevia hyllyjä täynnä kierrätystekstiilejä.

Oli muuten myös ensimmäinen kerta, kun koin saapuneeni melkeinpä työhaastatteluun. Vastailin kahvikupin äärellä kysymyksiin omista arvoistani, muista yhteistyökumppaneistani ja työajatuksistani – hämmennyksen jälkeen totesin, että on vain siistiä, että myös yritys selvittää, kenen kanssa lähtee yhteistyöhön. Tiedän, että näin voittavat kaikki. Jos toisena päivänä mainostaa Globe Hopea ja toisena päivänä jotain aivan muuta, aivan toisilla arvoilla, ei välttämättä olla turvallisilla tai ainakaan kannattavilla vesillä.

Ennen vuodenalkua olen käyttänyt viime vuosina aktiivisesti Globe Hopelta vain heidän istuinalustaansa, vanhojen Nokian kumppareiden vuoresta tehtyä – on muuten kaunis ja hyvä!

Näissä kuvissa näette kuitenkin tuotteita, jotka ovat kuuluneet tammikuun jälkeen elämääni ja löytäneet paikkansa arjessa.

On luonnollista, ettei jokaikinen lafkan tuote sovi itselleni. Koen sellaisen väittämän esittämisen pötypuheena – siksi valkkasinkin juuri niitä tuotteita pysyvästä klassikkoivalikoimasta sekä kevään uutuuksista, jotka oikeasti pystyin näkemään käytössäni:

Kohmea-reppu

Aivan ehdoton suosikkini. Ylijäämäkankaasta valmistettu, harmaanmusta reppu on ollut käytössä paljon: niin kauppareissulla, treeneissä kuin työpalaverissakin. Läppäri sujahtaa sisään, ja muotoilu on mutkaton ja rento (yllä kuvassa).

Omppu-kestopussit

Valoverhoista tehtyihin kestopussit ovat ekologinen valinta vihannes- ja hedelmäostoksille, mutta venyvät luovempiinkin ideoihin (alla kuvassa).

Pilvi-olkalaukku

Ylijäämänahkasta tehty, siro ja yksinkertainen olkalaukku sopii arkeen ja juhlaan. Rakastan sen kaunista koruttomuutta, simppeliyttä ja pehmeää nahkaa (yllä kuvassa).

Pouta-pussukka

Pouta-pussukkaa on valikoimissa kankaisenakin, useassa eri värissä, mutta oma suosikki on ylijäämänahkainen. Tämä menee helposti vaikka iltalaukkuna, mutta toimii yhtä lailla säilytyspussina meikeille tai muulle pikkusälälle (alla kuvassa).

Kaste-laukku

Kaste-laukku on uniikki kierrätetyistä turvavöistä tehty laukku, joka on omalle pienelle kameralleni latureineen ja vaihtoputkineen aivan tosi toimiva. Laukun sivut on tehty ylijäämänahkasta (yllä kuvassa). Näissä kuvissa komeilee lähinnä punainen, mutta itselläni arkikäytössä on kyllä vähän tylsemmin musta.

Erilaiset säilytyspussukat moninaisiin tarkoituksiin:

– Burgundi Tuuli-pussukka
– Farkkukankainen Uppura-pussukka
– Vaaleanpunainen Airbag-kankaasta tehty pussukka (Airbag-tuotteet tulevat valikoimiin vasta myöhemmin keväällä)

(kaikki alla kuvassa)

Laukkujen ja kaikenlaisten pussukoiden lisäksi Globe Hope on muutakin. Asusteet ovat olennainen osa valikoimaa (korvikset, heijastimet, korttikotelot..), joiden rinnalla on laadukas valikoima suomalaista kosmetiikkaa.

Tämän voin kertoa ihan rehellisesti menneen minulta aivan täysin ohi: Mia Höytö -kosmetiikka kulkee nykyään Globe Hope Cosmetics -nimellä. Tuotteet on tehty Helsingissä, ja ne ovat hellävaraisia ja hoitavia, pohjoismaisista raaka-aineista tehtyjä. Itselläni on tätä nykyä tosi herkkä iho, mutta nämä toimivat. Olin käyttänyt tuotteita jo nimimuutosta ennen ja oli ilo kuulla, että mukaan saatiin näin laadukas ihonhoitosarja. Omia tuotesuosikkeja voi tsekkailla kuvista.

Globe Hopen tuotteet valmistetaan ammattitaitoisten ompelijoiden käsityönä Suomessa ja Virossa kiertotalouden periaatteiden mukaisesti. Oli hauskaa kiertää Globe Hopen perustajan Seija Lukkalan ja suunnittelija Miisa Asikaisen kanssa heidän tilojaan, kun asiat etenivät luovasti ja vinhaan tahtiin. Kankeaksi valtamerilaivaksi ajattelemani koneisto olikin kuin purjevene tuulisella säällä: ”Meillä olisi valtava määrä saappaiden villavuoria – niille voisi keksiä jotain uutta ja kiinnostavaa.”

Tuntuu kyllä siistiltä, että näennäisesti turhista materiaaleista saadaan uutta ja tarpeellista.

Leikillämme heittelimme vierailullani ideaa, että millainen olisi Globe Hopen kanssa toteutettu Aamukahvilla-tuote. Olisiko toiveita? Entä jos saisit oman nimikkotuotteesi, millainen se olisi – jotain turvallista vai jotain villiä ja visionääristä?

-Henriikka

Huom! Koodilla ”aamukahvi” saa -10% koko verkkokaupan valikoimasta tämän viikon ajan, 1.3. saakka.

Ps. Instagramissani on käynnissä kisa, jossa voi voittaa 100€-lahjakortin Globe Hopelle.

Kuvat: Dorit Salutskij

30-vuotislahja ja kiitos itselleni: uniikkikoru tarinalla

10
–
elämä, korut, yhteistyöTags: , , , , , ,

Kaupallinen yhteistyö: Kultaseppä Kulmala

Täytän joulukuussa 30 vuotta.

Se tuntuu aika vähältä, onhan se toivon mukaan vasta noin kolmannes koko elämästäni. Toisaalta se on samalla tosi paljon: elämän perustukset on rakennettu. Vaikka perustuksia voi ja kannattaa välillä peruskorjata ja huoltaa, pysyvät ne kuitenkin pitkälti muuttumattomina.

Aina välillä pysähdyn tulevaisuudessa siintävien pyöreiden vuosien ääreen ja tunnen. Siis yksinkertaisesti tunnen paljon kaikenlaista.

Tunnen kiitollisuutta elämästä ja miten vähällä olen kuitenkin selvinnyt, miten turvallista ja kokemusrikasta elämää olen saanut elää, millaiset eväät elämääni sain. Tunnen nöyryyttä – onhan elämä koulinut ja opettanutkin. Tunnen myös ylpeyttä siitä, missä olen ja millaisena. Otan hyvillä mielin hetken taputtaakseni itseäni lempeästi olkapäälle ja todetakseni, että olen pärjännyt oikein hyvin. Ehkä taputuksen lisäksi silitänkin vähän.

Luulen, että pidän jossain vaiheessa tänä vuonna vielä kunnon juhlatkin. Joko pienet ja turvalliset, tai sitten suuremmat karkelot (mitä luultavimmin jotain näiden väliltä).

Haluan kuitenkin hankkia itselleni myös lahjan, kiitoksen tähänastisesta elämästäni. Että jos ne juhlat ovat sitten kiitosta kaikille muillekin, niin se lahja olisi minulle itselleni. Jotain konkreettista, tarinallista ja kestävää niiden juhla- ja elämänmuistojen rinnalle.

Päätin, että lahja olisi koru.

Senkin vuoksi, että olen vähän (paljon) kyllästynyt siihen, että hienoihin koruihin panostetaan vain silloin, jos menee a) kihloihin b) naimisiin. Tämä on rakkauden koru, mutta minulle itselleni. Eikö itsensä rakastaminenkin ole aika kantava rakkaus elämässä?

Helsingin Kapteeninkadulla on kaunis liike, jonka ikkunaan jämähtää helposti. Kulmala on palvellut asiakkaitaan jo 15 vuoden ajan. Sisällä kultaseppä Pekka Kulmala hahmottelee euforisen hienoja lyijykynäluonnostelmia uniikkikoruista asiakkailleen (for real, ne ovat aivan älyttömiä) ja tervehtii ohikulkevia tuttuja (Oikeasti, hän vaikuttaa tuntevan kaikki. Olen ollut nyt muutamia kertoja käymässä, ja kerran eräs ohikulkija vaan spontaanisti toi kassillisen omenoita tuliaisenaan sisään.)

Piirtämisen ja morottelun rinnalla on tietysti se kultaisin lanka: korujen suunnittelu ja valmistus.

Ennen vime syksyä olin käynyt Kulmalla kerran aiemmin pari vuotta sitten, kun osallistuin siellä äitini kanssa jalokivi- ja kukkiensidonta-työpajaan. Lämmin aamupäivätilaisuus oli ensikosketukseni Kulmalaan ja ylipäänsä koko jalokivien maailmaan. Muistan, miten haltioissani tuijotin kivien yksityiskohtia mikroskoopilla ja kuinka intohimoisesti Kulmalan muutamat, tarkkaan valitut työntekijät työstään puhuivat. Esitin tyhmiä kysymyksiä ja sain viisaita vastauksia. Päätin, että tätä intohimoa on varmasti jäätävä seuraamaan. Erityisen hyvin mieleen jäi suomalaiset beryllit, Luumäen uniikit arvokivet, jotka olivat nöyriä mutta upeita, välkehtiviä mutta eivät loistoaan huutavia.

Viime syksynä Kulmalalta laitettiin viestiä. Ehkä muistattekin Instagram Storystani hetken, kun olin kahvikuppien ja sokeriherkkujen äärellä Kapteeninkadulla käymässä? Heidän Pullakahvi-sormuksensa (yllä kuvassa) oli ehdolla vuoden kauneimmaksi sormukseksi, ja olin ihastelemassa ja hypistelemässä koko sormuksen ympärille luotua Pullakahvi-korusarjaa.

Suoraan sanoen olen ihan tyytyväinen, etten tässä kohtaa aivan hahmottanut, millaisia kaikkia korkean profiilin projekteja Kulmassa tehdään. Lompsin sisälle kumisaappaissani iloisesti, annoin pihasateen kostuttaman takkini tuntuisen karhunhalauksen Kulmalan väelle ja istuin pöytään.

Puhuimme siitä, että Pekka on alkanut juomaan kahvia ja mikä tälle ihanan mustan kullan tielle ajoi (juuri se Pullakahvi-sormus!). Nopeasti huomasimme myös yhteisen intohimon luontoon: puhuimme vesilinnuista, Lapista ja suomalaisesta luonnosta. Puhuimme vastuullisuudesta, koruista ja kestävästä kehityksestä. Puhuimme yllättävän paljon kaikesta. Lopulta päätimme, että tekisimme joskus jotain yhdessä, jos sopiva kärki löytyisi.

Joulunaikoihin, muutaman kuukauden jälkeen, laitoin viestiä:

”Mitä jos toteutettaisiin yhteistyö 30-vuotiskorun ympärille? Uniikki koru olisi kiitos itselleni tähänastisesta elämästä. Olen kyllästynyt siihen, että vaan naimisiin mennessä saisi hankkia kauniin korun itselleen.”

Kulmalalla innostuttiin: ”Tulisitko uusille pullakahveille heti vuoden alussa?”

Suostuin, tietysti.

Kulmala toteuttaa siis minulle syntymäpäiväkoruni. Niin kuin varmasti arvaatte, olen asiasta aivan sydän sykkyrällä. En malta odottaa kevääseen, kun koru on valmis. Tulen myös jakamaan korun valmistuksesta ja lopputuloksesta teille kuva- ja videomateriaalia.

Kun olimme päättäneet valmistaa korun, tapasimme ensin Pekan kanssa ideoinnin äärellä. Halusin luonnollisesti olla vaikuttamassa vahvasti siihen, mitä tuleman pitää. Pekka kirjaili kuvankauniilla käsialallaan muistiinpanoja, minä höpöttelin ajatuksiani ilmaan ja yritin kaivaa visiotani mielestäni. En ole mikään jalokiviasiantuntija, eikä onneksi tarvitse ollakaan – siksihän noita ammatti-ihmisiä on olemassa.

Oli minulla sentään ”30 – thank you life” -niminen Pinterest-kansio koottuna, uskottavasti englanninkielellä, jonne olin kasannut inspiraatiokuvia koruajatuksistani: seasta löytyi kuvia niin vahvoista naisista, lumihiutaleista kuin arvokivistäkin.

Korun lähtökohdat ovat seuraavat:

Käytännöllinen, riittävän yksinkertainen, selkeä. Sellainen, jota voisi periaatteessa kantaa halutessaan aina, niin juhlavaatteiden kuin merinovillapaidan kanssa. Sellainen, jonka käyttöä ei tarvitse pelätä ja jonka käyttäminen on ylipäänsä melko simppeliä ( – ei tuhatsakaraista sormusta, joka tarttuu kaikkiin ja kaikkialle… Kyllähän Kulmalallakin tiedettiin, millainen korunkantaja olen – no, en niin hmmmm staattinen.)

