Pihalla sataa. Olin äsken elokuvissa ja sen loputtua säikähdin pihalle ilmestynyttä synkkyyttä. Tulin raitiovaunulla kotiin, ja kaikki oli niin pimeää ja märkää. Helsinkiläiset masentuivat muutaman tunnin aikana. Hartiat olivat valuneet aivan lysyyn ja pää matalalle niiden välin. Eleetön nyökkäys tuli vain, jos läheinen ystävä sattui samaan vaunuun. Muuten mentiin ihan omissa oloissa. Turistit olivat ainoita, jotka jaksoivat vielä vähän rupatella ja hekin jäivät jo kaikki keskustan rajojen sisäpuolelle. Arabianrantaan rullailtiin harmaina. Kellään ei ollut sateenvarjoa.
Minä katsoin ratikkaan ehtiviä ja kyydistä jääviä kaupunkilaisia, ja he kaikki näyttivät niin kauniilta. Miten ihmiset voivatkaan näyttää niin hyvältä vakavina ja hiukset märkinä. Katsoin Helsinkiä ja se oli kaunis. Ihan synkkä ja sateinen, mutta mielestäni parhaimmillaan. Pidättelin hymyä, koska kesänkaipuiset saattaisivat kiukustua riemustani. Mutta tämä sadeilta on ehkä paras kesäpäiväni tähänastisista.
Juoksin kotiin ja jätin vaatteet kylpyhuoneeseen kuivumaan. Olohuoneessa soi Ella Fitzgerald, Janne oli ottanut vanhan vinyylisoittimen takaisin käyttöön. Jääkaapissa odottaa leipäjuustoa ja lakkahilloa, lipaston päällä inkivääriteetä. Kesä tuntuu syksyltä ja se on paras asia aikoihin.
There’s a saying old, says that love is blind
Still we’re often told, ”seek and ye shall find”
So I’m going to seek a certain lad I’ve had in mind
Tiedän, ettei tästä kesästä saisi pitää, mutta valoisa, syksyltä tuntuva kesä on unelmieni yhdistelmä. Veivaan nyt kaiuttimia kovemmalle ja annan vinyylin viedä. Antaa levyn pyöriä, antaa syksyn tulla. Tämä päivä oli paras pitkään aikaan.
– Henriikka
