Vaikka täällä tapahtuu hulluja asioita, minä rakastan silti maailmaa ja elämää kaikkinensa.”

Näin kirjoitin eilen Instagram Storyni valokuvaan, jossa aurinko laski Tornionjokilaaksossa. Olin juuri siivonnut saunan, vaikka unohdinkin klassisesti tuhkat pesään, ja kantanut puita ladosta halkovasuun seuraavia saunojia odottamaan. Sitten kävelin kaivamiani lumikäytäviä pitkin takaisin päätalolle, kunnes pysähdyin.

Oli pakko pysähtyä. Lähiviikkoina on ollut aina välillä pakko pysähtyä.

Tuuli tuiverteli kasvoilla, taivaalla oli taas kerran tuhansia värejä, mutta kirkkaimpina syvä sininen ja auringonlaskunkeltainen. Jostain syystä mieleeni tuli sanat: ”minä rakastan maailmaa silti.”

Ja sitten tuli sellainen olo, että voi ei, minä silti rakastan. Vaikka maailma on kaaoksessa, vaikka virus jyllää, ja kaikki on aivan miten sattuu, ihmiset sairaita, ja yhä useampi ahdistuneita, niin silti vain rakastan. Silti katson auringonlaskua ihaillen, niin kuin olen aina katsonut. Silti jään ihastelemaan kevään ensimmäistä pajunkissaa ja absurdinvihreitä silmuja, jotka puskevat esiin. Enkä mahda sille mitään.

Voi ei, minä silti vain rakastan, vaikka lehdet ovat täynnä kauhutarinoita italiaisista ruumisautoista, vaikka Espanjasta kuulee lohduttomia uutisia, Suomikin on myllerryksessä, ja Ruotsilla menossa vuosituhansien yhteiskuntakoe. En vain pysty lakkaamaan, vaan jään edelleen kiinni siihen, kuinka upeasti koivun ohut tuohikerros värisee tuulessa, ja miten ihana ääni kuuluu, kun sokeripalan tiputtaa teekuppiin. Jään kuuntelemaan harakkaa, jään kuuntelemaan varista, ja silmäni liikkuvat herkeämättä mukana, kun haukka liitelee taivaanrannassa. Niissä hetkissä pystyn unohtamaan ihan kaiken muun ja sitten yhtäkkiä taas muistan maailmanmenon ja ajattelen, että voi ei, tässä minä silti vain rakastan.

Olen matkalla kotiin, tai ainakin sinne missä olen kirjoilla. Sinne, missä suurin osa tavaroistani on. En kuukauteen tarvinnut juuri muuta kuin hammasharjan, sukset ja pari kerrosta merinovillaa, enkä kaivannut kotoani mitään.

Mutta ehkä on hyvä mennä muistuttelemaan, miksi sitä kodikseen kutsuu, tai ainakin pohtimaan, kauanko haluaa kutsua.

Ja ehkä sekin on hyvä, että unohdun rakastamaan.
Ehkä se kantaa mieleni tämän kaiken yli.

-Henriikka

Kuvat kuukauden takaa Rovaniemeltä, Kuninkaanlaavulta: Toni Eskelinen

Minulla on tapana ajatella, että olen oikeassa.

Olen kai ollut aina vähän sellainen – jästipää.

Saatoin seurata jo alakouluikäisenä muiden puuhia vierestä ja miettiä mielessäni, että olisin kyllä itse tiennyt paremmin kuinka tämä kannattaisi tehdä, mutta antakaa mennä vaan. Välillä otin ohjat omiin käsiini, mutta yleensä en. Ajattelin olevani kohtelias, kun en puuttunut. Sain jopa kerättyä sellaista hyvän olon tunnetta itselleni vierestä katsomisesta, kuin hyvän ihmisen pisteeni jotenkin karttuisivat: ”Tässä minä vain annan heidän tehdä miten he tahtovat, enkä lainkaan paljasta oikeaa ratkaisua.”

Sitä en lainkaan hahmottanut, että olin vähän idiootti, kun en edes yrittänyt päästä eroon ajatuksestani – siitä, että minä olisin tiennyt paremmin. (Klassinen huonojen pomojen piirre.)