Haluan, että koru on voimakoru. Että se ammentaa muotokielensä, ideansa ja ajatuksensa luonnosta. Että kantaessani sitä, se ei olisi vain koru, vaan muistoja, väkevyyttä ja tarinaa. Että siinä on pakkasen tuntua, heinäkuun hellettä ja syksyn sateita, mullan makua ja sammaleen tuoksua.

Haluan, että koru ei ole liian siloteltu tai liian bling – todellakaan. Ei mitään liian feminiinistä mutta ei maskuliinistakaan, ehkä jotain herkkää ja rohkeaa. ”Ei mitään söpöä eikä herttaista”, taisin Pekalle myös sanoa. Jotain minkä ei tarvitse huutaa kauneuttaan, vaan se vain on – luonnonkaunis.

Sen lisäksi haluan (ja Kulmallakin haluttiin), että koruni olisi vastuullinen. Että alkuperät olisi selvillä, ettei kukaan olisi kärsinyt koruni vuoksi ja että sitä kantaessani voisin olla aidosti sydämestäni ylpeä.

Pekka oli korusta samaa mieltä. Hän sanoi heti, että hänelle tuli mieleen riipus ja kysyi, mitä sanoisin sellaisesta. Minulle oli tullut mieleen sama – vähän kuin amuletti. Ketjusta tehtäisiin niin pitkä, että saisin koruni paidan alle piiloon, ja se voisi tahtoessani olla minulle itselleni vain, iholla ja sydäntä lähellä.

Sitten Pekka ehdotti, että tekisimme kaiken pelkästään suomalaisesta raaka-aineesta: käyttäisimme juuri niitä suomalaisia jalokiviä, kirkkaita mutta vähän vihreänsävyissä hehkuvia beryllejä, sekä suomalaista, lappilaista kultaa. Kulta tulee Tankavaaran kylästä, Sodankylästä ja se on mahdollisimman hyvin ympäristöä kunnioittavalla tavalla huuhdottua ja tuotettu korukäyttöön. (Muu heillä käytetty kulta on kierrätettyä, he eivät siis käytä lainkaan niin sanottua kaivoskultaa.)

Pysymme siis ihan lähellä minua, henkisesti ja fyysisesti.

Kuulosti omaan korvaani aivan täydelliseltä suunnitelmalta. Sovimme, että Pekka jatkaisi tästä. Että hän tekisi ne tajuttomat lyijykynäluonnoksensa muistiinpanojensa pohjalta ja palaisimme sitten taas kahvikupillisten ääreen.

Tänä perjantaina olemme sopineet tapaavamme taas Kulmalalla. Näen ensimmäiset luonnokset ja suunnitelmat, minkä jälkeen korua aletaan hiljalleen tehdä.

Minua jännittää. Mutta jännityshän kertoo, että asia on merkityksellinen.

Joku voisi ajatella, että miten ihmeessä tällaisia tunteita voi edes kokea korun äärellä. Minä vastaan, että ei tässä olla korun, vaan jonkun paljon suuremman äärellä, joka vain kiteytyy korun muodossa.

Kerron teille sitten lisää, kun vain itsekin tiedän.

Edelleen jännittää.

-Henriikka

Kuvat minusta: Dorit Salutskij

Maalle vai kaupunkiin?

11
–
elämä

Aina välillä löydän itseni ahdistumasta aivan älyttömistä asioista. Saatan porautua omaan mieleeni niin syvälle, että alkaa ahdistaa, vaikka tällainen syvyyteen uppoaminen ei olisi ollut mitenkään välttämätöntä eikä edes tarpeellista.

Lähiaikoina olen onnistunut aiheuttamaan itselleni mielensolmuja aiheella, haluaisinko muuttaa maaseudulle. Olen mietiskellyt, pohtinut ja aprikoinut kaupungin ja maaseudun eroavaisuuksia, yhtäläisyyksiä ja kehnoja sekä plussapuolia, laatinut listoja ja puntaroinut vähän lisää. Tulematta kirkkaisiin johtopäätelmiin.

Kaupungin hyviä puolia

Vakkarikahvilat, jonka omistajat tunnen ja jotka tarjoavat kahvit lounaan päälle ja joiden naurusta ilahdun. Ruokaa saa haettua kotiin ja oikeastaan mikä tahansa on käden ulottuvilla. Katuvalot huolehtivat, ettei koskaan ole pilkkopimeää ja naapureista saa outoa turvaa, vaikkei niiden kanssa melkein edes tervehdi. Ympärillä on sympaattisia kahviloita, muitakin läppärityöläisiä, joiden kanssa voi sosialisoida lounailla ja aamiaisilla, jos työnteko itsekseen alkaa tuntua yksinäiseltä. Kerrostalokoti on helppo ja vaivaton. Kaikki on helppoa ja vaivatonta. Autoa ei tarvitse.

Kaupungin huonoja puolia

Luonto on yllättävän kaukana ja sinne lähteminen ottaa aina aikansa ja vaivansa. Asuntolainalyhennykset ovat valtavat. Ympärillä viriävä kaupunkikulttuuri muuttuu omassa päässä aika ajoin hektisyydeksi, joka meinaa tarttua. Virikkeitä tuntuu olevan liikaakin, ja rauhaa liian vähän. Kaikilla tuntuu olevan kiire, epäolennaiset asiat ottavat liiaksi valtaa mielessä ja arjessa. Pihalle ei voi lähteä aamutakissa hortoilemaan ja nauttimaan aamukahvia, ellei halua hullun leimaa. Pakkaspäivänä petivaatteet ja matot pitää änkeä tuuletusparvekkeelle raikastumaan. Retkikamppeet, pyörät ja muu luontoliikuntasälä ei mahdu minnekään.

Maaseudun hyviä puolia

Rauhaa, rauhaa ja tilaa! Onnellista elämää ja autuutta. Luonto ja liikuntamahdollisuudet ovat ihan lähellä ja niiden kumpaisenkin äärellä aivot asettuvat helpommin uomiinsa ja priorisointi helpottuu. Omalle pihalle voi kattaa aamiaisen, lounaan ja päivällisenkin säiden salliessa ja kesällä ulos voi nostaa valkokankaan leffailtoja varten. Retkikamppeille on tilaa, elämä huomattavasti edullisempaa ja olennaiset asiat nousevat suurempaan arvoon. Kroppa saa ihanaa hyötyliikuntaa ja mieli terapiaa lumitöistä ja siitä, että takkaan saa pilkkoa puita.

Maaseudun huonoja puolia

Pelkään, että olisin yksinäinen. Pelkään, että tila ympärilläni ei olisikaan enää autuasta, vaan ahdistavaa. Auto on melkeinpä välttämätön.  En tiedä, olisiko minusta ihkaoikeasti hoitamaan talopahasta tai tekemään ylipäänsä mitään kummoisia kodinhoitotöitä silloin, kun ei huvittaisi, mutta olisi silti pakko. Loskakelilläkin, hirmupakkasillakin, silloin kun haluaisi vaan karata seikkailuun ihan muualle. Asuntojen arvojen pysyvyys on vaakalaudalla.

Ja sitten perään on todettava, että enhän minä tiedä maaseudun hyvistä tai huonoista puolista ihan oikeasti juuri mitään. Ihan oikeasti yhtään mitään. Että arvailuahan koko homma lopulta on.

Luulen kaipaavani maaseutuelämää, mutta todellisuudessa en tiedä. Todellisuudessa minun ei tarvitsekaan juuri nyt tietää. Nämä ovat juuri sellaisia keloja, joita pyöritän päässäni loputtomasti, vaikkei mitään deadlineja päätökselle edes ole.

Sitä paitsi työnihän on tällä hetkellä liikkuvaa. Minulla on kaupunkikoti, mutta viimekin vuonna olin melkein enemmän reissun päällä kuin siellä, miksen voisi jatkaa nomadielämääni tänäkin vuonna? Odotella, että tiedän paremmin, mitä haluan tai vaikka vähän testaillakin, mikä tuntuisi omalta.

Voisiko sitä paitsi olla, että tällainen kahden tulen välissä kykkiminen sopisi minulle jopa pidempiaikaisena ratkaisuna aika hyvin?  Jos voin (ja minulla on mahdollisuudet) elämässäni päättää, että haluan molemmat, niin miksi en tarttuisi tilaisuuteen? Onhan se uusi trendikin, citymaalaiset. Muutenkaan en niin välitä tällaisesta karkeasta kahtiajaosta kaupunkilaisiin ja maalaisiin – moni kaupungissa asuva on sielultaan hyvin maalainen ja toisinpäin.

Citymaalainen ei ehkä omaan korvaani kuulosta kovin kivalta tai kuvaavaltakaan. En osaa yhdistää itseäni city-sanaan. Mutta miten olisi vaikka tunturinomadi, urbaani maaseutuhybridi tai uudenajan kyläläinen? Tai sitten vaikka kaupunkimaalainen, ihan suomalaisittain.

No, oli termi mikä tahansa, tarkoitus olisi varmaan löytää tasapaino ääripäiden väliin ja todeta, että juuri näin on hyvä. Ainakin nyt.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

takki & kengät / second hand, pipo / Myssyfarmi, housut / Tallinnan tuliainen, lapaset / North Outdoor, huivi  / Balmuir

Se turisti on täällä!

4
–
elämä, outdoorTags: ,

Lumessa on mieletön voima.

Löysin itseni Kuusamoon, jossa lunta on ennätysmäärä. Lumi alkoi 30 kilometriä Oulun jälkeen: valtavat kinokset nousivat auton ympärillä kuin kuninkaalliset. Lisää on satanut hiljalleen koko ajan.

Olin valinnut netistä sympaattisen näköisen kelohirsimökin tämän viikon kodikseni. Valikoima ei ollut kummoinen, onhan etelän hiihtolomaviikko, ja muutama muukin on halunnut valkoisen kullan ääreen. Itse en onneksi hahmota tätä väkimäärää mökiltä käsin – tässä ympärillä kun ei ole kuin lunta ja havupuita, eikä aikeissani ole lähteä täältä juuri minnekään.

Kävin hakemassa vuokramökin avaimen eräältä paikalliselta mummolta. Ensin kävin koputtamassa tietysti väärää ovea, olenhan sellainen noviisi, joka luottaa sokeasti Google Mapsiin. Ensimmäiseltä ovelta osattiin onneksi ohjata edelliselle omakotitalolle.

Oikean kodin luona sain kokea epäilyksen hetkiä sielläkin. Koputin oveen ja näin silmilläni keittiössä hääräilevan sympaattisen mummon, mutta vaikka kuinka jyskytin, ei hän lopettanut hääräilyään. Lopulta jyskytin nyrkilläni ovea niin kovaa, että muori nosti päätään. Heilutin kädelläni vimmatusti, mutta hän ei tuntunut näkevän minua metrin päästäkään, aivan ikkunan ääreltä. Hän tuli kuitenkin avaamaan ja minulle selvisi koko vyyhti: hän kertoi, ettei oikein kuule eikä näekään. ”Tule vaan tänne sisään! Tule, tule!”

Sinne minä sitten astelin ja jätin kengät eteiseen. Olohuone oli kuin jok’ikinen suomalaisvanhuksen koti: valokuvia lapsenlapsista, retrot sohvat, itsetehtyjä askarteluja ja hassuja koriste-esineitä. Ikkunassa suloinen kappaverho.

Mummo paineli hitaasti mutta varmasti puhelimensa näppäimiin poikansa numeron ja huusi hänelle:

SE TURISTI ON TÄÄLLÄ SISÄLLÄ!”

Hihitin sisäänpäin ja odotin aikani, että poika tuli ohjaaman minut lomakotini luo metsäteitä pitkin kaahaillen.

Kaksi vuorokautta olen nyt hiihtänyt lumisissa maisemissa, syönyt hyvin (ja mukavan paljon herkkuja) ja nukkunut valtavasti. Iltaisin, pimeän tultua, olen tehnyt töitä keskittyen ja tyytyväisenä kaljan tai kahvin sekä praliinien kanssa. Sauna lämpenee juuri eiliseen tapaan ja lauteiden jälkeen kutsuu taas uni.

Haaveilin, että olisin noussut varhain katsomaan auringonnousua huomenna, kun päivä on kirkas, mutta voi olla että nukun. Yritän oppia paremmin tunnistamaan tällaiset hetket: Tahdonko todella nousta vai koenko sen velvollisuudeksi? Vaadinko itseäni nousemaan, vaikken edes tahdo? Uupumuksen lopulliseen taltuttamiseen tämä on äärimmäisen tärkeä päänsisäinen keskustelu.

No, auringonlaskuun kykenen ainakin ja sen myös haluan kokea. Kellonaikana 16:30 on myös hyvin paljon inhimillisempi kuin 07:50, jolloin pitäisi luonnollisesti olla jo jossain, mistä sen auringon ylipäänsä näkisi. (Taidan kallistua uneen, mikä ehkä kaikuu rivien välistä ja jopa suoraan riveiltä.)

—

Luonnossa olemisessa on parasta, että mieli alkaa automaattisesti helliä itseään: korjata rikkinäistä ja luomaan uutta. Asiat asettuvat tärkeysjärjestykseen huomattavasti helpommin, ja ne tuntuvat selkeämmiltä ja yksinkertaisemmilta, vaikka eivät todellisuudessa sitä edes olisi.

