On auringonkukkien aika. Kympillä saa vanhan ylioppilastalon edestä 15 kappaletta ja saapa vielä itse valita, minkä kimpun nappaa mukaan. Varret ovat niin vahvoja ja kimput painavia, että tulee ylevä olo niitä kanniskellessa. Katsokaa kaikki, miten paljon iloa minulla on tässä sylissä!
En tiedä kuuluisiko etikettiin katkaista varret ennen nipun ojentamista ystävälle, mutta minä vein ne viime viikonloppuna perille ihan sellaisenaan. Onneksi Ullalta löytyi riittävän vahva saha ja sopiva maljakko. Saimme kukat sushikekkereiden kaunistukseksi.
Millaiset pidot mimmit olivat meille järjestäneetkään! Sushia, sushia, sushia. Ja vähän paljon kakkua päälle. Niin hyvää.
Meillä ei ole tällä hetkellä sellaista kotia, josta olisimme kovin ylpeitä. Se on toki rakkauden koti ja tärkeä paikka, muttei mikään unelma vaan opiskeluajan sopuratkaisu ihanalla sijainnilla. Kun käy ystävillä, joilla on asunto kuin unista, ei malttaisi pysyä enää omassaan. Vaan maltti on valttia, tässäkin. Kyllä mekin aikanaan muutamme johonkin vaaleanpunaisempaan. Omaan ja astetta kauniimpaan, johon kutsumme aina kaikki kylään.
Tämä syyskuu on kyllä yhtä juhlaa. Kaikki ystävät täyttävät yhtäkkiä pyöreitä tai vähemmän pyöreitä, ostavat tai vaihtavat koteja läksiäisineen ja tupareineen, palaavat maailmalta ja lähtevät takaisin. Juhlia olisi joka sormen- ja varpaanpäälle. Huomaan ajattelevani kuukautta kekkereiden mukaan: Tämä on viikonloppu, jolloin on yhdet synttärit, yhdet tuparit ja yhdet juhlat, joissa yhdistyy läksiäiset, tuliaiset ja syntymäpäivä.
Huh, miten rankkaa elämää, kun pitää koko ajan juhlistaa.
Ehkä tämä on tällainen löyhä laskeutuminen syysmasennukseen ja pimeyden alhoon.
– Henriikka
