Väsynyt nainen, onnellinen Kööpenhamina

Kööpenhaminassa kaikki vaikuttavat onnellisilta. Ihmiset neulovat ulkona lounastaessaan, kaupungin vesireittejä melotaan kanootilla, ja asiakaspalvelijat hymyilevät takuulla niin leveästi, ettei tarvitse miettiä iloisen palvelun aitoutta.

Tänään lenkkeillessäni leikkipuiston ohi näin, kun puupöydälle oli levitetty pöytäliina ja kymmeniä viinilaseja. Lapset hyppivät trampoliineilla vieressä, ja vanhemmat kippistelivät keväälle kylmillä valkkarilaseillaan. Ainakin uskon, että viini oli kylmää. Täytynee harkita ruuhkavuosia Tanskan maalla.

Laitapuolenkulkijakin pysäytti minut rahaa pyytääkseen harvinaisen kohteliain sanoin: ”Hei sinä suloinen, pieni ja vaalea. Olisiko sinulla hetki aikaa?”

Joskus unohdan kertoa aasinsillat, jotka johdattavat teidät perille ja tekee kaikesta loogisempaa (aina saa tosin kysyä!). Juurihan kerroin, että on ihana olla kotona ja kuitenkin jo kahden päivän päästä kirjoitan istuvani kööpenhaminalaisessa kahvilassa höyryävän kupillisen kanssa.

Joku osaa ehkä kaikkien somekanavien perusteella löytää johtolangat, tiedän teidän olevan viisaita, mutta ehkä paras myös kertoa: momondo ambassador -projektin kick off pidettiin perjantaina ja lauantaina täällä Tanskan pääkaupungissa, mikä toi minut tänne. Paikalla oli ambassadorit Tanskasta, Norjasta ja Ruotsista ja meiltä Suomestakin kaikki neljä kaunista ja komeaa: Stella, Jarno, Laura ja minä.

Stella nappasi nämä kaikki kolme ihanaa kuvaa, joista viimeinen on suosikkini. Ehkä siksi, etten taida olla oikeasti niin cool kuin kahdessa ensimmäisessä.

Tämä viikko on ollut aikamoinen. Saavuin tiistai-illalla Georgiasta, heräsin torstai-aamuyönä kuvaamaan keltaista sadetakkia ja perjantaina ehtiäkseni taas Köpiksen koneeseen. Helsingissä satoi lunta, tänne saapuessani paistoi aurinko ja asteita oli yli viisitoista.

Viikolle oli kertynyt kolmet noin neljän tunnin yöunet, ja eilen päästessäni yhdentoista aikaan sänkyyn, sammuin ilman alkoholia. Heräsin hämilläni seitsemältä, ja huoneessa oli edelleen valot päällä. Taisin totisesti kaivata unta. Sammutin valot ja nukuin sikeästi vielä pari tuntia, myöhäiseen aamiaiseen asti.

Muut karkaavat tänään Suomeen, venytin itse reissua tiistai-illalle saakka. Pakko päästä intensiivisten kick off -päivien jälkeen kaikessa rauhassa fiilistelemään. Syömään vähän jätskiä jne.

Fred og kærlighed!

-Henriikka

kuvat: Stella Harasek

Turkki 3: Lycian Way -patikointi ja paikallista elämää

Kolilta ja Vaarojen Maratonilta palattu kotiin, woop woop. Kahden kirjoituksen verran olisi kuitenkin vielä Turkki-ajatuksia ja rustaan vasta myöhemmin juoksujuttuja.

Venettä ja sydäntä hyppyyttäneen purjehduksen jälkeen illastimme koko reissuporukalla ja vaihdoimme toisen tiimin kanssa rooleja: Ensin vaeltaneet kiipesivät yöksi veneeseen ja me veneilijät majoituimme villaan odottamaan seikkailuja mantereella.

Paikallisen oppaan ja autokuskin kanssa ei tarvinnut yhtä lailla järjestää ja stressata asioita, joskaan emme olleet aina aivan varmoja, menikö sanomamme perille. Sitä saattoi puhua vartin verran vedestä ennen kuin hahmotti vastapuolen puhuvan valokuvauksesta hahha. Niin tai näin, mantereella vietetyt päivät olivat yhtä lailla nautittavia kuin laineilla keikutut. Kahteen kokonaiseen päivään mahtui kaksi lyhyttä vaellusta, hyvää turkkilaista ruokaa, nähtävyyksiä ja paljon paikallista elämää.