Kinosten voima on vääjämätön. Valkoisen lumen äärellä on kirkkaampaa, fyysisesti ja henkisesti.

-Henriikka

Kuvat kahden vuoden takaa Lapin reissulta, vielä vähän nykyistä sijaintia pohjoisempaa

Rauhan vaaliminen

23
–
opiskelu

Toissapäivänä heräsin ja totesin, että nyt minun on tämä lopetettava. Tämä ammatti – bloggaus, instat ja kaikki muu naurettava somepelleily.

En voi elää näin, en voi uhrata elämääni näin, etten koskaan ole kunnolla lomalla enkä levollinen. Että nukkumaan mennessäkin pyörittelen ideoita mielessäni, pohdin aiheaihioita ja päivisin joka ikinen kerta kauniin seinän nähdessäni pysähdyn ottamaan siitä kuvan.

Tihrustelin kyyneleitä, olin järkyttynyt omasta päätöksestäni, joka tuntui vakaalta. Olen jo tähän ikääni mennessä oppinut ymmärtämään pieniä ennusmerkkejä, jotka myöhemmin koostuvat kallionlujiksi päätöksiksi.

Kävin samana aamupäivänä toistaiseksi viimeisessä terapiassani ja kerroin terapeutillekin ajatuksistani ja tunteistani. Selitin tunnetta siitä, että välillä kadotan omat ääriviivani ja tuntuu, kuin mitään ”minua” ei edes olisi, kuin olisi vain me, minä muiden kanssa ja koostamana. Että olen rakentanut kaikkea ja koko aikuiselämäni muiden kautta. Haluisin minä-pronominin käyttöön sen todellisessa merkityksessä.

En pidä julkisuudesta.

Olen tajunnut, etten pidä siitä lainkaan. Se on täysin hullunkurista, sillä koko tämä ammattihan perustuu siihen, julkisuuteen.

Ajattelin pitkään, että huijaan itseäni. Olen ollut aina perusluonteeltani  huomionhakuinen, joten ajattelin vain selitteleväni selittelyn vuoksi itselleni julkisuuden nihkeistä puolista. Että oikeasti salaa nautin siitä, en vain halua myöntää.

Mutta on se kyllä rehellisesti todettava, ettei se ole minulle mieluista. Että se on tämän työn ylivoimaisesti surkein puoli.

Jos saisin rajata sen huomion teihin ja näihin omiin kanaviini, se tuntuisi turvalliselta. Olen huomannut seuraajaporukkani olevan aika tiivis ja järkevä. Olen joutunut bannaamaan vain yhden henkilön hänen kommenttien mennessä henkilökohtaisuuksiin. Ongelma ei siis ole teissä vaan siinä, että julkisen ammatin varjopuolena saattaa yhtäkkiä löytää iltapäivä- tai aikakauslehtien sivuilta juttuja itsestään, lööppejä elämänkäänteistään ja muutenkin kaikkea klikkihakuista, jota suoraan sanottuna vihaan. Joku vanha puolituttu ihminen voi tulla tarkistamaan, mitä minulle tällä hetkellä kuuluu ja miltä näytän, ihan vain tirkistelynhalusta. Juorupalstoilla yritetään kaivaa mullan alta ruumiita ja selvittää, millainen TODELLISUUDESSA olen, ja sitten vanhat yläastetutut laukovat totuuksia sieluni täsmätilasta.

Se saa oloni turvattomaksi.

Haluaisin säilyttää sen vallan itselläni, mitä itsestäni ja elämästäni jaan, ja koska en voi tehdä niin, tunnen toisinaan suurta ahdistusta.

Saman ahdistuspäivän iltana kaksi ystävääni tulivat kylään. Kummallakin oli työrintamalla vähän haasteita, uupumusta ja liian suuria odotuksia resursseihin nähden. Pohdin omaa tilannettani ääneen, ja jompikumpi kysyi: ”Nautitko sä sun työstä? Tykkäätkö sä tehdä sitä?”

Vastasin samantien, että itse työtä minä rakastan. Rakastan kirjoittaa, etsiä maailmasta yksityiskohtia, vaalia visuaalisuutta, välittää arvopohjaista sanomaa ja kohdata ihmisten erilaisuutta. Maanantait ahdistavat harvoin, tykkään tarttua työni tuomiin haasteisiin, ja ongelma on pikemminkin siinä, miten saisin itseni olemaan tekemättä töitä.

Ymmärsin omista sanoistani, etten minä oikeasti halua tätä lopettaa.

Haluan rajata tarkemmin, pitää osan asioista yhä visummin itselläni. Haluan olla rehellinen ja avoin, mutta vaalia myös yksityiselämääni, esimerkiksi perhe- ja ystävyyssuhteita yhä tarkemmin.

En ole koskaan ollut erityisen innoissani siitä, että joku seuraisi minua sen vuoksi, että voisi tietää minusta enemmän, vaan että jakamani aiheet innostaisivat. En halua hälventää omaa ääntäni kaikessa, mutta haluan vaalia rauhaani. Jos jonkun asian hintana on oman rauhan menettäminen, ei se ole sen arvoista. Milloinkaan, missään tilanteessa.

Lopettamisen sijaan pistän taas uudelleen voimani siihen, että rajaan työn ja vapaa-ajan eroa yhä tarkemmin. Isken lomia kalenteriin, pidän puhelimen yhä tarkemmin parkissa työpäivän päätyttyä ja harjoittelen tietoista läsnäoloa myös silloin kuin olen ihan yksin. Silloinkin kun kukaan ei ole vaatimassa tai nauttimassa huomiostani.

Luulen, että meditointi voisi olla sopiva tapa päästää irti alati jatkuvasta ideoinnista ja työhurmiosta, joka nappaa minut helposti otteeseensa, joka täyttää aivot liian helposti joka solua myöten.

Sen lisäksi minun on ymmärrettävä, ettei minun tarvitse olla kiinnostunut siitä julkisuudesta, vaikka joku muu samassa työssä porskuttava olisikin. Ja saan myös tehdä asiat omalla tavallani, juuri niin pienesti ja lähellä maata kuin tahdon. Minun ei tarvitse luoda ilmiöitä, tehdä maailmaamullistavia asiakastöitä, presentoida suurilla lavoilla ja olla jokaisessa, jos yhdessäkään, trendissä kiinni.

Eihän minua ole koskaan kukaan vaatinutkaan tekemään enempää kuin teen. Välillä olen vain itse itselleni vähän vaativa ja mielipuolinen pomo.

Pitää vain muistaa se tärkein – rauhan vaaliminen.

Aika usein lopulta huomaa, kun vain pysähtyy miettimään, että yllättävän moni asia (ahdistusta aiheuttavassa asiassakin) on oikeastaan aika hyvin.

-Henriikka

Vihdoin valmiit hiusmallikuvat: Cutrin Muotolinja

10
–
hiukset, yhteistyöTags: , , , , ,

Kaupallinen yhteistyö: Cutrin

Jännittää, mitä te sanotte näistä kuvista. Minusta lookista ja kuvista tuli upeat.

Olen suomalaisen Cutrinin Muotolinja kevät-kesä 2020 -kokoelman hiusmallina. Tässä jutussa näette valmiit kuvat, sekä yksityiskohtia tyylin inspiraation takaa.

Kun Cutrin kysyi minua syksyllä tulevan kevään ja kesän kokoelmansa malliksi, olin aluksi aika kauhuissani. Minäkö Koffin puistossa pulkkaileva, notskilta haiseva elämäntapaseikkailija siellä kaikkien ihanien kutrien keskellä? Taisin vastata, että olettekohan nyt aivan tosissanne, mutta sain vastauksen, että minut he juuri halusivat. Nimenomaan nuotionhajuisena, pulkkailumustelmat kyljessä.

Olen varmaan traumatisoitunut siitä, että joskus ollessani kuvattavana eri projekteissa, olen saanut kuvia takaisin milloin lihakset käsivarsista poistettuina, milloin luustoa digisti käsiteltynä tai posket kapeampina. Mutta Cutrin halusi kuviinsa minut, ihan minuna vain.

Seuraavaksi pohdin, uskaltaisinko antaa hiusteni muodonmuutokseen. Näin jälkikäteen en oikein tiedä miksi: hiuksenihan olivat oikeastaan aika valjut, varsin kelpaavat muttei kuitenkaan mitkään tyyliltään korvaamattomat.

Sitä paitsi jossain takaraivossa alkoi samantien kutkuttaa teini-ikäisen Henriikan ajatus: hiukset ovat uusiutuva luonnonvara. (Silloin minulla oli milloin mitäkin takapiiskaa ja pientä irokeesiä, punaista tukkaa ja pikkulettejä.)

Kaiken päälle tuntui, että hiukseni olivat stressistä ja kehnoista tuotevalinnoista sekä luonnon voimien johdosta todella huonossa kunnossa – niihin ei haitannut yhtään saada vähän (paljon!) eloa ja hoito-oppeja.

Vastasin kuitenkin ensin kahteen otteeseen kieltävästi, kunnes sinnikkään kolmannen yrityksen jälkeen Cutrin sai minulta seuraavan vastauksen ja lupasin olla mukana:

Tosi paljon kiitoksia, että jaksoitte odotella. Naurattaa edelleen tämä mun vaiheilu, joka on sittemmin vaihtunut kovaan innostukseen.”

Cutrin teki minuun alun alkaen vaikutuksen kotimaisuutensa lisäksi erityisesti tuoksuttomalla Vieno-tuotesarjalla, joka sopii minun tuoksuherkälle nenälleni.

Cutrin tahtotila on myös olla nimenomaan klassisen pohjoismaisen hiuksen asiantuntija: vaatii erityistaitoa käsitellä herkkää hiuspohjaa ja hienolaatuista, hentoista hiusta. Oma päänahkani ja omat hiukseni ovat tyyppiesimerkki tällaisesta spesiaalisuojelua kaipaavasta hiuskasasta.

Cutrinin koulutuspäällikkö kuvaili hiuksiani ja niihin tehtyä muutosta näin:

”Henriikalla on paljon hiuksia, mutta yksittäinen hius on ohut ja hentoinen. Henriikan hiukset ovat myös luonnostaan tummanvaaleat.  Tälläinen pehmeä hiuslaatu vaalenee helposti auringossa. Henriikan hiuslaatu on myös sellainen, että se saattaa vaurioitua helposti kemiallisista käsittelyistä. Näin ollen on tärkeää, että väri- ja vaalennustuotteet valitaan, siten, että hiusten kunto ei kärsi.”

Minulle tuli suurena yllätyksenä, millainen valtava projekti tällaisen puolivuosittain toteutuvan kokoelman rakentaminen on. Ajattelin niin monessa kohtaa, että wow, miten paljon tähän panostetaan. Tunsin myös suurta ylpeyttä siitä, että saan olla mukana jossain sellaisessa suomalaisessa, jota tehdään ihan maailman meiningillä.

Kokoelmassa on neljä eri tyyliä ja kahdeksan mallia antamassa tyylille konkretiaa. Oma lookini kuuluu tyyliin nimeltä ”Hurma” (mikä ihana nimi!).

Pelkästään kuvaukset ja niiden valmistelut kestivät kokonaisen viikon, mutta sen lisäksi Cutrinin asiantuntijoilla on ollut suuri taustatyö tehtävänään ennen konkreettista hius- ja kuvaustyötä. Muotolinja pohjaa tyylinsä aina maailmanlaajuisiin trendiraportteihin ja pyrkii tietämään aina ennakkoon, mitkä aiheet ja asiat milloinkin ovat pinnalla.

Fiilistelin myös isosti sitä, että vielä tästä projektista täysin tietämättömänä, olin alkanut jo viime kesästä lähtien inspiroitua 70-luvusta. No, tässä projektissa pääsin jatkamaan tätä 70’s-sanomaani.

Hurma

Tyylin avainsanoja: Vintage, Nomadismi, Jakamistalous, Yhteisomistajuus, Föönikampaukset, Puolipitkät hiukset, Keskijakaus, Lämpörullat, Kiharat, Feminiinisyys, Polkkahiukset, Ultrapitkät hiukset, Ruskean sävyt, Khaki, Kulta, Okra, Sinapinkeltainen, Terrakotta, Aprikoosi

”Kulutustottumusten negatiiviset vaikutukset ympäristöön ovat saaneet ihmiset miettimään uusia kestävämpiä tapoja elää. Tämän trendin inspiraationa toimii jakamistalous, missä käyttöoikeutta arvostetaan enemmän kuin omistajuutta. Tavaroita lainataan ja vuokrataan. Omistamattomuus antaa riippumattomuuden tunteen, vapauden liikkua ja nauttia elämästä tässä ja nyt.

Tämä näyttäytyy new vintage -ilmiönä: esineitä, vaatteita ja asusteita käytetään uudelleen ja siirretään sukupolvelta toiselle. Niitä muokataan ja niille keksitään uusia käyttötarkoituksia. Vanha esine on usein väriltään käytössä kuluneen ja haalistuneen näköinen. Juuri nämä ajan patinoimat sävyt ovat huippumuodikkaita, etenkin yhdistettynä moderniin muotokieleen.

