Aina välillä tunnen hetkellistä pettymystä siitä, ettei elämä ollutkaan niin yksinkertaista kuin ajattelin 15-vuotiaana sen olevan. Sellaista suurta, perinpohjaista pettymystä. Tekisi mieli kysellä avoimesti läheisiltä ja vähän tuntemattomammiltakin, että ”miksi kukaan ei kertonut?” (Kertoi, en kuunnellut)

Miksi kukaan ei kertonut, että elämä on paljon monimutkaisempaa, moniselitteisempää, monitahoisempaa ja moniulotteisempaa kuin olisin ikinä pystynyt kuvittelemaan. (Kertoi, en kuunnellut.)

Pettymyksen rinnalla tuntee itsensä vähän huijatuksi. Muistan yllättävän hyvin ajatuksiani kymmenen tai 20 vuoden takaa, varmaan kirjoittamisen vuoksi, ja tulee olo, että minähän luulin elämästä aivan väärin.

Ajattelin kypsästi, etten voi kontrolloida kaikkea, mutta se kontrollointi oli lähinnä sellaista, että saanko ensin vakituisen viran vai ensimmäisen lapsen. Ostaisinko ensiasunnon ennen toista, auton ennen kolmatta. Tai haluaisinko kolmatta. Kysymykset eivät olleet sellaisia, että saisinko kolmatta. Tai edes ensimmäistä. Tai että eroaisinko ennen ekaa, eläisinkö ilman vakivirkaa, muuttaisinko elämäni oman kodin sijaan keltaiseen pakettiautoon. Että mitä oikeasti haluaisin tehdä, eikä että mitä ehkä kuuluisi.

Muistan, kun viime syksynä sanoin ystävälleni kerran erään rauhallisen keskustelun yhteydessä: ”Olen periaatteessa tosi pettynyt, ettei elämä ollutkaan niin helppoa ja yksinkertaista kuin luulin.”

Ja sitten kuitenkin, ihan jokaikinen kerta, kun tämä pettymys on hiipinyt mieleeni, olen tullut hetken päästä samaan lopputulokseen. Helpotukseen siitä, ettei elämä ole sellaista kuin ajattelin. Oikein tekee mieli huokaista, että onneksi ei.

Olin mustavalkoinen teini, mustavalkoinen nuori aikuinen. Varmasti olen monessa mustavalkoinen edelleen. Silti tuntuu, että vasta viimeisten vuosien aikana elämääni on tullut kunnolla värejä – murrettujakin sävyjä pelkkien päävärien sekaan. On ollut ihana ymmärtää, että asiat ovat hyvin hyvin harvoin mustavalkoisia, ja esimerkiksi se, että ne asiat joita päämäärätietoisuutta puhkuvana nuorena leimasin synniksi, ovat sitä yhtä harvoin.

Seurakuntanuorena raamatun juttuja kuullessaan, oli helppo ottaa yksioikoinen linja: tämä on oikein, tämä ei. Se on turvallista. Nyt, vähän etäisyyttä asioihin ottaneena, on hyvä palata niihin lauseisiin, mutta käsittää ne ihan uudella tavalla, vähän laajemmin. Vaikken tätä nykyä ole kovin aktiivisesti enää Raamattua lukenut, edelleen muistan monet kohdat. Tänään pyöri päässä tämä kohta – ei toki sanatarkasti, mutta löyhä ajatus siitä:

”Sen tähden sanon sinulle: hänen paljot syntinsä on annettu anteeksi, ja sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta se, jolle annetaan vähän anteeksi, rakastaa vähän.”

Muistan, kuinka joskus teininä tämän kuullessani tuntui aivan epäreilulta, että kunnollista elämää eläessään pystyy vähempään rakkauteen. (Haha, saatoin kelailla aika syviä asioita jo aika varhain.) Nyt tämä tuntuu turvalliselta ja hyvältä. Armo on sana, joka on aika vieras monelle, joka ei ole viettänyt elämäänsä tällaisen kristinusko-terminologian ympärillä. Se on minusta upea sana ja siinä pyrin roikkumaan viimeiseen saakka. Anteeksiannossa ja armossa, erityisesti itseäni kohtaan.

Jestas! Tästähän tuli saarna.

Enpä olisi kuuna päivänä kuvitellut, että avaan kristillistä taustaani tämänkään vertaa (leimautumista, liian suoria linjanvetoja ja ennakkoluuloja peläten), mutta siinäpä teille vähän pyhää sanaa. Ensi kerralla sitten saarnastuolista! (Ei.)

Minulla on eräs hyvä ystävä, joka pari kuukautta sitten aamukahvilla istuessamme kuunteli juttujani ja totesi: ”Siis musta on vaan niin mielenkiintoista millainen ihminen on ja miten se toimii!” Nauratti kovasti, mutta olen ottanut ajatuksen käyttöön. Välillä on hauska ikään kuin irrottautua hetkeksi ja katsella itseään ja käytöstään etäältä. Miten mielenkiintoista!

Elämä kaikkineen väreineen on tosi hienoa. Varsinkin ne murretut sävyt ovat sellaisia, että niihin kannattaa tutustua kunnolla ja tulla niiden kanssa sujuiksi. Ne päävärit kyllä huutavat olemassaoloaan joka tapauksessa.