Aloitimme ensimmäisenä aamuna aamupalan jälkeen legendaarisella Lycian Way-reitillä lyhyellä vaelluksella. Antiikin aikainen kauppareitti kulkee pitkin aurinkoista Välimeren rannikkoa halki hienojen maisemien, antiikin ajan nähtävyyksien, kylien ja hiekkarantojen. Kuumottavin reitin kohta oli, kun askeleemme nousivat korkealle muinaisen akvaduktin päälle. Vaikka yritin kuinka pinnistää, on se silti haastavaa sisäistää, että ympärillä ja lenkkareiden alla olevat kivenmöllykät ovat antiikkikamaa.

Köpelösti meinasi käydä, kun opas oli astua valtavan käärmeen päälle. Onneksi hän ehti väistää, sillä tiellä odotellut käärme kuuluu Euroopan top 10 myrkyllisimpiin käärmeisiin.

Keskipäivän kuumuuden jälkeen jatkoimme muinaisia reittejä amfiteatterille. Raunioissa otettiin hääpotretteja ja heitimmepä pienet esitykset itsekin historiallisen miljöön (ja ihmettelevien turistien) kuunnellessa. Amfiteatterin näkeminen toi asiat jollain tapaa lähemmäs: hätkähdyttää ajatella, että samalla paikalla on joskus käyty gladiaattoritaistoja orjien ja eläinten välillä yleisön hurratessa ja viihtyessä.

Sitten mereen, hien ja hiekan peitossa. En itse ole erityisen hyvä kuumuuden kanssa ja virkistys oli sanoinkuvailematon, kun pitkän päivän jälkeen pääsi veteen ilakoimaan. Vaahtopäät pyyhkäisivät pään yli ja aurinko laski samalla. Seitsemältä ranta piti sääntöjen takia vapauttaa luonnon ja kilppareiden käyttöön ja halusimme kunnioittaa rantavahtien sääntöjä ja äiti-maan tarpeita. Uni tuli kilpikonnien lisäksi myös meille ihmisille. Ei tarvinnut montaa hetkeä odottaa, kun uni jo tainnutti täysin.

Toisen vaelluspäivän aamiainen oli vertaansa vailla. Turkin ruoka teki vaikutuksen, vaikka pitkälti menimmekin ihan perusruoalla: oliiveilla, juustolla, lihalla ja kasviksilla. Pienissä erissä kahvin kanssa pöytään kannettu aamupala veti suupielet extra-hymyyn: hilloja, leipiä, kasviksia, munakasta, hedelmiä… Lisää sai silmää vinkkaamalla ja santsikuppi kahviakin tarjoiltiin auliisti.

Vaikkei vaellus nyt mitään purjehdusta olekaan, nautin suuresti metsässä käppäilystä. Keskustelumme kulkivat mitä erilaisimmissa aiheissa ja välillä tielle sattui jättikokoinen koppakuoriainen, välillä vuohi ja välillä uskomattoman söpö mummo, niin sanottu kolmannen asteen babushka. Keskellä metsää, meren rannasta löytyi myös ihana beachbaari, jonka ukrainalainen, lyhythiuksinen tarjoilijatyttö kertoi uskomattoman tarinan itsestään: baarin viereisessä majassa nukuessaan muurahaiset olivat syöneet hänen pitkät hiuksensa aivan kynityiksi. Creepy! Liian creepy!

Mielenkiintoisin asia maissa vietetyistä päivistä oli jätetty viimeiseksi. Tosin uskon, ettei kuskin ja oppaan mielessä käynyt, että rakastuisimme yli hienojen nähtävyyksien ja antiikkisten kivien ihan siihen tavalliseen, paikalliseen arkeen.

Kaikista kiintoisimmaksi nousi turkkilainen rantakylä, jossa ihmiset häärivät omiaan ja elämä vaikutti sopivan tempoiselta: nainen paistoi risti-istunnassa suolaisia pannukakkuja koko köörille lounaaksi, lapset ja koiranpennut leikkivät ympärillä. Maailman hellyyttävimmät ja ruttuisimmat mummot myivät koruja matkamuistoiksi (30 senttiä kipale), ja kulkukissat kuljeskelivat missä lystäsivät. Mattokauppiaalla oli paljon mattoja, mutta putiikki tyhjänä ja ravintoloissa turkkilaiset ihmettelivät keskuuteensa saapuneita pellavapäitä.

