arkisto:

toukokuu 2018

En tiennyt mihin mun jalat vie

Tulin eilen keskiyön aikaan kotiin. Tyhjä asunto, ikkunat levällään kesäiseen kaupunkiin, eikä silti kylmä. Keitin pannullisen kahvia, söin riisikakkuja jo vähän ruskeaksi muuttuneella avokadolla ja hehkuin kesäoloa – kuin olisin valmis rakastumaan, vaikken tietenkään.

Istuin siinä aikani, kuuntelin ulkoa kantautuvaa huminaa ja kipristelin paljaita varpaita puulattiaa vasten. Sitten pesin hampaat ja kasvot ja kipusin sänkyyn nukkumaan. En suinkaan nostanut sängyllä olevia vaatteita alas, vaan raivasin seinän viereen vain minun mentävän aukon. Tuplapeitosta puolet jäi vaatteiden alle, mutta minulla oli sopiva peittotasku, jossa nukuin aina kymmeneen asti.

Aamulla näky nauratti niin, että nappasin muutaman kuvan.

Tänä viikonloppuna olen saanut vähän kiinni siitä, millainen olen parhaimmillani.

Olen soittanut jo kahdesti siskolleni spontaanisti – söimme lauantaina lounasta ja tänään brunssia. Heti herättyäni, ennen puolta yhtätoista, laitoin hänelle viestin: ”Mulla olis houkutteleva ehdotus sulle. Käy kaupassa ja tuu brunssille. *apinaemoji” Ja hän tuli! Söimme brunssiamme aina kahteen saakka, enkä skitsoillut kertaakaan mistään.

Eilen Eeva laittoi viestiä illalla, että lähdetään pian lasillisille. Vastasin samantien, että sopii! Ja että anytime, oon valmis mihin vaan. (Tuli himpun kiire ripustaa pyykit ja sen vuoksi olen heittänyt tuohon pyykkitelineen päälle nuo sukat tuolla lailla lennokkaasti.) Yhdet olivatkin kolmet, mutta kuitenkin.

Tänään Janne tuli kotiin polttareista, ja vaikka olen tehnyt kirjoitushommia brunssin jälkeen miltei koko ajan, pidimme myös pienen myöhäislounasbreikin Koffarin puistossa. Makasin nurmella X-asennossa, tukka sotkussa ja mikä sattuu mekko päällä, ja aurinko lämmitti suloisesti.

Takaa kuului erään kaveriporukan keskustelua ja yksi erityisen hyvä laini: ”Mä en tiennyt mihin mun jalat vie tänä aamuna.”

Hymyilin leveästi lauseelle ja mietin mielessäni, että minä en tiedä, mihin jalkani vievät tänä kesänä.

-Henriikka

En ole koskaan…

Tiedättekö klassisen En ole koskaan -pelin? Retropolttareiden ykkösviihdyke, kinkereiden kovin seurapeli. Tarkoituksena on yrittää keksiä itsestään jotain, mitä ei ole koskaan tehnyt, mutta mitä muut ovat oletettavasti tehneet.

Nata ja Arttu kirjoittivat omat En ole koskaan -kirjoituksensa marraskuussa. Siitä lähtien olen ajatellu julkaista oman listani. Ja kuinkas sattuikaan! Tiistaina tutustuin elämässäni uuteen henkilöön pelaamalla kyseistä peliä jatkojen rattona. Nyt kun lainit on siis jo valmiiksi keksitty, heitän omani tiskiin.

En ole koskaan…

En ole koskaan lotonnut.

En ole koskaan nähnyt Star Wars -elokuvaa.

En ole koskaan nähnyt James Bond -elokuvaa.

 En ole koskaan käyttänyt uimalakkia. (EDIT: olen sittenkin!)

En ole koskaan syönyt Oreo-keksiä tai muuta Orea-tuotetta.

En ole koskaan pyytänyt ketään treffeille.

En ole koskaan juonut annostakaan alkoholia, ennen kuin täytin 18 vuotta.

En ole koskaan käynyt yksin leffassa.  (EDIT: käyvin 5.6.2018)

En ole koskaan saanut nenäverenvuotoa.

En ole koskaan joutunut (tai saanut) puhaltaa ratsiassa.

En ole koskaan ostanut kebabia.

En ole koskaan tilannut Bic Mac -ateriaa.

En ole koskaan nähnyt tai lukenut Tuntematonta Sotilasta.

En ole koskaan maistanut tupakkaa.

En ole koskaan juonut piimää.

En ole koskaan nielaissut silliä.

En ole koskaan käyttänyt itseruskettavaa.

En ole koskaan juonut kotikaljaa.

En ole koskaan katsonut kokonaista jääkiekkopeliä telkkarista.

En ole koskaan katsonut Game of Thronesia.

En ole koskaan saanut sakkoja.

En ole koskaan ajanut skootteria, mopoa tai moottoripyörää.

En ole koskaan pelannut shakkia.

En ole koskaan saanut jälki-istuntoa.

En ole koskaan… hävinnyt. Joten tunnustakaapa tappionne!

Voisinkin alkaa pitää tätä sellaisena päivittyvänä muistilistana, että kun taas elämässäni kohtaan tilanteen, jossa yhtäkkiä ehdotetaan ”never have i everiä”, niin voin vain salaa luntata interwebistä.

Nyt kilahti ystävältä viesti puhelimeen, että lähdenkö lasilliselle viiniä. En ole koskaan kieltäytynyt viinikutsusta. Bye!

-Henriikka

EDIT (muistilista tulevaisuuteen, hohoho):

En ole koskaan käynyt Kansallismuseossa.
En ole koskaan juonut kauramaitoa.
En ole koskaan ajanut automaattivaihteista autoa.
Hajottanut puhelimen lasia.

takki & housut / Peak Performance, kengät / On (saatu)
Kuvat: Sara Vanninen / Tickle Your Fancy

5 x yhteneväisyyttä minussa ja äidissäni (+kevätvaate-arvonta)

Kaupallinen yhteistyö: Nanso

Sunnuntaina on äitienpäivä. Ellen ryhdy vallan spontaaniksi, taidan tällä kertaa jäädä kotiin, ja äiti jää juhlapäivänä näkemättä. Tiedän hänen ymmärtävän enemmän kuin hyvin, että vietän reissun vuoksi ensimmäisen viikonlopun kuukauteen mielelläni miehen kanssa, joka toivottavasti tekee minusta joskus äidin. (Kyllä, puhun Jannesta. Hah, ei shokkiuutisia tällä kertaa.)

Mutta vaikka olemmekin pyhänä eri kaupungeissa, rakkaus kantaa kyllä. Miten hirveästi rakastankaan äitiäni ja onneksi saan sen aika usein myös hänelle kertoa.

Reissuani edeltävänä viikonloppuna vietimme ihanaa äiti-tytär-päivää Helsingissä. Osallistuimme timantti-kukkaworkshopiin ja loimme kumpikin upeat, elämämme ensimmäiset viralliset kukka-asetelmat. Asetelmien valmistuttua Janne otti meistä näitä elämäniloisia kuvia, joissa kiteytyy aika hyvin suhteemme ja yhteisen päivämme henki. Olimme valinneet kuvia varten Nanson uutuuksista suosikkejamme, minä omiani ja äiti omiaan.

Pidän perhearvoja ja rakkautta perheeseeni isosti esillä blogissani. Se on minulle elämän tärkeimpiä asioita. Näin äitienpäivän kynnyksellä olen miettinyt eritoten äitiäni. Tänään, helatorstain tyynessä aamupäivätunnelmassa, aloin pohtia yhteneväisyyksiämme ja eriäväisyyksiämme.

Huomasin vikkelästi, että yhteneväisyyksien keksiminen oli helpompaa. Tässä viisi samanlaista piirrettä, jotka melko nopeasti pomppasivat mieleeni.

1. Nauramme paljon, turhaan ja isosti

Vaikka isästäni on kuoriutunut vuosikymmenien saatossa koko ajan vähän iloisempi, kiitän kyllä sydämeni pohjasta äitiäni valtavasta elämänilosta. Hän on opettanut minulle, tai on oikeastaan esimerkkiä näyttämällä osoittanut, että tyhjän nauraminen on elämän suurimpia voimavaroja. Jos odottaa aina järkevää syytä isolle ilolle, joutuu monesti odottamaan tukalan kauan.

Häpesin nuorena äitini omaperäistä ja kovaäänistä naurua. Nyt tiedän omien lasteni joskus tulevaisuudessa häpeävän minua.

Ensimmäisten asujen vaatteet:
Minä: oranssi Basic-paita, musta Vekki-hame
Äiti: valkoinen Sirrus-avokauluspaita (tulee myyntiin ensi viikolla)

2. Puhumme suoraan

Olemme molemmat oppineet kantapään kautta, että kun kehotetaan puhumaan suoraan, niin sillä ei todellakaan tarkoiteta sitä. Diplomatia ei ole parhaita puoliamme, emme aina osaa koristella kermalla ja kirsikoilla mielipiteitämme ja olemme kumpikin löytäneet itsemme uudestaan ja uudestaan tilanteesta, joissa normaali kommunikaatiomme on hätkäyttänyt, hämmentänyt, loukannut tai aiheuttanut kanssakeskustelijalle muunlaisia tunnetiloja.