Onneksi elämä ei ole sellaista, kuin 15-vuotiaana ajattelin.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Haluaisin lomaa omasta mielestäni, näistä rajatuista ajatuksista ja näistä samaa rataa kiertävistä aivojen signaaleista, jotka tuntuvat käsittämättömän rajatuilta ja kapeakatseisilta.

Huomasin pääsiäisenpyhinä kirjaa lukiessani, etten kestänyt kertomuksen minä-kertojaa, joka velloi omissa tunnemaailmoissaan ja mielentiloissaan. Se sai väkisinkin pohtimaan, millainen itse olen ja juuri sitä en jaksanut ajatella. Halusin kirjan kautta pakoon jonkun muun ajatuksiin ja maailmaan, oppia uutta ja laajentaa mieltäni. Sen sijaan löysin itseni kirjan parista, joka käsitteli arviolta 35-vuotiaan helsinkiläis-näyttelijän ajatusmaailmaa… siis kokonaisuudessaan jotain aivan liian läheltä omaani. Luin kirjaa pienissä pätkissä, jotta saisin siitä vähän lomaa. Jotta saisin itsestäni vähän lomaa.

Teki mieli huutaa itse itselleni vähän väliä ajatusten siirtyessä takaisin minuun: ”Tässä ei ole nyt kyse sinusta!” Tässäkään. Kaltaisellani nykyihmisellä on aivan liikaa aikaa miettiä itseään.

Tätä kutsutaan kai kyllästymiseksi. Tylsistymiseksi.

Ottaakseni lomaa itsestäni, olen opetellut uusia asioita.

Tänään olen opetellut, että surrealismin klassikkoteoksen nimi on Muiston pysyvyys (Tiedättekös, se Salvador Dalin öljyvärityö, jossa on valuvia kelloja?) Se on hieno nimi. Salvador Dali on mielestäni ollut aina upea. Hänen mieleensä pääsisin mieluusti vierailulle, vaikka mielenterveyteni olisi varmasti koetuksella. Ja hän oli varmasti aivan uskomattoman rasittava. Kerran kävin hänen kotitalollaan Kataloniassa ja olin silti kaikesta haltioitunut.

Tänään aamulla hallitus tiedotti tilaisuudessaan, että Uudenmaan rajat avataan jälleen. Tuntuu, ettei minun tarvitsisi reviiriäni laajentaa (eikä sitä hallitus kyllä tarkoittanutkaan), vaan maailmankatsomustani. Janoan ymmärtää isommin, laajemmin ja monipuolisemmin. Ottaa haltuun perustiedon maailman- ja Suomen historiasta, johon en koko kouluaikanani pystynyt itseäni motivoimaan ja saada käsityksen maailmanpolitiikasta sen verran laajasti, etteivät ajatukseni olisi näin yksipuolisen köyhiä.

Tätä kutsutaan kai tiedonjanoksi. Uudenoppimisen haluksi.

Se tuntuu toisaalta ihanalta – kuin pystyisin omaksumaan hetkellisesti ihan kaiken, mitä päälleni kaadetaan. Ja toisaalta se tuntuu kamalalta: siltä kuin olisi juuri tajunnut, että on heittänyt elämästään 29,5 vuotta hukkaan oppimatta kunnolla oikein mistään.

Haluaisin kuunnella sellaista podcastia, jossa voi oppia mistä tahansa mitä tahansa. Joka aina yllättäisi, eikä olisi yhteen asiaan keskittynyt tai junnaava. Haluaisin tankata sellaisia kirjoja, joiden kautta saisin itse itseni kiinni mustavalkoisesta ajattelusta ja tuomitsemisesta. Haluaisin katsella sellaisia elokuvia ja dokumentteja, joiden jälkeen mieleni olisi taas pienesti kasvanut.

Tätä ei taideta kutsua tylsistymiseksi, omaan mieleen kyllästymiseksi, vaan ihan tavalliseksi, uteliaaksi elämäksi. Johon kyllästymisen ja tylsistymisen tunteet vain välillä kuuluvat.

Niiden ilmaantuminen on hyvä merkki siitä, että oman itsensä ajattelun sijaan kannattaa ajatukset siirtää johonkin hyödylliseen tai ilahduttavaan. Fyysisesti raskas työ maadoittaa mukavasti ja palauttaa prioriteetit hyvin järjestykseen. Heinähangon varteen, tiedättehän? Samaa aiheuttaa se, kun pyrkii hakeutumaan itseään erilaisten ihmisten keskuuteen ja rikkomaan kuplansa. Suosittelen molempia. Itsellenikin.

Kun rajat aukeavat, hallitus näyttää vihreää valoa ja ravintoloissa jumputetaan rytmimussiikkia taas aamuyöhön saakka, niin muistakaa huutaa minulle läpi sen kaiken mukatärkeässä kiireessä ja hektisyydessä kahlaamisen, että en halua olla sellainen.

Haluan tavallista, uteliasta elämää. Haluan ainaisen tiedonjanon. Hiilihangon ja erilaisia ihmisiä ympärilleni.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän itken. Mitä enemmän ikävuosia karttuu, sen monipuolisemmat ovat itkuni syyt.