Hajaannuimme hetkeksi omillemmekin, sillä usein yksinään löytää juuri parhaimmat salapaikat. Näin kävi tälläkin kertaa. Poikkesin kadulta kuvaamaan erään rakennuksen kauniita seinäkaakeleita. Eräs mies viittilöi minua ovensuulle. Jätin kengät jaloistani ennen kynnysmattoa ja kurkkasin sisään: Pieni teehuone, minimoskeija tai vastaava. En tietenkään päässyt sisään, nainen kun olen, mutta viittilöinyt mies otti kameran ja kävi kuvaamassa minulle sisätilat. Pääsin virtuaalikierrokselle islamilaisten miesten maailmaan.

Mutkittelevien vuoristoreittien päässä odotti viimeisen yön majapaikka. Tosin hotellille saavuttuamme emme vielä tienneet, ettei kyseessä olekaan viimeinen yö eikä oikeastaan edes tulevan yön majapaikkakaan. Tästä lisää seuraavassa, viimeisessä Turkki-kirjoituksessa.

Oli miten oli, ulkoaltaassa riitti lämmintä vettä ja jatkoimme pulikoimista siitä, mihin sen merellä jätimme. Taivaalla möllötti superkuu, jonka oli määrä värjäytyä yöllä punaiseksi verikuuksi ja sen lisäksi vielä pimentyä. Taianomaisia hetkiä käsillä.

– Henriikka

Ps. Huomasin, että kaikki yrittävät etsiä snapchatista minua nickillä ”aamukahvilla”, niinpä vaihdoin nimeä. Poista siis @henriikkasi ja lisää tilalle @aamukahvilla.

Kuvat 1 & 3: Laura Santanen / Urbaani viidakkoseikkailijatar

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

Turkki 2: Sail for good

Ajattelin joskus nuorena ja hölmönä, että purjehdus tuskin on minua varten. Olin väärässä. Totta hitsissä purjehdus on minua varten! Vielä en ymmärrä purjehduksesta mitään, muutamaa asiaa lukuun ottamatta, mutta minusta kuoriutui erihyvä laivakissa viime viikon aikana.

Kävin tänään illalla hauskan dialogin ystäväni kanssa:

Ystävä: ”Olen ollut tosi surullinen. On ollut kaiken aikaa paha mieli.”
Minä: ”Mitä ihmettä! Mikset sä ole soittanut? Mikset sä ole kertonut mulle mitään?
Ystävä: ”Enhän mä mitenkään voinut. Sähän olit siellä mastossa!”

Ja totta tosiaan, siellä sitä oltiin. Ja koska rakastuin mastoon, mereen, merisuolahiuksiin ja vinhaan tuuleen, tulee tästä kuvallisesti kaikkien aikojen pisin kirjoitus. Yritän pitää sanani lyhyinä ja upota mahdollisimman vähän metasyväanalyysiin.

Antalyan lentokentältä sukkuloimme minibussilla oppaan ja kuskin opastamana Finikeen, appelsiinien luvattuun kaupunkiin. Turkin matkamme 11-henkisestä tiimistä vetäjätiimi Inna ja Tuomo aikoivat pitäytyä koko viisipäiväisen matkan purjeveneessä ja loput 9 jaettiin kahteen tiimiin: toinen tiimi lähtisi ensin purjehtimaan ja toinen oppaan mukana vaeltamaan. Puolivälissä vaihdettaisiin paikkoja.

Koska en tuntenut ketään, oli helppo olla tyytyväinen kaikkiin ratkaisuihin. Pian sävelet olivat selvillä ja Turkin maita ja meriä lähti valloittamaan joukkueet nimeltä ”Voittajat” ja ”Pupulaiset”. Totta kai kuuluin ensimmäiseen ja lisäkseni voittajissa reissasivat Laura, Otto ja Sofia. Suoraan sanoen pelkäsin Sofiaa vähän etukäteen (kamaan, mimmin blogin nimi on Führer!) enkä ehkä olettanut luksus-matkoja harjoittavan Otonkaan olevan kanssani aivan samalla aaltopituudella, mutta mitä vielä! Alusta lähtien oli selkeää, miten hyvä jengi meillä oli. Huumorinkukka on se kaunein kukka ja tässä seurassa todella sai nauraa. Yön pimeinä hetkinä keskustelu oli yhtäkkiä niin syvää, että tuntui kuin olisi tuntenut vuosia. Kyllä saa hävetä, miten järjettömän typeriä ennakkoluuloja sitä kitkeekään päähänsä. Jalkapuuhun ja torille häpeämään.