Hiusmuoti, hiusten muodot ja värit saavat inspiraationsa 70-luvulta. Hiusten on tarkoitus
näyttää todella paksuilta. Runsaat otsahiukset on leikattu nollakulmassa tai pienessä porrastuskulmassa. Tällä kaudella nähdään myös pitkien hiusten kerrostusleikkauksia, joissa hiukset ”valuvat” pehmeästi alaspäin kuin vesiputoukset. Hiuksiin haetaan runsautta laineilla ja syvään leikatuilla kerrostuksilla. Föönaukseen ja hiusten kohottamiseen kiinnitetään paljon huomiota ja hiuksiin kerrostetaan useampia tuuheutta antavia tuotteita. Sivu- tai keskipään jakaukselle kammatut puolipitkät ja pitkät hiukset kiharretaan pehmeille naisellisille kiharoille.”

Jännitin aluksi ajatusta etuhiuksista, mutta pidin niistä samantien. Suhteellisen korkea otsani on kuin tehty otsahiuksille. Monet vanhemmat ystäväni ovat kommentoineet, että näytän taas samalta kuin teininä – silloin kuljin aina etutukassa.

Myös palkkimaisesti värjätyt etuhiukset ovat tuoneet persoonaa ja eloa, sillä olin vähän kaivannutkin jotain energiaa aina samankaltaisina pitkin kasvoja valuville hiuksille. Hiukseni olivat päässeet myös niin surkeaan kuntoon ainaisesta vaalennuksesta, liiallisesta kuivashampoon käytöstä, eräolosuhteista, stressistä ja laiskasta hiustenhoidosta johtuen, että kovin paljon niitä ei olisi pystynyt värjäämäänkään:

”Pohjaväri Henriikalla on muodikas viileä hiekka, jossa on aavistus purppuraista helmiäistä. ”Viileää hiekkaa” voidaan kuvailla useilla eri sanoilla: nude, hunaja, vaalea tuhka jne… Se on toteutettu Cutrin Aurora -”pisteväreillä”, jotka ovat loistavia rakennevaurioituneiden hiusten värjäyksessä: hellää värjäystä, kun sävyä halutaan muttaa maltillisesti, hiuksen kuntoa heikentämättä.

Päävärin sävyn idea on, että värin tummuus ei poikkea liian paljon Henriikan omasta tummuudesta, mutta antaa riittävästi kontrastia vaalealle tehosteosalle. Tämä tyyli sopii perinteisistä klassisista vaaleista väreistä ja raidoista pitäville asiakkaille. Tyyliin saa lisää asennetta ja persoonaa, mutta luonnollisuus ei täysin katoa.”

Oli tämä koko show aikamoinen! Eilen perjantaina Muotolinjan teaser-bileissä ja mietiskelin mielessäni marraskuussa startannutta projektia.

Kuvauksissakin oli monenmoista hiusasiantuntijaa: omat hiukseni tekivät Kaisa Vuorenpää sekä Jesse Lahtinen, mutta tietysti koko useampihenkinen tiimi vastasi kokonaisuudesta. Lisäksi paikalla oli meikkaaja, puvustaja, markkinointivastaava sekä neljä eri valo- ja videokuvaajaa. Sakkia riitti!

Välillä unohdin, ettei minun tarvitse larpata, kun hiihtelin valkoisissa vaatteissani menemään ja hyppelin ees taas kameran edessä salamavalot vilkkuen. Että voin olla ihan oma itseni vain.

Nauroin kuvauksissa mielessäni ajatusta, että jos minut olisi 10 vuotta sitten tiputettu tähän samaan hetkeen, niin olisin varmaan saanut sydänkohtauksen.

Cutrinin tämän kauden hiusmuodissa yhdistyvät luonnollisuus ja futuristisuus. Kokoelma on ylistys kulttuuriperinnöllemme, sen kiehtovalle eksoottisuudelle ja erilaisuudelle. Cutrinin kauneuskäsitys perustuu luonnollisuuden arvostamiseen ja kauneusihanteen taustalla on myytti ”luonnonkauniista ihmisestä”.

Pidän itse tosi paljon siitä ajatusmallista, ettei lähdetä muuttamaan, vaan korostetaan jo olemassaolevaa. Olemmehan kaikki ihan hurjan kauniita ihan sellaisina kuin olemme.

Sain projektista myös paljon pontta hiustenhoidolleni. Laitoin hiusshampoon hetkeksi bannaan, sillä se kuivattaa todella rajusti koko hiuspohjaa, joka on hiusten kasvualusta yhtä lailla kuin kasveille kasvimulta. Kuivashampoon käyttäjän on myös tärkeää puhdistaa hius hyvin säännöllisesti syväpuhdistavilla shampoilla ja hoitaa kosteuttavilla hoitotuotteilla – nooooo, en voin ylpeillä, että olisin tätä suuremmin ennen harrastanut. Onneksi ihminen voi alati kehittyä.

Arkisiksi hiusteuotteiksi suositeltiin CUTRIN BIO+ Hydra Balance -sarjan hiuksia ja hiuspohjaa kosteuttavia tuotteeita tai vaurioituneen hiuksen hoitoon sopivaa CUTRIN AINOA Nutri Repair -sarjaa.

Muotoilutuotteina olen käyttänyt tuoksuttoman VIENO-sarjan Sensitive Hairspray Light -hiuslakkaa ja Sensitive Volyming Mousse -volyymi-/muotovaahtoa. Laitan muotovaahtoa usein ennen föönausta etuhiuksiin, se saa hiukset pysymään parikin päivää kuosissa ja sopivasti koholla. Lakkaa käytän kohtuudella spesiaalihetkissä. Myös tuoksuton lämpösuojasuihke on ollut käytössä silloin, kun olen suoristanut tai kihartanut.

Periaatteessa tekisi mieli leikata tulevana keväänä sellainen ihan lyhyt polkka. Toisaalta nyt hiusten kunnon parantuessa tekisi otsahiusten rinnalle mieli kasvattaa pitkät hiukset takaisin. Mitä mieltä olette?

Entä mitä sanotte kuvista ja lookista? Kannattiko?

Luulenpa jo valmiiksi tietäväni vastauksen, sillä muutoksen onnistuminen on tullut hymyn paketissa näkyville kuvissani täällä ja Instagramissa. Tyyli ei toki ole syy hymyyni, mutta ehkä parhaimmat ulkonäkömuutokset ovatkin juuri sellaisia, jotka korostavat jo olemassaolevaa.

Leikitellen, tyylitellen, ei-niin-vakavasti.
Kun eihän tämä elämä niin vakavaa ole.

-Henriikka

Kiitos:
hiukset: Kaisa Vuorenpää / Jesse Lahtinen / Jani Kinnunen / Karoliina Tolvi
meikki: Meliina Savela, asu: Emilia Laitanen + koko Cutrin-tiimi! Pus <3

Silmät kiinni, katse kohti aurinkoa

1
–
elämä, kaverit

Kevättaivas on ollut kirkas. Se on hullua, joka vuosi ihan yhtä hullua, kuin aurinkoa ei olisi nähnyt moneen vuoteen.

Naurattaa aina kierrellä kevään ensimmäisinä päivinä kaupungilla ja katsella ihmisiä. Seinien viereen on pysähtynyt ihmisiä, jotka silmät valon voimakkuudesta ja silkasta nautinnosta suljettuina ojentavat kasvojaan aurinkoon päin. Yleensä lievästi hymyillen. Tiedättehän kevätpatsaat?

Kevät tulee, on aina tullut. Ei, ei luultavasti vielä. Uskon talveen ja toivon sen myös saapuvan – uskon sen jälkeiseen takatalveenkin. Mutta jos tämän kaiken voisi kokea pilvettömältä, siniseltä taivaalta, niin olen kyllä aivan valmis.

Nämä kuvat ovat Hiittisiltä. On viileää, mutta taivas on kirkas ja kaikkialla leijuu lupaus lämmöstä. Tulisi se sitten ennemmin tai myöhemmin.

Toiseksi viimeisessä kuvassa olen juuri sellainen kevätpatsas!

Nautimme aamiaista ulkona, seinänvierustalla, jonne tuuli ei yltänyt. Päällä on tietysti merinovillapaita, mutta mielessä on kuitenkin tunnelma, että nyt ollaan lämmön äärellä.

Oikeasti on tosin syksy, eikä kevät, mutta yhtä kaikki ihmisillä pohjolassa on tapana napata kiinni kaikki mahdolliset valon- ja lämmönrippeet mitä saatavilla on. En ainakaan itse keksi ketään, joka tekisi asiaa toisinpäin: ”Tuolla ulkona on kalseanviileä tuuli, lähdenpä nauttimaan siitä ihan täysillä!” No, pakkasen perään olen kyllä itsekin, eli ehkä kumoan teoriani heti kättelyssä.

Nautitaan kirkkaasta taivaasta, nautitaan patsastelusta.

-Henriikka

Viikonlopun parhaita

5
–
elämä

Viikonloppu oli ja meni. Vaikka teinkin sekä lauantaina että sunnuntaina vähän töitä, tuntui päivät ihanemmilta kuin aikoihin. Pitkiltä, rentouttavilta, ilahduttavilta. Sellaisilta, että ilo kasvaa ja voimat lisääntyy.

Tätä kirjoittaessani kello on puoli yhdeksän aamulla, ja verhon alta pilkottaa jo valoa. Uskomatonta, että voimien rinnalla  lisääntyy myös valo.

Toverit, se oikeasti tapahtuu, pimeys on voitettu jälleen kerran. Vuoden pimein aika alkaa taittua kevättalveen.

Siitä ilahtuneena tässä pari viikonlopun suosikkia:

Junat

Lähdin torstaina pariksi yöksi Turkuun junalla. Kahvia take away -kuppiin ja liikkuva lounas mukaan. Rakastan junassa oloa, sitä kepeää etenemistä ja vihreitä teippejä junan kyljessä. Sitä, kun löytää oman paikkansa ja tietää, ettei sitä kukaan ennen määränpäätä tule sinulta viemään.

Viereisellä penkkirivillä istui muuan pappa, joka puhui vierustoverillaan koko ajan: hän oli käynyt ostamassa Virossa muovipussikaupalla hopeaa ja ihmetteli kovaan ääneen nykymaailman menoa. Minua nauratti.

Turku

Kerrassaan hieno paikka. Vanhoja rakennuksia, saaristo ja vielä reilusti yksityisiä ravintoloita ja kahviloita jäljellä. Näin opiskelukaveria pitkästä aikaa ja ystäväperhettä samoin.

Sain herätä 3-vuotiaan ystävän  leikkikutsuihin sekä perjantaina että lauantaina seitsemän jälkeen. Siinä sitä sitten ongittiin ja leikittiin kalamarkettia. Nautimme ja juttelimme myös vähän vanhempien ystävien kanssa. Kirppistelimme ja kävimme kiertämässä kaupunkia. Olen tuntenut nämä ystäväni jo pian 13 vuotta. Hurjaa.

Järvelä

Turun reissulla suuntasimme myös Villa Järvelään, tunnelmalliseen saunapaikkaan Littoistenjärven rannalle (kirjoitin vahingossa Instagram Storyyn, että meren äärellä ollaan… Järvelä-nimi olisi tietysti voinut soittaa jotain kelloja). Järvelä on tosi upea! Laiturilta pääsi järveen uimaan, rannalla oli kaksi ihanan lämmintä paljua ja saunoja oli useita: telttasauna, sähkösauna ja pari puusaunaakin. Seitsemän euroa ei ollut paha hinta tästä elämyspaketista.

Tyttöjen leffailta

Ostimme päivällä sopivat pussit irtokarkkeja, jätimme lapset isän hoitoon ja karkasimme perjantai-illalla elokuvateatteriin lasten nukahdettua. Takarivi, valkokankaalta Pikkunaisia. Hyviä hetkiä elämässä.

Kiipeily

Olen alkanut taas seinäkiipeillä ja boulderoida ahkerammin. Kuukauden sisään olen käynyt jo kolmesti. Sain käytettynä ostetut kengät lahjaksi, ja vaaleanpunaiset popot muistuttavat kotona mukavasti lajin olemassaolosta.

Kiipeily on huippukivaa, sillä itsensä voittamiseen jää koukkuun. Sormeni ja rystyseni eivät ole kovin siloiset enää, ja säärenikin mustelmilla. Silti en malta odottaa, että pääsen taas kokeilemaan reittejä, joiden äärellä voimat ja osaaminen lauantaina loppuivat. Vatsa- ja selkälihaksiani sattuu edelleen, mikä on oikeastaan aika siisti tunne, kun ensimmäiselle kerralla en osannut käyttää kuin käsiäni.

Hyvältä tuntunut torkutus ja pellavalakanat

Torkutus on tapa, josta yritän päästä sinnikkäästi eroon ja jota ilman olen arkena pärjännyt jo melko hyvin. Eilen torkuttelin verkkaisesti parin tunnin ajan ja pitkästä aikaa se tuntui hyvältä. Torkkuväli oli puolisen tuntia, ja lakanat täydellisen mukavaa pellavaa. Yleensä tuollaisesta löllöilystä tulee vain olo, että olisi kannattanut herätä ykkösellä tai nukkua lisää torkuttamatta, mutta kerrankin ei. Otin aikani levolle ennen uutta päivää ja aamulenkkiä Kaivarinrannassa. Oli täydellistä, että sai useamman kerran todeta, että voin nukkua vielä ihan rauhassa.