Lapsena itkin lähinnä kivusta ja säikähdyksestä, joskus harvoin ehkä suruuni, mutta niitä en hetkiä en juuri muista.

Nuorena en itkenyt koskaan. Luulen, etten itkenyt ikävuosina 10–16 vuotta kuin ehkä kolmesti. Silloinkin salaa. Kun Nalle Puhista ja kavereista kertova Tiikerin oma elokuva tuli valkokankaalle, muistan kuinka yritin pitää kyyneleet sisälläni sitä katsoessani. Luulin, että itkeminen on heikkoutta ja luulin myös, että heikkoutta ei kannata koskaan näyttää. Joukkueurheiluvuodet kai toivat turhaa hammasten puremista mukanaan – ”ei pojatkaan itkisi”. (Eipä, jos se vain sallittaisiin.)

Sitten aloin hiljalleen itkeä. Yksin ja vähän kuin harjoitellen, mutta kuitenkin. Itkin ystävien ilkeyttä, itkin omaa ajattelemattomuuttani, itkin riitelyä äidin kanssa. Itkin teiniaikaisen poikaystävän toimintaa ja eroa samasta pojasta niin, että kaikki padot murtuivat. Itkin sitä, etteivät kaikki ystävyydet olekaan ikuisia. Itkin omaa rikkinäisyyden kokemustani, seurakuntanuorten leireillä koettuja, liikuttavia hartauksia ja itkin muserruttavan ihania elokuvia. Leffat olivat ehkä portti kyynelten käsittelyyn. Katsoin elokuvia ja itkeskelin hiljaa.

Parikymppisenä aloin opetella sinuiksi sen kanssa, että kyyneleet nousevat silmiini herkästi ja pyytämättä. Edelleen ärsytti, että palkankorotusta kysyessäni silmäni kostuivat, ja etten pystynyt hallitsemaan kyynelten tuloa. Aloin kuitenkin ymmärtää, että olen herkkä. Ja ettei se tee minusta heikompaa kuin muutkaan ovat.

Aloin ymmärtää myös, että olen minä heikkokin. Että me kaikki olemme. Ja se on ihan sallittua ja inhimillistä, eikä sitä tarvitse yrittää karistaa hartioiltaan tai piilottaa.

Kirjoitin vuosi sitten itkusta: ”Älä itke on surkea lohtu”. Sitä edeltävä aikakausi oli syvien itkujen aikaa. Kyyneliä vain riitti ja riitti. Itkin vuosi sitten vuodenvaihteessa varmaan jokaikinen päivä. Ajattelin silloin, että jossain vaiheessa nämä itkut kyllä vähenevät. Ja sitten en itke enää lainkaan. Sitten paastoan kyynelistä monta vuotta ja annan itkujen olla.

Kyyneleet vähenevätkin, mutta vähänpä tiesin. Itken edelleen paljon, usein ja monista syistä. Useasti myös ilman syytä.

Itkut tuntuvat kuitenkin hyvältä. Sellaiselta että sen kestää, ja että se on hyvä tapa purkaa tuntojaan maailmasta ja maailmalle. Itken kun väsyttää. Itken reagoidakseni ja sitten saatan itkeä, että miten saatoin reagoida noin. Itken omaa itsekkyyttäni ja sitä, etten saanut taaskaan tunteitani hallintaan.

Erityisen usein itken liikutuksesta. Kyynelet nousevat silmiini, kun näen vanhukset käsi kädessä, tai kun pieni lapsi iloitsee jostain aikuiselle mitättömästä. Itken syvää kiitollisuudentunnetta elämästä ja siitä, missä olen. Itken tasapainoista, hyvää ystävyyssuhdetta ja sitä, kun ystävä kertoo raskaudestaan. Itken lähes kaikkia elokuvia, viimeisenä klassikkoa ”Kaunis mieli”. Siinä itkin maailman epätasa-arvoa, mielenterveysongelmia ja järkkymätöntä rakkautta.

Niin se taitaa olla, että rakkaudesta itken kaikkein herkimmin. Kaikissa rakkauden muodoissaan.

Eilen nukkumaan mennessäni, hetken ajatustauon jälkeen aloin vollottaa vuolaasti. Tällaista on tapahtunut lähiaikoina aika harvoin, joten otin itkut vähän hämmentyneenä mutta ihan ilolla vastaan. Itkin ja niistin, itkin ja niistin. (Itkemisen hankala puoli kun on se, että nenä menee aivan tukkoon, ja koko pää tuntuu lopulta olevan sellainen täysin sumuinen.) Itkin elämää, poikkeuksellisia aikoja ja lepoa, joka on tullut tarpeeseen. Itkin maailmantilaa ja etuoikeutettua vapaudentunnetta, jota silti saan kokea. Itkin kaikkea sellaista, jota en ole nyt keväällä ennättänyt itkeä. Itkin pysähtymistä ja uuden rytmin tuomaa helpotusta. Itkin, kunnes kyllästyin itkemään. Niiskuttelin vielä vähän, niistin viimeisen kerran ja kävin nukkumaan.

Nella oli jakanut tänään Instagram Storyssaan ajatuksiaan juuri julkaistusta kirjasta. (Minullakin on tuo kirja odottamassa noutoaan pakettiautomaatissa!) Eräs ajatus kuului:

”Suoraan sanottuna kirjan tulevat livejulkkarit pelottavat, sillä en tiedä, selviänkö niistä itkemättä. Toisaalta en tiedä, tarvitseeko minun selvitä.”

