Ensimmäinen Havaiji-päivä taittuu iltaan. Aurinko puoli tuntia sitten kuin veitsellä leikaten, ja ehdin juuri ja juuri kipittää juoksulenkiltäni kotiin ennen pimeäntuloa. Ajoitus oli erittäin hyvä, sillä jos jossain olen aivan susisurkea, niin kartoissa ja suunnistuksessa.
Päivä on mennyt vikkelästi. Onnistuin nukkumaan aikaerosta huolimatta aamukahdeksaan saakka, jonka jälkeen vötkistelin vielä tunnin tuuletuksen hyrrätessä ja mietiskelin absurdia olotilaani. Olla nyt niin toisella puolella maapalloa kuin vain on mahdollista!
Päivä on mennyt chillisti. Se ei ole ihme, sillä en ole koskaan käynyt paikassa, jossa tuntuisi näin uskomattoman chilliltä. Koko paikka huokuu chilliyttä. Tulee hypnoottinen olo katsoessa, kuinka ihmiset vaeltavat skeitti- ja surffilautojensa kanssa ympäriinsä. Ja toisaalta luo väkisinkin epätodellisen kuvan miljööstä, sillä ylenpalttinen rentous ympärillä antaa ymmärtää, ettei kukaan tekisi koskaan töitä.
Aamulla etsin ensitöikseni hullun kiilto silmissä ruokaa. Nukuin ilmeisesti eilen onneni ohi viimeisellä lennolla, sillä en saanut koko kuuden tunnin aikana muuta kuin lasin vettä. Tänä aamuna vatsa tuntui siltä kuin sitä ei olisikaan. Kuin olisin kaksi erillistä palaa, joista ylempi roikkuu ilmassa kuin Sims-hahmojen päällä pyörivä timantti konsanaan.
Koska en tunne kaupunkia, lähdin kävelemään arvalla jonnekkin suuntaan. Ensimmäisen tielle osuneen kahvilan aamiaiskombo sai luvan kelvata. Vaihdoin croisantin toiseen keitettyyn kananmunaan ja naureskelin hitusen koomiselle aamupalatarjottimelleni. Mikään ei ole aikoihin maistunut yhtä hyvältä.
Haahuilin päämäärättä ympäriinsä. Huomioita ensimmäiseltä päivältä: Kaikkialla on vain kirkkaita värejä. Kuumuus ei haittaa, kun tuulta ja varjopaikkoja riittää. Paikalliset puhuvat kovaa, ja moni kiroilee railakkaasti, mutta iloisesti. Monella asiakaspalvelijalla on Havaiji-paidat. Juokseminen tällaisessä lämmössä on yhtä raskasta kuin nouseminen hissillä Suomessa.
Lisäksi yllätyin positiivisesti paikallisen ikäväestön elämänilosta. Kuljin musiikin perässä erään puiston livekonserttiin. Kyseessä oli Honolulu Century Ride -tapahtuma, ja muuan coverbändi soitti pop- ja rockhittejä antaumuksellaa armeijavaatteet päällä.
En usko, että ikäihmisillä oli mitään tekemistä itse pyöräilyn kanssa, eivätkä hei ainakaan minun silmissäni näyttäneet aivan musiikinkaan kohderyhmältä, mutta he fanittivat bändiä kuin viimeistä päivää. Jokaisen biisin loputtua tuli valtavat aplodit, vihellykset ja älämölö. Riemukkaat seniorit kävivät villinä, ja minä istuin hymyillen seuraamassa.
Viimeinen kuva onkin ainoa todiste siitä, että olen iha oikeasti täällä.
Olen nauttinut omasta seurastani, mutta myös surrut sitä, ettei minulla ole mukanani ketään, joka osaisi tehdä minulle aamuisin ranskanletin. Lisäksi suussa ja päässä tuntuu oudolta, kun ei ole juuri puhunut kenellekään pariin vuorokauteen. Tuntuu kuin päässä olisi aivan liikaa ajatuksia, eikä sen kapasiteetti pystyisi ottamaan kohta enää mitään vastaan, jos edellisiä ei saa jotenkin pullautettua pihalle. Joku lokeroija tykkäisi varmaan kutsua minua tästä johtuen ekstrovertiksi, mitä varmaan suurelta osalta olenkin.
Huomenna alkaa kielikoulu ja englannin opiskelu. Kivaa ja jännää, odotan kovasti. Huomenna saan kuulla myös tulevien viikkojen lukujärjestyksen, jotta pystyn suunnittelemaan mitä mahdutan tuleviin viikkoihin.
Moi Honolulusta! Aloha jne.
-Henriikka
Huom! Olen kurssilla EF:n kutsumana, enkä vastaa kustannuksista itse. Lue lisätietoa ja tilaa maksuton esite EF:n kielikursseista täältä.