Aika monella ihmisellä luontainen ajatuskaava on, että itse tietää paremmin. Ei todellakaan kaikilla, hyvä heille, mutta monilla. Ei ole mikään suuri salaisuus, että he ovat väärässä. Minäkin, vaikka kuinka siltä tuntuu, en ole usein se kirkkain järjenääni. (Ja sitten on vielä huomioitava sekin, ettei järki välttämättä ole edes kaikissa tilanteissa kaikkein paras auktoriteetti.)

Luulen, että asian edessä nöyrtyminen on elämänmittainen prosessi. Jos kuitenkin haluaa pyrkiä olemaan kiva ja tasapainoinen ihminen, on tämä aika olennainen reitti kulkea. Vähintään maalia kohti, jos ei aivan maaliin saakka.

Itse havaitsin tämän kimurantin asian itsessäni selkeästi ehkä lukioikäisenä ja siitä lähtien olen sitä yrittänyt ravistaa irti.  Silti olen vielä aivan alkutaipaleella, maratonin ensimmäisillä kilometreillä.

Viimeisten kuukausien aikana piirre on alkanut ärsyttää minua toden teolla. Siksi tästä kai kirjoitan – haluan kiriä matkalleni. Olla itse itselleni jäniksenä.

Luulen, että on ainakin yksi olennainen sudenkuoppa, johon jää helposti piehtaroimaan:

Näennäinen hyväksyntä sisäisen ymmärryksen sijaan.

Vau, kuulostaapa hienolta, aivan itsekin vaikutun omista sanoistani. Tarkoitan kuitenkin ihan yksinkertaisuudessaan sitä, että todetaan kyllä, että ehkä oma mielipide ei ollutkaan paras ja myönnytään toisen mielipiteen edessä. Sen sijaan ei syvällä tasolla hoksata, että tämä toisen mielipide saattoi ihan oikeasti-oikeasti-oikeasti olla pätevämpi siihen hetkeen. Tai että jäädään omassa mielessä kuitenkin tyytyväisenä pohtimaan, että oma mielipide tai esimerkiksi tapa toimia olisi johtanut vähintään tasapeliin, vähintään yhtä hyviin tuloksiin.

Tämä taas johtaa enemmänkin oman egon ja erinomaisuuden pönkittämiseen. ”Olinpa minä kerta kaikkiaan hieno ihminen, kun annoin muiden tehdä kuinka he tahtoivat, annoin periksi toisen mielipiteelle, kun hän sitä niin janosi.”

Tiedän, liioittelen tilanteita ja ajatuksia suuresti, jotta pointti tulisi selville, mutta tämä on kyllä tuttu kaava. Itsellenikin.

Olen yrittänyt harjoitella sellaista uutta mantraa. Kun kuuntelen tai seuraan jotakuta, jonka mielipide tai tapa toimia poikkeaa omastani, hoen itselleni:

”Älä edes yritä vastata. Kuuntele. Yritä ymmärtää.”

Niin usein kuuntelemme vastataksemme, emme ymmärtääksemme. Ja se on niin usein ongelman ydin.

Kuulostaa tosi helpolta, mutta voin vakuuttaa, että sitä se ei ole. Vaan ihan hullun vaikeaa ja rasittavaa! Katson kun kollega tekee jotain aivan mitä sattuu, aivan surkealla tavalla, enkä saa hyökätä väliin. Kuuntelen perheenjäsenten naurettavia ajatuksia ja tekisi mieli pyöritellä silmiä niin, että ne tipahtavat sillä vauhdilla päästä.

Sen sijaan yritän kaikin voimin kuunnella ja ymmärtää. Ihan rasittaa ajatellakin, miten rasittavaa se on.

MUTTA, se toimii.

Jaan pieniä onnistumisen kokemuksia lähiviikoilta. Epäonnistumisen kokemuksia olisi kosolti enemmän, mutta nämä motivoivat paremmin.

1. Perhekiukku

Isoveljeni lähetti perhe-whatsappiimme hauskan kuvan hänen ja naapurinsa kirjeenvaihdosta. Kysyin, että saanko jakaa sen ihmisille iloksi anonyyminä somessa. Toinen sisaruksista oli sitä mieltä, ettei ehkä kannata. Ettei ainakaan itse ilahtuisi, jos oma henkilökohtainen kirje leviää netissä, vaikka olisikin anonyymi ja hyvällä tarkoitettu.