3. Olemme herkkiä, tunnemme vahvasti

Itkemme helposti, liikutumme helposti, tunnemme tunteita isolla skaalalla. Nyyhkin jo lapsena Tiikerin oma elokuva -leffan päätteeksi ja aistin ympärillä olevia tunteita ja esimerkiksi hengellisiä ja henkisiä asioita niin syvästi, että lapsen mieli meni välillä solmuun. Ilomme on suurta. Kuvottavat asiat eivät saa ainoastaan puistattamaan, vaan minäkin olen äitini lailla alkanut kakoa äänekkäästi. (Tämä on toinen asia, jota lapseni tulevat häpeämään.)

Toisten asujen vaatteet:
Minä: mustavalkoinen Tuuli-mekko
Äiti: oranssi Pilvi-huivi, mustaoranssi Sesam-tunika, vihreä Vekki-hame

4. Olemme valmiita seikkailuun, valmiita heittäytymään

Äitini kieltäytyy harvoin mistään, mitä ehdotan. Hän on valmis uuteen, valmis kokeilemaan. Hän aloitti lumilautailun vasta aikuisena, mutta viilettää rinteissä leikkaavaa käännöstä edelleen. Lapsena odotimme ystäväni ja ystäväni äidin kanssa Linnanmäen laitteen vieressä, kun äiti kävi läpi Topspinnin ja Spaceshotin, joihin me lapset emme vielä päässeet ja joihin äitini ystävä ei tahtonut.

Kun nyt pyysin äitiäni poseeraamaan kanssani Nanso-kuviin, hän otti junan Helsinkiin ja pisti parastaan. Hän luki upean runon häissämme, vaikka jännitti kamalasti. Hän on opiskellut viime vuosina vaikka mitä mielenkiintoista, enkä usko että mielenkiinto uutta kohtaan lakkaa koskaan. On ihana tunnistaa itseään näistä piirteistä.

5. Pidämme isosti naisten puolta

Olen feministi. Äitini on feministi, muttei varmaan ole ajatellutkaan, että sellaista termiä voisi tai pitäisi käyttää. Hänelle sukupuolet ovat sukupuolia, eivät kykyjämme määrittäviä tekijöitä. Mutta tiedän, millaiseksi viiruiksi meidän molempien silmät kapenevat, kun joku aliarvioi tyttöjä tai naisia tai epäilee kykyjämme sen vuoksi, että olemme naisia. Challange accepted. Sydämellämme ovat niin maailman, Suomen kuin lähipiirimme naiset ja tasa-arvo.

Kolmansien asujen vaatteet:
Minä: valkoinen Pilkku-paita

Äiti: Domino-yöpaita

Näiden lisäksi meillä molemmilla on muun muassa geenihauikset, malttamaton mieli ja vallattomia tanssiliikkeitä, vaan palstatila (tai helatorstai) ei riittäisi kaikkien samankaltaisuuksien listaamiseen. Mitä yhteistä sinulla on oman äitisi kanssa? Voihan olla, että toiset ovat äitiensä kanssa täysin erilaisia.

Entä miltä vaatteet näyttivät? Minusta aika ihanilta. Oma suosikkini on tuo Pilkku-paita, joka on vikassa kuvassa jo villistä pyöräilystä vähän rypyssä, kun taas ihailen miten ihanalta äitini näyttää vihreässä Vekki-hameessa ja oranssissa.

Nansolla on äitienpäivän kunniaksi loppuviikon ajan, ke-su 9.-13.5., käynnissä aikamoinen ale-kampanja: Myymälöissä kaikki normaalihintaiset tuotteet ovat -50% (myös Voguen sukkahousut ja sukat) ja verkkokaupassa tuotteet ovat 30-50% alennuksessa.

Kolmelle lukijalle on tiedossa ihan ilmainen vaateyllätys tuttuun tapaan. Kerro kommenttipoksissa mikä asukokonaisuuksista tai vaatekappaleista on suosikkisi. Vastanneiden kesken arvotaan kolme voittajaa, jotka saavat valita vapaavalintaiset Nanson tuotteet itselleen. Jätä vastauksesi 17.5. mennessä.

Nyt läppärinkansi alas ja nauttimaan helatorstain lopuista. En ollut muistanut koko päivää, vaan tajutessani sopineeni aamiais- ja lounastapaamiset kiinni olevaan paikkaan, alkoi minullekin hiljaa valjeta totuus. Ymmärränpä nyt, miksi kaikki olivat tuupanneet kevätjuhlansa ja tuparinsa eiliselle. Olen koko päivän haukotellut isoon ääneen alkuviikon ja eilisen aiheuttamia juhlaväsymyksiäni.

Ihana äiti, ihana torstai.
Äidin neuvoilla loppuviikkoon: nauretaan paljon ja syyttä!

-Henriikka

Me kaikki haluamme kuulua

Me kaikki haluamme kuulua. Me kaikki haluamme tulla kuulluksi.

We all want to belong. Kuulin kyseisen ajatuksen eilen PING Festivalissa. Tunnistin tietysti itseni. Vaikka olenkin aina ollut oman tieni kulkija, niin kuin kai kaikki ovat, olen käsittämättömän fakkiutunut pelkoon, etten ole hyväksytty. Etten ole rakastettu. Ettei minusta pidetä tai että jään ulkopuolelle. Että minut kuitenkin lopulta ymmärretään väärin, että sydämeni paljastuu kuitenkin lopulta ilkeäksi ja rumaksi. Osakseen pelko on persoonapohjainen, osaltaan tuulesta temmattu, osaltaan kokemuksen luoma.

Mutta ai että se on tärkeää. Kuulua. Ja ihan oikeasti tunteakin se. Minä kuulun.

Eilen festareilla sain kuulla todella yllätyksellisesti useammalta taholta kivoja asioista itsestäni. Aivan puskista useampi täysin tuntematon ihminen tuli kertomaan asioita, jakamaan ajatuksia minusta ja siitä, mitä teen.

Olet niin aito!
On upeaa, kuinka uskallat mennä rohkeasti sitä kohta, mikä tuntuu oikealta.
Odotan aina jo seuraavaa juttua.
Teet asioita niin omalla tavallasi.
Nyt on kyllä pakko paljastaa, että seuraan niin innolla sitä mitä teet ja tykkään niin paljon jutuistasi.

Voi itku, miten hyvä mieli tuli. Ei sellainen hetkellinen ilo, vaan oikeasti syvälle tuntuva hyvä olo. Merkityksellinen, sydämellinen. Nuo ihmiset tulivat kertomaan ajatuksiaan, toiset festareilla, pari vielä jatkoilla Kaikun vessassa ja karaokehuoneessa. Kiitos teille tuntemattomille, kun tulitte kertomaan.

Ja kaiken lisäksi en koko päivänä kuullut, miten tylsä, hajuton, mauton, kaupallinen, epäeettinen, epäekologinen, feikki, epärehellinen tai tyhmä olen. Sain vain kätkeä kaikki kivat asiat mieleen ja hykerrellä. Minusta pidetään.

Koska ihan oikeasti, olen aika kiva tyyppi. Kauheimmillani kauhea, joskus aivan liian suorapuheinen, väsyneenä vaikka mitä ja ja kiukkupuuskissani arvaamaton, mutta parhaimmillani varsin hieno ihminen. Hauska ja onnellinen, välittävä ja hyväsydäminen.

Aamu venyi päiväksi, päivä illaksi ja yöksi. Kävelin glitterkengissäni vallattoman juhlimisen jälkeen kotiin keskiyön aikaan ja ennen lähtöäni sain valtavan ryhmähalin kavereilta, joiden kanssa vietin päivän viimeiset tunnit. Mietin siellä takkien ja ihmisten keskellä, että kyllä minä kuitenkin kuulun.

-Henriikka

Kuvat: Viena K

Valaistunut, rentoutunut, autuas, onnellinen

Kävelin tänään aamupäivällä pyyhe päässäni olohuoneeseen. Oli vähän kiire ystävän kanssa lounaalle, vaan en silti pitänyt kiirettä. Yhtäkkiä suustani pääsi outo huudahdus. Sellainen kiljahdus, äännähdys, selittämätön kiekaisu. Ja syynä oli silkka onnellisuus ja rentous. Elämä ja kaikki omassa mielessä kiertävä tuntui olevan kuplivan kivaa ja rentoutunutta. Repesin tietysti heti perään itselleni – kuinka kehoni voikaan olla niin vahvasti synkassa mieleeni?

Kahden ja puolen viikon loma teki ihmeitä. Ensimmäisinä päivinä nukuin junassa yli 10 tunnin yöunia, minkä lisäksi otin päivisin aikaa nokoslle. Yksikin päivä nukuin ensin puolitoista tuntia, minkä jälkeen vielä toiset kahden ja puolen tunnin päiväunet. Parin viikon jälkeen, viimeisinä päivinä Vladivostokissa, heräsin jo virkeänä uuteen päivään. En muista koska olisin viimeksi nukkunut niin paljon kuin tarvitsee.

Junalaverista sain kyllä yhden kovan niskakivun. Kun kysyin isältäni päänsärkypilleriä, hän vastasi hyväntahtoista ivaa silmissään, että tarvitsisinko myös voiteita makuuhaavoihin. Hän nauroi ja ihmetteli loppuun saakka, kuinka tytär vain nukkui ja nukkui. Kymmenen junassa vietetyn yön aikana aamurutiinimme muodostuivat niin, että isä heräsi noin kahta, kolmea tuntia aiemmin ja söi ensimmäisen aamiaisen. Minun herättyäni hän nautti vielä toisen, ikään kuin brunssin ennen lounasta.

Kadota
Kotimaani on mikä-mikä maa
Odota
Nyt jos kysyt, mulle käy mikä vaan

Olavi Uusivirta laulaa uusimmassa sinkussaan, ja voin samaistua oloon. Olen niin levännyt, että olen valmis mihin tahansa. Lisäksi Suomi tuntuu mahdollisuuksien loppumattomalta sammiolta, Peter Panin taikamaailmalta. Hyvänen aika, kassapalvelijathan hymyilevät minulle! Venäjänmaalla oli huomattavissa sellainen vanha ja viisas slaavilainen sanonta, että ”niin metsä vastaa, kuin sitä huvittaa”.

  Olen raivannut kevääni ja kesäni suht löyhäksi töiltä, sillä huomasin mieleni ja vireeni rakoilevan totaalisesti alkuvuoden tahdista. Enkä tiedä, onko mitään tylsempää ja vähemmän mielenkiintoista kuin kiireinen ihminen.

Kun viimeistä päivää
Kaikkiin laitteisiin
Lippu on näyttää

Ulkona on sata astetta lämmintä, eikä sateesta tietoakaan. Lounaan jälkeen haimme ystävän kanssa paketin tummasuklaajäätelöä kahvin kaveriksi ja totesimme, että kaikki edessä odottava näyttäytyy kirkkaana ja toiveikkaana.

-Henriikka

Illaksi kotiin, omaan sänkyyn nukkumaan

Kaksi ja puoli viikkoa meni toisaalta yhtä nopeasti kuin posteljooni vilahtaa rappukäytävässä. Toisaalta lähdöstä tuntuu olevan kauan – kuin olisimme lähteneet lopputalvella ja tulossa alkukesästä takaisin. Katsoin säätiedotuksesta, että sadevapun jälkeen Helsingissä on vihdoin t-paitakeli. Erinomainen hetki siis palata Suomeen!

Reissu on ollut ihan älytön, niin kuin olettaa saattaa. Taakse jäävät Moskova, Siperia, Mongolia ja Venäjän kauko-itä. Mukaan otan kaiken uuden ja ihmeellisen, kaikki lukemattomat tapahtumat ja tarinat. Ja kuvitella, ettemme ole riidelleet isän kanssa lainkaan. (Nauraneet senkin edestä.)

Pesin pyykit viimeisessä majapaikassa, joten saan lentää kotiin rinkka täynnä puhtaita vaateita. Viimeiset eväät otan käsimatkataravaroihin lennon ajaksi. Toivoisin saavani vielä ainakin yhden kirjan luetuksi ja kuunneltua Olavi Uusivirran uusimman levyn vielä paristi läpi. Näin varmistan, että kyseiset levyn biisit muistuttavat minua tulevaisuudessa aina tästä matkasta.

Saamme kotimatkalla seitsemän tuntia lisäaikaa, joita olemme hiljalleen menettäneet viime viikkojen aikana. Suomessa saattaa siis hiukan väsyttää, jos uni ei ota tullakseen lentokoneessa. Vaan olenpa huomannut tällä matkalla, että 16 tuntia unta vuorokaudessa ei ole minulle ihme eikä mikään.

Maanantaina aloitan hiljalleen työt, tiistaina höyryt ovat jo täysillä.

Isän kanssa on ollut huippua, vaan hänpä ei silti ole ollut enää pitkään aikaan se elämäni ykkösmies. Nähdään lentokentällä, kukkaispoika.

-Henriikka

Kuvat: Omer Levin / Instagram / nettisivut

Kesä tulee – Etsinnässä matkavinkit Suomi-roadtripille


Janne tässä moi!

Miten sitä vuosi toisensa jälkeen puhuukin siitä, kuinka monen viikon Suomi-roadtrip olisi siisti, ja silti jättää sen tekemättä? Varmasti myös teistä moni on joskus fiilistellyt samaa: auto alle, rasiallinen kirsikoita mansikoita herneitä, take-away-kuppi huoltoasemakahvia ja ilman kiirettä kohti seuraavaa kohdetta. Usein työt ja lomapäivien käyttäminen kotikaupungissa ja ulkomailla kiilaavat kuitenkin edelle.

Henriikka on vielä reissussa, mutta minä aion jo piirtää ensimmäisiä rasteja kartalle, jotta reissu tänä vuonna vihdoin toteutuisi Työn helpottamiseksi haluaisin kohdevinkkejä teiltä. Viitisentoista erinomaista suositusta tiputitte jo Henriikan suomimatkailupostaukseen joulukuussa, mutta kaipaan vielä lisää – kunnon vinkkikollaasi auttaisi varmasti myös muita lukijoita löytämään uusia kohteita.

Mitkä ovat niitä Suomen vähemmän hypetettyjä kaupunkeja ja kuntia, liian harvoin vierailtuja luontokohteita tai kummallisimpia mutta ehdottomasti vierailun arvoisia nähtävyyksiä?

Meille hyvin tuttuja ja yleisesti kesäisin vierailtua kohteita ovat Tampere & Kangasala -osasto, Kouvolan seutu, Kuhmossa sijaitseva mökkimiljöö (yllä) sekä Turun ja Porvoon kaltaiset satunnaiset piipahtamiskohteet. Kotikaupunkimme Helsinki on tietysti myös hyvin ”kaunis kesäkaupunki”, kuten kaikki Suomen kaupungit. Vaikka näiden lisäksi olemmekin verrattain paljon reissanneet, runsaasti on vielä näkemättä.

Itse haluaisin tänä kesän vierailla ainakin jossain päin Lappia, koska en ole ikinä käynyt siellä kesäaikaan. Minulle hyvin vieraan länsirannikon kauniit puukeskustat, kuten Kristiinankaupunki, ovat myös houkutelleet jo pitkään, samoin kuin vähäiselle koluamiselle jäänyt Lounais-Suomi. Jospa vihdoin saisi vietyä itsensä vaikkapa Hankoon. Itä-Suomesta suunnitelmissa on ainakin kauniissa Savonlinnassa pyörähtäminen ja järvimaisemista nauttiminen. 

Ajankohta reissulle on vielä auki. Olemme molemmat onnistuneet suunnittelemaan tämän kesän työt niin, että tällainen reissu varmasti johonkin väliin mahtuu. Jos ei yhtenä pidempänä settinä, niin ehkä sitten muutamana lyhyempänä pistokeikkana.

Nyt kaikki vinkit tiskiin! Kaunis kiitos jo etukäteen!

– Janne

Onnellista vappua! Ja sydämiä.

Viime vuonna vappu näytti tältä. Päällä oli glitteriä, Suomenlinnan kaunokilla sattumalta samanlainen kimallus. Päässä tötteröt, huulilla hymy ja satunnainen porukka hyviä tyyppejä ympärillä. Ulkona oli aika viileää, mutta kuitenkin aika ihanaa.

Viime vuonna sain mahdutettua pitkään vappuviikonloppuun PING Helsinki -festivaalin, kaksi brunssia, kolmet juhlat, parit kahvit ystävän kanssa, siskon vierailun Helsingissä ja vähän vappuhulinaista kaupunkihengailua. Kaiken huipuksi vietin vappuyön teltassa.

Tänä vuonna olen kaukana glitteristä, kaukana kaikesta. Tolstoi kainalossa (siis kirja, ei henkilö) ja toisessa kainalossa ehkä joku suolattu valkoinen kala vappulounaaksi.

Olen kirjoittanut nämä toivotukset jo etukäteen, mutta jos suunnittelemamme aikataulu pitää paikkansa ja kaikki on mennyt jotakuinkin hyvin, olemme saapuneet tänään Mongoliasta takaisin Venäjälle. Juna on kulkenyt yön yli Ulan Batorista Ulan Udeen ja olemme viettäneet aamua ja päivää siellä. Nähneet ehkä Leninin valtavan pääpatsaan (se on oikeesti aivan valtava!), syöneet venäläistä aamiaista ja ihmetelleet vapun vuoksi tyhjentynyttä kaupunkia. Vappu on venäläisille kevään ja työn juhla, suuri osa viettää sitä mökeillään, poissa kaupungista. Jopa Moskovassa on kuulemma rauhallista.

(Näinköhän mikään paikka on edes auki, että saisimme vappuaamiaista! Saapa nähdä.)

Viime vuoden vappu oli ihana, ja luulen tämän vuoden vappua ihanaksi myös – vaikkakin melkoiseksi vastakohdaksi edelliselle.

Toivon mukaan aurinko lämmittää niin meitä kuin teitäkin, toivon mukaan saatte taas mitä parhaimmissa puitteissa esittää nauttivanne tippaleivistä.

Oikein onnellista vappua kaikille!

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Kun kamera ei rakasta (osa 10)

On ilonpidon aika!

Tämä on kaikkien aikojen kymmenes ”Kun kamera ei rakasta” -postaus eli suorastaan juhlanumero. Huraa! Töttöröö! Kerrassaan mieltä ylentävää tietää, miten viehättävä sitä osaa kameran edessä tahtoessaan olla, ja että kuvista riittää kokonaiseksi formaatiksi. Kuka prinsessoista haaveksiva pikkutyttö- tai -poika ei unelmissaan näytä yhtä hyvältä, kuin tämän kuvasarjan ensimmäinen taideteos: ”Död”?

Juttusarja on poseerausten välisten ilmeiden ja puolitankoon jääneiden silmien juhlaa. Nauttikaa!




”Pikkusiskon silmissä aina kaunein”


”Mielessä kesän ensimmäinen tötterö”


”Kesän ensimmäinen tötterö”

Näilä on hyvä pyöräyttää uusi kymmenluku käyntiin. Löytyikö lemppari?

Ihanaa vappuaattoa!

-Henriikka

Ps. Aiemmin julkaistut ”Kun kamera ei rakasta”-kirjoitukset: osa 1, osa 2, osa 3, osa 4, osa 5, osa 6, osa 7, osa 8, osa 9

Miten jahdata unelmia, joita ei tiedä?

 Janne tässä hoi.

Alkuhuomautus: blogijuttujen kirjoittaminen on todella vaikeaa. Lupasin Henriikalle kirjoittaa pari juttua hänen ollessaan lomalla, ja arvostus lähes päivittäin kirjoittavaa mimmiä kohtaan kasvaa tunti tunnilta. Jo yksi juttu per viikko tuntuu tiukalta tahdilta.

Nyt kun kerran olen lupautunut kirjoittamaan, haluan herättää ajatuksia aiheesta, joka on hieman vaivannut mieltäni, nimittäin unelmien tavoittelun vaikeudesta. Henriikka kirjoitti tähän aiheeseen liippaavan tekstin muutama kuukausi sitten. Hän kirjoitti, ettei kaikilla ole sitä ”omaa juttua”, eikä tarvitsekaan (Kannattaa lukea, todella kova teksti).

Olen itse paininut samankaltaisen ongelman kanssa pienellä twistillä. Toisin kuin Henriikalle, joka on aina halunnut tehdä hyvin monia eri asioita elämässään, mulle on ollut aina vaikea hahmottaa, mitä ylipäänsä haluan tavoitella, hankalaa tunnistaa omat unelmani. Mä en yksinkertaisesti useinkaan tiedä, mihin haluaisin tässä elämässä suunnata. Olenko ainoa? Uskonpa, että en.

Pyydän tunnelman luomiseksi, että laitat tässä välissä seuraavan biisin soimaan:

Musiikki on omiaan herättämään isoja pohdintoja. Kuuntelen sitä itse paljon ja teen sitä niin paljon kuin ehdin. Olen tullut tämän vuoksi miettineeksi melko paljon sitä, mistä aiheista menestyvää poppia edes voi kirjoittaa. Joku kertoi joskus mielestäni aika hyvän määritelmän: 1. rakastumisesta 2. rakkauden menettämisestä 3. rakastelemisesta tai 4. bilettämisestä. 

Korvissasi nyt soiva Irene Caran 80-luvun hitti ”Flashdance… What A Feeling” on timanttinen todiste siitä, että on olemassa vielä viides ehdoton hittiteema: motivaatiobiisit.

Alla pari lainausta viime vuosien motivaatiohiteistä:

”Mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus. Ja tieto siitä, että mitä tahdon voin saavuttaa.” -Elastinen
”Mitä ikinä sun unelmat onkaan, et saavuta niitä unessa koskaan. Ota ittees niskast kii.” -Robin
“Gonna give everything I have. It’s my destiny. I will never say never!” -Justin Bieber

Nämä biisit ovat juuri niitä, jotka paikoitellen tuppaavat herättää pientä omiin unelmiin liittyvää ahdistusta. Jokainen motivaatiobiisi kehottaa tekemään sitä, mitä sydän sanoo, tavoittelemaan unelmia ja tekemään töitä niiden eteen. Meillä on vain yksi elämä, vain yksi mahdollisuus.

Muistan kelanneeni tätä asiaa paljon vuosituhannen vaihteen jälkeen, kun kuuntelin radiosta Eminemin Lose Yourselfiä: ”You only got one shot, do not miss your chance to blow. The opportunity comes once in the lifetime.”

Hirveä paine ja paniikki! Tilaisuus tulee vaan kerran elämässä ja sit pitäsi olla valmiina. Ärsyttävää.

On myönnettävä, että motivaatiobiisit ovat usein hyviäkin, eteenpäin työntäviä. On siistiä tulla haippeihin musiikista ja saada päälle se ”mä pystyn ihan mihin vain!” -fiilis. Esimerkiksi salilla kunnon you can do it -spiritti saa aikaan ihmeellisiä tuloksia. Oon kokenut sen useasti. Mutta yhtä useasti oon kokenut sen fiiliksen, kun haippi katoaa ja sit ei taas tiedäkään mitä haluaa tavoitella.

Viimeisen vuoden aikana olen onneksi oivaltanut muutaman asian.

Ensinnäkin on käynyt juuri niin, kuten Henriikka kirjoitti omassa tekstissään: olen hiljalleen alkanut hyväksyä sen, ettei aina tarvitsekaan tietää, mitä juuri mä haluan tavoitella. Voi päättää vain jotain ja ruveta tekemään sitä. Jos se tuntuu hyvältä – great. Jos ei tunnu, voi miettiä kääntävänsä suunnan kohti jotain ihan muuta.

Toiseksi olen entistä paremmin hahmottanut sen, ettei unelmien tavoittelu ole mikään elämään sisäänkirjoitettu päämäärä. Elää voi ihan päivä kerrallaan, pyrkien tyytyväisyyteen ilman sen suurempaa tarinan kaarta. Voihan sekin olla unelma.

Kolmanneksi oman tietämättömyyden myöntäminen itselleen on lisännyt rohkeutta kokeilla ihan out-of-the-box-juttuja ja jopa avannut mahdollisuuksia, joita en ymmärtänyt olevan olemassa. Ehkä omat ”unelmat” piilevätkin näillä poluilla. Ehkä rupean näine pohdintoineni motivaatiovalmentajaksi. Ehkä en.

Tänä vuonna olen päättänyt, että haluan totella niitä ärsyttäviä motivaatiosoittolistoja, tehdä rohkeita ratkaisuja ja tavoitella piileskeleviä unelmiani, joita en edelleenkään osaa piirtää liitutaululle tai koota mindmapiksi. Ehkä en koskaan! Laitoin silti edellistä kappaletta kirjoittaessani myös itse tuon Flashdancen soimaan ja nyt tuntuu siltä että on pakko lähteä salille, tehdä hittibiisi, mennä aikaisin nukkumaan ja huomenna herätä hyvissä ajoin kirjoittamaan to do -listaa.

Katsotaan, mitä käy.

– Janne

Silmät vilkkuen, nilkat vilkkuen

Toinen kuvasarja, jonka halusin eilen jakamani lisäksi irrottaa omaksi kokonaisuudekseen, on tämä. Ihanat naiset rantasaunalla, avantoon menossa.

Kun lopulta pääsimme laiturin päähän, tajusimme ettei avantoa oltu edes hakattu. Mutta tässä vaiheessa vielä olemme täynnä rohkeutta ja väkevyyttä ennen hyisenkylmää koetusta. Silmät vilkkuen, nilkat vilkkuen.

Polttarisaunassa on aina jotain taianomaista. Ei ehkä niinkään sen hää- tai polttarihomman vuoksi (vaikka siis tietysti senkin), vaan jotenkin sen naisenergian, joka ympärillä velloo. Kaikki ovat saunassa jotenkin niin omia itsejään, jotenkin enemmän läsnä. Ja vaikka niitä taikoja ei tehtäisikään, niin tilanteen taika kantaa itsessään. Usein joukossa on mukana myös toisilleen tuntemattomampia tyyppejä, jotka sitten kuitenkin istuvat niillä samoilla lauteilla, läimivät samalla vastalla.

Voi olla, ettei Långvikin siivoja ollut niin ihastuksissaan siitä, että otimme kuivavitsan mukaamme. Lehtiä oli lopulta koko sauna täynnä. No, ainakin tuoksui kesältä.

-Henriikka

Hetkiä, joita ei unohda

Hetkiä, jotka luulee muistavansa aina. Niitä on melko harvoin. Hetkiä, jotka tietää muistavansa aina. Niitä on hyvin harvoin. Hetkiä, jotka muistaa aina. Niitä ei ole juuri koskaan.

Kuvissa on käsillä sellainen hetki, jonka toivoisin niin kovasti tipahtavan kolmoslokeroon. Meistä on Bean kanssa paljon kuvia, järkeviä ja järjettömiä, mutta tämä kuvasarja on minulle ehkä tähänastisista kaikista rakkain.

On lauantaiaamu, menossa Bean polttarit. Hain alakerrasta kahvia ja vähän aamiaista ja vein valtavaan sänkyyn. Katsokaa nyt mikä koalavauva sieltä herää!


En edes tiedä, miksi nämä kuvat liikuttavat minua niin suuresti. Ehkä se on tuo kolmas kuva, jossa Bea avaa päivän ensimmäistä kertaa silmiään ja katsoo minua. Tuntuu, että katsoessa on sellainen tuttuus ja luottamus, hän tietää kuka olen ja että voi luottaa. Että voi herätä koalavauvana ja kaikki järjestyy.

Ystävyytemme täytti viime syksynä 10 vuotta. Onhan se totta, että sellaisessa ajanjaksossa ehtiikin jo oppia tuntemaan ja luottamaan – ja myös huomaamaan, jos ei kannata luottaa.

Polttareista kirjoitan vielä laajemmin myöhemmin, irrotin vain nämä suosikkikuvani muista. Kirjoittaessani tajusin myös, että unohdimme juhlia kymmenenvuotista ystävyyttämme, joten miten olisi Bea: palatessani jotkut tajunnanräjäyttävät bileet? Sellaiset kahdenkeskiset, joissa käydään saunassa, otetaan päiväunet ja yritetään valmistaa pandanmuotoista sushia niin pitkään, että levänhaju etoo ja riisiä löytyy rintsikoista kuin olisi naimisiin mennyt?

-Henriikka

Aivan ihana äitienpäivälahja: Äiti kerro minulle -kirja

Oletko jo keksinyt osuvan äitienpäiväidean?

Itse en ole hankkinut äitienpäivälahjaa useampaan vuoteen, kun kohdalle ei ole sattunut mitään sopivaa. Vaan tänä vuonna on toisin!

Tämän kirjan idea on niin loistava, että on pakko vinkata teillekin. Äiti kerro minulle -kirja on kirja, joka annetaan äidille täytettäväksi. Kirjan täytettyään äiti antaa sen sinulle takaisin täynnä muistoja.

Eli tarkemmin ajateltuna kirja onkin lahja antajalle itselleen.

En malta odottaa, että saan kirjan takaisin. Vaikka olemmekin läheiset ja kuullut vaikka mitä tarinoita äidistä ja hänen elämästään, en tiedä puoliakaan. Sitä paitsi onko parempaa kuin saada kaikki kirjoitetussa muodossa itselleen ja jälkipolville talteen.

”Millainen lapsi olit pienenä?”
”Millaisia vanhempia sinun vanhempasi olivat?”

”Kaipaatko kotoa jotain, kun olet lomamatkalla?”
”Muutuitko itse paljon, kun tulit äidiksi?”
”Oliko suvussanne joku ”kuuluisuus?”

”Entä joku ”musta lammas?”

En oikeasti jaksa odottaa, että pääsen lukemaan ajan kanssa vastauksia. Tiedän, että äitikin vastaa kysymyksiin mielellään, mikä tekee tietysti kaikesta kivempaa.

Kirjailija Elma van Vliet sai kirjaidean äitinsä sairastuttua. Hän tajusi, että ei ollut tullut kysyneeksi äidiltään tämän menneisyydestä, elämästä ja unelmista. En halua että minulle käy samoin.

Ja isä, sinä voit valmistautua myös. Ajattelin ostaa sinullekin tällaisen äiti-version, jos isä-kirjaa ei ole tehty marraskuun isäinpäivään mennessä.

-Henriikka

Heippa vaan dillet, pellet, dorkat ja vanhat ritsat!

Voi olla, että ensimmäisen kerran elämässäni Hassisen kone laulaa tunneskaalani sanoiksi.

Konttorityö on stressaavaa
Täytyy, täytyy rentoutua
Täytyy, täytyy matkustaa
Täytyy, täytyy unohtaa

Aa-aa-a-a-aa rentoudutaan
Täältä tullaan Venäjä
Täältä tullaan Venäjä

Jouduin kyllä vähän sensuroimaan säkeistöjä, ja sanat ovat aika rajut. Mutta silti!

Jos olet pelle, mene Rhodokselle
Täältä tullaan Venäjä

Aa-aa-a-a-aa rentoudutaan
Täältä tullaan Venäjä
Täältä tullaan Venäjä

Jos olet dorka, valitse Mallorca
Täältä tullaan Venäjä

Täytyy hakea vapautta
Tavaraa elämään, vielä ennättää
Täytyy, täytyy ennättää

Aa-aa-a-a-aa rentoudutaan
Täältä tullaan Venäjä
Täältä tullaan Venäjä

Ole vanha ritsa
Ota vaan Ibiza
Täältä tullaan Venäjä

Jos olet dille, jää vaan mökille
Täältä tullaan Venäjä

Aa-aa-a-a-aa-armahtakaa!

Perjantai-illalla klo 20:32 juna lähti Kouvolasta kohti Moskovaa, ja hyppäsimme isän kanssa kyytiin. Sieltä matka jatkui kohti Irkutskia neljän yön junalla, jonka kyydissä tällä hetkellä körötämme. Eväitä on, lomafiilistä on. Nyt rentoudutaan.

Luulen, en muista varmaksi, että tämä on ensimmäinen ihka-aito lomani kolmeen vuoteen. Tarkoitan sellaista lomaa, ettei minulla ole edes läppäriä mukana. Edellinen oli kesällä 2015, kun viimeksi junailin Siperiassa. En tiedä, voitteko samaistua, kuinka käsittämätöntä tämä on. Minähän elän läppäri sylissä, läppäri tyynyn alla. Tuntuu absurdilta!

Olen ajastanut juttuja tuleville viikoille. Lisäksi Janne on luvannut kirjoittaa useampia juttuja tänne, mikä on aika ihanaa ja varmasti hyvää vaihtelua myös teille. Ja kukas sitä tietää, jos jostain ulan-udelaisesta internet-kahvilasta saankin jonkun jutun heitettyä liveksi. Mutta siitä en ota paineita. Enkä siitä, että blogikommentteihin vastaaminen on aivan retuperällä. Olen siitä tosin pahoillani, mutta puolustaudun sillä, että olen sentään saanut IG:n, IG-stoorien ja Facebookin vastaukset rullaamaan. Hah. Ensimmäisen maailman mutkia yhtä kaikki.

Instagramiin ja IG-stooriin tulen heittämään tarinaa, kuulumisia ja isän vitsejä aina, kun verkko löytyy. Täältä tullaan Venäjä. Iiiiiiiiiiik!

-Henriikka

Pehmeillä kuplilla perjantaihin

Kaupallinen yhteistyö: Perlage Sgàjo & Asennemedia

Pyrin pitämään eilisen, lähtöpäivän, kiireettömänä. Kerrankin onnistuin tavoitteessani hyvin. Yleensähän päätöksestä huolimatta kaikki matkavalmistelut ja loppuhäslingit vievät kaiken ajan ja miltei hengenkin.

Bea saapui kympiltä kotiimme. Olin kattanut kauniisti. Yllätyksenä sylistä kotimme lattialle tupsahti karvainen kaveri, joka on ystäväni hoitokoira. Maailmantuskaa harteillaan kantava ystäväni on ajautunut hellyyttävään hoitokoirakierteeseen, kun oma koira tuntuu liian suurelta ilmastotaakalta, eikä arkikaan anna periksi omistajuudelle.

Lievällä aasinsillalla maailmantuskaan, pystyin ylpeydellä kertomaan, että onneksi pöydässä odottaviin laseihin tultaisiin kaatamaan luomua vegaaniskumppaa. Hah.

Mitään rönsyilevää ruokapöytää ei tällä kertaa odottanut, sillä luotin kuoharin lumoon. Mutta jotain pientä luomua ja vegaanista kuitenkin.

Bea saa minut aina motivoitumaan vegaaniasioissa, joten olin ostanut kastanja-crackereiden päälle vegaanista kookoslevitettä. Sen rinnalla oli tuttua hummusta, avokadoa, tammenlehtisalaattia ja pinjansiemeniä. Puulautasella oli lisäksi viinirypäleitä ja viikunoita, joista jälkimmäiset ovat ikuisia suosikkejani niin makunsa kuin ulkonäkönsä puolesta. Yhdessä mukissa oli tummaa suklaata, luottovalintani vegaanijälkkäriksi, vaikka Beaa saattaa jo vähän kyllästyttää.

Olin lukenut Viini-lehden arvostelusta, että juomamme skumpalla on tuoksunsa lupaama päärynäinen jälkivaikutelma, joten ostin päärynoitä ihan näiden kauniiden sanojen vuoksi.

Siinä me istuimme ja lipittelimme. Yritimme heittää viinirypälettä korkealle ilmaan ja napata suoraan suuhun (kuvamateriaali ei aivan sovi näiden seesteisten kuvien sekaan). Puhuimme vegaaniuden ja keliakian yhdistämisestä, niin kuin usein, ja vähän maailmantuskastakin, niin kuin vielä paljon useammin. Tosin olin sinänsä ilahtunut, ettemme sukellelleet kovin syvälle ilmastoajatuksissa, sillä halusin pitää reissuhartiani ryhdissä, ja nuo keskustelut tuppaavat motivoinnin lisäksi lannistamaan aika lailla.

Janne tuli paristi soittamaan minikeikan pöydän päähän. Toivoimme Damien Ricea ja Pepe Willbergia. Mietimme, että vastaavanlainen toivelaulubrunssi olisi mitä mahtavin konsepti jatkoonkin.

Brunssimme tuntui keväiseltä ja pehmeän kuplivalta, aivan niin kuin skumppakin! Laseissa oli Perlage Sgàjo Proseccoa, joka on sekä luomu-­ ja vegaanisertifioitua. Perlagella on aika kiva tarina taustallaan: Seitsemän veljestä perusti sen vuonna 1985, ja yhtiö on edelleen Nardin perheen omistuksessa.

En ollut juonut kyseistä skumppaa koskaan aiemmin, mutta Bealle juoma oli vegaanina tuttua. Kuplat olivat yllättävän pehmeät, juoma oli kuivaa ja kepeää. Tuoksu on päärynäinen ja omenainen, sellainen ihana kesäjuoma, jota kaadan mielelläni lasiin ensi kesänä kalliopiknikillä meren rannassa.

Jos väittäisin, että pystyisin jotenkin ammattimaisemmin juomaa kuvailemaan, valehtelisin. Oikeastihan minusta skumppa kuin skumppa maistuu aina aika ihanalta.

Aurinko paistoi ikkunasta suoraan sisään. Jossain vaiheessa katsoin, että Bea alkaa näyttää vähän tuskaiselta.

”Sä voit kyllä laittaa verhon kiinni, jos tulee liian kuuma.”
”No, ehkä mä laitan. Mä tukahdun. Tulee vain sellainen olo, ettei saisi valittaa auringosta, kun sitä nyt vihdoin taas on.”

Nauroin ääneen. Mikä elämänasenne! Mitä kuplia. Ovella saattelin ystäväni onnellisena päivään tietäen, että jo muutaman viikon päästä istumme taas yhteisen pöydän äärellä, skumpat kädessä ja maailmantuska harteilla. Tiedän, ironista.

-Henriikka

Valviran ohjeistuksen mukaisesti alkoholia ei saa kommentoida, muut kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Monia lähtöjä ja isoa ikävää

Söimme iltapäivällä kotona porkkanakakkupalat ja joimme kupilliset kahvia. Mikrotettua, tietenkin. Oli lähdön aika. Ratikalla rautatieasemalle, pitkät pussailut ja moikat laiturilla.

”Nähdään sitten kahden ja puolen viikon päästä.”
”Nähdään. En tiedä, miten paljon pystyn olemaan yhteydessä.”
”No mutta kuullaan, kun kuullaan.”

Sitten astuin junaan, etsin paikkani ja punnersin rinkkani hattuhyllylle. Ennätin vielä palata laiturille yhdeksi pusuksi.

”Onhan se vähän outoa, että olen ikään kuin jo tottunut siihen, että lähdet”, Janne sanoi aiemmin päivällä.

Se tuntui oudolta, vaikka tietenkin se on juuri noin. Lähdin viime vuonnakin kymmeniä kertoja, joskus päiviksi, joskus viikoiksi.

Mutta tuntuuhan se kummalliselta, että siitä on tullut arjessamme normaalia. Haluaisin kai edelleen sen saman reaktion, ne samat liioitellut jäähyväiset ja laukkuun salaa piilotetut lahjat, jotka odottivat minua ensi kertaa lähtiessäni.

”Nautitko siitä, että meen? Tai onko kivaa, kun saat olla yksin?”
”No, periaatteessa kai. Oon tottunut tekee silloin omia juttuja, mikä on kivaa.”
”Höh.”
”Eikö oo ihanaa, kun nautin? Sitä paitsi jos saisin valita, valitsisin aina sun jäävän.”

Lähdön tunteet on aina niin outoja, kimurantteja, selittämättömiä. Samaan aikaan on järjetön palo lähteä, toisaalta niin kova kaipuu jäädä. Sitä takertuu kaikkeen ja toisaalta levittelee jo siipiään.

”Mua harmittaa, etten mä saa enää koskaan kokea sitä, että sä lähdet ja mä jään.”
”Miten sä edes voisit? Lähdet aina, kun mahdollista.”

Elämässämme oli useamman vuoden aika, kun Janne lähti ja minä jäin. Koin jääväni keikoille kakkoseksi. Muistan hyvin erään runon, jonka silloin kirjoitin – kuvasin siinä, että tunnistan kasvoja paremmin mieheni loittonevan selän, niskan kuopan.

Muutaman vuoden aikana totuin olemaan yksin. Se oli tärkeä koulu. Olimme tutustuneet niin nuorina, että näin jälkikäteen ajateltuna oli siunaus, että rakensimme molemmat itse itseämme myös erillään toisistamme. On hieno taito osata olla yksin, osata nauttia siitä.

Ja sitä paitsi, miten hieno tunne onkaan ikävä. Miten hieno tunne onkaan, kun sitten yhdessä oikeasti nauttii toisen läsnäolosta niin, että se vetää onnesta kippuralle. Ikävä voi toimia liiman lailla, jos sen rajoihin ja määrään pystyy itse vaikuttamaan.

Lähdin kolmeksi kuukaudeksi Etiopiaan, kun olimme seurustelleet kaksi ja puoli kuukautta. Janne tuli käymään. Etiopiasta palatessani muutin kolmeksi kuukaudeksi Ruotsiin. Janne muutti kuukauden päästä perässä. Lähdin kolmeksi viikoksi reissuun kuukausi sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin. Ensi vuonna näemme vain viikonloppuisin, jos silloinkaan.

Never date a girl who travels unless you can keep up with her. And if you fall in love with one, don’t you dare keep her… let her go.

Janne on kyllä koko ajan tiennyt, mikä häntä odottaa. Älä rakastu seikkailijaan.

-Henriikka

takki & housut / Peak Performance, kengät / On (saatu)
Kuvat: Sara Vanninen / Tickle Your Fancy

Syksyllä opiskelemaan – tuleva erä- ja luonto-opas!

Paljastan nyt jotain oman elämäni mittapuulla suurta. Heinäkuun lopussa elämässäni kääntyy täysin uusi sivu: aloitan taas opiskelun. Tällä kertaa opiskelu tulee kuitenkin olemaan täysin uudenlaista, sillä muutan käytännössä pois kotoa, kun opiskelen ja asun viikot opistolla. Enkä missä tahansa suurkaupungissa, vaan keskellä metsää Tammelassa. Lähden joka sunnuntai-ilta rinkkani kanssa kouluun ja palaan perjantai-illaksi takaisin.

Jos kaikki menee hyvin, kalenterivuoden jälkeen minulla on uusi ammatti: erä- ja luonto-opas.

Mistä moinen idea? Suoraan sanoen se tuli itsellenikin aivan puskista. Olimme viime elo-syyskuun taitteessa retkeilemässä Liesjärven kansallispuistossa Eevan kanssa. Olimme tutustuneet pari kuukautta aiemmin ja retkeilleet jo muutamasti yhdessä. Tuona alkusyksyn aamuna olimme heränneet niin aikaisin, ettei ihmisen kuuluisi edes niin aikaisin herätä, ja aamu-usvan jälkeen pötkötimme pari tuntia teltassamme rennosti lepäillen.

Edellispäivänä olimme käyneet Eerikkilän urheiluopistossa lounaalla ennen kanoottiin hyppäämistä ja metsäyötä. Tykästyin paikkaan heti. Sanoin Eevalle ääneen, että viettäisin täällä mieluusti useamman viikon. Eeva vastasi, että hae opiskelemaan, niin saat olla niin kauan, että kyllästyttää. Eeva oli valmistunut sieltä vuotta aiemmin.

Yhtäkkiä siinä teltassa totesin itsellenikin yllätyksenä: ”Mä haen kyllä kans opiskelemaan tänne eräoppaaksi. Heti kun haku aukeaa, mä haen.” En ollut harkinnutkaan koko asiaa, se ei ollut suoraan sanoen käynyt mielessänikään koko elämäni aikana, vaan asian tullessa ulos suustani, kaikki tuntui kirkkaalta ja selkeältä. Totta kai hakisin.

Parin kuukauden päästä haku aukesi. Hain heti samana yönä. En kertonut kuin Eevalle ja Jannelle.

Tuntui oudolta täyttää pitkästä aikaa hakupapereita ja vakuutella. Pysyin kuitenkin rehellisenä:
”Kerro retkeilykokemuksestasi (keskity erityisesti vähintään 3 yön vaelluksiin.)”
”En ole koskaan vaeltanut kolmea yötä.”

Sain seuraavana päivänä kutsun haastatteluun ja ryhmähaastatteluun paikan päälle, joka venyi reissuaikataulujeni vuoksi joulukuulle. Joulukuussa pitkien haastattelupätkien jälkeen sain kuulla päässeeni sisään. Reilu 20 hengen opiskelijaryhmä kasattaisiin sitä mukaa kasaan, kun sopivia ja sopivan erilaisia tyyppejä löytyisi. Viimeiset löytyivät tai löytyvät varmaan hakijoiden joukosta nyt keväällä, sillä haku umpeutui juuri.

Perhenjäseneni ja ystäväni olivat hippusen yllättyneitä uutisistani.

Elämäni muuttuu ensi vuodeksi aika ryminällä. Yhtäkkiä meneväinen, miljöiltään hyvin vaihteleva elämäntyylini seisahtaa hetkeksi. Tai pysyy ainakin pitkälti Suomessa. Tulen opiskelemaan Eerikkilän urheiluopistolla viikot, joskin retkeilemme myös suuren osan ajasta ja harjoittelujaksojakin riittää.

Opisto on Tammelassa, Liesjärven kansallispuiston lähellä. Forssa on lähin suurempi kaupunki. Bussit kulkevat Kampista parin kilometrin päähän opistolta, josta ehkä joku opiston laitosmies käy sitten minut aina nappaamassa, ellen kävele kamojeni kanssa itse perille.

En ihan tarkkaan tiedä, missä nukun tai kenen kanssa, mutta jaan varmasti huoneeni jonkun kanssa. Viikonlopuksi luovutan huoneeni jollekin urheiluleiriläiselle, joten omaa soppea ei varsinaisesti ehdi muodostua. Aikamoista, etten sanoisi. Luulen, että tulen omaa tilaa ja elämän vaihtelevuutta reilusti kaipaavana kokemaan tulevasta vuodesta huomattavan paljon suurempaa kulttuurishokkia kuin vaikka Nepalista tai Etiopiasta.

Treenifasiliteettien luulisi ainakin olevan hyvät, jos pitää käydä purkamassa paineita.

Olen aivan sairaan innoissani. Tuntuu, kuin olisin lähdössä vuoden leirille. Minulla ei ole haavetta toimia oppaana – Tällä hetkellä se ei ainakaan kiinnosta, ja sen sanoin suoraan haastattelussakin. Vaan haluan ne opit ja sen kaiken sisällön, jota opiskelusta saa. Sydämeni pamppailee kovempaa jo, kun vain kirjoitan Erä-ja luonto-opaskoulutus”. Luontoliikunta, kulttuuriin ja eräperinteeseen perustuva luonto-opastaminen, teemallisten luonto-opaspalveluiden järjestäminen… beeeeeest! En malta odottaa.

Blogin ja yrityksen aion toki säilyttää opiskelujen rinnalla. On sitä ennenkin multitäskätty. Vaan aika sen sitten kunnolla näyttää, mitä kaikkea pystyn handlaamaan samaan aikaan. Toiveena kuitenkin olisi, että opintojen lisäksi vuosi tulisi olemaan muutenkin sellainen hengähdystauko ja pitkänpitkä retriitti. On hyvä aika ajoin miettiä, että kukas sitä oikein on, mitäs sitä tekee ja miksi.

Miten reissut? No, ne saa nyt jäädä. Se tuntuu samaan aikaan pelottavalta, mutta vielä enemmän helpottavalta ja mukavalta. Elämäni oli muutenkin ajautumassa toisenlaiseen suuntaan. Voi olla, että kahden viikon joululomakin menee vain Suomessa akkuja lataillen.

Tämä saattaa olla ihan kahelia. Muuttaa Helsingin keskustasta keskelle metsää ja elää luullakseni melko perhemäiseksi ihmismöllykäksi muodostuvassa opiskeluporukassa vuoden päivät. Mutta uskon saavani elämääni ja toisaalta myös työhöni paljon: pystyn tekemään paremmin sekä bloggaajan että viestinnän töitäni, kun saan taas lisäoppia ja -verkostoja.

Ja hyvin usein kahelista syntyy lopulta kultaa.

-Henriikka

takki: Peak Performance, muut second handia

Kuvat: Dorit Salutskij, oma edit

Haasteena alhainen hemoglobiini

Kaupallinen yhteistyö: Midsona & Asennemedia

Minulla on aina ollut alhainen hemoglobiini, ja niin on äidillä ja siskollanikin. Muistan, kuinka ala-asteella arvo napattiin sormenpäästä joka vuosi ja vain kerran pääsin vertailuissa kerhoon yli 130-arvolla. Liikuntaluokilla kilpailuhenki saattoi joskus yltää esimerkiksi verikokeisiin, ja muistan harmitelleeni omaa matalaa arvoani, vaikka tiesinkin sen johtuvan pitkälti perinnöllisyyssyistä.

Viimeksi arvo otettiin tammikuussa ja silloin se oli 122. Arvo ei ole siis kovin kummoinen edelleenkään, vaikka mahtuukin juuri viitearvoihin (naisella 117–155 g/l). Aina välillä olen syönyt satunnaisia rautakuureja, mutta vasta viime vuosina lihattomaan ruokavalioon siirryttyäni olen tajunnut, miten ehdoton rautalisä itselleni olisi.

Liian yksipuolinen ravintokin voi aiheuttaa raudanpuutetta, vaan en usko sen olevan itselleni iso ongelma. Vaikken syökään lihaa, niin syön reilusti kalaa ja rakastan vihreitä kasviksia, papuja, parsakaalia, cashew-pähkinöitä, linssejä, kananmunia ja muuta rautapitoista. Mutta koska hemoglobiinin rakentamiselle olennaista B12-vitamiinia saa vain eläinperäisestä ravinnosta, on minun pitänyt lisätä ruokavaliooni kyseinen vitamiini purkista.

Toisaalta keliakiani voi olla myös osaltaan vaarantamassa toisen hemoglobiinin ja punasolujen valmistuksessa tarvittavan vitamiinin eli foolihapon riittävän saannin, sillä foolihappoa on reilusti täysjyväviljassa.

Kolmantena erityishuomion alaisena asiana pidän tiukkaa treenaamista. On-off-urheilijana liikuntarytmini ja -tapani vaihtelevat arjessa suuresti ja minun tulisi kiinnittää yhä enemmän huomiota raudansaantiin nimenomaan tiukkoina treenikausina, sillä liika treenaaminen voi altistaa anemialle kiihtyneen hapen kuljettamisen ja hikoilun vuoksi.

En ole huomannut satunnaisia väsymysjaksoja lukuun ottamatta, että melko alhainen hemoglobiinini vaikuttaisi elämääni. Toisaalta, en taas ole koskaan kokeillut rautakuuria yhtäjaksoisesti kovin kauaa, joten voi hyvin olla, että saattaisin huomatakin eron.

Eniten on harmittanut, etten ole vielä koskaan saanut luovuttaa verta. Raja luovuttamiselle on 125. Rautakuurit saavat hetkellisesti rauta-arvoni koholle, mutta olen myös kuullut, että rauta-arvoja ei saisi ulkoisin avuin nostaa luovuttamista varten. Argumentteja on kuulunut puolesta ja vastaan. Ja vaikka verenluovutuspisteillä usein jaetaankin rautakuureja, nehän ovat sitä varten, että luovuttamisesta hetkellisesti laskenut hemoglobiini saataisiin takaisin koholle. Tietääkö kukaan ruudun sillä puolen asiasta enemmän? Haluaisin todella kovasti luovuttaa verta.

Aloitin pari viikkoa sitten vihdoin syömään rautaa ja vitamiineja myös ulkoisesti. Floravitalin gluteeniton rautaliuos sisältää myös sitä peräänkuuluttamaani B12-vitamiinia. Jos väittäisin, että olen hyvä muistamaan kaikki vitamiinit ja pillerit, niin valehtelisin. On siis hyvä, että samasta purkista tulee mahdollisimman paljon tarvittuja aineita samalla kertaa. Rautavalmisteessa on mukana myös C-vitamiinia, joka edistää raudan imeytymistä.

Säilöntäaineeton Salus Floravital on Floradix-rautavalmisteen hiivaton, gluteeniton ja makeuttamaton vaihtoehto, joka on suunniteltu erityisruokavaliota noudattaville kuten keliaakikoille, hiiva-allergisille tai vegaaneille raudan saannin täydentämiseen. Pullosta naukkaillaan pieni annos kahdesti päivässä, sillä se imeytyy paremmin pienemmissä erissä. Retronnäköinen pullo on melkoinen jötkäle, joten siitä riittää pitkäksi aikaa, ja vaikka liuos ei mitään viiniä olekaan, niin maku on varsin ok.

Onko meitä muita, joilla hemoglobiini huitelee viitearvojen alarajoilla? Varmasti löytyy niitäkin, joille alhaiset rauta-arvot ja anemia ovat oikeasti iso ongelma.

On se kyllä tylsää, että kasviksista ja viljoista saatava rauta imeytyy kehnommin kuin eläinperäisten tuotteiden. Se tuntuu jotenkin epäreilun epäloogiselta, kun haluaisi kuitenkin olla löytämässä kaikkia perusteluita, miksi lihaa voisi hyvin syödä vähemmän. Mutta onneksi purkista voi napata vaikka mitä tarpeellista tänä päivänä, eikä omasta hyvinvoinnista tarvitse missään tapauksessa karsia.

Energistä, rautaista viikkoa kaikille!

-Henriikka

Joogaa ja kakkukahvit lukijaporukalla ”kodissamme”

Muutama viikonloppu sitten oli seesteistä. Olin kutsunut Aamukahvilla-Facebookissa seuraajia pienellä porukalla kanssani joogaamaan ja vaikka influenssa kaatoikin useita sängynpohjalle, sain ihanan kourallisen paikalle.

Miljöönä aamu-yhdeksän joogallemme oli Iittala & Arabia Design Centre, ei siis hassumpi paikka aloittaa lauantaita. Kun katto kohosi korkeana ja kaikista miljoonista ikkunoista vyöryi valoa päälle, ei auttanut kuin heräillä pikkuhiljaa. (Siitäkin huolimatta, että päivän ensimmäinen kahvi odotti vasta palkintona tunnin jälkeen.)

Tunti humahti ohitse kuin siivillä. Taisi olla ensimmäinen vastaavanlainen kokemukseni joogan kanssa, yleensä kun vilkuilen kelloa salaa vähän väliä. Ohjaaja oli tilattu Roots Helsingiltä ja olin toivonut, että oikeesti pääsisimme myös haastamaan fyysisesti itseämme silkan hengittelyn sijaan.

Täytyy kyllä sanoa, että teki  pikkuisen  pahaa. Yläselkäni, ja ylipäänsä koko kroppani, on aivan tukossa ja lukossa ja jumissa kaiken tietokonekönötyksen vuoksi. Kun katson alla olevaa kuvaa, hävettää tunnustaa, että tuo vasemmanpuoleinen kanki olen minä, entinen voimistelija!

Kun samassa rivissä ovat esimerkiksi nykyinen valmentajani sekä tanssija, erottaudun rautaselkäni kanssa melkoisesti epäedukseni. Vaan mitäs sitä vertaamaan, sillä tunti teki hyvää varmasti jokaiselle osallistujalle. (Ja onneksi pystyin aina kurkkaamaan vieressä olevaan sisareeni, joka ähisi kanssani samaan tahtiin kaikissa ylös- ja alaspäin katsovissa eläinliikkeissä.)

Mutta miksi kutsuin joogan koolle juuri tuonne? Iittala & Arabia muotoilukeskuksessa on tällä hetkellä käynnissä Off the table -näyttely. Näyttely tarjoaa kurkistuksia minun, Natan ja Hermannin koteihin ja tapoihin ratkaista arjen ruokahetket. Kutsuin siis seuraajaat ikään kuin aamukahville omaan kotiini.

Meidän kaikkien huoneista on tehty jäljennökset näyttelytilaan ja seinällä pyörii aidot tilanteet elämämme ruokahetkistä. Oma videoni on brunssivalmisteluistamme tältä helmikuun päivältä, sisältäen suoraa kommunikaatiota ja tyhmiä vitsejämme. On oikeasti aika hullun tuntuista, että oma kuva pyörii seinällä valtavan kokoisena ja että lattialle tehty olohuone-jäljennöksemme näyttää ihan oikeasti kodiltamme.

Joogahetken jälkeen pöydällä odottivat palkinnot. GreenStreetin raakakakkupalat oli tuotu Roots Helsingistä herkuteltaviksi, ja sain vihdoin myös kunnolla kahvia. Kuulin useamman sanovan ääneen, että voisi aina aloittaa päivänsä näin. Voi että, kun voisikin!

Jannelle päivä oli tietysti tuplavapautus, sillä: a) Hän ei tehnyt minulla aamiaista, niin kuin kaikkina muina päivinä. b) Hän ei valokuvannut, sillä olin pyytänyt Doritin paikalle. Tuplavoitto! Katsoin kyllä Jannen joogaamista vähän kateellisena. En tajua kuinka hän voi olla niin liikkuva ja osaava, vaikka ei koskaan edes harjoittele mitään. Yäääääh.

Ainiin, ei saanut vertailla.

Muistan kyllä isolla lämmöllä tuota aamua. Etenkin nyt, kun edessä on iso pakkausrumba ja töiden viimeistely ennen ensi viikon reissustarttia ja lomaa. Loma, mikä ihana sana. Tämä taitaakin olla ihkaensimmäinen ajanjakso, jota kutsun lomaksi sitten tammikuun 2016.

Mutta vinkiksi teille, että Off the Table -näyttely on auki Arabianrannan muotoilukeskuksessa aina 13.5. saakka. Sisäänpääsy on ilmainen ja meidän näyttelymme lisäksi tilassa on pysyvä näyttely Iittalan ja Arabian designin historiaan. Olen itse kiertänyt näyttelyn tosi monesti, enkä tunnu saavan siitä koskaan tarpeekseni.

Ihanaa sunnuntaita.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Sairaan hyvä fiilis nro 2

Se on kuulkaas kansalaiset niin, että erinomainen fiilis jatkuu. En edelleenkään laita kynttilää vakan alle, vaan liehutan liekkiä ilmassa kuin olympiasoihtua itseään.

Sisko on kylässä. Olemme hengailleet tänään koko pitkän päivän aamuyhdeksästä saakka. Hän sanoi juuri, että aina kun olemme lähiaikoina nähneet, on ollut ihan tosi kivaa. Olen samaa mieltä ja on niin ihana kuulla tuo. Olen nimittäin siskolleni suoraan sanoen melko usein sellaiset ihmisenjämät – hän saa ne rauniot, mitä nyt arjen ryminässä minusta sattuu jäämään jäljelle. Tänäänkin nauroimme päiväkahveilla kuollaksemme jotain lapsuudenmuistoa.

Eilen olin uuden tapahtumatila ja ravintola Väinö Kallion avajaisissa. Olen erityisen ylpeä ystävästäni Johanneksesta, joka on yksi tilan kantavista voimista ja perustajista. On sydäntä lämmittävän hienoa nähdä, kuinka hienoja asioita tapahtuu hyvien ystävien toimesta.

Näin samalla Idaa, joka halasi niin lämpimästi, että tunsin hiustenlatvoista varpaisiin asti olevani hyväksytty. En ole ollut hänelle kovin hyvä ystävä, vaan poissaoleva ja aivan liikaa myös oikeasti poissa. Siinä halauksessa unohdin sen kokonaan ja tunsin, kuinka ystävä välitti.

Olimme äsken Jannen ja Roosaliinan kanssa TFW-treeneissä. Perjantai-illan treenit, ei hassumpaa. Meinasimme kaikki vähän oksennella rankalle treenille, mutta selvisimme maaliin ja heitimme tunnin päätteeksi teatraalisia yläfemmoja.

Olin ottanut kotoa vihdoin tyhjät pullot mukaan ja tyhjä pullokassi kilisten ja kolisten kannoin kotimatkalla pullot lähikaupan palautuspisteelle. Löysin kaiken kukkuraksi lompakosta vielä kaksi vitosen voittanutta ässäarpaa, joten vaikka ostin muhkean parsakaalinkin, jäin reilusti voitolle. Jyrsimme vihreää kaalia kolmisin koko kotimatkan. Parsakaali on uusi irtojäätelö.

Vilkutin kaali kädessä lähiravintolan omistajalle, joka repeili ikkunalasin takana hammasrivi vilkkuen.

Vastaan käveli myös pienessä perjantaihiprakassa oleva keski-ikäisten äijien jengi, jotka olivat liikuttavan tunteellisella tuulella. Jäähyväiset heitettiin sanoin: ”Nähään! Äijät mä rakastan teitä ihan älyttömästi.”

Äsken sain päivän makeimmat naurut, kun Roosaliina luki ääneen uutisen Tukholman muraalista. Valtava pippeli-seinämaalaus tyrmättiin paikallisten keskuudessa täysin. Roosaliina pyöritteli päätään, mutta heitti ilmaan, että ”sua tuskin tommonen maalaus haittaisi.” Janne huusi viereistä huoneesta: ”Joo, Henu on sellainen lerssimaakari!”

Anteeksi mitä?! Mitä pitäisi ajatella, jos oma aviomies kutsuu lerssimaakariksi?

Nyt Spotifystä kuuluu Nightwishin Nemo ja naurattaa niin paljon, että äänitin tämän joskus itse yksiääniseksi soittoääneksi puhelimeeni, kun se oli Buumi.netissä liian kallis. Din-di-di-di-din. Din-di-di-di-din. Din-di-di-di-din-din-din-din-din. (Koittakaa, se menee just noin!)

Ahahhahaahha. Ahahaha. Hahahah. Haha. Ha.

-Henriikka

Kuvat: Omer Levin / Instagram / nettisivut