Vuoden viimeinen päivä. Puuuh. En tiedä, miksi edes kirjoitin tuon ”puuuh”. Enhän minä ole ollut mikään suuri kärsijä tässä vuodessa, jos kärsijä lainkaan. Kärsimykseni ovat rajautuneet vertaiskipuun, jota on muiden puolesta kokenut epävarman vuoden aikana. Toisaalta tarkemmin ajateltuna siksi ehkä sen halusinkin kirjoittaa. Välillä muiden epävarmuuden ja kivun sietäminen on vielä vaikeampaa kuin oman – on niin kykenemätön olo auttaa tai sanoa mitään, joka voisi antaa edes hetken levon.
Omituisesta vuodesta huolimatta mieleni on tyyni. Olen aina pitänyt uudenvuodenaatosta. Se tarkoittaa uuden alkua ja sitä, että joitain asioita voi jättää edellisvuoteen. Joillekin syksyntulo on startin paikka. Itselleni se on ehdottomasti juuri uusi vuosi. Illaksi on varattu saunaa, kuohuvaa ja hyvää ruokaa, mutta ennen kaikkea uuden tuntu on pään sisällä. Mielen uudet virtaukset kulkevat kohisten.
Katsoin äsken läpi kuluneen vuoden suosituimmat Instagram-kuvat. Some on some, mutta aika hyvin tähän kollaasiin tiivistyy oma vuoteni: RAKKAUTTA, RAKKAUTTA, RAKKAUTTA ja pieni, ihana ihmisenalku vatsassa. Tämä vuosi on ollut elämäni vuosi, mikä nostaa kyyneleet silmiin. On ihan käsittämätöntä, että olen saanut kokea tällaista onnea rekkalavoittain, vaikka uskalsin haaveilla paljon pienempiä ja luullakseni myös pärjäisin hyvin paljon vähemmälläkin. Toivottavasti osaan jakaa omasta onnestani eteenpäin.
Silloinen Helsingin koti
Syksy 2020
Kesällä istuimme Lapissa vuokrahuoneiston aamiaispöydässä ja teimme yhteisen päätöksen siitä, että vauva on tervetullut perheeseemme, jos sellainen meille siunataan. Istuimme sylikkäin ja itketti, ja vielä enemmän itketti heinäkuussa, kun raskaus varmistui. Olimme aivan häkeltyneitä ja kaikesta tunnekuohunnasta aika sekaisin.
Viikolla 12 napa pumpsahti ulos, ennen kuin muu vatsa oli edes alkanut näyttää merkkejä kasvusta. Vietin viikkoa Oloksella ja lähetin paniikkinaurun sekaisia viestejä äitini, siskoni ja minun yhteiseen Whatsapp-ryhmään.
Vauva sai työnimekseen Tikku. Meidän pikku-Tikku. Kaikki on onneksi mennyt hyvin, ja koko ajan innostus vain kasvaa. Luulen, ettei itkulle tule sitten loppua, kun saamme toivon mukaan huhtikuussa aarteen maailmaan.
(Marraskuussa vauva-uutistista kirjoittamani teksti taisi olla vuoden suosituimpia, ellei suosituin.)
Pallas (matkalla Taivaskeron huipulle)
Kesä 2020
Tämä kuva on kesältä, työreissulta. Etsimme koko viikon keskiyön aurinkoa, mutta sumuisesta ja sateisesta viikosta johtuen se oli vähän kiven alla. Tämän selfien hetkellä oli onnellinen olo pivistä huolimatta. Näköjään hetki ja tunturituuli on saanut silmäni valumaan niin, että anorakillekin on lentänyt pisaroita.
Olimme sähkö-fatbikeilla liikenteessä, tavoitteena päästä aamuyötä viettämään tunturinhuipulle. Uskomatonta ajatella, että tuolloin aamukahdelta saattoi näyttää noin valoisalta, kun tällä hetkellä valoa riittää päivässä muutaman tunnin verran. (Tänään ne taitavat valua ohi täällä sisällä istuessa.)
Kuvan suosion syy johtui kuitenkin kuvatekstistä. Kerroin, että tarjouksemme hyväksyttiin ja että muutamme parin kuukauden päästä Porvoon saaristoon. Oli muutenkin todella väsyttävä tarjousvääntö, jota kesti useamman päivän. Tarjosimme aluksi 50 000 alle pyynnin, mikä ei onneksi jäänyt liian alhaiseksi, vaan myyjä antoi vastatarjouksen.
Kolin huippu, Kolin kansallispuisto
Kesä 2017
Kuva: Eeva Mäkinen / Suomen luonnon päivä
Minulla on kolmen vuoden syklille aivan oma aikakäsitykseni. Esimerkiksi tätä kolme vuotta sitten otettua kuvaa ajattelen, että ”olin silloin pikkusiskoni ikäinen”. En tiedä, miksei isoveljiini kohdistu samanlaisia laskukaavoja, mutta kolme vuotta sitten tapahtuneisiin asioihin huomaan ajattelevani aina, että ”niin kuin Roosaliina on nyt.”
Tämä Suomen Luonnon päivälle kuvattu kuva on yksi suosikeistani, joihin olen itse päässyt, ja myös kuvaushetki oli monella tapaa ikumuistoinen. Kello lienee neljän maissa aamulla. Kasvojeni seesteinen ilme on varmaankin väsymystä. Hauska yksityiskohta on se, että tänä vuonna ihokarvojen trendatessa sääreni olivat jo tuolloin vallan luomut. Säälittävä hento untuvakerros näkyy jaloissani hienosti valoa vasten.