Sunnuntaibrunssi ystävien kanssa

Joskus tunnit vain vierivät ohi moninkertaisella tahdilla. Niin tapahtui eilen, kun olin ystävien kanssa sunnuntaibrunssilla. Kolme tuntia höpötellen tosta noin vaan!

Ystäväni ovat optimoijia: he olivat tietysti Kämp Gallerian KUUMAssa jo puoli tuntia etukäteen, koska tiesivät paikan suosion. Siellä minua sitten odotti jo gluteeniton pannukakku marjojen kanssa, kun saavuin hiukset tuulessa viuhtoen paikalle vasta tilaamaan omaa herkkusettiäni.

Ilmastouutiset

Olen katsonut uusintana Ylelle tehtyjä Ilmastouutisia. Ahdistaa jo nyt, että niitä ei ole loputtomiin katsottavaksi. Timo on niin lahjakas videoiden (ja ilmastoasioiden) kanssa, joten tärkeä info tulee sellaisessa paketissa, joka oikeasti toimii ja vaikuttaa. Suosittelen ihan jokaiselle tuota ohjelmasarjaa. (Spoiling spoiling: näin Timoa viikko sitten pipolätkän merkeissä Käpylän tekojäällä ja pyysin podcast-vieraaksi.. hän lupasi tulla!)

Hedelmäsalaatti

90-luvun suosikkijälkiruoka on taas täällä (no, ilman hedelmäcocktail-säilykettä, mutta silti). Ei kaipaa selityksiä. Miten olenkaan unohtanut klassikon ihanuuden?

—

Nyt aloitan uuden viikon innolla. Haaleanvaaleanpunaiset aamupilvet kiertelevät talojen yllä, ulkona ei sada, ja muistin kastella eilen jopa viherkasvini. Eilen varasin myös ikuiseen marraskuuhun kyllästyneenä mökin parin viikon päähän Lappi-rajan lähettyviltä. Eihän tästä voi tulla ainakaan mitään keskinkertaista kehnompaa, luultavasti parempaa.

Kaikille vähintään keskinkertaista viikkoa, toivottavasti parempaa.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

21-vuotias Henriikka, nuori kulttuurituotannon opiskelija

8
–
muoti, oma tyyli, opiskelu, podcast

Olen näissä kuvissa 21-vuotias. (Harmittavaa sinänsä, että olen luopunut tuosta mekosta.) Olen alkanut vuotta aiemmin opiskella kulttuurituottajaksi ja muuttanut Helsinkiin. Olen kesätöissä Tikkurilassa taidegalleriassa ja näen ystäviäni minkä ehdin. Myös blogia olen ennättänyt pitää jo vuoden päivät: asukuvat ovat melkein jokapäiväinen tapa innostuneen muotibloggaajan arjessa. Eräs yritys lähetti minulle samana kesänä keltaisen kynsilakkapurkin ja ruskeat piilolinssit, siis ihan ilmaiseksi! Tein molemmista omat blogijuttunsa, koska mitä ihmettä – joku oikeasti pitää jutuistani! Apua, kuinka ihanaa.

Opintohaaveeni ja -polkuni ovat olleet moninaiset, niin kuin työelämän alkutaipaleenikin.

Kirjoitin puolitoista vuotta sitten opiskelukaarestani ja -tunteistani, tänään julkaistussa podcastissa höpöttelen niistä lisää naurunsekaisin sanoin ystäväni Tuija Pehkosen kanssa.

Ajattelin alakoulusta lukioon saakka haluavani liikunnanopettajaksi. Halusin itse ja ympärillä olevat ihmisetkin kannustivat minua siihen. Halusin sitä niin pitkään, vakaasti ja rauhallisesti, etten lopulta oikein osannut edes ajatella muuta. Totta kai minusta tulisi juuri liikunnanopettaja. Koska pidin liikunnasta. En osannut ajatella, mitä muuta sillä asialla voisi tehdä kuin opettaa, jos ei haaveillut ammattiurheilusta. Enkä oikein tiennyt, mistä muustakaan pitäisin yhtä lailla, missä olisin yhtä hyvä.

Oli minulla yläkoulun lopussa ja lukion alussa pieni harharetki mielessäni: ajattelin isoveljieni perässä pyrkiväni lääkikseen. Onneksi tajusin aika nopeasti, ettei minua kiinnosta se pätkääkään ja että olen oikeastaan aika huono kaikessa, mitä ammatissa tarvitsee ihmisten kohtaamisen lisäksi. En sitten mennyt niille vapaavalintaisille fysiikankursseillekaan, joille alunperin ilmoittauduin irvistellen.

Kun tajusin, ettei minusta ole lääkäriksi ja myöhemmin lukiossa myös sen, etten ehkä haluakaan liikunnanopettajaksi, tipahdin sellaiseen kaikkien mahdollisuuksien laariin, jossa kahlailin menemään. Yhtäkkiä mahdollisuuksia olikin miljoonia, kun niitä oli aika monta vuotta ollut se noin yksi kappale. Se järkiratkaisu.

Hain kuitenkin lievän epävarmuutenikin kanssa liikunnanopettajaksi abivuonna. Tiedä sitten, olisinko tällä hetkellä liikunnanopettaja, jos olisin päässyt sisään kouluun. Luultavasti en. En nimittäin välitä kovinkaan paljon opettamisesta. Se on ollut olennainen löydös huomata.

Liikuntatieteiden pääsykokeet eivät menneet lainkaan hyvin. Liikuntatesteissä vielä porskuttelin, samoin kirjallisissa, mutta muille hakijoille suoritettu opetustilanne meni ihan penkin alle, vaikka sen piti olla itselleni se ominaisin osuus. Tunsin pallopelejä lukuun ottamatta olevani koko ajan vähän väärässä paikassa, väärien ihmisten keskellä. Pääsykokeiden jälkeen totesin, että onneksi hain muihinkin kouluihin. Että tänne en kyllä hyvin todennäköisesti tule pääsemään.

Olin tsekkaillut varmistelijana muitakin opinahjoja ja -linjoja, joihin voisin päästä valmistautumatta. Yksi niistä oli äidinkielenopettaja-linja Jyväskylän yliopistossa: kasvatustiedettä, kirjallisuutta ja suomen kieltä. Olin juuri kirjoittanut äidinkielestä L:n, ja pääsykoe muodostui pitkälti samoista aiheista kuin YO-kirjoitukset. Sen lisäksi pääsykokeissa oli ryhmä- ja yksilöhaastattelu, joissa koin olevani vahvoilla.

Pääsykoepäivänä ainoa panostukseni oli se, että mietin tarkkaan, mitä laitan päälleni, jotta jäisin haastattelijoiden mieleen. Kannoin siksi mukanani tätä kuvissa näkyvää laukkua. Astuessani haastatteluhuoneeseen kaksi haastattelijoista alkoivat kilvan kehua laukkuani. Mietin, että jes, hyvin tehty. Vaikka ehkä minulla todellisuudessa oli muitakin rahkeita kouluun.

Kesällä kotiin saapui ohut kirjekuori, jossa kerrottiin ettei liikuntatieteellisen ovet avautuneet. Pääsin yllättävän lähelle, mutten silti lähellekään. Myöhemmin kesällä kotiin saapui paksu kirjekuori, jossa kerrottiin minun päässeen kouluun opiskelemaan äidinkieltä. Tunsin oloni niin onnelliseksi: muistan edelleen sen sielusta kumpuavan ylitsevuotavaisen riemun.

Olin jo päättänyt aiemmin, että pidän joka tapauksessa välivuoden, mutta sellaista ei yliopistosta vapaaehtoistyöhön lähtemisen vuoksi juuri myönnetä. Siksi ilmoittauduin läsnöolevaksi, maksoin vuosimaksun ja karkasin maailmalle. Olin varmaan ainakin alkusyksyn se mysteerinimi, jota huudeltiin kaikilla alkavilla kursseilla turhaan.

Etiopiassa ja Ruotsissa asumisen, psykiatrisen sairaalan laitoshuoltajan töiden ja elämäni ensimmäisen interrailin jälkeen aloitin opintoni syksyllä 2010.

Vähänpä tiesin. Koin olevani oikeassa paikassa ehkä noin 3 viikkoa, minkä jälkeen elämä alkoi taas kirjoittaa itseään uuteen suntaan, niin kuin sillä on ollut tapana tehdä.

Tänään julkaistussa podcastissa lisää siitä, sekä Tuijan inspiroiva ja vaikuttava uratarina Iisalmen tytöstä vuoden radiojuontajaksi ja kaiken kansan telkkareihin. Alan hiljalleen ymmärtää, että opinto- ja työelämän sokkeloni on jatkuvaa muutosta… ja se on täysin ok.

Ainiin! Ilmoittauduin juuri opiskelemaan. Ja jotta saan teidät kuuntelemaan tuon podcast-jakson, niin kerronpa ärsyttävästi, että siitäkin kerron siellä.

-Henriikka

asukokonaisuus/kaikki second handia (hyvä nuori minä!)

Omana itsenä oleminen maailmassa

4
–
elämä

Omana itsenä oleminen maailmassa, joka tekee parhaansa päivin ja öin, tehdäkseen sinusta kaikkien muiden kaltaisen, on suurin taistelu mikä ihmisellä on.

Tällaisen sitaatin sain teiniaikaiselta ystävältäni ollessani 15-vuotias. Hän rustasi sen sellaisella pyöreähköllä ja lapsekkaalla käsialalla, sinisellä kuulakärkikynällä ruutupaperivihkoon ja repäisi vihkonpalasen minulle muistoksi.

Yhtäkkiä tänään muistin sitaatin ja etsin sen vanhan kirjan välistä käsiini.

Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen silloin, se tekee minuun lähtemättömän vaikutuksen nyt. Jostain syystä tässä toisen 15 vuoden aikana on ollut hetki, jolloin en uskonut sitaattia ihan yhtä lailla. Ajattelin sitä turhaksi erityisyyden tavoitteluksi, vaikka erityisiähän me kaikki juuri olemme. Sitaatti ehkä odotti, että löydän sen taas 30 ikävuoden kynnyksellä ja uskon siihen.

Elämässä taitaa monen ihmissielun (mukaanlukien itseni) käydä niin, että vauvana syntyy omaksi itsekseen, sitten sitä elää johonkin saakka muuttuen hiljalleen joksikin muuksi kuin on. Sitten (toivottavasti) jossain kohtaa tulee hetki, kun sitä huomaa olevansa paljon muuta kuin oikeasti on, ja alkaa karsia sitä kaikkea pois. Sitten taas mummona tai pappana on yhtä paljon itsensä kuin vauvanakin.

Sitten on toki niitä onnekkaitakin, jotka ymmärtävät olla rehellisiä itselleen koko elämän ajan.

—

Onneksi asia ei ole todellisuudessa aivan näin ääriesimerkillinen. Suurin osa sijoittuu nuoralle johonkin näiden kahden äärivaihtoehdon väliin. Mutta kyllä minä löydän itseäni paljon tuosta ensimmäisestä.

On ollut työn ja pohdinnan takana, jälleen kerran, pohtia näiden vuoden alkuun, kuka minä oikein olen ja olenko minä sitä ihan ihka-aidosti, vai luulenko vain? Ja kun niihin vastauksiin on päästy, alkaa toinen todellinen haaste: uskallanko olla ihan oikeasti sellainen kuin tiedän (tai ainakin luulen) olevani?

Toinen uudenvuodenlupauksistani oli se, että pitäisin parempaa huolta hyvinvoinnistani, enkä sallisi mielihalujen aina jyräävän pitkäaikaisempaa hyvinvointia ehostavien ratkaisujen eteen.

Toinen lupaukseni kuului, etten antaisi epäolennaisten ihmisten vaikuttaa liikaa päätöksiini ja ajatuksiini. Näillä ihmisillä en suinkaan tarkoittanut läheisiäni, heitähän haluan lähes aina kuunnella, vaan tuntemattomia ja siksi usein epäolennaisia. En halua kuunnella sellaisten huutelua ja mielipiteitä, joiden neuvoa en koskaan kysyisi. Haluan keskittyä olennaiseen, olennaisiin.

Ja molempien lupausten, mutta eritoten toisen, avulla luulen pääseväni taas vähän enemmän itsekseni. Saan ehkä kuorittua jotain turhaa pois, uskallettua vähän enemmän.

Olen nauhoittanut viime viikkoina useita podcast-jaksoja ja on aihe ollut mikä tahansa (tähän mennessä haaveet, hyvinvointi, rohkeus, opiskelu, syöminen ja ystävyys), aina keskiöön nousee sama teesi:

Itseään ja sydäntään kannattaa aina kuunnella sekä pysyä itselleen rehellisenä.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

takki, kengät ja farkut/second hand, pipo/North Outdoor, huivi/Balmuir

Uusi, herkkä iho

2
–
elämä, kukatTags:

Kun paria kuukautta päälle vuosi sitten täytin 28 vuotta, äitini luki minulle syntymäpäivilläni kaksi runoa. Itkin molemmille. En mitenkään pienesti, vaan selkeällä ryystöllä.