Vastasin, että itke nyt hyvänen aika, sehän on sun suuri päivä.

Olisi kuitenkin pitänyt ehkä vastata, että anna itkun tulla, jos se on tullakseen. Että tunne niin kuin tuntuu, älä peittele. Ei itku tee hetkestä tai ihmisestä parempaan, niin kuin ei tee itkemättömyyskään.

Tunne niin kuin tuntuu. Aina.

-Henriikka

Ps. Oli tarkoitus kirjoittaa jotain kevyttä, niin kuin vaikka ”viisi vinkkiä kivaan tekemiseen kotona”. Oho. Syytän syvistä vesistä koronaa. Ei minulla normaalissa arjessa ole mahdollisuuksia kahlata viikkotolkulla aivojen perälokeroissa.

Kuvat: Toni Eskelinen

Maailmassa, jossa kaikki on koko ajan lähellä ja saatavilla, jossa jättimäisestä maapallosta on tullut ihan piskuinen pallura, on helppo alkaa kuvitella vaikka mitä. Kun saatavilla on infograafeja, kuvia ja tarinoita vähän kaikesta, voi itsestään löytää filosofin tai matemaatikon, naistieteilijän tai vaikka automekaanikon.

Erityisesti mielenkiinnonkohteistaan saattaa mennä vähän sekaisin, kun tietotulva on valtava. Todellista osaamista kai onkin, että oppii tunnistamaan, mikä ihan oikeasti, aidosti kiinnostaa, eikä vain sitä, minkä haluaisi itseään kiinnostavan.

Minulla on tähän hieno teoriakin (joka ei todellakaan ole tieteellinen eikä pohjaa muuhun kuin omaan mutu-tietooni):

Olet mitä googlaat.

Luulin aika pitkään elämässäni, vajaa viitisen vuotta, että olen syvän kiinnostunut kuvataiteesta. Ajauduin sen pariin heti ensimmäisenä kulttuurituotannon opiskeluvuonnani, ja työpaikat ja -jaksot seurasivat toisiaan. Olin hyvä tuottajan työssäni, olin imarreltu mahdollisuuksista ja siitä, millä vauhdilla etenin. Halusin hanakasti haluta sitä työtä ja olla siitä kiinnostunut.

Jossain kohtaa oli kuitenkin rehellisesti todettava, että en ole alasta kovin kiinnostunut. Esihenkilöni ehdotti minulle taidehistorian kurssia substanssiosaamisen kasvattamiseksi ja tajusin, etten innostunut asiasta kovinkaan paljon. Rakastan taidetta kyllä, mutta en niin syvällä tasolla kuin vaikka silloiset kollegani. Oli todettava, että kannattaa lähteä etsimään uusia polkuja, upeista mahdollisuuksista huolimatta.

Jälkikäteen tajusin, etten kollegoideni tapaan vieraillut intohimoisesti gallerioissa ja näyttelyissä, en ollut kiinnostunut keskustelemaan taideopetuksesta, enkä ymmärtänyt sitä taidehistoriaakaan. Ja mikä selkeintä: en koskaan googlannut mitään kuvataiteeseen liittyvää vapaa-ajallani. En janonnut saada lisää tietoa.

Sen sijaan googlasin intohimoisesti uusia retkeilypaikkoja ja hienoja luontokuvia. Klikkailin auki National Geographicin videoita sosiaalisessa mediassa ja kulutin aikaani luontodokumenttien ääressä. Vapaa-ajallani suuntasin museon sijasta metsään tai järvelle. Aina.

Kuvataiteen parissa vietettyjen työvuosieni jälkeen työskentelin viestintäkonsulttina pari vuotta. Olin varma, että tämä on intohimoni – viestintä ja some. Olinhan tehnyt niiden parissa töitä harrastuksenani blogin ja somekanavien muodossa jo vuosia. Päivitin LinkedIn-profiiliini, että rakastan sosiaalista ja digitaalista mediaa ja hengitin alaa syvälle kiduksiini. Tässä se nyt olisi. Minun alani.

Noooooooo, ei aivan nappiin. Meni pari vuotta ymmärtää, että olen kiinnostunut ihmisestä, tunteista ja tarinankerronnasta, en niinkään viestinnästä. Tiedän, nämä liippaavat usein läheltä toisiaan. Kun kuitenkin toteutin taas kerran viestintäsuunnitelmaa yritykselle tai sosiaalisen median strategiaa toiselle, tajusin ettei se innostanut. Halusin olla kiinnostunut, en kuitenkaan ollut. (Siinä on hurjan suuri ero!) En edelleenkään ole lainkaan kiinnostunut siitä, miten Facebookin algoritmi toimii tai millaiset toimet parantaisivat blogijuttujeni näkyvyyttä. Haluaisin olla, en vain ole. Se oli pettymys ymmärtää.

