Ylitsepääsemättömistä peloista

Blogibarometri_Henriikka5 kopio

Olin eilen puhujana Markkinointiviestinnän viikoilla. Jos minulle olisi sanottu puoli vuotta sitten näin käyvän, olisin nauranut riemuisasti. Vaikka en varsinaisesti lavakammosta kärsikään, presentoiminen ja julkiset puheenvuorot ovat tuntuneet aina pelottavilta ja epämieluisilta.

Spontaani esiintyminen on ollut itselleni aina huomattavasti helpompaa kuin se, että pitäisi valmistella jotain etukäteen. Viiden minuutin extemporena heitetty puheenvuoro jääkarhujen nykytilasta tuntuu paljon helpommalta ajatukselta kuin etukäteen tehty ja harkittu presis. Jos on saanut valmistella etukäteen, yleisö odottaa enemmän. Pitäisi olla jotain hyvää sanottavaa, verbaalisesti ja visuaalisesti riittävän onnistuneessa paketissa.

Myös yleinen hostaaminen ja ”äänessä olo” ei tuota itselle paineita. Olen juontanut tapahtumia ja juhlia, järjestänyt tilaisuuksia ja tehnyt paljon töitä tapahtumatuotannon alalla. Silloin on kuitenkin helppo piiloutua hostin roolin taakse. Eilisessä tilanteessa minun oletettiin tietävän ja tarjoavan kuulijoille jotain ajateltavaa. Aivan uutta ja hyvin, hyvin pelottavaa.

Puheenvuoroni kesto oli 20 minuuttia. Puhuttiin siis lyhyestä presentaatiosta. Kyseessä oli Blogibarometri 2015 –tutkimuksen julkistus ja tulosten lyhyt läpikäynti. Olin tutkimuksen kirjoittamisen päävastuussa viestintäkonsultin työni kautta, mutta aihe tietysti on tutumpi blogihommien kautta. Näiden kahden roolin kautta analysoin ja lähestyin aihetta.

Blogibarometri_Henriikka6 kopioBlogibarometri_Henriikka4 kopio

Kun kesällä työkaverini kysyivät, voisinko julkaista tutkimuksen Markkinointiviestinnän viikoilla, kuulin vastaavani myöntävästi. Pieni, avuton Henriikka sisälläni huusi apua kovempaa kuin koskaan. Älä nyt hyvänen aika suostu tuollaiseen, mitä et hallitse yhtään! Et mene sinne lavalle itkemään ja nolaamaan itseäsi ja muita. Jostain syystä kuitenkin heitin rennosti, että eiköhän tuo onnistu.

Ehkä pelon myöntäminen on ensimmäinen steppi ja sitä seuraava, yhtä tärkeä, on sen hallitseminen. Monet asiat kun vaativat vain rehellistä myöntämistä ja mikä raskainta, erityisesti kovaa treeniä. Tiesin, ettei kyse ole siitä, ettäkö muut ajattelisivat minun olevan kykenemätön. Olivathan kolleganikin luottaneet minuun kysyessäni minua puhumaan ja suoraan sanottuna voisin kuvitella, että monet eivät uskoisi minun olevan peloissaan julkisen puheevuoron ääressä. Ja ihan oikeasti, eihän kyseessä todellakaan ole kovin iso asia kenellekään muulle kuin minulle. Päätin, että olkoon syksyn(kin) teemana uuden oppiminen (isäni aina pilkkaa minua, kun minulla on aina käynnissä uuden oppimisen aika). Asia kun ei ajan kanssa kuitenkaan muuttuisi helpommaksi. Uusi osaaminen avaa uusia ovia ja epämiellyttävät kokemukset harvoin heikentävät luonteenlujuutta.

Valmistelin ja treenasin. Valmistelin PowerPointin ja mietin, mitä asioita haluaisin nostaa. Jännitin. Treenasin lisää. Mietin, miten 20-minuuttinen voi olla niin suuri juttu minulle. En kuitenkaan vähätellyt, pelolle ja jännitykselle kun ei voi viitata kintaalla, vaan se kannattaa ottaa tosissaan. Lopulta esitin esitykseni kolmesti Jannelle, joka antoi palautetta ja kehitysehdotuksia (voitteko uskoa, että näiden kolmen esityksen jälkeen hän tuli vielä katsomaan sen varsinaisenkin?). Pelko katosi ja itseluottamus kasvoi, kun tiesi mitä on sanomassa. Visualisoin tilannetta ja mietin, mikä voisi olla pahinta mitä voisi tapahtua. Pahin skenaario oli, että jäätyisin täysin ja poistuisin lavalta. Sekään ei oikeasti vaikuttaisi mitenkään juuri mihinkään eikä etenkään kehenkään. Miksi siis suotta pelätä?