Mutta vähänpä tiesin, kyynelistä huolimatta. Molemmat runoista, mutta etenkin toinen, olivat kuin etiäisiä tulevaan. Voimasanoja seuraaville kuukausille. Juuri sellaisia sanoja, joita silloin tarvitsin ja joita tarvitsen edelleen.

Kyllä äidit tietävät, vaikka eivät tietäisikään.

Uskallan olla se joka olen

Minä uskallan 
löytää sen,
mikä minussa
on valmista muuttumaan.

Joskus se on ahdistavaa

koska totunnaiset ajatusmallini
kamppailevat vastaan.

Hetken verran tuomitsen itseni,

mutta sitten löydän jälleen luottamuksen

ja kuuntelen sisäistä opettajaani.

Minä luovun aiempien kokemusteni
suomasta helppoudesta.

En halua alati itseäni toistamalla

muuttua harmaaksi ja elottomaksi.

Vanhoissa, kuolleissa ajatuksissa riippuminen

kovertaa minut ontoksi.

Minä uskaltaudun uusille teille

ja toivon, että sen pinnan alla,

jonka minä kuorin,

kasvaa jo uusi, herkkä iho.

Ulrich Schaffer

Uskallan… kohdata elämän kasvoista kasvoihin

(Lasten keskus, 1988)

—

Viime vuonna tulppaanit näyttivät irvokkailta, tänä vuonna taas niin voimakkailta ja samalla herkiltä. Olen ostanut lähikaupasta jo kaksi pientä kimppua, kuvien keltapunertavan ja haaleanoranssin. Sen lisäksi sain suuren kimpun vaaleanvioletteja.

Kiitos äiti. Minä pidän uudesta, herkästä ihostani.
Minä uskallan olla se, joka olen.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Älytöntä henkistä kasvua

kommentoi
–
hyvinvointi, outdoor

En tiedä, kuinka moni teistä arvaisi tätä: en ole ollut juhannuksen jälkeen yötä ulkona. En teltassa, en laavulla, en itse asiassa edes autiotuvassa. Olen pysytellyt visusti sisätiloissa.

Eräopasvuonna öitä ulkona tuli lukemattomia. Saatoin napata Tammelan kodissa rinkkaani tai kainalooni makuupussin ja -alustan ja suunnata iltapalanyssäkän kanssa lähilaavulle kävellen tai fillaroiden. Lähilaavujakin oli useita, jolloin aina onnistui löytämään paikan, jossa ei ollut edes opiskelukavereita, jos kaipasi rauhaa ihan omineen vain.

Vuosi sitten syksyllä ulkona nukkuminen oli viikoittaista, viime keväänä kuukausittaista ja juuri kuluneena syksynä olematonta. Kaipasin sisätilaa ja sen tuomaa helppoutta. Sitä, että voi herätessään napsauttaa kahvinkeittimen päälle ja että voi kömpiä niihin tuttuihin lakanoihin ilman, että niitä (tai itseään) tarvitsee roudata yhtään minnekään.

Tänään ajattelin kuitenkin lähteä ulos yöksi. Tänään ajatus ulkona nukkumisesta tuntuu ihanalta, virkistävältä – voimia tuovalta, eikä vievältä. (Siinä muuten kaksiajako, joka on aika tärkeää jaksamisen kannalta, jos sen edessä on vielä rehellinen.)

Nuotio ritisemään, katse kohti järveä ja keskittyminen hetkeen. Myöhemmin makuualusta laavun suojaan, makuupussi muhkeaksi ja sulava sujahtaminen sisään. Ai että.

Asteita on luvattu yöksi ehkä +1. Surkeinta keliä siis, mitä voisi kuvitella. Mutta tällä hetkellä se tuntuu parhaalta ikinä – tällaisella kelillä kun yleensä saa olla aika rauhassa.

Aamulla, toivon mukaan virkeänä, silmät auki uuteen päivään aamunsarastuksen mukana ja seuraavaksi yöksi ehkä taas sisään. Ei pidä lähteä keulimaan kerralla liikaa. (Eipä! Olen ensi viikoksi tehnyt varauksen erääseen varaustupaan kahdeksi yöksi!)

Nämä kuvat parin vuoden takaa vähän ahdistavat minua, vaikka olenkin edelleen monesti samassa tilanteessa. Muutama vuosi sitten kuvaamisesta ja tarinoiden jakamisesta meinasi tulla itse tarkoitus luonnossakin. Moni uniikki hetki täyttyi kameran sulkimen äänistä ja ajatuksista, miten tämän saisi kaikista parhaiten someen.

Aion edelleen jatkaa sitä, kuvaamista ja tarinoiden jakamista. Sehän on ihanaa. Mutta yritän pitää sen siinä leppoisasti kaiken rinnalla, en jyräten luonnon oman tunnelman, joka ei kyllä kaipaa yhtäkään flanellipaitaista, lierihattuista muijaa pyörimään puhelimen kanssa.

—

Minusta on tulossa näiden eheytymis- ja elämänmuutos- ja kaiken mahdollisen diipadaapa-juttujen kanssa niin kliseinen, että alkaa vähän itseänikin oksettaa. Mutta tällaista tämä nyt vain on, älytöntä henkistä kasvua (eli oikeasti minimaalista, joka tuntuu itselle valtavalta.)

Iloa viikonloppuun. Nukkukaa hyvin, sisällä tai ulkona.

-Henriikka

Millaisia ajatuksia päässäni liikkuu tammikuun 15.?

2
–
elämä

Laskiaispullat ovat saapuneet kauppoihin.

Olen yrittänyt löytää gluteenittomia laskiaispullia kaikkialta, mutten ole löytänyt niitä vielä mistään. Muistan toissatalven, kun kahlasin kaikki Lapin kaupat läpi ja lopulta onnisti. Sen pullapulleroisen nauttiminen olikin sitten kaiken vaivan väärti, joten luotan että se on sitä nytkin.

Sen sijaan runebergintortut ovat valloittaneet kauppojenhyllyt ja niitä löytyy myös tällaiselle keliaakikko-paralle. Yhden sain jo asiakaspalaverissa (<3 täydellinen valinta), kaksi odottaa jääkaapissa. Olisi vielä parempi, ettei kaupasta tarvitsisi aina ostaa kahta, vaikka näyttäväthän ne vähemmän yksinäisiltä niin.

Hukutin vahingossa melkein kaikki viherkasvini. Suurin osa varmaan lopulta selviää, mutta eivät kyllä kaikki.

Se on jotenkin ristiriitaista, että kun vaivutaan vuoden pimeimpään aikaan, niin kasvit tarvitsevat kaikista vähiten energiaa. Itsellehän tuntuu käyvän juuri toisin päin (esimerkki yllä pullien ja torttujen muodossa), enkä ehkä siksi tajunnut kasvien talvitsemppiä. Yritin hoivata niitä hyvin, parhaimpani mukaan, joka ei sitten ollut ihan sitä parasta sittenkään.

Viherkasvit vaipuvat kuulemma johonkin horrokseen talven ajaksi. Siihen on kyllä helppo samaistua. Katsoin pari päivää sitten kesäkuvia itsestäni ja tuli hetkeksi helpottunut olo: ”Ai minä voin olla noin tervehenkisen ja hyvinvoivan oloinen!” Nyt kesä on jäänyt aikoja sitten iholtani, ja verisuonet hohkaavat talven piiskaaman, seitinohuen ihon läpi kuin huutaen: ”lällälläää talvi on ikuinen ja tuskinpa sataa edes luntakaan!”

Ruskean, kuluneen oranssin ja vanhan kasvuston vihreät sävyt ovat kaikkialla luonnossa harmauden seassa. On niissä hyvääkin. Tällä hetkellä insproi 70-luku. Pimeinä iltoina on aikaa inspiroitua.

Olen kahlannut pitkästä aikaa Tori.fi:ä oikein antaumuksella – etsinyt tummapuisia huonekaluja pitkän koivukauden jälkeen ja todennut, että kyllä vanha on kaunista.

Toinen isoveikkani kutsuu kotiani aina oudoksi, vähän pelottavaksi mummolaksi ja sellaiseksi se varmaan jääkin. Odotan, että saan raivattua kirpputorivuortani vähän matalemmaksi, niin saan vanhempien luota astiahyllylle isovanhemmilta perintönä saadut karahvitkin: ne ovat riikinkukonmuotoiset, totta kai.

Olen myös alkanut luovuttaa sille ajatukselle, että olisin minimalisti. Tässä totuus itselleni tulevaisuutta varten, kun taas pohdin, olisinkohan sittenkin:

En ole.

Olen myös luovuttanut siitä yrityksestä, etten ostaisi ikinä mitään. Sen sijaan keskityn siihen, etteivät ostokset juuri koskaan ole uusia.

Second hand -vaatteet, -sisustustavarat ja kaikki muu käytetty kirpputorikama on ollut kiinnostuksenkohteeni ja harrastukseni jo varhaisesta teini-iästä saakka, enkä ole keksinyt sen lietsovan mitään pahaa itsessäni tai muissa: Raha puolestaan vaihtaa mukavasti omistajaa, saan tavata esimerkiksi Tori-myyntien ja -ostojen vuoksi hauskoja ihmissieluja, ja arki tuntuu pysyvän mielenkiintoisena.

Rakastan löytämisen ja etsimisen riemua. Pitäisi varmaan ryhtyä ihmisten henkilökohtaiseksi second hand -vainukoiraksi. Tai perustaa joku kuratoitu second hand -liike. En usko, että ryhdyn kumpaankaan, mutta ei voi koskaan olla varma.

Haaveilin pari päivää sitten myös avaavani kaiken omistamani, kaikki tavarani, koko kotini lainattavaksi – saas nähdä, lähteekö siitä kahelista ideasta mitään kunnollista liikkeelle.

Odotan malttamattomasti lunta. Ja koska sitä ei nyt näytä tulevan, olen sen sijaan alustavasti suunnitellut reilun kuukauden päivät Lappiin. Ensimmäinen reissu on tosin vasta yli kuukauden päässä, mutta sen ajatuksen avulla kestää tätä kolmatta marraskuutakin jo aika paljon paremmin.

Talviretkeily, lumilautahommat ja kaakaot lumisella kodalla eivät ole koskaan kuulostaneet yhtä ihanilta kuin nyt. Viime vuonna vietin Lapissa yli kaksi kuukautta ja se jätti jälkensä: nyt en meinaa edes hahmottaa, mikä kummajainen tämä synkeä vuodenaika on ja miksi se vain jatkuu ja jatkuu. Järvenjäätkin ovat täällä etelässä vielä niin hentoisia, etten ole uskaltanut lähteä retkiluistelemaan, vaikka naskalit omistankin.

No, uskon silti lujasti, että saamme vielä lunta, vaikka samalla tiedostankin, että tämä lumeton talvi taitaa olla kylmä (lämmin) nykymaailman fakta Etelä-Suomessa.

Niin ne kulkevat rinnakkain päässä, kevyet ja raskaat jutut. Jutskat. Judenssit. Hommat. Hommelit.

Edelleen kaikista päällimmäisenä yritän kuljettaa hyvinvointia – tosin yritän ajatella sitä oikeasti laajasti, sillä välillä lumpsahdan ajattelemaan pelkkää liikuntaa ja ravintoa. Tänään hyvinvointiani ei ole edistänyt se, että olen levottomana vaihtanut työtehtävää kahden minuutin välein eikä ehkä sekään, että aamuyöllä näin uhkaavia ja surullisia unia, joiden teemat eivät enää pyöri mielessäni, mutta selkeästi alintajunnassani. Sen sijaan luulen, että jääkaapissa minua auliisti odottava runebergintorttu kohentaa kokonaisvaltaista oloani, kuten myös kalenteriin illalle kirjattu juoksu, joka saattanee myös kävelyksi vaihtua.

Oho, taas luiskahdin ravintoon ja liikuntaan. Ei voi mitään. Nyt kahvi tippumaan ja sitten se torttu.

-Henriikka

Ps. Hyvinvoinnista lisää huomenna, kun torstaina aamuyöllä julkaistaan toinen podcast-jakso, jonka aiheena on kokonaisvaltainen hyvinvointi ja kuinka tavoitteisiin voi ihan oikeasti päästä.

pipo/Myssyfarmi (saatu), takki & farkut/second hand, kengät/Icebug, villapaita/H&M (vuodelta 2011),

Kuvat: Dorit Salutskij

Ihana kivijalkaliike: Cilla’s Hietsun torin laidalla (ja netissä)

2
–
sisustusTags: , , , ,

En oikein koskaan käy enää missää kaupoissa second hand -liikkeitä, Partioaittaa ja ruokakauppoja lukuun ottamatta.  En halua enkä oikein muistakaan ja nautin ajastani enemmän muissa puuhissa.

On kuitenkin poikkeuksia, kivijalkaliikkeitä, joissa käyminen ei ahdista, rasita, ärsytä, eikä niissä vietetty aika tunnu tuhlatulta. Yksi sellainen on Hietsun torin laidan sympaattinen Cilla’s, jonka olemassaolosta on pitänyt hihkua jo pitkään. (Ei, tämä ei ole mikään mainos, vaikka sitä ei toki tarvitsisi erikseen kertoa.)

