En nyt malta pitää näppejäni erossa tästä Henriikan blogista. Selvästi nautin valokeilassa paistattelusta. Kun kerran makean makuun pääsee, on vaikea irrottaa.
Oli asiaakin: sen lisäksi, että nappailin Flowssa valokuvia, kuvasin myös hieman videota. Päätin editoida saadusta materiaalista pienen fiilispätkän, sillä usein tämänkaltaisten tapahtumien tunnelmaan pääsee helpommin liikkuvan kuvan välityksellä. Vloggaajaa minusta ei valitettavasti saa, joten selostusta ei kannata odottaa. Hyvä että uskalsin pari kertaa itse kuvaan – tässä viime vuosien aikana on löytynyt mukava ja turvallinen paikka kameran takaa.
Viikko sitten heräilin onnellisesti Porista kaverin luota. Pori Jazz 2015 oli käynnissä, ja perjantain konserttien jälkeen päivän suunnitelma oli suunnata Kirjunrinluotoon myös lauantaiksi. Unirytmi siirtyi yhdessä yössä viidellä tunnilla. En muista koska olisin viimeksi käynyt nukkumaan vasta kolmelta ja nukkunut lähelle puolta päivää (yes, i know – tylsä ja uninen).
Jazzit olivat yhtä rennot ja tunnelmalliset kuin viimekin vuonna. Erityisesti perjantain esiintyjäkattaus oli kova: Jessie J, Paloma Faith, Emeli Sandé. Aikamoista naisvoimaa. Lauantain tarjonta oli selkeästi eri hengessä: Buena Vista Social Club, Kool and the Gang ja Led Zeppelinin legandaarinen keulahahmo Robert Plant.
Perjantaina porotti aurinko ja tuntui ihanalta, kun farkkusorteissa ja polvisukissa pärjäsi enemmän kuin hyvin. Lähdin Helsingin kylmyydestä minisortsit jalassani vastaantulijoiden ihmetellessä alipukeutumistani. Porissa odotti kuitenkin kaksinkertaiset lämpöasteet ja kyllä hymyilytti. Vasta keskiyön jälkeen alkoi tulla vilpoinen ja silloin saikin jo kääriytyä vilttiin tyyliseikoista välittämättä.
Saimme perjantaina ystävistä seuraa, kova naiskolmikko oli kiinnostanut. Jessie J vetikin aivan uskomattoman hyvin. Teknisesti niin huikea mimmi, että saa anteeksi jopa epämääräisen rohkean strippailunsa ja vetreät jumppaliikkeet. Ulkonäkö ja musiikki ovat myös hauskasti kontrastissa: musta tukka ja sonnilävistys natsaavat hauskasti toisinaan aika perinteisen popin kanssa. Karismaa oli ainakin kaadettu isolla kauhalla.
Toisen loistokeikan tarjoili Emeli Sandé. Hän ei kaivannut mitään lavashowta ja taustakuvakin oli törkeän ruma. Mutta ääni vaan tuli, ja jäin suu ammollaan kuuntelemaan. Vau.
Paloma Faith oli iso pettymys. Oli kömpelön oloinen ja koko show tuntui lattealta kahden muun naisen välissä. Paloma oli huonolla tavalla tätimäinen, kuin Maija Poppanen kehnoine koreografioineen. Taitoa varmasti löytyy, mutta kokonaisuus oli lähinnä hienot puitteet ja vaisu show.
Perjantaina isompien esiintyjien välillä ehdimme nähdä Teatterilavalla Viitasen Piian. Yksi lemppareistani. Koskettava, herättelevä, kiinnostava. Odotan kyllä muutamaa iloisempaakin biisiä, mutta niitä saattaa joutua odottamaan pitkään.
Perjantai-ilta päättyi Kasmirin konserttiin Tedin teltalla. En ole tosin varma, oliko kyseessä kuitenkin enemmän Axl Smithin keikka. Siinä missä Kasmir lauloi, ehti Axl tunnin aikana juontaa, vetää saksofoni- ja sähkökitarasoolon ja sen lisäksi toimia vielä seremoniamestarina ja taustojen soittajanakin.
Tapahtumassa vallitsi hyvä tunnelma. Rauhallinen, sopivan siisti ja iloinen. Piknikvilttejä oli sadoittain (vai tuhansittain?) ja koko Kirjurinluoto peittyi rentoileviin ihmisiin. Perjantaina katsojien ikähaarukka oli esiintyjiensä vuoksi huomattavasti matalampi, kun taas lauantaina olimme Jannen kanssa aivan babyt keski-ikäisten keskellä. Kool and the Gang ja Led Zeppelinit olivat houkutelleet paikalle työkavereita ja muita ”aikuisten ystäväporukoita”. Suurin osa oli jättänyt lapset suosiolla kotiin, mutta anniskelualueen ulkopuolella näkyi myös reilusti vanhempia muksujensa kanssa. Pidän kyllä tapahtumista, jonne mahtuvat kaikki.