Sen sijaan googlailin ahkerasti, kuinka tunteet toimivat ihmisessä, miten yksinäisyys näkyy fyysisen kivun lailla aivoissa ja miten ilo saa ihmisen ajattelemaan. Jäin kiinni kirjojen kauniisiin lauseisiin ja miten muutamalla sanalla saatiin kerrottua kokonainen tarina. Luin ihmisten elämäntarinoita, kuuntelin hyviä haastatteluita ja googlailin Kari Hotakaisen parhaita sitaatteja (hän on MAHTAVA). Googlasin ihmisiä, tunteita ja tarinoita, en viestintää.

Tiedän, että mielenkiinnonkohteet voivat vaihdella eri elämäntilanteissa ja tiettyyn aiheeseen paneutuminen voi herättää lisäkiinnostusta ja syventyä vaikka intohimoksi saakka. Tiedän, etteivät kaikki pysty tekemään inhimotyötään. Olen vain tuttavapiirissä huomannut paljon sellaista nykypäivälle ominaista ilmiöitä, että ihmiset haluaisivat niin kauheasti olla kaikennäköistä, niin työssään kuin vapaa-ajallaan, että he unohtavat helposti mitä oikeasti ovat. (Minä itse myös.)

Haluaisin olla tutkiva akateemikko, nippelitietoa sisääni salamanlailla tankkaava nero. Haluaisin olla kiinnostunut ruoanlaitosta, kasvienhoidosta ja tekstiilienkäytöstä sisustuksessa. Haluaisin ymmärtää matematiikkaa ja kieliä, haluaisin olla kiinnostunut Afrikan tutkimuksesta ja kehitysmaiden historiasta. Haluaisin edelleen sitäkin, että taidehistoria herättäisi minussa innostusta. Haluaisin olla kiinnostunut musiikista ja sen uusista tuulista.

Haluaisin olla kiinnostuneempi siitä, miten asiat toimivat, mutta en ole. Minulle riittää, että ne toimivat.

Luulen, että todellisen itsensä ja mielenkiinnonkohteittensa tunnistaminen auttaa sulkemaan turhaa hälyä pois ja rajaamaan epäolennaisen keskeltä sen olennaisen, johon haluaa elämässä keskittyä.

Suuntaa voi aina vaihtaa, eikä todellakaan tarvitse putkiaivoisesti keskittyä vain yhteen. Mutta kun aika ei kuitenkaan riitä kaikkeen, kannattaa kallisarvoinen elämä ja vapaa-aika mieluummin laittaa siihen, mikä aidosti kiinnostaa.

Sitten joskus elämän ehtoopuolella osaa ehkä olla tyytyväinen siihen, että eli ja oli, eikä vain halunnut elää ja olla.

Mitä sinulta löytyy Googlen hakuhistoriassasi? Millaisiin ajatuksiin, millaiseen ohjelmaan ajaudut vapaapäivinäsi? Mistä haluaisit olla kiinnostunut ja mistä oikeasti olet?

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Vaikka täällä tapahtuu hulluja asioita, minä rakastan silti maailmaa ja elämää kaikkinensa.”

Näin kirjoitin eilen Instagram Storyni valokuvaan, jossa aurinko laski Tornionjokilaaksossa. Olin juuri siivonnut saunan, vaikka unohdinkin klassisesti tuhkat pesään, ja kantanut puita ladosta halkovasuun seuraavia saunojia odottamaan. Sitten kävelin kaivamiani lumikäytäviä pitkin takaisin päätalolle, kunnes pysähdyin.

Oli pakko pysähtyä. Lähiviikkoina on ollut aina välillä pakko pysähtyä.

Tuuli tuiverteli kasvoilla, taivaalla oli taas kerran tuhansia värejä, mutta kirkkaimpina syvä sininen ja auringonlaskunkeltainen. Jostain syystä mieleeni tuli sanat: ”minä rakastan maailmaa silti.”

Ja sitten tuli sellainen olo, että voi ei, minä silti rakastan. Vaikka maailma on kaaoksessa, vaikka virus jyllää, ja kaikki on aivan miten sattuu, ihmiset sairaita, ja yhä useampi ahdistuneita, niin silti vain rakastan. Silti katson auringonlaskua ihaillen, niin kuin olen aina katsonut. Silti jään ihastelemaan kevään ensimmäistä pajunkissaa ja absurdinvihreitä silmuja, jotka puskevat esiin. Enkä mahda sille mitään.

Voi ei, minä silti vain rakastan, vaikka lehdet ovat täynnä kauhutarinoita italiaisista ruumisautoista, vaikka Espanjasta kuulee lohduttomia uutisia, Suomikin on myllerryksessä, ja Ruotsilla menossa vuosituhansien yhteiskuntakoe. En vain pysty lakkaamaan, vaan jään edelleen kiinni siihen, kuinka upeasti koivun ohut tuohikerros värisee tuulessa, ja miten ihana ääni kuuluu, kun sokeripalan tiputtaa teekuppiin. Jään kuuntelemaan harakkaa, jään kuuntelemaan varista, ja silmäni liikkuvat herkeämättä mukana, kun haukka liitelee taivaanrannassa. Niissä hetkissä pystyn unohtamaan ihan kaiken muun ja sitten yhtäkkiä taas muistan maailmanmenon ja ajattelen, että voi ei, tässä minä silti vain rakastan.