Voittajat kipaisivat ensimmäiseksi yöksi veneeseen ja vaellusretkelleen liukeneva kööri tsekkasi itsensä hotelliin. Meretniemien purjevene tuntui heti kodilta. Löysin oman yläpetini ja aloin haaveilla tulevista purjehduspäivistä.

Päätimme Innan ja Lauran kanssa nousta heti ensimmäisenä aamuna seuraamaan auringonnousua ja juoksemaan rantaviivaa. Muutamasta lomapäivästä on puserrettava irti ihan kaikki.

Ja niin se aurinko nousi. Puoli seitsemän jälkeen keltainen möllykkä kipusi horisontin yläpuolelle ja paljasti uuden aamun ja silmäpussit. Aamujuoksun jälkeen istuimme kahvilassa kädessä tuorepuristetut appelsiinimehut ja olin tiputtanut jo kaikki ennakkoluuloni Turkkiakin kohtaan. Lähikaupan palvelu oli vertaansa vailla, vaikka en aivan käsittänytkään, miksi myyjät halusivat poseerata kameralleni hedelmät käsivarsillaan.

Ja niin alkoi purjehdus! Purjehduksen ympärillehän koko pressimatka oli rakentunutkin. Keskiössä oli tutustua Sail for Good -hankkeeseen ja ylipäänsä Turkin matkailumahdollisuuksiin. Turkin väitettiin olevan paljon muutakin kuin Suomi-baaria ja yligrillattua, punakkaa miestä ja naista. Reissun aikana sain huomata väitteen pitävän paikkansa.

Sail for Good -projektia ehdin teille fiilistellä vielä ainakin seuraavat kuusi ja puoli vuotta. Suomalainen Meretniemen perhe on lähdössä purjeveneellä löytöretkelle maailman ympäri kolmen lapsensa kanssa. Kuuden vuoden mittainen purjehdus vie perheen kaikille valtamerille, kuudelle eri mantereelle ja 75 maahan. Purjehdus starttaa kesäkuussa 2016 Turkista juuri tällä samalla veneellä, jolla nyt seilasimme ja riehuimme. Tuntui käsittämättömältä ajatella, että samalla potskilla seilataan niin Brasiliassa, Afrikan rannikolla kuin Uudessa-Seelannissakin.

Itse Sail for Good on purjehduksen ympärille rakentuva projekti, jonka tarkoituksena on kehittää yksilöllinen digitaalinen oppimisympäristö, jota voitaisiin hyödyntää laajemminkin alueilla, joilla lapset eivät syystä tai toisesta ole normaalin koulutuksen piirissä. Digijuttuja siis, niitähän minä rakastan. Meidän kahden päivän purjehduksen aikana ehdin kyllä jo miettiä monenlaisia ajatuksia matkaan liittyen: millaisia maailmankansalaisia Meretniemen mukuloista tuleekaan, mitenhän digioppiminen toimii käytännössä ja miksen itse elänyt lapsuuttani veneessä? Kuinka 5-henkisellä perheellä voi riittää rohkeutta 20 päivää kestävään yhtäjaksoiseen matkaan aavalla merellä, miten kaikki tarvittava mahtuu veneeseen ja kuinka digitaalinen oppimisympäristö toimii, jos laitteita ei pysty lataamaan eikä wifikään toimi?

Tulee päänsärky, kun yritän ajatella mitä kaikkea perheen tulee ajatella etukäteen. Meidän matkassamme oli mukana vain Tuomo, Meretniemen perheen isä. Muutamassa päivässä Tuomo hukutettiinkin järkeviin ja vähemmän järkeviin kysymyksiin: otatteko te lapsille polkupyöriä mukaan?

Opimme purjehduksen perusteita, saimme auttaa kapteenia toimissaan. Opin kääntämään ruorista ja hahmottamaan laivan ohjausta. Mutta suoraan sanottuna ilman meidän lisäkäsiäkin oltaisiin pärjätty ja niinpä saimme nauttia myös kaikesta muusta. Kun ankkuroimme iltapäivällä lahteen, alkoi rellestys: SUP-lautailua, hyppyjä ja liaani-riippauksia laivan kannelta mereen, snorklausta, luolaseikkailuja ja kovin kämästä kuviokelluntaa.

Kaikki ruoka maistuu hyvältä meren päällä ja veneen hiusmuoti oli viimeistä huutoa, kun mukana oli päivätyökseen kampaajan töitä tekevä. Termarikahvit ennen auringonlaskua ja auringon noustessa. Hyvää elämää, kerta kaikkiaan.

Olin haastanut Timon mukaan kolmeen tempaukseen: takaperin- ja etuperinvoltit kannelta mereen, kiipeäminen mastoon ja swingaus liaanilla veneen reunojen ulkopuolelta ympäri koko laivan. Viimeiseen emme saaneet kapteenin lupaa.

Mutta voi sitä onnen määrää, mikä oli ilmoilla, kun Laura sai nukkua veneen kannella riippumatossaan. Omaani en ollut edes kantanut mukana vaan nukuin möykyssä, tyytyväisenä hyristen veneen hytissä. Mutta positiivinen kauteus kävi kieltämättä ylitseni, kun kävin herättämässä seikkailijan uuteen aamuun.

Tai herätin oikeastaan aamuyöhön, aamu kun ei ollut vielä valjennut. Lähdimme metsästämään auringonnousua, jotta päivästä ei jäisi näkemättä auringonsädettäkään. Hyppäsin jollaan ruudullisessa pyjamassani, tukka sekaisin. Tunnelma oli utuinen ja tiesin, että olen ollut entisessä elämässäni Myrskyluodon Maija. Lapsena.

(Mitä tässä yllä olevassa kuvassa tapahtuu? Tuskin ainakaan mitään hyvää.)

Siinä missä ensimmäinen purjehduspäivä oli ollut iloista ja tyyntä, toinen päivä oli iloista ja suht navakkaa tuulta. Merisairaudeltakaan ei aivan vältytty, joskaan itse en joutunut sen kouriin onneksi lainkaan. Istuin veneen keulassa ja laulaa hoilotin, kun keula painui ylös kolmen metrin vaihteluväliä.

Keula syötti vettä päälle, mutta aurinko kuivasi. Ohi hyppi lentokala ja veneen viereen ilmestyi yhtäkkiä valtava kilpikonna. Toinen porukka sai onnekseen nähdä delfiinejä, mutta minä olin jo aika tyytyväinen, kun sain nähdä ne vekkulit heidän videoiltaan.

Auringon laskiessa purjehdimme Kassin satamaan ja löysimme ryhmämme toisen puolen. Yhteisellä dinnerillä riitti höpötettävää pitkälle yöhön saakka ennen kuin me suuntasimme paikalliseen villaan ja Pupuset ottivat veneen haltuunsa.

Purjehdus, oi purjehdus.

– Henriikka

Kuvat 36, 41, 50, 51, 54, 55: Tuomo Meretniemi
Kuvat 23, 28, 49, 56: Otto Izakaya
Kuva 26 : Laura Santanen

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

Turkki 1: Kolme tuntia Istanbulissa

Kaikki alkoi allaolevan kuvan kahvikupista ja aivan liian kalliista lentokenttäsalaatista. Kello oli viisi Helsinki-Vantaan terminaalissa numero 2 ja olin tuntemattomien tyyppien ympäröimänä. Seurue oli sopivan tiivis, 11-henkinen, ja joukossa oli bloggaajia ja toimittajia. Olin herännyt 03:30 (aivan epätodellinen aika herätä, jopa tällaiselle aikaisen madon nappaajalle) ja hakenut lähikulmilta kimppakyytiin kaksi muutakin matkalle lähtijää. Jännitti aika paljon, mutta etupäässä huvitti. Mihin olin taas itseni lykännyt?

Tiedän, että muutama Botswana-artikkeli olisi vielä jakamatta, mutta en malta olla keulimatta vähän. Jaan tässä välissä Turkki-uutiset eetteriin ja jätän afrikkalaiset rytmit myöhemmälle. Ensimmäisenä kuvasarja Istanbulista, erikoisesta mutta erittäin kiinnostavasta  pääkaupungista  (EDIT: Whaaat! Ankarahan on pääkaupunki).

Lento pääsi vaikuttavan turbulenssin, monien rukousnauhojen räpläysten ja lähellä istuneiden lentopelkoisten sätkyjen ja tärinöiden jälkeen turvallisesti Turkin kamaralle. Oli onni saada Laura viereen, sain heti alkumatkasta uuden kuoman ja keskustelumme huuhtoutuivatkin ilmeisen pikaisesti aavoille, syville merille.

Opin matkan aikana, että monet turkkilaiset eivät suhtaudu suopeasti ilakointiin lentokoneessa. Koneessa ei saa nauraa suotta tai saa vihaisen Sauronin silmän, joka lävistää sielun ja sydämen. Totta kai ymmärrän, ettei missään ”julkisessa kulkuneuvossa” voi niin vain rellestää, mutta tiedä sitten, liittyykö turkkilaisille lentokonetilaan joku aivan erityinen kunnioitus. Voi olla, että huonot sääolosuhteet saivat porukan rukoustuulelle eikä hartaisiin hetkiin sopineet minun ajastamattomat pyrskähdykseni.

Perillä Istanbulissa oli kolmisen tuntia kulutettava ennen sisäistä jatkolentoa määränpäähän Antalyaan. Paikallinen oppaamme herra F nappasi meidät lentokentältä minibussin kyytiin ja kiidätti seurueen kolmessa tunnissa läpi Istanbulin metropolin.

Nähtäväähän olisi rekkalasteittain, mutta aikaa rajallisesti. Kuljin suu avonaisena porukan perässä ja opin uutta. Ehdin eksyäkin jo muutaman kerran. Olen juuri sellainen seilailija, joka tulee porukan viimeisenä pää kohti taivasta ja katonrajoja. Jään ottamaan kuvaa ja kun käännän taas niskani oikein päin, on jengi jo kadonnut turkkilaiseen tunnelmaan. Näissä tilanteissa noudatan tietysti rakkaan äitini neuvoa: Jos eksytään, niin nähdään siinä, missä ollaan viimeksi nähty. Tälläkin kertaa eksynyt lammas haettiin takaisin laumaan.

Aya Sophiaa ihailtiin ulkoa käsin, mutta Sultan Ahmet Camin edustalla otettiin kengät jaloista muovipussiin ja lainarääsyä hiusten peitoksi. Tuo kaunis katedraali piti tietysti seilata läpi. Niin upea kuin rakennus ihan oikeasti oli, unohduin katsomaan kuvaavia ihmisiä. Katsokaa nyt muutamaa seuraavaa kuvaa! Mikä hupsu selfie-kansa onkaan koko maailman popula?

Ehdimme kirkonmenojen lisäksi viettää aikaa upotetussa palatsissa, Yerebatan Sarayı:ssa. Maanalaisen vesisäiliön kattoa kannattelee 336 pylvästä ja sinne mahtuu 100 miljoonaa litraa vettä. Se rakennettiin Bysantin keisari Justinianus I:n valtakaudella 500-luvulla (vähän Wikipediaa ujutin tähän väliin…). Upeahan se oli, joskin vedessä uivat kalat vaikuttivat aika huonovointisilta, enkä ymmärtänyt säiliöön ujutettua turismia: maan alla, vesisäiliön nurkassa sai halutessaan pukeutua kauttaaltaan turbaaneihin, kaapuihin ja muihin Aladdin-sonnusteisiin ja kuvauttaa itsensä tai ryhmärämänsä. Toisessa kulmassa kimmelsi värivaloin piristetty kahvila. Miksei näitä olisi voinut toteuttaa esimerkiksi lippuluukun läheisyydessä?

Parhaiten Istanbulista jäi mieleen, että sinne pitäisi päästä uudestaan. Pari tuntia oli tulitikun raapaisu koko komeudesta ja ehdin jo minibussin ikkunasta tehdä silmilläni matkaa monilla kaduilla, joita pitäisi oikeastikin päästä kulkemaan.

Sisäinen lento siirsi matkaporukan Antalyaan, josta toinen minibussi jatkoi matkaansa kohti varsinaista matkaa ja seikkailua. Aloin jo alkumatkasta ymmärtää, että nyt ollaan hyvällä porukalla liikenteessä. Myös muutama muu matkatoveri unohtui haahuilemaan yhtä päämäärättömästi ja huonoille vitseilleni naurettiin, sehän on pääasia.

Ikähaarukka matkaajilla oli 20 ja 46:n ikävuoden välillä, eivätkä ihmiset lähtökohtaisesti olleet niitä, jotka olisivat arjessa kokoontuneet yhteen. Mutta kaikkia tuntui yhdistävän uteliaisuus uutta kohtaan, uteliaisuus ihan vain tavallista elämää kohtaan. Ehkä se on sittenkin pääasia.

Istanbul, täytyypä piipahtaa toistekin.

– Henriikka

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.