Sopivasti kävimme ennen joulua Doritin kanssa liikkeessä katselemassa kaikkea kivaa ja käytännöllistä, ja kaupan tunnelma ikuistettiin kameralla.

Cilla’s on todellakin hyvän mielen kauppa. Sen perustamisen ajatus kuuluukin näin:

Tarjota iloisia sykäyksiä arkeen yllätyksellisesti, rohkeasti ja totutuksi tulleita malleja hellävaraisesti ravistellen. Huumoria ja hyvää mieltä tarvitaan arkipäiviimme lisää.

Kävin liikkeessä ensi kerran joskus viestintäkonsulttina toimiessani. Vuosi taisi olla 2016. Pidimme työparini kanssa pikkujoulupäivää ja poikkesimme jouluhumussa myös kivijalkaan ilmestyneessä Cillas’sissa. Siellä palveltiin upeasti silloinkin ja palvellaan edelleen. Ilolla ja henkilökohtaisesti, muttei tuputtaen. (Katselemaankin saa tulla, mikä on mielestäni tärkeää!)

Liikkeestä löytyy korkelaatuisia ja tarkkaan valittuja vaatteita ja asusteita, kodintekstiilejä, kosmetiikkaa, lahjatavaraa, kodintuotteita siivousaineista ja saippuoista pyykkikoreihin ja -telineisiin, sisustustavaraa, syötävää, kukkavaaseja ja -ruukkuja, kynttilöitä ja lyhtyjä, astioita ja keittiötarpeita ja aika paljon kaikkea muutakin.

Verkkokauppa toimii aktiivisesti, mutta itse olen tutustunut vain tähän kivijalkaputiikkiin, sillä suoraan sanoen nautin ihmiskontaktista kaupoissa asioidessani. Olen myöskin huono arvioimaan tuotetta ilman, että saan kopeloida sitä livenä.

Muistan Cilla’sista ostaneeni ainakin Skandinavisk Bär -tuoksukynttilän Asennemedian ihanalle Ullalle kiitokseksi sekä miellyttäviä ja raikkaita siivousaineita ihan omaan kotikäyttöön vain. Ida huuteli uuden asuntonsa sisustamisen kynnyksellä kauniin kuivaustelineen perään ja päätyi Cilla’silta löytyvään puiseen malliin.

Käyn tässäkin liikkeessä harvoin, oikeastaan tosi harvoin, koska en kovinkaan usein tarvitse mitään. Mutta yritän taas tänä vuonna muistaa paremmin, että esimerkiksi käsisaippuan loppuessa voin suunnata kantamaan rahani jonkun kasvottoman nyyppäkaupan sijaan jollekin tällaiselle puljulle, jota tuen mielelläni.

Cillas’issa on sitä paitsi kaikki niin napakasti käden ulottuvilla ja kauniisti kuratoitu, ettei tarvitse laahustella läpi kilometrin mittaisten dödöhyllyjen ja talouspaperitaivaan, vaan pää voi vain rauhassa kääntyillä kaiken kauniin keskellä sopivia tuotteita löytääkseen.

Oho, saanpa kaiken kuulostamaan ällöttävän romanttiselta. No, sitä se kai vähän onkin. En muista, oliskohan kassalla vielä ilmainen karkkikin ostajalle, luultavasti. Se on romanttisinta (ja parasta!)

Cilla’s kivijalkaliike:
Lönnrotinkatu 39
ma-pe 11-18
la-su 11-15

Verkkokauppa:
www.cillas.fi

—

Rauhallista oloa alkaneeseen viikkoon! Itsehän olen ollut koko päivän kylpytakissa ja aamutossuissa, enkä ajatellutkaan vaihtaa moodia. Menköön tämä maanantai vähän pehmeämmin. Tai vaikka koko viikko.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Aamukahvilla-podcast on alkanut, hooray!

13
–
podcastTags: , ,

”Aamukahvilla on kerran viikossa ilmestyvä podcast rennolla otteella, vaihtuvilla tavallisilla arjen aiheilla. Blogia pitää Henriikka Reinman, someammattilainen ja eräopas. Joka jaksossa mukana on vieras, jonka kanssa jaetaan ajatuksia kaikesta unelmoinnin, hyvinvointihaasteiden, parhaiden kakkureseptien ja kotimaan matkavinkkien väliltä.”

IIIIIIIIIIIIK! Nyt se on alkanut, ja ensimmäinen jakso on ulkona. Aamukahvilla-podcast on löytänyt tiensä luukutusväyliin.

Minua tietysti jännittää aivan tosi paljon, mutta se on oikeastaan tosi hyvä: jos ei jännittäisi yhtään, niin tietäisin etten ole täysillä tekemässä enkä sydämellä mukana.

Otin ensimmäiseen jaksoon pehmeän alun. Kanssani studiossa juttelemassa on Ida, rakas ystäväni, bloggaaja ja eettisiin ja ekologisiin tuotteisiin ja palveluihin keskittyneen Sugar Helsinki -PR-toimiston strategi.

Jakson aiheena on unelmat ja unelmointi.

On hauskaa, että Ida pitää minua suurena haaveilijana, jolla on aina uusi planeetta valloitettavana, ja minä taas häntä isona unelmoijana, koska Idalla on aina joku onnenkivi taskussa sekä vaaleanpunaisia hattaroita mielessä tai Instagram-feedissä. Sen sijaan koen itse olevani vahva realisti, vaikka optimistinen olenkin.

Sen lisäksi puhumme ihan konkreettisesti siitä, mistä unelmoimme, mistä saa unelmoida ja millaisia uuden vuoden lupauksia teimme. Paljastan, että vastoin tiedostavaa tahtoani, koen haaveilun jossain mielenperukoilla laiskotteluksi.

Uusi jakso julkaistaan tästä lähtien aina torstai-aamuisin. Julkaisukanavina toimivat Acast (sekä selain että app), Spotify ja iTunes. (Huom! Ensimmäisen jakson ilmestymisessä iTunesiin menee vielä pari päivää.)

Podcast-jaksot ovat 30–60 minuutin mittaisia, ja niiden aiheet vaihtelevat laidasta laitaan niin kuin täällä bloginkin puolella. Podcastin tuottaa Asennemedia, jonka toimistolla (vaaleanpunaisessa studiossa) jaksot myös nauhoitetaan.

Vaikka mukana onkin aina vieras, olen varmasti itsekin paljon äänessä mielipiteineni ja ajatuksineni – tarkoitus ei ole niinkään haastatella, vaan keskustella.

Ensi viikolla puhutaan hyvinvoinnista ja hyvinvointimuutoksista, sitä seuraavalla viikolla rohkeudesta ja uskalluksesta. Lisäksi olen kaavaillut ensimmäiseen tuotantokauteen asiaa muun muassa yksinäisyydestä, syömisestä ja kotimaan matkustuksesta.

Heitelkää ideoita, nämä jo suunnittellutkin ovat nimenomaan seuraajien ideoista kummunneita.

Isoveljeni sanoja lainaten ”Henun imperiumi kasvaa”… vähän vähemmän humoristisena todetusti ”Aamukahvilla-media laajenee ja monipuolistuu”. Se tuntuu hullulta ja siistiltä.

Toivon, että kuuntelijat löytävät linjoille, jotta shööööw saa jatkua.

Ensimmäiseen jaksoon pääset täältä (ja jos haluat kuulla myös lyhyen introjakson, niin sen löydät täältä.)

Tervetuloa kuuntelemaan!

– Henriikka

Kuvat: Lilli Salminen

Kun sormi menee (toisen ihmisen) suuhun

10
–
elämä

Uusi vuosi on startannut hyvin, mutta ei ihan täysissä järjissä. Olen löytänyt itseni koheltamassa tavallista useammin, aivoni ovat jotenkin lananneet perässä, olen toiminut tavallista hitaammin.

Tänään yritin vilkkuutta itseäni kyytiin linja-autoon heijastimella varustetulla bussikortilla ja kummastelin, kun bussi ei pysähtynyt. No, se olikin rekka. Kuski tervehti ohi ajaessaan iloisesti nauraen ja heitti loskat päälleni. Kumma, ettei halunnut minua kyytiin. Ajoi onnensa ohitse.

Viikonloppuna olin auttamassa ystävääni käytettynä löydetyn vitriinin haussa. Täyspuinen vitriini oli upea, mutta myös aivan hullun painava, minkä vuoksi kohtelias myyjä tuli kantoavuksi. Keski-ikäinen, ystävällinen mutta kovin hiljainen mieshenkilö lähti puhkuen ja puhallellen kantamaan vitriiniä samalta puolelta kuin minäkin, mutta vain toisesta kulmasta.

Pakettiautoon huonekalua nostaessamme korjasin käsieni asentoa ja yhtäkkiä löysin sormeni hänen suustaan. En todellakaan tiedä miten niin kävi. Repesin nauruun ja vedin jo vähän kuolaantuneen käteni pois. Mies oli kovin hämmentynyt ja lähti aika vikkelästi tapahtumapaikalta. Saipahan sentään  vitriinin kaupattua.

Nostaessamme samaista vitriiniä myöhemmin paikalleen, kyykkäsin selkä suorana niin kuin oikeaoppisessa kannossa kuuluu. Kuului uhkaava risahdus… farkkuni repesivät haaroista paljastaen iloiset alushousuni. Päätin, että vastedes on varmaan parempi pysyä vitriinistä kaukana.

Tänään palaveriin kävellessäni en tajunnut noin kilometriin, että sateenvarjoni on kääntynyt väärinpäin. Mahtoi olla näky, kun kävelin määrätietoisena, kiirehtivin askelin keskustan katuja ja keräsin vettä varjooni kuin valtavaan kulhoon. Alkuvuoden perusteella vaikuttaisi kyllä siltä, että näitä aivoja tulisi suojella vielä tavallista tarkemmin.

—

Onneksi on naurua, itselleen naurua ja elämälle nauruakin. Silloin ei haittaa, vaikka sormi menee suuhun, olisi sitten oma tei ei.

-Henriikka

Ps. Näissä kuvissa on Hietaniemen hallin Fat Ramenin tofukeitot. Niiiiiiiin hyvää.

Suursiivous

8
–
elämä, sisustusTags:

Siivosin lauantaina kotini. Todellisuudessa tuntui, että siivosin enemmän sisimpääni. Siivoussipsipussi avattuna pöydällä minä puunasin ja puunasin.

Showta voi hyvin kutsua suursiivoukseksi: vein matot ja vuodevaatteet ulos ja puistelin, pyyhin pölyt ihan kaikkialta (pölyhuiskalla ylettyy 3,5-metriseen katonrajaan ja lamppujen päälle, kun käyttää tikkaita), imuroin ja luuttusin.

Yhtäkkiä tajusin, kuinka paljon patterini keräävät pölyä erilaisiin salanurkkiin, ja että vanhanaikaiset koristelistat ovat kauniit, mutta kiukkuiset imuroida.

Yhtäkkiä tajusin, etten ollut siivonnut kunnolla vuosiin – siis oikeasti tarkoitan tätä. Vuosiin. Tuntui kuin olisin saanut silmälasit ja nähnyt yllättäen kaiken paremmin. Vaikka todellisuudessa silmät olivat ihan samat, aika ja tilanne olivat vain uudet, antautuneelle siivoamiselle otollisemmat.

Lopuksi vaihdoin käytettyjen lakanoideni tilalle valkoiset, puhtaat ja pellavaiset, joihin nukahdin juuri ja juuri ennen keskiyötä. Nukahdin tyytyväisenä, raikas ja sopivan viileä koti ympärillä.

En ole laittanut vielä lainkaan kotini pattereita päälle. Olen huomannut, että lämpöön tottuu yhtä lailla kuin 18–19-asteiseen kotiin. Nukun paremmin ja levollisemmin, kun pujahdan peiton alle pienesti palellen, ja lämpö löytyy kunnolla vasta hetken päästä.

Siivoamatta jäi vielä mikro, jääkaappi ja vessa kokonaisuudessaan. Kun silmäni nyt kerran ovat avautuneet, niin olen löytänyt kymmeniä ja taas kymmeniä kohtia kodista, joita voisi vähän jynssätä ja kiillottaa. Lisäksi taisin lauantaina haaveilla ensi kerran elämässäni myös tietynlaisen puhdistusaineen ostamisesta. On tultu pitkälle.

—

Ystäväni ovat tottuneet siihen, että kodissani on tavarat aina vähän mullin mallin, vaatteita siellä ja täällä, villakoiria samoin. Silti kaikki nämä vähän sekaisetkin vuodet olen ajatellut, että minä olen siisti ihminen. Identiteettiini on kuulunut ajatus siitä, että olen siisti ja nautin puhtaudesta ja järjestyksestä ympärilläni. Ympärillä oleva puhtaus ja järjestys on auttanut minua pitämään myös sisimpäni selkeänä. Ehkä tämä kynsin ja hampain ajatuksessa roikkuminen on auttanut siinä, että voin ehkä taas olla kuin olen ajatellutkin olevani.

Koti on puhdas, sisimmässä menee mukavasti.

Vuosi 2020 on startannut hyvin.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Kaikki asut vuodelta 2019

21
–
muoti, oma tyyliTags: ,

Aloitin tuttuun tapaan keräämään viime vuoden asukokonaisuuksia koostekirjoitukseen… ja sainpahan hyvät naurut: Eihän minulle ole enää mitään asukuvia!