Olen matkalla kotiin, tai ainakin sinne missä olen kirjoilla. Sinne, missä suurin osa tavaroistani on. En kuukauteen tarvinnut juuri muuta kuin hammasharjan, sukset ja pari kerrosta merinovillaa, enkä kaivannut kotoani mitään.

Mutta ehkä on hyvä mennä muistuttelemaan, miksi sitä kodikseen kutsuu, tai ainakin pohtimaan, kauanko haluaa kutsua.

Ja ehkä sekin on hyvä, että unohdun rakastamaan.
Ehkä se kantaa mieleni tämän kaiken yli.

-Henriikka

Kuvat kuukauden takaa Rovaniemeltä, Kuninkaanlaavulta: Toni Eskelinen

Minulla on tapana ajatella, että olen oikeassa.

Olen kai ollut aina vähän sellainen – jästipää.

Saatoin seurata jo alakouluikäisenä muiden puuhia vierestä ja miettiä mielessäni, että olisin kyllä itse tiennyt paremmin kuinka tämä kannattaisi tehdä, mutta antakaa mennä vaan. Välillä otin ohjat omiin käsiini, mutta yleensä en. Ajattelin olevani kohtelias, kun en puuttunut. Sain jopa kerättyä sellaista hyvän olon tunnetta itselleni vierestä katsomisesta, kuin hyvän ihmisen pisteeni jotenkin karttuisivat: ”Tässä minä vain annan heidän tehdä miten he tahtovat, enkä lainkaan paljasta oikeaa ratkaisua.”

Sitä en lainkaan hahmottanut, että olin vähän idiootti, kun en edes yrittänyt päästä eroon ajatuksestani – siitä, että minä olisin tiennyt paremmin. (Klassinen huonojen pomojen piirre.)

Aika monella ihmisellä luontainen ajatuskaava on, että itse tietää paremmin. Ei todellakaan kaikilla, hyvä heille, mutta monilla. Ei ole mikään suuri salaisuus, että he ovat väärässä. Minäkin, vaikka kuinka siltä tuntuu, en ole usein se kirkkain järjenääni. (Ja sitten on vielä huomioitava sekin, ettei järki välttämättä ole edes kaikissa tilanteissa kaikkein paras auktoriteetti.)

Luulen, että asian edessä nöyrtyminen on elämänmittainen prosessi. Jos kuitenkin haluaa pyrkiä olemaan kiva ja tasapainoinen ihminen, on tämä aika olennainen reitti kulkea. Vähintään maalia kohti, jos ei aivan maaliin saakka.

Itse havaitsin tämän kimurantin asian itsessäni selkeästi ehkä lukioikäisenä ja siitä lähtien olen sitä yrittänyt ravistaa irti.  Silti olen vielä aivan alkutaipaleella, maratonin ensimmäisillä kilometreillä.

Viimeisten kuukausien aikana piirre on alkanut ärsyttää minua toden teolla. Siksi tästä kai kirjoitan – haluan kiriä matkalleni. Olla itse itselleni jäniksenä.

Luulen, että on ainakin yksi olennainen sudenkuoppa, johon jää helposti piehtaroimaan:

Näennäinen hyväksyntä sisäisen ymmärryksen sijaan.

Vau, kuulostaapa hienolta, aivan itsekin vaikutun omista sanoistani. Tarkoitan kuitenkin ihan yksinkertaisuudessaan sitä, että todetaan kyllä, että ehkä oma mielipide ei ollutkaan paras ja myönnytään toisen mielipiteen edessä. Sen sijaan ei syvällä tasolla hoksata, että tämä toisen mielipide saattoi ihan oikeasti-oikeasti-oikeasti olla pätevämpi siihen hetkeen. Tai että jäädään omassa mielessä kuitenkin tyytyväisenä pohtimaan, että oma mielipide tai esimerkiksi tapa toimia olisi johtanut vähintään tasapeliin, vähintään yhtä hyviin tuloksiin.

Tämä taas johtaa enemmänkin oman egon ja erinomaisuuden pönkittämiseen. ”Olinpa minä kerta kaikkiaan hieno ihminen, kun annoin muiden tehdä kuinka he tahtoivat, annoin periksi toisen mielipiteelle, kun hän sitä niin janosi.”

Tiedän, liioittelen tilanteita ja ajatuksia suuresti, jotta pointti tulisi selville, mutta tämä on kyllä tuttu kaava. Itsellenikin.

Olen yrittänyt harjoitella sellaista uutta mantraa. Kun kuuntelen tai seuraan jotakuta, jonka mielipide tai tapa toimia poikkeaa omastani, hoen itselleni:

”Älä edes yritä vastata. Kuuntele. Yritä ymmärtää.”

Niin usein kuuntelemme vastataksemme, emme ymmärtääksemme. Ja se on niin usein ongelman ydin.

Kuulostaa tosi helpolta, mutta voin vakuuttaa, että sitä se ei ole. Vaan ihan hullun vaikeaa ja rasittavaa! Katson kun kollega tekee jotain aivan mitä sattuu, aivan surkealla tavalla, enkä saa hyökätä väliin. Kuuntelen perheenjäsenten naurettavia ajatuksia ja tekisi mieli pyöritellä silmiä niin, että ne tipahtavat sillä vauhdilla päästä.