Blogibarometri_Henriikka2 kopio

Eilen ennen esitystä vastasin paikalle olleille, kyseleville työkavereille, että jännittää vähän. Tajusin, että hallitsematon pelko oli muuttunut sopivaksi jännitykseksi, jonka päällä istuin ihan itse. Tilanne ja pääkoppa oli kontrollissa. Oman vuoroni alkaessa marssin lavalle neonoranssissa bleiserissäni, matalat herrainkengät jalassa suht rentona, jännityksestä sopivasti vireessä. Olin ajatellut tarvitsevani korkoa kannan alle nostamaan itsevarmuuttani, mutta tajusin aamulla haluavani mieluummin olla lähellä maata, jotta voin kävellä lavalla ja liikkua helpommin.

150-henkinen yleisö kuunteli asiantuntija-puheenvuoroni keskittyen, tiukasti silmiin katsoen. Oli mukava olla siinä hetkessä. Minulla oli muistilapuissani tukisanoja, mutta pääasiassa selitin asioita omin sanoin. Tiesin, että se on minulle luontaisin tapa. Keskityin ja hengitin syvään, nautin tilanteesta. Työkaverit katsoivat luottavaisesti, hain heistä tukea sanoja etsiessäni. En huomannut kenenkään poistuvan kesken puheenvuoron. Ja jälkikäteen tajusin, että syynä ei ollut kelvoton show, kun osa kuulijoista oli puhelimiensa ääressä: he vain live-twiittasivat kuvia slaideista, sitaatteja puheestani ja ajatuksiaan aiheesta. Varmasti osa pyöri facebookissakin, mutta kaikesta minun ei tarvitse välittää.

Lähtökohtaisesti yksinkertainen asia, joka tuotti ylitsepääsemätöntä pelkoa. Tai luulin sitä ylitsepääsemättömäksi ennen kuin tartuin siihen ja ravistin. Opin ja kasvoin. Kyse ei ollut 20 minuutista tai ylipäänsä kyseisestä minipuheesta vaan paljon suuremmasta aihiosta. Kun presistä pyydettiin minulta, olisin voinut vastata ”kiitos ei, minulla ei ole tällaisesta mitään kokemusta”. Mutta kokemus ei kartu, jos ei tee. Nyt voin sanoa seuraavalla kerralla, että ”kyllä kiitos, tällaisestahan minulla on jo kokemusta”. Ja vaikka uskon edelleen jännittäväni, en usko sen olevan aivan näin suurta. Lisäksi saan rohkeutta myös muuhun ja voin oppia hallitsemaan pelkoja myös muissa tilanteissa: veikkaan, että Myllykosken sillalta hyppääminenkin oli helppoa, kun olin pyörittänyt pelkoa ja sen voittamista mielessäni pari kuukautta.

Blogibarometri_Henriikka1 kopio

Vaikka en näe itseäni suurena luennoitsijana, haluan oppia hyväksi puhujaksi. Haluan oppia luottamaan siihen, että jos minua pyydetään johonkin puhumaan, asiantuntijuuteni riittää. Minä riitän. Haluan oppia artikuloimaan selvemmin, päästä irti maneereistani. Lisätä sisältöä, vähentää täytesanoja. Valmistella inspiroivia slaidisarjoja ja käydä inspiroitumassa itse muiden puheenvuoroista. Ja haluan mieluusti olla kumoamassa sitä ajatusmallia, jossa miehiä pidetään naisia parempina ja karismaattisempina puhujina. Tämäkin on pitkälti naisista itsestään kiinni. Jos naiset eivät puhua pukahda eivätkä luota itseensä, ei heistä saada irtikään mitään.

Siis luotetaan enemmän, treenataan enemmän. Osataan kieltäytyä oikeissa hetkissä, haastaa itseämme sopivan hetken tullen. Turhat esteet alas, henkeä ahdistavat asiat pois päiväjärjestyksestä. Kukaan muu ei ajattele parhaimpia tai etenkään huonoimpia puoliasi niin paljon kuin itse ajattelet.

