Lempijoululauluni on Sylvian joululaulu, Topeliuksen vuonna 1853 kirjoittama runo. Itkettää jo nyt, kun mietin sen sanoja. Varpunen jouluaamuna on sekin hyvä vaan ei Sylvian vertainen. Tontturalleja en oikein jaksa, pitää olla tunnetta ja paatosta. Kirjoitettuna Sylvian sanoista saa vielä enemmän irti.
Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan, joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan jo pirtteihin pienoisihin.
Mutt’ ylhäällä orressa vielä on se vain häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi murheita muistaa ken vois laulajan.
Miss’ sypressit tuoksuu nyt talvellakin, istun oksalla uljaimman puun.
Miss’ siintääpi veet, viini on vaahtovin ja sää aina kuin toukokuun.
Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään, ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään,
ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi, sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!
Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo, sa siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa, on armain ja kallein mull’ ain Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian ja soi aina lauluista sointuisimman.
Joulumme oli levollinen, perhekeskeinen, iloinen. Söimme paljon vaan emme ähkyyn asti. Pelasimme lautapelejä, iloitsin vihreistä kuulista. Kävimme jättämässä mummin ja vaarin haudalle kynttilät. Tuntuu, että näissä Toppe-Topeliuksen sanoissa on kuvatekstiä ihan tarpeeksi.
Nyt tuntuu hyvältä palata jouluolosta takaisin kiinni ympäröivään yhteiskuntaan.
Rauhallista Tapaninpäivää kaikille.
-Henriikka