Sen sijaan yritän kaikin voimin kuunnella ja ymmärtää. Ihan rasittaa ajatellakin, miten rasittavaa se on.

MUTTA, se toimii.

Jaan pieniä onnistumisen kokemuksia lähiviikoilta. Epäonnistumisen kokemuksia olisi kosolti enemmän, mutta nämä motivoivat paremmin.

1. Perhekiukku

Isoveljeni lähetti perhe-whatsappiimme hauskan kuvan hänen ja naapurinsa kirjeenvaihdosta. Kysyin, että saanko jakaa sen ihmisille iloksi anonyyminä somessa. Toinen sisaruksista oli sitä mieltä, ettei ehkä kannata. Ettei ainakaan itse ilahtuisi, jos oma henkilökohtainen kirje leviää netissä, vaikka olisikin anonyymi ja hyvällä tarkoitettu.

Oletusreagoimiseni: ”Oottepa te surkeita ilonpilaajia kaikki! Tällaisina aikoina ihmisten olisi hyvä saada hymy huulille, mutta te vaan ryystätte kuraämpärin reunalta loputtomiin ettekä iloitse mistään. Ettekä ymmärrä mitään.”

Reagointini hetken hengittelyn ja HIRVEÄN tsempin jälkeen: ”Jep. Varmasti parempi jättää jakamatta. En ajatellut riittävän pitkälle.”

Paljon normaalista temparementistani ja reagointityylistäni kertoo, että ajattelin kirjoittaessani, että perheenjäseneni varmaan luulevat, että olen sarkastinen. Oikeasti koin vain häpeää siitä, etten ollut ajatellut asiaa kunnolla. Tunsin itseni tyhmäksi.

2. Uusia tuttuja

Olen kova kettuilemaan ja kuittailemaan. Se on olennainen osa huumoriani ja ollut aina esimerkiksi perheessäni tapa osoittaa kuulumista luottamuksen piiriin. Mustan, perirehellisen huumorin kautta pääsee nopeammin syviin kerroksiin, enkä niin välitä pinnalla kellunnasta.

Tapasin hetki sitten uusia ihmisiä. Ilkikurinen huumorini meni osaltaan maaliin ja sai iloa aikaan, mutta herätti myös osaltaan hämmennystä. Huomasin, ettei heittoni olleet yksiselitteisen myönteisiä samantien.

Oletusajatukseni: ”Huumorintajuttomat daijut. Eipä siinä sitten, elelkää te teidän surkean huumorin kuplassa, minä ainakin tiedän että tarkoitin hyvää ja yritin osoittaa välittämistä. Se riittäköön.”

Ajatukseni mantranhokemisen jälkeen: ”Saatoin ylittää vähän liikaa rajoja tai ainakin vähän liian nopeasti. Täytyy vähän himmata ja sanoa vaikka suoraan, että nyt lähti vähän keulimaan, ja että tarkoitukseni oli hyvä. Huumori on aika huonoa huumoria, jos se, kenen kanssa vitsiä jaetaan, ei koe sitä samoin.”

Jälkimmäisessäkin oletusajatusten ja sen jälkeisten ajatusten välissä oli paljon häpeää ja ylpeyttä. Kaksi todella suurta hidastavaa voimaa, jotka on kuitenkin erityisen tärkeä tunnistaa.

Ehkä tämän koko suuren ympyrän omainaishaaste on ajatusmalli siitä, että joku olisi oikeassa ja joku väärässä. Absolutismista kannattaisi höllätä tässäkin, sillä on aivan huuhaata ajatella, että asiat, tilanteet, keskustelut ja elämä ylipäänsä olisivat täysin mustavalkoisia. Useimmiten on monia mahdollisuuksia kohti päämäärää, useimmiten on monia mielipiteitä ja tapoja tehdä, joista on aivan turha valkata parasta, koska sellaista ei usein edes ole.

Ja tiedättekö, minä en sittenkään ole aina oikeassa. En edes lähellekään niin usein, kuin edelleen luulen.

Edelleen takaraivossani huutaa ääni, joka muistuttelee, että olenhan minä sentään todella usein oikeassa. Aika paljon useammin kuin moni muu, kuin suurin osa ihmisistä.

Antaa huudella, sillä olen matkalla kohtia maalia.

Vaikka onhan se vähän lannistavaa sekin, ettei maaliin pääsy ehkä ole edes realistinen tavoite. Sen sijaan sitä kannattaa keskittyä siihen, kuinka oman ääliömäisyytensä kanssa oppii elämään. Äitini kertoi eilen puhelimessa hellyttävän anekdootin hänen ja isän elämästä toissapäivältä:

”Me siinä sitten todettiin, että molemmat taitaa loppuun asti luulla, että on tässä asiassa oikeassa. Niin me sitten päätettiin sen jonninjoutavan sanaharkan keskellä, että kumpikin saa olla sitä mieltä mitä on, kumpikin saa luulla olevansa täysin oikeassa ja sillä selvä. Ja sitten me ei palattu siihen enää ja jatkettiin elämää tyytyväisinä.”