Oho, mikä palopuhe tästäkin tuli! Jos suullinen ulosantini olisi yhtä vikkelää kuin sormeni näppiksillä, presis kuin presis tuntuisi sunnuntaikävelyltä.

– Henriikka

Aamukahvilla osaksi Asennemediaa

asennemedia-elokuu2015-4992 kopio

Isoja uutisia minulle, kertomisen arvoisia teillekin. Vaikka blogin osoite pysyy, niin taustavoimat vähän muuttuvat.

Piti hieroa kerran jos toisenkin silmiäni, kun aamulla töihin tullessani Markkinointi&Mainonnan nettisivuilla komeili iso kuva minusta ja kahdesta bloggaajakollegastani: “Asennemedia nappasi kolme eturivin bloggaajaa”.

Uutisessa kerrottiin, että blogini siirtyy 1.12. lähtien Suomen Blogimedian riveistä Asennemedian blogiyhteisöön. Ja tämä uutinen on siis luonnollisesti täyttä totta. Lokakuussa samaan blogimediaan siirtyy myös Pupulandia ja kanssani joulukuussa 365 Days With Ida. En voisi olla enemmän innoissani, että saan Jennin ja Idan mukaani.

asennemedia-elokuu2015-5070 kopio

Aloitin bloggaamisen heinäkuussa 2011 muutaman pitkän harkinnan vuoden jälkeen. Bloggasin omillani reilu kaksi vuotta, kunnes siirryin joulukuussa 2013 Bella-blogeille. Yrittäjäluonteeni vuoksi vastasin siitä vuoden päästä myönteisesti Suomen Blogimedian kutsuun tulla heidän yhteisöönsä bloggaamaan ja siksi aloitin joulukuussa 2014 bloggaamaan omilla sivuillani yrittäjänä. Nyt ollaan tässä pisteessä, jolloin siirryn joulukuun 2015 alusta Asennemediaan.

Olen huomannut, että yrittäjyys ja omat sivut ovat itselleni tärkeitä. Haluan päättää asioista ja keskittyä bloggaamiseen (tämä on mun intohimo). En kuitenkaan halua tehdä tätä(kään) työtä yksin ja lisäksi aikani ei riitä viestintäkonsultin päivätyöni lisäksi blogille lähellekään täyspäiväisesti, joten kaipaan taustalle voimia. Käytännön voimia, jotka hoitavat mainos- ja myyntijuttuja, kun en itse ehdi tai halua. Ja henkisiä voimia, jotka tsemppaavat ja kannustavat tuottamaan yhä parempaa sisältöä. Uskon taustavoimien vapauttavan minulta aikaa ja käsiä olennaiseen: kirjoittamiseen ja juttujen tuottamiseen.

asennemedia-elokuu2015-4908 kopio

Uskon Asennemedialta löytyvän ideaalin blogiporukan itselleni tähän hetkeen. Suomen Blogimedia on ollut enemmän kuin äärimmäisen hyvä blogiyhteisö, olen ollut tyytyväinen ja paljon enemmän. Mutta välillä on availtava uusia ovia, kokeiltava omia ja sosiaalisen median rajoja. Bloggaajamäärältään pieni, lukijamääriltään iso Asennemedia tuntuu oivalta vaihtoehdolta: määrän sijasta laatua.

Sitä paitsi haluan availla ja sulkea ovia joskus vähän liiankin rohkeasti. Elämässä on nimittäin suurempiakin vaaranpaikkoja kuin blogiyhteisön vaihto. Haha.

Ja miten te lukijat tämän muutoksen huomaatte? Ette ehkä mitenkään. Tarkkasilmäiset mahdollisesti jotenkin: uusina yhteistyökumppaneina tai esimerkiksi mainospaikkojen muutoksina. Yritän panostaa sisältöyhteistöiden laatuun ja pitää niiden määrän kohtuullisena niin kuin ennenkin. Yritän pitää huolen, että mahdolliset bannerimainokset ovat soveliaita. Mutta periaatteessa teidän näkökulmastanne asiat pysyvät hyvin paljon entisellään: blogin osoite säilyy ja sama meininki säilyy.

Koitan olla edelleen hyvän asenteen mimmi.