Tänä vuonna julkaisin kuvan onnitellakseni rakasta Suomea itsenäisyyspäivänä. Kotimaasta tulee vuosi vuodelta aina vaan rakkaampi. Minulla ei ole mitään tarvetta päästä täältä minnekään.
Silloinen Helsingin koti
Kevättalvi 2020
Kuva: Dorit Salutskij
Kirjoitin heinäkuussa kehosuhteestani ja julkaisin ensimmäistä kertaa vähäpukeisia kuvia, joissa en sen kummemmin poseerannut. Olin vain.
Olimme kuvanneet Doritin kanssa jo alkuvuonna, mutta koronan astuessa kehiin tuntui turhalta kirjoittaa mistään muusta kuin siitä. Kukaan ei yksinkertaisesti ollut pariin kuukauteen kiinnostunut mistään muusta.
Tämä oli itselleni alun alkaen suuri juttu, mutta kuukausien vieriessä muuttui koko ajan pienemmäksi ja pienemmäksi. Lopulta katsoin kuvia ja mietin, että mikä tässä kaikessa olikaan niin ihmeellistä ja rohkeaa. Miksi kuvien katselu tuotti alun alkaen vaikean olon? Kuvat on mielestäni edelleen ihania. Niitä on helppo katsoa tuntematta sen kummemmin mitään.
Oli ilo tajuta, millaisen valovuosien päähän oman kehon kanssa on päässyt, vaikka taisteluitakin on riittänyt. (Erityisesti nyt taas raskausaikana, mutta en avaa sitä lipasta tässä kohtaa.)
Kuhmon korvessa mökillä
Kevät 2020
Kuva: Oskari Reinman
Kaikki loput kuvat ovatkin yhtä rakastumisen multihuipentumaa. Olen nauttinut rakastumisen tunteista kyllä aivan antaumuksella, oikein heittäytynyt sen vietäväksi. Jossain kohtaa yritin muka vähän himmailla, kunnes totesin, että miksi ihmeessä? Ei näitä tunteita turhan usein koe, joten haluan tuntea joka hetken täysillä.
Tässä venekuvassa olemme hiukset märkinä saunan jäljiltä veneilemässä mökkirannassamme. Isoveli valitti pilke silmäkulmassa, kuinka hempeilemme, mutta suostui silti ottamaan pari puhelinkuvaa. Jäät sulivat kokonaan tuon toukokuisen helatorstai-viikonlopun aikana. Siinä missä torstaina vielä uimme avannossa, oli sunnuntain aamu-uinnilla vastassa avovesi.
Kuusamo
kevättalvi 2020
”You came and changed the weather.
~
Sä oot aurinko.”
Tämän kuvan julkaisu jännitti aivan hirveästi. Sydän pamppaili omiaan. Samaan aikaan kaiken halusi pitää itsellään ja toisaalta kuuluttaa megafonilla koko maapallon väelle ja mielellään sen ulkopuolellekin.
Nykyinen linja on sopinut meille hyvin. Partasuu on osa elämääni, ja näkyy nimettömänä luonnollisesti paloina mukana ilahduttaen naamanlevyisellä hymyllään, mutta ei sen kummemmin osallistu someeni. Enkä oikeastaan jaa sinänsä mitään syvempää parisuhteestamme. Tämä tuntuu hyvältä näin.
Hiidenvesi
syksy 2020
Kuva: Joonas Linkola
Kahden seuraavan kuvan välissä on ehkä 5 minuuttia välissä. Olimme pikkuporukalla Joonaksen mökilla marraskuun alussa, ja Joonas ehdotti, että voisi ottaa meistä maha- ja rakkauskuvia. Suostuimme tietysti (jopa Partasuu, joka ei nauti lainkaan kameran edessä olemisesta), sillä Joonaksen jälki on usein melko maagista.
10-minuuttisen kuvaushetken aikana syntyi kymmeniä ihania kuvia, joita tekisi mieli teettää muistuttamaan ajasta, jolloin odotimme herkeämättä esikoistamme maailmaan ja tukeuduimme toinen toiseemme aivan kaikessa. Toivon mukaan jälkimmäinen jatkuu hamaan tappiin.
Hiidenvesi
syksy 2020
Kuva: Joonas Linkola
Tämä kuva on niin ihana! Ilmeeni kertoo kaiken. Olen turvassa ja kaikesta tulevasta niin innoissani.
Tässä viikonlopussa oli spesiaalia sekin, että herätessämme kumpaankiin aamuun reilusti muita aiemmin, jäimme pötköttelemään huoneeseemme. Sunnuntaiaamuna valon kajastaessa ikkunaverhojen läpi, tunsi tuleva isä ensimmäistä kertaa lapsensa potkut vatsani läpi.
Suomenlinna
Syksy 2020
Kuva: Dorit Salutskij
Lokakuisella työ- ja rentoutumisreissullamme Suomenlinnassa aurinko laski aivan käsittämättömän upeasti. Dorit oli Manda-mäyräkoiran kanssa lenkillä ja otti meistä talteen hetken vasten aurinkoa.
Siinä me nyt olemme, molemmat yhtä täynnä tunnetta ja molemmat kiitollisia tästä hullusta vuodesta, joka toi meille onnen, vaikka murskasikin monen muun elämää. Toivottavasti kärsineet ja murtuneet saavat uuden vuoden myötä parempia uutisia elämäänsä, uutta toivoa ja vain kaikkea hyvää.
—
Riemullista, toivontäyteistä uudenvuodenaattoa ja erityisesti uutta vuotta teille, superseuraajat!
– Henriikka
Katso edellisvuosien tykätyimpien kuvan kollaasit ja tarinat:
Vuosi 2019
Vuosi 2018
Vuosi 2017
