Pidän lempeistä, sävyisistä ihmisistä. Pidän hymyilevistä ihmisistä. Mutta hymyilemättömyyskään ei haittaa, jos on lempeä. Päätetty lempeys riittää, eikä se katso persoonaa tai sitä, oletko synnynnäisesti jotenkin erityisen säyseä. Päätetty lempeys tarkoittaa halua käyttää sydäntään muihinkin kuin itseensä. Halua olla ystävällinen muillekin kuin lähimmilleen.

Vaikeinta on olla lempeä niille, joille ei haluisi. Helpointa niille, keistä oikeasti välittää. Hyvät käytöstavat ovat sellaiset, jotka ulottuvat myös ihmisiin, joista vähiten välittää. Kuka tahansa pystyy pitämään rakkaitaan kuin kukkaa kämmenelle, mutta lähikaupan kakanhajuinen näkkärinaamainen kassaneiti on kovempi haaste.

Olen uinut tällä Turkissa tällaisissa syvissä jorpakoissa. Miettinyt naishenkilöä, jonka näen kerta toisensa jälkeen tallaavan Helsingin katuja. Kävelemme vastaan noin kaksi metriä leveää tietä. Hän kyllä tietää minut ja minä hänet. Olemme tehneet yhdessä töitä. Istumme samoissa palavereissa aina välillä. Katseemme kohtaavat ja minä tervehdin. Hän tuijottaa edelleen, mutta kävelee ohi sanaakaan sanomatta. Mietin, mitä hänen mielessään oikein liikkuu.

Mikä siinä on, että tilanteessa minä olen se, joka tunnen itseni tyhmäksi? Joka kerta sama juttu. Mitähän ylväänä astelevan neitosen mielessä oikein pyörii? En ilmeisesti ole hänen arvolleen sopivaa tervehtimis-seuraa. Hymyilen liikaa ja liian leveästi, en käyttäydy kuten Punavuoren kaduille ja hänen arvolleen sopii. Ehkä hän osoittaa mieltään, ehkä se on vain hänen tapansa toimia. Ehkä hänen maailmassaan ei vain tervehditä satunnaisia tuttuja. Suurin kysymykseni on, eikö hän pääsisi itsekin niin paljon helpommalla, jos vaan sanoisi vaikka moi?

Haluaisin tietää, mitä hän ajattelee minut ohittaessaan: ”Siinä se taas käveli ohi ja moikkasi.” Miten ihmeessä toimintamallimme tässä toistuneessa tilanteessa toimimisesta ovat niin päinvastaiset? Jos joku tervehtii minua kadulla, tervehdin takaisin vaikka en tuntisi koko tyyppiä. Saatan epäröidä ja näyttää kummastumiseni, mutta minun maailmaani ei mahdu ajatus ohi kävelemisestä, totaalisesti ignoraamisesta.

Ja ihmetteleekö hän minun käytöstäni yhtä paljon kuin minä hänen? Ajatteleeko hän kohtaamisia tuntitolkulla niin kuin minä? Tuskin, on helppo ajatella. Mutta voihan olla, että olen yhtä kummajainen hänelle kuin hän minulle.

Turkoositakkinen tyttö lähettää terveisiä, että aion taas moikata hymyillen ensi kerrallakin.

– Henriikka

Ps. Huomenna takaisin Suomeen. Sitte kuvia plakkariin ja takaisin syysarkeen.

paita/Monki, takki/second hand, farkut/Levi’s