– Henriikka

Kuvat: Sami Jämsen

Ehdolla Suomen parhaaksi lifestyle-blogiksi

Onhan se hullua. Saada tietää, että on viiden viimeisen joukossa ehdolla Suomen parhaaksi lifestyle-blogiksi. Tämähän on silkka fiilistelyblogi! Kuinka ne nyt tällaisestä pitää?

henriikkasimojoki2

The Blog Awards Finland 2015

Suomen suurin blogikisa antaa tunnustusta vetovoimaiselle sisällölle ja sen parhaille tekijöille. The Blog Awards Finland palkitsee syksyllä 2015 suomalaisten bloggareiden parhaimmiston sekä vaikuttavinta blogimarkkinointia. Kisa huipentuu 2.10. järjestettävään gaalaan.

Lifestyle

Lifestyle-kategoriassa parhaana palkitaan blogi, joka on täydellinen sekoitus kirjoittajansa elämää, harrastuksia sekä mielenkiinnon kohteita. Blogi loistaa niin monella osa-alueella, ettei sitä voida niputtaa vain yhden kategorian alle. Blogi on kirjoittajansa näköinen, sen teksti on lennokasta ja tunnistettavaa – laadukkaita valokuvia unohtamatta. Blogi on aktiivisesti päivittyvä ja elää tiiviisti mukana kirjoittajansa elämässä sekä sen tapahtumissa. Blogin kirjoittajasta on tullut lukijoilleen virtuaalikaveri, johon on helppo samaistua ja josta on ilo inspiroitua.
marketing
Minulla on lifestyle-kategoriassa aikamoiset kilpasiskot ja -veli: Tickle Your Fancy, Kaikki mitä rakastin, Tämän kylän homopoika ja Mungolife. Kaikki keskenään kovin erilaisia, mutta yhtä kaikki uniikkeja ja laadukkaita.

Voittajat valitaan jokaisesta kategoriasta erikseen sekä tuomariston että yleisön äänten perusteella. Jos tuntuu, että haluaisit käydä tiputtamassa äänesi minulle, niin teet sen helposti täällä.

Sellainen uutinen, joka varmasti ilahduttaa itseäni enemmän kuin teitä. Mutta ehkä voitte yhtyä ilooni edes murto-osan verran? Menee voitot kenelle tahansa, niin kai tässä saa olla ylpeä. Edes ihan vähän.

– Henriikka

Onnea 4-vuotias blogi !

beautiful-cake

Niin siinä vain on päässyt käymään, että olen elänyt tiuhaa yhteiseloa Aamukahvilla-blogin kanssa jo neljä vuotta. Jos arvioin, että olen keskimäärin häärännyt blogin ääressä kaksi tuntia päivässä, se tekee 2920 tuntia yhteensä. Sievoinen summa. Olisin voinut opetella soittamaan ukulelea kaiken sen ajan. Rämpyttäisin tukka hulmuten pientä kitaraani ja laulaisin mukana. Jestas olisin hyvä!

Päätin kuitenkin laittaa kaiken ajan blogiin ja edelleen tuntuu, että se on ollut hyvä ajatus. Rakastan suomen kieltä, rakastan visuaalisuutta ja että voin tekstein ja kuvin piirrellä mielenmaisemiani interwebbiin. Nautin sosiaalisen median mahdollistavasta kommunikaatiosta ja kaupunkien rajojen yli ylettyvistä verkostoista, joissa innostetaan ja innostutaan. Ja kun kuulen jostain ilahduttavasta tai jännittävästä, pidän tunteesta joka palaa halusta päästä jakamaan uutisen muiden kiinnostuneiden kanssa.

Olen iloinen tästä fiilistelijöiden joukosta, iloinen tästä ja teistä toverit (silläkin uhalla, että joitain varmasti ärsyttää joka kerta, kun käytän tuntemattomista ihmisistä niin läheistä nimitystä kuin “toverit”). Olen kiitollinen siitä, että jakaessani kauniin kakun kuvan tiedän, että joku haukkoo henkeään sen kauneudesta yhtä syvään kuin minäkin. Ja siitä, että tiedän teidän joukostanne löytyvän monia sellaisia, joiden mielestä blogin syntymäpäivät on oiva syy kesteille.

Kiitos kun olet. Kiitos kun luet, vaikka tämä hektinen videomaailma pyrkii tukahduttamaan kaiken kirjallisen voiman ja pysähtyneiden kuvien hienouden.

– Henriikka

Kuva ja kakun resepti: Adventures in Cooking