Tänään illalla juhlitaan virtuaalisesti vaikuttaja-agentuurini Asennemedian vuosittaisia Asenneawardseja. Olen aika kyllästynyt kaikkeen koneella tapahtuvaan, etämiitteihin ja virtuaalivastaanottoihin, mutta aamulla huomasin hauskasti, että odotan vähän iltaa. Se oli virkistävä tunne. Jotain arjesta poikkeavaa kuitenkin, vaikka livejuhlat tuntuisivatkin noin tuhat kertaa ihanammalta ajatukselta. Voinpa sentään kaataa lasiin vaikka alkoholitonta kuohuvaa ja ottaa metallipikariin vähän maitojäätelöä. Luoda hetkestä ihmeellisen.
Kun kutsu saapui sähköpostiini, ymmärsin samalla, että viimevuotiset Asennemedian 5-vuotisjuhlat ja Awardsit ovat viimeiset juhlat, joissa olen ollut. En ole juhlinut kunnolla vuoteen.
Näitä kuvia katsellessa tulee absurdi olo. Vuosi on jo niin pitkä aika, että erilaisten pienten ja suurten kinkereiden, ihan tavallisten yleisötapahtumien ja vaikka tiiviisti kauppajonossa törröttämisen tuttuus ehtii vähän unohtua.
Että sitäkö aivan tosissaan saattoi tavata kertarysäyksellä vaikka kolmekymmentä tuttua, vaihtaa kuulumisia useiden ihmisten kanssa, porukasta toiseen poukkoillen?
(Tähän väliin pakko kyllä todeta, että tuo ryhmien välissä seilaaja en todellakaan ole minä. Yleensä pitäydyn isoissa juhlissa aika turvallisissa, tutuissa porukoissa, mutta joka tapauksessa: se olisi ollut vielä vuosi sitten mahdollista.)
Meni pitkään, että edes ikävöin mitään tällaista.
Joskus loppukesästä huomasin, että tupakansavun tuoksu kadulla sai minut haikailemaan festareille. Nurmelle pötköttämään. Siitäkin huolimatta, etten ole edes koskaan polttanut enkä edes erityisemmin pidä festareista.
Nyt olen huomannut, että sieluni ja mieleni kaipaa krebaamaan. Kyllä, käytin tarkoituksellisesti tuota koomista sanaa, sillä vain se on oikea kuvaamaan älytöntä haaveiluani: enhän ole krebannut koskaan ennenkään! Lähden lähes aina juhlista ensimmäisenä ja päädyn aniharvoin klubbailemaan. Siitäkin huolimatta ikävöin sitä. (Fok_It kiteytti mietteeni loistavasti tässä sarjakuvassa.)
Luulen, että haikailen laumaan. Eläimellisesti.
Kaksin ja pikkuporukassa ystävän näkeminen on parasta, mutta niin intensiivistä, kun saa/joutuu keskittymään toiseen niin kokonaisvaltaisesti. Hyvin harvan ystävän kanssa lopulta vain jakaa arkea. On hiljaa vierekkäin ja lukee kirjoja.
Suuremmassa porukassa ajatukset voi välillä jättää liitelemään, vaihtaa kuuntelijan rooliin tai vaikka tuijottaa kattoa jonkun aikaa ilman, että se rikkoo sosiaalista tilannetta. Muistan näissä Asennemedian juhlissakin nauttineeni siitä, että voi vain liidellä sinne sun tänne tarkkaillen tapahtuvaa, istua omalla paikallaan illallispöydässä, syödä hyvin ja rentoutua.
Laumaelo tuntuu turvalliselta, jos laumakin tuntuu. Joskus laumaksi riittää kahvilanväki, jonka sekaan saa pujahtaa siemailemaan omaa kauracappucinoaan ilman aikomustakaan ottaa kehenkään kontaktia. Useimmiten kaipaa kuitenkin edes jonkunlaista oloa siitä, että kuuluu joukkoon. Joko pikkurillinpäällä tai koko kämmenellä, mutta kuitenkin. Tällainen juhlimattomuus on selkeästi heikentänyt oloani siitä, että kuuluisin joukkoon.
Luulen, että kaipaan myös sitä, että voisin laittautua hienoksi. Että saisin valita harkiten ihanat vaatteet ja laittaa hiukset hienosti. Ja että sen jälkeen joku myös näkisi minut. Että tulisin nähdyksi silloin, kun tunnen oloni hienoksi ja ihanaksi. Enpä olisi ennen koronaa osannut kuvitella, että sellainen syvänoloinen tarvekin minusta löytyy.
Ikävä krebaamaan. Klubbailemaan. Juhlimaan.
Ikävä laumaan.
-Henriikka
Kuvat: Sam Jämsén
Siitä olen iloinen, että 