On se hullua, kuinka omituisesti mieleni pohjamudissa kuvittelen edelleen ottavani päivän asukuvia, kuin kultaisena anonyymien asukuvien Tyylitaivas-aikakautena konsanaan. Ja vieläkin hullumpaa, että ensimmäiset blogivuoteni minut kategorisoitiin aina muotibloggaajaksi. Naurahdan joka kerta, kun Blogit.fi-sivusto listaa minut edelleen Suomen viidenneksi suosituimmaksi muotiblogiksi. (Kyllä kannattaakin, kun vaikka seuraavaa kuvaa katsoo!)

Päätin kuitenkin lopulta, että koostan kuin koostankin ”asukuvani” tällaiseen yhteen kasaan. Kyllähän näihin aika hyvin tiivistyy elämäni suunta. Sitä paitsi taidan olla silti ihan kova muotivaikuttaja retkeilytyylin saralla: merinovillaa, kerrospukeutumista, kumisaappaita, vedenpitäviä kalvoja… Kannan retkeilymuotibloggaajan titteliä mieluusti.

Tässä siis hyvät tyypit, asukuvat vuodelta 2019. Voitte sitten taas heittää suosikkeja ja inhokkeja kommenttipoksiin.

Tammikuu

Helmikuu

Maaliskuu

Huhtikuu

Toukokuu

Kesäkuu

Heinäkuu

Elokuu

Syyskuu

Lokakuu

Marraskuu

Joulukuu

Itseäni naurattaa kyllä erityisesti joulukuun saldo: siinäpä vasta asukokonaisuus! Forssan kirpputorilta löytynyt villapaita ja kalsarit.

Aika hyvin näissä kuvissa näkyy se, että olen löytänyt itseäni ja koko ajan enemmän niitä kiinnostuksenkohteita, joista nautin: Valitsen asut nykyään pitkälti käytännöllisyyden ja toimivuuden perusteella – enkä nyt tarkoita mitään pienten teknisten yksityiskohtien nypläystä (siinä olen surkea), vaan ylipäänsä sitä, että pystyn toimimaan kuteissani.

Tänä syksynä olen myös vihdoin alkanut päästää siitä takaraivossa kolkuttavasta harmituksesta, kun en enää panosta pukeutumiseen entisen lailla. Oikeastaan on ollut ihan vapauttavaakin tajuta, etten ole enää siitä niin kiinnostunut. Että haluan käyttää aikani ja vaivannäköni muunlaisiin juttuihin ja ihailla sitten niitä, jotka selkeästi ilmentävät itseään pukeutumisellaan ja jaksavat nähdä vaivaa (@janitaautio, @mustarttu, @kaisaharmala, @saratickle, @fashionworries…)

Mutta kyllä minä silti edelleen rakastan kehitellä asukokonaisuuksia ja laittautua esimerkiksi juhliin personaallisesti. Tyylissä minua on aina kaikkein eniten kiinnostanut se, miten jonkun ruman saa näyttämään oikeastaan aika hienolta. Viime vuonna kehittelyni olivat kuitenkin piilossa, ja päällä pitkälti helppoja kesämekkoja ja kuorivaatteita, mutta ehkä tämä juuri alkanut vuosi näyttää taas kynteensä.

(Vaikka tuskinpa vaan. Viihdyn villapaidoissani, housuitta.)

Mutta nyt jokavuotinen kysymys: löytyikö suosikkeja ja inhokkeja?

-Henriikka

Asut vuodelta 2012: osa 1, osa 2, vuodelta 2013, vuodelta 2014, vuodelta 2015, vuodelta 2016, vuodelta 2017, vuodelta 2018

Kuvat: Toni Eskelinen, Dorit Salutskij, Mikko Santasalo, Lilli Salminen, Eetu Leikas, Ida Hanhiniemi, Janne Simojoki, Oskari Reinman, Roosaliina Reinman

Instagramin 9 tykätyintä kuvaa 2019 tarinoineen

6
–
elämä, valokuvatTags: , , , ,

On vuoden ensimmäinen päivä – se on totaalisen hullua. Viime vuosi vaan vilahti ohi, kuin se olisi kestänyt puolet vuoden mitasta. Kai se aikuisuus sitten on sitä, että aika juoksee eteenpäin ja on yritettävä nauttia lennosta. Olen minä nauttinutkin.

Uuden vuoden aatto meni villasukissa ja -paidassa kyhnöttäen, kulunutta vuotta muistellen ja vihreitä ruokia mussuttaen: hernekeittoa ja vihreitä kuulia. Tänään taitoin usean tunnin mittaisen metsäretken ja pidin korkealla kalliolla kahvihetken. Ilmennän olemassaoloani ilmeisesti sen kautta, mitä milloinkin syön, joten kerrottakoon eväsrepussa olleen lakritsaa (gluteenittomat ja vegaaniset Fini Gourmet -lakut patukkoina ja paloina pussissa, ihan pa-ras-ta).

Nyt istun tuolissani punaisessa, pitkässä kukkamekossa ja koen oloni juhlavaksi: vuoden ensimmäinen päivä. Olen aina pitänyt siitä enemmän kuin vuoden viimeisestä.

Tein tänäkin vuonna viime vuoden tykätyimmistä Instagram-kuvistani kollaasin ja tuttuun tapaan kerron myös tarinoita hetkien taustoilta. Kas tässä!

1. Aamu-usvaa Tammelassa

lokakuu 2018, Tammela
kuvaaja: Toni Eskelinen

Sinänsä huvittavaa, ettei neljä yhdeksästä suosituimmasta kuvasta ole edes julkaisuvuodelta, vaan ne on otettu jo edellisvuonna. Kaksi suosituinta on samalta, aikaiselta aamulta. Osa perheenjäsenistäni oli vierailemassa luonani hirsimökkikommuunissani, joka viikonloppuna tyhjeni usein kämppiksistäni. Meloimme, keräsimme (putsasimme) sieniä ja saunoimme ahkerasti.

Toisena aamuna päätimme herätä tosi aikaisin näkemään läheisen lammen aamu-usvaa. Maisemat olivat maagiset auringon hiljalleen noustessa, ja tämä kuva on mielestäni aivan upea. Teimme Tonin kanssa paljon töitä yhdessä eräopasvuoden aikana – minä opetin hänelle somen ja sisällöntuotannon saloja, ja hän minulle valokuvauksesta.

2. Haikeita aikoja

lokakuu 2018, Tammela
kuvaaja: Toni Eskelinen

Niin hieno kuin tämä kuva onkin, luulen kuvan tykkäysmäärien olevan pitkälti seurausta siitä, että julkaisin sen yhteydessä tiedon tapahtuneesta erosta. Samana päivänä blogikin kaatusi yleisövyörystä erokirjoituksen vuoksi, ja toivon yhä mielessäni, että kunpa tavalliset kirjoitukseni saisivat joskus aikaan saman. Hah.

3. Flow-virne

elokuu 2019, Helsinki
kuvaaja: minä

Selfiet olivat viime vuonna taas kovaa kamaa! Se oli minusta ihan ilahduttavaa, sillä kyllähän se kertoo tietyn aitouden ja kotikutoisuuden paluusta. Julkaisin muutenkin aivan tosi paljon puhelinkuvia kanavissani, syynä kyllästyminen ainaiseen lavastukseen ja viimeiseen asti hiottuihin somekuviin.

Tämän kuvan äärellä olen oikeasti aivan yhtä iloinen kuin näyttää. Olen ystävien luona etkoilemassa ja pian suuntaamassa Flow-festareille. Naama ja hiukset ovat hyvin (kiitos Dashan), ja suu aidosti leveässä hymyssä. Tuo oli kerrassaan hyvä päivä.

4. Lateksiasuun survottu viinipullonkorkki

heinäkuu 2019, Vuokatti
kuvaaja: Oskari Reinman

Heinäkuussa olin työreissulla Vuokatissa, ja valokuvaajaksi matkaani palkkasin rakkaan isoveljeni. Meillä oli aivan superkivat pari päivää, vaikka ohjelma olikin (omasta tahdostani) niin tupaten täynnä, että Vuokatista lähdettyämme meinasimme nukahtaa ennen parin tunnin päässä olevalle mökille pääsyä.

Tässä kiskon urakalla löylyvettä kiukaalle Vuokatin vesiurheilukeskuksella, joka on yksi ehdottomia suosikkipaikkojani Vuokatissa. Wake boardauksen ja SUP-lautailun jälkeiset löylyt kelluvalla saunalautalla maittoivat ja nauroin sitä, että isoveikkani oli juuri sanonut, että näytän lyhyyteni vuoksi märkäpuvussa wakeboardin päällä siltä, kuin olisin lateksiasuun survottu viinipullonkorkki.

5. Ennen kukonlaulua

kesäkuu 2019, Kolin Kansallispuisto
kuvaaja: Toni Eskelinen

Kesäkuussa teimme viimeisen eräopaskouluretken Jongunjoelle ja samalla vierailimme Kolin Kansallispuistossa. Nukuimme läheisellä majoittumisalueella telttoinemme ja riippumattoinemme, mutta päätimme edellisiltana, että me halukkaat nousemme anivarhain autoihin ja kipuamme Kolin huipulle katsomaan auringonnousua.

Kyllä kannatti, siis huh, millainen tuo aamu oli! Aamukolmen aurinko nousi värjäten veden ja taivaan, ja tuntui kuin olisi katsellut aurinkoa Namibian savannilla Simban ja Mufasan kanssa. Auringonnousun jälkeen oli vielä makoisat pari tuntia nukkua aamuun saakka – itsehän nukuin laiskana autossa koko yön.

6. Keskiyön sininen hetki

kesäkuu 2018, Seitsemisen Kansallispuisto
kuvaaja: Nella Himari

Oli keskiyö ja me näimme Nellan kanssa auton ikkunasta usvan peittämän lammen. Oli pysähdyttävä ja nähtävä se tarkemmin. Siellä me uimme menemään ihan hissuksemme, jonkun telttaseurueen nukkuessa rannalla. Oli kaunista ja melankolista, sinistä ja tummanpuhuvaa.

Aamulla huomasin kamerani unohtuneen samaiselle paikalle. Mikä onni oli, että telttaseurue löysi kamerani ja toi sen läheiselle luontokeskukselle. Edelleen suren tosin kovasti sitä, että kadotin löytäjien yhteystiedot, sillä aikomukseni oli muistaa heitä jollain yllätyksellä.

7. Ennen kukonlaulua, part 2

Tämä on samalta aamulta kuin kuva viisi. En ihmettele, sillä hetki oli upea. Ehkä sekin kertoo jotain aidosta kauneudesta, että tämä kuva on otettu ihan vain puhelimella.

8. Ihan uusi ja supersöpö!

marraskuu 2019, Helsinki
kuvaaja: minä

Kuvan suosion salaisuutena tuskin on taitava selfieräpsy vaan uudet hiukset. Olin jo pidempään kaivannut hiuksiini jotain aivan uutta. Kun Cutrin sitten pyysi minua hiusmallikseen kevään 2020 Muotolinja Collectioon, päätin antaa mennä. Olinkin jo kymmenen vuotta ihmetellyt, missä on entisen itseni ”Hius on uusiutuva luonnonvara” -mentaliteetti.

Kaksivärisistä hiuksista tuli ammattilaisten käsittelyssä upeat ja nyt odotankin jo innolla ensi viikkoa, kun otsahiukseni leikataan taas sellaiseen mittaan, että ne voivat rötköttää vapaasti silmillä. Vieläkin isommalla innolla odotan, että näen valmiit kuvat. Iiiiiik!

9. Kesän kaunein auringonlasku

heinäkuu 2018, Kangasala

Tästä hetkestä en löytänyt suurikokoista kuvaa, se varmaan lepäilee jossain ulkoisen kovalevyn uumenissa. Hetki on kuitenkin kesän 2018 kauneimman auringonlaskun ajalta, soutuveneestä. Juuri sellainen hetki, että ennakkoon mietti, että pitäisikö jäädä vielä hetkeksi odottamaan, jos kirkkaasta taivaasta tulisi vielä vähän upeampi – ja muutaman hetken päästä se on sellainen, ettei meinaa uskoa silmiään. Yhtään kalaa ei tuolta kalareissulta tullut, mutta kauniita muistoja ja kuvia sitäkin enemmän.

—

Millaiseltahan näyttäisi yhdeksän kuvan kollaasi, jossa olisi omat kuvasuosikkini viime vuodelta? Varmasti hyvin erilaiselta – itselleni kun kuvissa on aina tärkeämpää tunnelma ja taustalla vaikuttavat muistot, kuin kuvan ominaisuudet sinänsä. On silti kivaa, että nämäkin kaikki hetket olivat oikeasti hienoja ja aitoja, eivät lavastettuja hetkiä, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tälläisten seikkailujen saattelemana on hyvä aloittaa uusi vuosi. Olen aika varma, että siitä tulee moninkertaisesti edeltäjäänsä parempi.

-Henriikka

Katso edellisvuosien tykätyimpien kuvan kollaasit ja tarinat:
Vuosi 2018
Vuosi 2017

1 2 3 4 5