Et ajattele väärin

Tapasin työskennellä muutamia vuosia kuvataidealalla. Ensin ajauduin viikonlopputöihin opiskelujen oheen mintunvihreään puutaloon galleristiksi, jossa jatkoin työharjoittelijana ja myöhemmin virkaatekevänä toiminnanjohtajana (kuulostaa hienommalta kuin olikaan, vaikka hienoa se toki oli). Toiseen työharjoitteluun ajauduin Kuvataideakatemiaan, jossa jatkoin myös kolmanteen harjoitteluun. Sen jälkeen jäin tuntityöläiseksi, jonka jälkeen kokoaikaiseksi työntekijäksi noin vuoden päiviksi. Sielläkin talossa tuli siis luuhailtua yhteensä kolme ja puoli vuotta. Viime huhtikuussa pakkasin itku silmässä reppuni, siivosin työpisteeni ja pyöräilin kotiin.

Niin paljon kuin rakastankin taidetta, en tällä hetkellä näe arkeni ja työni keskiössä kuvataidetta. Haluan sen osaksi elämää, mutten saada siitä leipääni. Olen onnellinen nykyisellään, viestinnän piirittämänä. Vahva side taidemaailmaan löytyy kuitenkin luonnollisesti edelleen, ja pidän ajatuksesta, että kuvataidetta voi yhdistää kaikkeen. Koko kuvataiteen kenttä on minulle salainen puutarha, oma mielenmaailma, jossa voi tapahtua mitä vain ja koska vain. Sellainen paikka, jossa kukaan ei rajoita ajatuksiani tai sitä, miten aistin ympäristön. Kukaan ei voi tulla sanomaan, että ajattelet väärin, koet tuon teoksen väärin. Kuvataide on vapautta ja itsestään riippumattomia tunnetiloja.

Menin tänään Samujin nettisivuille pitkästä aikaa ja ilahduin, kun löysin etusivulta vanhan tuttuni Kuvataideakatemiasta. Karoliina Hellberg maalaa syys-talvimalliston videossa muotokuvan, ja videonpätkä nappasi minut samantien (miten tämä on voinut mennä ihan ohi!). Eikä ainoastaan sen takia, että tiedän Karoliinan olevan vallan mukava ihminen vaan koko tunnelma on saatu taas niin sellaiseksi. No tiedättehän, sellaiseksi. Kuvataide toimii harvoin erityisen hyvin internetin välityksellä, mutta tässä siinä on riittävästi ulottuvuuksia. Video on teos itsessään.

Hauskaa muuten, että analysoin juuri eilen Snapchatissani omaa ääntäni, muiden mielipiteitä äänestäni ja omia mielipiteitä muiden äänistä. Ja Karoliinalla on ehdottomasti yksi miellyttävimmistä äänistä, joita on kävellyt vastaan. Jos joskus löydätte itsenne hänen kanssaan samasta paikasta, niin suositan juttuhetkeä.

-Henriikka

Video: Samuji Fall Winter 2015 from Samuji on Vimeo.

Mitä metsässä syötiin?

_MG_3747 kopio_MG_3759 kopio

Kuvasin viikonlopun telttaretkelle lähtiessäni eväämme. Olin uhannut leipoa kakkua, ottaa mukaan pullonpohjat punaviiniä ja harkita kaikkia mukaanotettavia ruokia tarkkaan. Toisin kävi: heitimme perjantaina keskiyöllä rinkkoihimme sitä sun tätä kaapista löytynyttä ja hyödynsin tuotetesteihin saadut erikoisherkut. Bea kävi hakemassa kaupasta jotain nopeaa ja helposti syötävää. Tällaiseen settiin lopulta päädyimme:

  • Froosh-smoothiet (tosin jätimme lasipullot kotiin ja kaadoimme juomat muovipulloihin)
  • 2x mandariini
  • 2x banaani
  • Pussillinen Rainbown taateleita
  • Seaveg Crispies -merileväsipsit (saatu testiin)
  • Gluteenittomat crackerit
  • Alpro Soya -kaakaot
  • Clearspring Snack Organic -mantelit (saatu testiin)
  • Alpro-mantelimaito Bealle kahvimaidoksi
  • Kympin kasvishernekeitto
  • Lovechockin raakasuklaa-mulperiherkut (saatu testiin)
  • Super Treats -”suklaat” (saatu testiin)
  • Jämäpussi tortillasipsejä
  • Berryefect-marjajauheet
  • Cocovi super snack -raakapatukat

+ kuvista puuttuvat riisinuudeli, kahvipussin jämät ja pähkinäsekoitus, jotka eivät yltäneet visuaalisuudessaan edes kuvien vaatimalle tasolle. Olin ahtanut ne biojätepusseihin niin rumasti, ettei kamera olisi kestänyt.