Lauantaina tippui vettä taivaan täydeltä. Lähdimme festarialueelle suosiolla vasta suosituimpien keikkojen aikaan, kun sade oli lakannut. Päätös oli hyvä, sillä sateen aikana keikkoja katselleet hytisivät kertakäyttösadetakeissaan sinihuulisina. Illan aikana taivas selkeni ja aurinko alkoi pilkottaa. Ei siitä mihinkään pääse, että festareiden tunnelman ratkaisee pitkälti vallitseva sää. Ilmassa oli voitonriemua, kun valoa alkoi taas tulla masentuneelle festarialueelle.
Buena Vista Social Clubin kanssa esiintynyt iäkkäämpi rouvashenkilö oli viikonlopun suosikkipersoonani. Kool and the Gang veti komeasti, samoin Robert. Hyviä esiintyjiä ja paljon lahjoja koko hommaan. Mielenkiintoista kuunnella artisteja, joista ei ehkä erikseen maksaisi, mutta jotka sopivat hyvin analysoitavaksi ja fiilisteltäväksi juuri kesäfestivaaleilla. Paikalla oli myös paljon faneja, jotka meinasivat revetä liitoksistaan. Nauratti huomata, että fanittaminen ei selkeästikään rajaudu teini-ikäisen ilmiöksi.
Sunnuntaina suuntasimme vielä Porin keskustaan viime vuonna hyväksi todetulle brunssille (siitä kirjoitan vielä erikseen). Sitten junan kytiin ja takaisin Helsinkiin. Miniloma teki tehtävänsä ja mieli oli kylmyydestä huolimatta kesähöyryinen.
Tekisi mieli mennä taas ensi vuonna. Voi tosin olla, että ystäviemme häät sattuvat juuri samalle lauantaille. Sen näkee sitten, mutta nyt jaksaa pitkälle talveen tsekkailemalla aallonpohjan tullen kesäkuvia ja muistellen festari-iltoja.
– Henriikka
Ps. Kuvista kiitos parahin Janne Simojoki. Ihan superhyviä kuvia taas. Hooray!
Festari-iltojen tunnelmasta tehdään aivan liian vähän lauluja. Ylipäänsä kaikesta, mikä ei suoraan liity rakkauteen, tehdään liian vähän lauluja. Kaipaisin suomalaisia lauluja, jotka pukisivat ajatuksiani sanoiksi. Ja niiden seassa pitäisi olla myös ilottelua eikä sitä iankaikkista melankoliaa, josta myös totisesti pidän ja jota saisi kyllä heittämällä olla enemmistö.
Luulen, että festivaalien iltahämyistä saisi hyviä lauseita. Saisi sellaisia ajatuksia, jotka muistuttavat monen kuulijan mielestä jotakin tuttua ja tunnelmallista, kuitenkin jokaisen mielessä vähän erilaista. Onhan siinä vissi ero, onko festareiden jälkitunnelmat Pori Jazzeilta, Ilosaarirockista vai Tuska-festivaaleilta.
Rakastan konserttien jälkeistä kotimatkaa. Kun on vähän liian väsynyt ja hereillä sellaiseen aikaan, jota ei tiennyt edes olevan olemassa. Joskus jalat tanssista toipuneet, joskus alaselkä piknik-viltillä pussailusta kiemuralla. Joskus kaveri kainalossa, joskus ihan yksikseen. Mutta mieli seilaa arvatenkin syvissä vesissä.
Nämä kuvat ovat Porista perjantailta, arviolta kahdelta yöllä. Kävelimme Kirjurinluodosta kohti majapaikkaa viimeisen keikan jälkeen. Nauroimme mielikuvaa Flowsta tai H2Ö:stä, jossa samanlaista lamppukujaa olisi ikuistamassa noin kaikki sitä pitkin kävelevät. Nyt saimme napata muutamat hetken valokuvat ihan keskenämme ja ohi lipuvat jazzilaiset lähinnä katsoivat kummissaan. Nurisivat ehkä jotai nykyajan nuorista ja jatkoivat illasta nauttimista.
Pakko kai ruveta itse kirjoittamaan sellaisia biisejä. Sillähän se selviää. Ja pimenevät illat ovat varmasti muutaman laulun kyhäämisen arvoisia.
Seuraavaksi laitan vähän lisää festarikuvia (ja pienen videonkin!), mutta tämän illan nautin Tampereesta ja Idan seurasta.