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Istun Intercityn ravintolavaunussa. On pohjoisen hiihtolomaviikko, eikä jäljellä ollut enää istumapaikkoja. Kanssani vaunussa on noin 35 pikkelssiasuista inttipoikaa: suuria puheita, paljon limsapulloja ja ilmassa nuuskan sekä eineslihapullien haju. Pojat lähettelevät joka toinen sekunti selfieitään jonnekin, en tiedä minne. Taidan olla liian vanha ymmärtämään sitä, tai ainakaan sitä miksi. Onneksi ei sentään tarvitse seistä.

Aamukahvilla pohjoisen taivaan alla” -kiertueeni alkoi perjantaina.

Kierrän kevään aikana kaikki Lapland Hotels -kohteet (kaupallinen yhteistyö). Nyt takana ovat Helsingin Bulevardin sekä Kuopion -hotellit, ja olen nauttinut ajastani suuresti. Suomi on vaan siisti. Jopa tällaisina hetkinä, kun armeijapoikaset puhuvat ympärillä viikonlopun rilluttelustaan, on helppo ajatella, että Suomi on niin hieno. Sitä paitsi juna on matkalla kohta yhä lumisempia maisemia, enkä malta odottaa esimerkiksi reilun kilometrin pulkkamäkeä ja mahdollisia revontuliöitä.

Tämä ensimmäinen kahdesta kiertuereissusta kestää kahdeksan päivää. Ensi perjantaina hyppään Lapista yöjunaan ja herään toivon mukaan onnellisena lauantaiaamuna Helsingistä. Reittisuunnitelmaa en vielä paljasta, mutta Instagramia ja varsinkin Storya seuraamalla pääsee jyvälle, missä kulloinkin kuljen. Suoraan sanoen, en tiedä isoja linjoja enempää itsekään. Tämä on tällaista spontaanihkoa matkantekoa.

Hyvä kulkea sopivasti yllätysten ympäröimänä.

Toinen kiertureissuni on vasta huhtikuun lopussa, juuri sopivasti ennen vappua. Pääsen aistimaan vielä keväisimmän (ja toivottavasti) aurinkoisimman kevättalven pohjoisen auringon alla, nauttimaan terassilla kuohuvalasillisen auringon viipyessä taivaalla jo hurjan pitkään ja jättämään heipat lumelle ennen kesän alkua Helsingissä. Silloin pääsenkin olemaan reissussa melkein pari viikkoa, jotta ennätän kiertää kaikki kohteet. (On tämä kyllä aivan sairaan siisti projekti!)

Raskaat työt vaativat kuitenkin rinnalleen raskaat huvit, ja siksi olen varannut vielä pari lomahkoa kevään ajaksi. Sain ikuisesta marraskuusta tarpeekseni ja olen buukannut lähes koko maalis- ja huhtikuun pohjoiseen.

Parin viikon päästä kutsuu Lyngen, kun lähden viikon vapaalaskureissulle kaveriporukalla.

Tai no kaveri ja kaveri, suurinta osaa en tunne lainkaan, mutta ehkä heistä tulee kavereitani lopulta. Laskevia ihmisiä joka tapauksessa! Airbnb-mökki on vuokrattu, samoin vyörykamat ja splittilauta.

En ole vielä koskaan ollut kunnon vapaalaskureissulla, joten sormet ristiin, että olisi sellaiset säät, jotka ylipäänsä sallivat laskemisen. Turhia riskejä emme aio ottaa. Onneksi niissä maisemissa kotoisa mökkihengailu ja rauhallinen hiihtelykin on varmasti nautinnollista, vaikka tietysti haluaisin ennen kaikkea laskea. Puuteria, jos saa pyytää.

Norjan matkan jälkeen on aika vetää happea Helsingissä vajaa pari viikkoa, ja töitäkin pitää ehkä siinä välissä niittää aikamoisella tahdilla.

Mutta sitten reissaan vielä perheeni kanssa Pyhälle lasku- ja kevätaurinkolomalle.

Olimme samassa sympaattisessa mökissä viimekin vuonna, enkä meinaa uskoa sitä säkää, että koko perhe ennättää vähintään pariksi päiväksi mestoille pääsiäisviikon viettoon. Ihanaa.

Eineslihapullien tuoksuun alkaa hiljalleen tottua. Pikkelssipojat ryystävät edelleen räkää keuhkoihinsa noin joka toinen sekunti (joka toinen lähtevät ne selfiet jonnekin tuntemattomaan). Kyllä he jotenkin hellyyttävät minua myös. Jokaiikka niin täynnä epävarmuutta, joka peitetään minkä parhaaksi pystytään. Olisi varmaan helpompaa, jos he pystyisivät sanomaan ääneen, että olisi ollut kivempi jäädä kotiin äidin ja isän luo. Tai myöntäisivät, että aika kiva palata kasarmille ja nähdä tuttuja tyyppejä ympärillä.

Ehkä tämä ei olekaan elämäni kamalin junamatka. Ehkä tämä on sittenkin ihan ok.

Tästä yksittäisestä reissusta viis, tämä on ainakin parhaita työmatkoja ikinä, ja keväästä tulee olettaakseni ikimuistoinen.

Milloin minusta edes tuli tällainen nillittäjä?
Ehkä haen vaan kahvin ja relaan.

-Henriikka

Kuvat Suomenlinnan Café Silosta (jota suosittelen vieläkin lämpimämmin kuin tätä ravintolavaunua): Dorit Salutskij