Loppujen lopuksi aika paljon sitä kaksi mimmiä syö parin päivän aikana. Päivien aikana popsimme vähän kaiken näköistä, illalla nautimme kolmen ruokalajin illallisen: alkuruoaksi hernekeittoa, pääruoaksi pelkkää nuudelia ja jälkiruoaksi hetken innovaatio: uunibanaanit. Puukolla viilto banaaniin, suklaapalat sisään ja nuotille. Niin hyvä setti. Leväsipseihin en aio enää kajota, eivät olleet aivan minun makuuni, mutta Lovechoksin ja Super Treatsin suklaat sen sijaan nam nam nam.

Jälkiviisaana olisin pakannut kaikki niin, että kaikki roskat olisi voinut polttaa nuotiossa ja grammoissakin voisi viilailla loputtomiin. Eväiden valintaan vaikuttaa tietysti myös aina se, onko mukana trangiaa vai ei. Tällä kertaa pärjäilimme pelkällä nokipannulla (kyllä, keitimme siinä nuudelitkin).

Mutta niin. Suoraan sanoen en ole mikään ammattilainen tässä retkieväs-asiassa,
joten pidemmälle vaellukselle lähtiessäni pitää ehkä vielä lukea muutama opus.

-Henriikka

Kun pakahtuu niin että sattuu

_MG_3680 kopio

Mietin lähes joka aamu kuuden ja yhdeksän välissä pakahtumista. Matkaan töihin erinäisin kulkuneuvoihin tai jalkapatikalla, vaivun omiin kerroksiini ja tarkkailen ympäristöä. Ajattelen valehtelematta neljänä viidestä arkiaamusta, että maailma on ihan liian hieno. Kahtena viidestä arkiaamusta ajattelen, että pakahtuminen voi hyvin olla syy menehtymiselleni. Tuntuu, että usvat, auringonnousut ja -laskut, harmaat aamut ja tummanpuhuva meri ovat minulle aivan liikaa.

Ja voi, kun voisinkin sanoa liioittelevani ihan mielettömästi. Mutta kun en. Toki tiedän, etten luultavasti tule kuolemaan kauneudesta ahdistuneena, mutta minä oikeasti koen fyysistä kipua ja vahvaa hengensalpausta näinä hetkinä. En tiedä onko tämä yleistä, mutta joskus joudun pysähtymään kesken kävelyn ja hengittämään hetken syvään:

Se on vain kaunis maailma, ei ole mitään hätää.

_MG_3732 kopio _MG_3683 kopio

Pitäisi kai olla muusikko, niin voisi näppäillä ukulelella ja laulella ulos kaikki tunteet. Ei tarvitsisi tällä lailla kietoutua omiin kohtalokkaisiin tunnetiloihin vaan voisi puhaltaa kaikki pois sulosävelien säestyksellä. Ei se ole sama, kun runoja väsää, kun musiikki on aina musiikki. Vaikka pidän kyllä runoistakin ja voisihan Janne tietysti säveltää niistä biisejä. Mutta ukulelea en silti saa soimaan ajatuksen voimalla. Voisihan Janne tosin tehdä senkin, mutta kuinka paljon koko prosessista loppujen lopuksi olisi sitten minun?

Ilmeisesti olen pakahduksen vanki lopun elämää.

_MG_3722 kopio _MG_3725 kopio

Minulla on ystävä, joka kertoi minulle aivan uskomattoman kauniin teorian onnellisuudesta viime viikolla.
Allekirjoitan sen täysin:

On onnellisuutta, joka tulee ulkoa päin ja muuttuu itsekkyydeksi.
Sitten on onnellisuutta, joka tulee sisältä päin ja muuttuu kiitollisuudeksi.

Mutta entä onnellisuus, joka pakahduttaa niin että melkein vaikeroi? Millaiseksi se muuttuu?
Ikuiseksi piinaksi vai vaalenpunaiseksi hattaraksi?

Minulla on myös toinen ystävä, joka haluaisi minut yöradioon pitämään terapiahetkiä. Lukisin rauhallisella äänelläni tekstejä ja vastailisin soittajien askarruttaviin kysymyksiin. Tämä ”pakahtuminen” voisi olla ohjelmani ensimmäinen terapia-aihe.

-Henriikka

Ps. Kuvat on ottanut tietysti Janne Simojoki. Siitähän on tullut ihan valtavan hyvä.