Oletusreagoimiseni: ”Oottepa te surkeita ilonpilaajia kaikki! Tällaisina aikoina ihmisten olisi hyvä saada hymy huulille, mutta te vaan ryystätte kuraämpärin reunalta loputtomiin ettekä iloitse mistään. Ettekä ymmärrä mitään.”

Reagointini hetken hengittelyn ja HIRVEÄN tsempin jälkeen: ”Jep. Varmasti parempi jättää jakamatta. En ajatellut riittävän pitkälle.”

Paljon normaalista temparementistani ja reagointityylistäni kertoo, että ajattelin kirjoittaessani, että perheenjäseneni varmaan luulevat, että olen sarkastinen. Oikeasti koin vain häpeää siitä, etten ollut ajatellut asiaa kunnolla. Tunsin itseni tyhmäksi.

2. Uusia tuttuja

Olen kova kettuilemaan ja kuittailemaan. Se on olennainen osa huumoriani ja ollut aina esimerkiksi perheessäni tapa osoittaa kuulumista luottamuksen piiriin. Mustan, perirehellisen huumorin kautta pääsee nopeammin syviin kerroksiin, enkä niin välitä pinnalla kellunnasta.

Tapasin hetki sitten uusia ihmisiä. Ilkikurinen huumorini meni osaltaan maaliin ja sai iloa aikaan, mutta herätti myös osaltaan hämmennystä. Huomasin, ettei heittoni olleet yksiselitteisen myönteisiä samantien.

Oletusajatukseni: ”Huumorintajuttomat daijut. Eipä siinä sitten, elelkää te teidän surkean huumorin kuplassa, minä ainakin tiedän että tarkoitin hyvää ja yritin osoittaa välittämistä. Se riittäköön.”

Ajatukseni mantranhokemisen jälkeen: ”Saatoin ylittää vähän liikaa rajoja tai ainakin vähän liian nopeasti. Täytyy vähän himmata ja sanoa vaikka suoraan, että nyt lähti vähän keulimaan, ja että tarkoitukseni oli hyvä. Huumori on aika huonoa huumoria, jos se, kenen kanssa vitsiä jaetaan, ei koe sitä samoin.”

Jälkimmäisessäkin oletusajatusten ja sen jälkeisten ajatusten välissä oli paljon häpeää ja ylpeyttä. Kaksi todella suurta hidastavaa voimaa, jotka on kuitenkin erityisen tärkeä tunnistaa.

Ehkä tämän koko suuren ympyrän omainaishaaste on ajatusmalli siitä, että joku olisi oikeassa ja joku väärässä. Absolutismista kannattaisi höllätä tässäkin, sillä on aivan huuhaata ajatella, että asiat, tilanteet, keskustelut ja elämä ylipäänsä olisivat täysin mustavalkoisia. Useimmiten on monia mahdollisuuksia kohti päämäärää, useimmiten on monia mielipiteitä ja tapoja tehdä, joista on aivan turha valkata parasta, koska sellaista ei usein edes ole.

Ja tiedättekö, minä en sittenkään ole aina oikeassa. En edes lähellekään niin usein, kuin edelleen luulen.

Edelleen takaraivossani huutaa ääni, joka muistuttelee, että olenhan minä sentään todella usein oikeassa. Aika paljon useammin kuin moni muu, kuin suurin osa ihmisistä.

Antaa huudella, sillä olen matkalla kohtia maalia.

Vaikka onhan se vähän lannistavaa sekin, ettei maaliin pääsy ehkä ole edes realistinen tavoite. Sen sijaan sitä kannattaa keskittyä siihen, kuinka oman ääliömäisyytensä kanssa oppii elämään. Äitini kertoi eilen puhelimessa hellyttävän anekdootin hänen ja isän elämästä toissapäivältä:

”Me siinä sitten todettiin, että molemmat taitaa loppuun asti luulla, että on tässä asiassa oikeassa. Niin me sitten päätettiin sen jonninjoutavan sanaharkan keskellä, että kumpikin saa olla sitä mieltä mitä on, kumpikin saa luulla olevansa täysin oikeassa ja sillä selvä. Ja sitten me ei palattu siihen enää ja jatkettiin elämää tyytyväisinä.”

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij