Tulin eilen keskiyön aikaan kotiin. Tyhjä asunto, ikkunat levällään kesäiseen kaupunkiin, eikä silti kylmä. Keitin pannullisen kahvia, söin riisikakkuja jo vähän ruskeaksi muuttuneella avokadolla ja hehkuin kesäoloa – kuin olisin valmis rakastumaan, vaikken tietenkään.

Istuin siinä aikani, kuuntelin ulkoa kantautuvaa huminaa ja kipristelin paljaita varpaita puulattiaa vasten. Sitten pesin hampaat ja kasvot ja kipusin sänkyyn nukkumaan. En suinkaan nostanut sängyllä olevia vaatteita alas, vaan raivasin seinän viereen vain minun mentävän aukon. Tuplapeitosta puolet jäi vaatteiden alle, mutta minulla oli sopiva peittotasku, jossa nukuin aina kymmeneen asti.

Aamulla näky nauratti niin, että nappasin muutaman kuvan.

Tänä viikonloppuna olen saanut vähän kiinni siitä, millainen olen parhaimmillani.

Olen soittanut jo kahdesti siskolleni spontaanisti – söimme lauantaina lounasta ja tänään brunssia. Heti herättyäni, ennen puolta yhtätoista, laitoin hänelle viestin: ”Mulla olis houkutteleva ehdotus sulle. Käy kaupassa ja tuu brunssille. *apinaemoji” Ja hän tuli! Söimme brunssiamme aina kahteen saakka, enkä skitsoillut kertaakaan mistään.

Eilen Eeva laittoi viestiä illalla, että lähdetään pian lasillisille. Vastasin samantien, että sopii! Ja että anytime, oon valmis mihin vaan. (Tuli himpun kiire ripustaa pyykit ja sen vuoksi olen heittänyt tuohon pyykkitelineen päälle nuo sukat tuolla lailla lennokkaasti.) Yhdet olivatkin kolmet, mutta kuitenkin.

Tänään Janne tuli kotiin polttareista, ja vaikka olen tehnyt kirjoitushommia brunssin jälkeen miltei koko ajan, pidimme myös pienen myöhäislounasbreikin Koffarin puistossa. Makasin nurmella X-asennossa, tukka sotkussa ja mikä sattuu mekko päällä, ja aurinko lämmitti suloisesti.

Takaa kuului erään kaveriporukan keskustelua ja yksi erityisen hyvä laini: ”Mä en tiennyt mihin mun jalat vie tänä aamuna.”

Hymyilin leveästi lauseelle ja mietin mielessäni, että minä en tiedä, mihin jalkani vievät tänä kesänä.

-Henriikka

Me kaikki haluamme kuulua. Me kaikki haluamme tulla kuulluksi.

We all want to belong. Kuulin kyseisen ajatuksen eilen PING Festivalissa. Tunnistin tietysti itseni. Vaikka olenkin aina ollut oman tieni kulkija, niin kuin kai kaikki ovat, olen käsittämättömän fakkiutunut pelkoon, etten ole hyväksytty. Etten ole rakastettu. Ettei minusta pidetä tai että jään ulkopuolelle. Että minut kuitenkin lopulta ymmärretään väärin, että sydämeni paljastuu kuitenkin lopulta ilkeäksi ja rumaksi. Osakseen pelko on persoonapohjainen, osaltaan tuulesta temmattu, osaltaan kokemuksen luoma.

Mutta ai että se on tärkeää. Kuulua. Ja ihan oikeasti tunteakin se. Minä kuulun.

Eilen festareilla sain kuulla todella yllätyksellisesti useammalta taholta kivoja asioista itsestäni. Aivan puskista useampi täysin tuntematon ihminen tuli kertomaan asioita, jakamaan ajatuksia minusta ja siitä, mitä teen.

Olet niin aito!
On upeaa, kuinka uskallat mennä rohkeasti sitä kohta, mikä tuntuu oikealta.
Odotan aina jo seuraavaa juttua.
Teet asioita niin omalla tavallasi.
Nyt on kyllä pakko paljastaa, että seuraan niin innolla sitä mitä teet ja tykkään niin paljon jutuistasi.

Voi itku, miten hyvä mieli tuli. Ei sellainen hetkellinen ilo, vaan oikeasti syvälle tuntuva hyvä olo. Merkityksellinen, sydämellinen. Nuo ihmiset tulivat kertomaan ajatuksiaan, toiset festareilla, pari vielä jatkoilla Kaikun vessassa ja karaokehuoneessa. Kiitos teille tuntemattomille, kun tulitte kertomaan.

Ja kaiken lisäksi en koko päivänä kuullut, miten tylsä, hajuton, mauton, kaupallinen, epäeettinen, epäekologinen, feikki, epärehellinen tai tyhmä olen. Sain vain kätkeä kaikki kivat asiat mieleen ja hykerrellä. Minusta pidetään.

Koska ihan oikeasti, olen aika kiva tyyppi. Kauheimmillani kauhea, joskus aivan liian suorapuheinen, väsyneenä vaikka mitä ja ja kiukkupuuskissani arvaamaton, mutta parhaimmillani varsin hieno ihminen. Hauska ja onnellinen, välittävä ja hyväsydäminen.

Aamu venyi päiväksi, päivä illaksi ja yöksi. Kävelin glitterkengissäni vallattoman juhlimisen jälkeen kotiin keskiyön aikaan ja ennen lähtöäni sain valtavan ryhmähalin kavereilta, joiden kanssa vietin päivän viimeiset tunnit. Mietin siellä takkien ja ihmisten keskellä, että kyllä minä kuitenkin kuulun.

-Henriikka

Kuvat: Viena K

Kävelin tänään aamupäivällä pyyhe päässäni olohuoneeseen. Oli vähän kiire ystävän kanssa lounaalle, vaan en silti pitänyt kiirettä. Yhtäkkiä suustani pääsi outo huudahdus. Sellainen kiljahdus, äännähdys, selittämätön kiekaisu. Ja syynä oli silkka onnellisuus ja rentous. Elämä ja kaikki omassa mielessä kiertävä tuntui olevan kuplivan kivaa ja rentoutunutta. Repesin tietysti heti perään itselleni – kuinka kehoni voikaan olla niin vahvasti synkassa mieleeni?

Kahden ja puolen viikon loma teki ihmeitä. Ensimmäisinä päivinä nukuin junassa yli 10 tunnin yöunia, minkä lisäksi otin päivisin aikaa nokoslle. Yksikin päivä nukuin ensin puolitoista tuntia, minkä jälkeen vielä toiset kahden ja puolen tunnin päiväunet. Parin viikon jälkeen, viimeisinä päivinä Vladivostokissa, heräsin jo virkeänä uuteen päivään. En muista koska olisin viimeksi nukkunut niin paljon kuin tarvitsee.

Junalaverista sain kyllä yhden kovan niskakivun. Kun kysyin isältäni päänsärkypilleriä, hän vastasi hyväntahtoista ivaa silmissään, että tarvitsisinko myös voiteita makuuhaavoihin. Hän nauroi ja ihmetteli loppuun saakka, kuinka tytär vain nukkui ja nukkui. Kymmenen junassa vietetyn yön aikana aamurutiinimme muodostuivat niin, että isä heräsi noin kahta, kolmea tuntia aiemmin ja söi ensimmäisen aamiaisen. Minun herättyäni hän nautti vielä toisen, ikään kuin brunssin ennen lounasta.

Kadota
Kotimaani on mikä-mikä maa
Odota
Nyt jos kysyt, mulle käy mikä vaan

Olavi Uusivirta laulaa uusimmassa sinkussaan, ja voin samaistua oloon. Olen niin levännyt, että olen valmis mihin tahansa. Lisäksi Suomi tuntuu mahdollisuuksien loppumattomalta sammiolta, Peter Panin taikamaailmalta. Hyvänen aika, kassapalvelijathan hymyilevät minulle! Venäjänmaalla oli huomattavissa sellainen vanha ja viisas slaavilainen sanonta, että ”niin metsä vastaa, kuin sitä huvittaa”.

  Olen raivannut kevääni ja kesäni suht löyhäksi töiltä, sillä huomasin mieleni ja vireeni rakoilevan totaalisesti alkuvuoden tahdista. Enkä tiedä, onko mitään tylsempää ja vähemmän mielenkiintoista kuin kiireinen ihminen.

Kun viimeistä päivää
Kaikkiin laitteisiin
Lippu on näyttää

Ulkona on sata astetta lämmintä, eikä sateesta tietoakaan. Lounaan jälkeen haimme ystävän kanssa paketin tummasuklaajäätelöä kahvin kaveriksi ja totesimme, että kaikki edessä odottava näyttäytyy kirkkaana ja toiveikkaana.

-Henriikka

Kaksi ja puoli viikkoa meni toisaalta yhtä nopeasti kuin posteljooni vilahtaa rappukäytävässä. Toisaalta lähdöstä tuntuu olevan kauan – kuin olisimme lähteneet lopputalvella ja tulossa alkukesästä takaisin. Katsoin säätiedotuksesta, että sadevapun jälkeen Helsingissä on vihdoin t-paitakeli. Erinomainen hetki siis palata Suomeen!

Reissu on ollut ihan älytön, niin kuin olettaa saattaa. Taakse jäävät Moskova, Siperia, Mongolia ja Venäjän kauko-itä. Mukaan otan kaiken uuden ja ihmeellisen, kaikki lukemattomat tapahtumat ja tarinat. Ja kuvitella, ettemme ole riidelleet isän kanssa lainkaan. (Nauraneet senkin edestä.)

Pesin pyykit viimeisessä majapaikassa, joten saan lentää kotiin rinkka täynnä puhtaita vaateita. Viimeiset eväät otan käsimatkataravaroihin lennon ajaksi. Toivoisin saavani vielä ainakin yhden kirjan luetuksi ja kuunneltua Olavi Uusivirran uusimman levyn vielä paristi läpi. Näin varmistan, että kyseiset levyn biisit muistuttavat minua tulevaisuudessa aina tästä matkasta.

Saamme kotimatkalla seitsemän tuntia lisäaikaa, joita olemme hiljalleen menettäneet viime viikkojen aikana. Suomessa saattaa siis hiukan väsyttää, jos uni ei ota tullakseen lentokoneessa. Vaan olenpa huomannut tällä matkalla, että 16 tuntia unta vuorokaudessa ei ole minulle ihme eikä mikään.

Maanantaina aloitan hiljalleen työt, tiistaina höyryt ovat jo täysillä.

Isän kanssa on ollut huippua, vaan hänpä ei silti ole ollut enää pitkään aikaan se elämäni ykkösmies. Nähdään lentokentällä, kukkaispoika.

-Henriikka

Kuvat: Omer Levin / Instagram / nettisivut

 Janne tässä hoi.

Alkuhuomautus: blogijuttujen kirjoittaminen on todella vaikeaa. Lupasin Henriikalle kirjoittaa pari juttua hänen ollessaan lomalla, ja arvostus lähes päivittäin kirjoittavaa mimmiä kohtaan kasvaa tunti tunnilta. Jo yksi juttu per viikko tuntuu tiukalta tahdilta.

Nyt kun kerran olen lupautunut kirjoittamaan, haluan herättää ajatuksia aiheesta, joka on hieman vaivannut mieltäni, nimittäin unelmien tavoittelun vaikeudesta. Henriikka kirjoitti tähän aiheeseen liippaavan tekstin muutama kuukausi sitten. Hän kirjoitti, ettei kaikilla ole sitä ”omaa juttua”, eikä tarvitsekaan (Kannattaa lukea, todella kova teksti).

Olen itse paininut samankaltaisen ongelman kanssa pienellä twistillä. Toisin kuin Henriikalle, joka on aina halunnut tehdä hyvin monia eri asioita elämässään, mulle on ollut aina vaikea hahmottaa, mitä ylipäänsä haluan tavoitella, hankalaa tunnistaa omat unelmani. Mä en yksinkertaisesti useinkaan tiedä, mihin haluaisin tässä elämässä suunnata. Olenko ainoa? Uskonpa, että en.

Pyydän tunnelman luomiseksi, että laitat tässä välissä seuraavan biisin soimaan:

Musiikki on omiaan herättämään isoja pohdintoja. Kuuntelen sitä itse paljon ja teen sitä niin paljon kuin ehdin. Olen tullut tämän vuoksi miettineeksi melko paljon sitä, mistä aiheista menestyvää poppia edes voi kirjoittaa. Joku kertoi joskus mielestäni aika hyvän määritelmän: 1. rakastumisesta 2. rakkauden menettämisestä 3. rakastelemisesta tai 4. bilettämisestä. 

Korvissasi nyt soiva Irene Caran 80-luvun hitti ”Flashdance… What A Feeling” on timanttinen todiste siitä, että on olemassa vielä viides ehdoton hittiteema: motivaatiobiisit.

Alla pari lainausta viime vuosien motivaatiohiteistä:

”Mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus. Ja tieto siitä, että mitä tahdon voin saavuttaa.” -Elastinen
”Mitä ikinä sun unelmat onkaan, et saavuta niitä unessa koskaan. Ota ittees niskast kii.” -Robin
“Gonna give everything I have. It’s my destiny. I will never say never!” -Justin Bieber

Nämä biisit ovat juuri niitä, jotka paikoitellen tuppaavat herättää pientä omiin unelmiin liittyvää ahdistusta. Jokainen motivaatiobiisi kehottaa tekemään sitä, mitä sydän sanoo, tavoittelemaan unelmia ja tekemään töitä niiden eteen. Meillä on vain yksi elämä, vain yksi mahdollisuus.

Muistan kelanneeni tätä asiaa paljon vuosituhannen vaihteen jälkeen, kun kuuntelin radiosta Eminemin Lose Yourselfiä: ”You only got one shot, do not miss your chance to blow. The opportunity comes once in the lifetime.”

Hirveä paine ja paniikki! Tilaisuus tulee vaan kerran elämässä ja sit pitäsi olla valmiina. Ärsyttävää.

On myönnettävä, että motivaatiobiisit ovat usein hyviäkin, eteenpäin työntäviä. On siistiä tulla haippeihin musiikista ja saada päälle se ”mä pystyn ihan mihin vain!” -fiilis. Esimerkiksi salilla kunnon you can do it -spiritti saa aikaan ihmeellisiä tuloksia. Oon kokenut sen useasti. Mutta yhtä useasti oon kokenut sen fiiliksen, kun haippi katoaa ja sit ei taas tiedäkään mitä haluaa tavoitella.

Viimeisen vuoden aikana olen onneksi oivaltanut muutaman asian.

Ensinnäkin on käynyt juuri niin, kuten Henriikka kirjoitti omassa tekstissään: olen hiljalleen alkanut hyväksyä sen, ettei aina tarvitsekaan tietää, mitä juuri mä haluan tavoitella. Voi päättää vain jotain ja ruveta tekemään sitä. Jos se tuntuu hyvältä – great. Jos ei tunnu, voi miettiä kääntävänsä suunnan kohti jotain ihan muuta.

Toiseksi olen entistä paremmin hahmottanut sen, ettei unelmien tavoittelu ole mikään elämään sisäänkirjoitettu päämäärä. Elää voi ihan päivä kerrallaan, pyrkien tyytyväisyyteen ilman sen suurempaa tarinan kaarta. Voihan sekin olla unelma.

Kolmanneksi oman tietämättömyyden myöntäminen itselleen on lisännyt rohkeutta kokeilla ihan out-of-the-box-juttuja ja jopa avannut mahdollisuuksia, joita en ymmärtänyt olevan olemassa. Ehkä omat ”unelmat” piilevätkin näillä poluilla. Ehkä rupean näine pohdintoineni motivaatiovalmentajaksi. Ehkä en.

Tänä vuonna olen päättänyt, että haluan totella niitä ärsyttäviä motivaatiosoittolistoja, tehdä rohkeita ratkaisuja ja tavoitella piileskeleviä unelmiani, joita en edelleenkään osaa piirtää liitutaululle tai koota mindmapiksi. Ehkä en koskaan! Laitoin silti edellistä kappaletta kirjoittaessani myös itse tuon Flashdancen soimaan ja nyt tuntuu siltä että on pakko lähteä salille, tehdä hittibiisi, mennä aikaisin nukkumaan ja huomenna herätä hyvissä ajoin kirjoittamaan to do -listaa.

Katsotaan, mitä käy.

– Janne