arkisto:

toukokuu 2017

Jäätelöbrunssi: jätskibuffet ja kauniita pirtelöitä

kommentoi
–
kaverit, ruoka ja juoma, sisustus, yhteistyöTags: , ,

Kaupallinen yhteistyö: Mövenpick

”Tulisitteko meille sunnuntaina jäätelöbrunssille? Tarjolla olisi kuohuvaa sekä jäätelödrinkkejä ja -annoksia.”

Kas kummaa, ei tarvinnut kauaa odotella vastausviestejä ystäviltä. Yllättäen jäätelö ja kuplivat lasit kiinnostivat ja pian oli taas pieni tupa täynnä tärkeitä ihmisiä.

Olimme kattaneet valkoiselle liinalle reilun jäätelöbuffetin ja suunnitelleet valmiiksi kaksi toimivaa, jäätelöpohjaista pirtelöä aikuisempaan makuun. Vieraat majoittuivat mukavasti kuohuvien kanssa sohvalle, kun me Jannen kanssa debytoitiin pirtelömestareina.

Mövenpickin jäätelö on itselleni henkilökohtaisesti erityisen nostalginen, sillä se oli vanhempieni vakkariherkku ollessani pieni. Muistan, kuinka aina toisinaan keittiössä odotti viinipullo ja jäätelöpaketti, kun me lapset jouduimme mennä nukkumaan.

Nuo hienot paketit tuntuivat silloin kaukaiselta luksukselta itselleni, vaan nyt nostin saman merkin jäätelöt itselleni tärkeänä hetkellä pöydälle. Luksukselta tuotteet tuntuvat edelleen (kaiken lisäksi tuotteissa on täysin luontaiset aromit ja värit), mutta nyt aikuisena voin mennä kauppaan ja hankkia sen kauan haaveillun saksanpähkinäjäätelöpaketin.

Ensimmäisenä tarjoiltu kahvipirtelö oli aivan unelman makuista. Pähkinän maku tuli sopivasti läpi, ja kahvi toi jälkiruokaan sen verran makua, ettei kokonaisuus ole liian makea. Pähkinä-allerginen voi tehdä pirtelön hyvin myös pelkästä vaniljajäätelöstä.

Mokka-pähkinäpirtelö
noin 3 annosta

Ainekset
yhteensä 1 l jäätelöä: Mövenpick Maple Walnut ja Mövenpick Vanilla Dream
2 dl vahvaa kahvia
3 rkl suklaakastiketta
2 tl vaniljasokeria
Päälle kermavaahtoa, suklaakastiketta ja esim. kaakaojauhetta

Valmista vahva kahvi ja anna jäähtyä. Laita jäätelö tehosekoittimeen ja lisää kahvi, suklaakastike ja vaniljasokeri. Pyöritä pirtelöksi. Kaada laseihin, koristele ja tarjoa heti.

Sekaan voi hyvin hulauttaa myös esimerkiksi kulauksen kermalikööriä.

Jos ensimmäinen pirtelö sopii juhlapöytään tai jälkiruoaksi mihin vuodenaikaan tahansa, niin toinen pirtelö on selkeästi valoisamman sesongin herkku. Virkistävän värinen jäätelöjuoma oli tosi erilainen kuin vahva kahvipirtelö, mutta yhtä lailla herkullinen.

Ananas-kookospirtelö

Ainekset
¼ tuoretta ananasta
2 palloa Mövenpick Vanilla Dream -jäätelöä
2 dl kookoskermaa
1 dl maitoa

Kuori ja kuutioi ananas. Laita ananas, jäätelö ja kookoskerma tehosekoittimeen ja soseuta tasaiseksi pirtelöksi. Ohenna maidolla. Kaada laseihin, koristele esimerkiksi ananas- tai mangoviipaleella ja kookoshiutaleilla. Tarjoile heti.

Kolmantena ruokalajina kahden pirtelön jälkeen oli vapaavalintainen buffet. Mariannerouhetta, turkinpippuria, marjoja, suklaapalloja, kastikkeita. En tiedä, kuinka pystyimme tuohon kaikkeen, mutta laadukas jäätelö tekee ihmeitä. Kun parhaat raaka-aineet oli purkissa, kului sohvalla hetki jos toinen.

Että rakastan jäätelöä. Jäätelöbrunssi-konsepti ehdottomasti jatkoon!

-Henriikka

Ei hätää, en naura sinulle!

6
–
elämä, muoti, oma tyyli

Tiedättekö sen vaivautuneen olon, joka tulee, kun joku kävelee vastaan ja hymyilee samalla itsekseen? Sitä pelkää heti, että kulkee viilat auki, meikit levinneenä, tukki hampaan välissä tai muuten vain klovnin näköisenä. Ohitettuasi tarkistat ehkä vaatteesi ja katsot puhelimenkamerasta salaa, onko naamassasi jotain vikaa. Sadasta hymystä 99 johtuu jostain ihan muusta kuin sinusta.

Minä olen juuri se virnistelijä. En tiedä miksi, mutta kuljeskellessani kadulla nauran tosi usein yksikseni. Tulee hauskoja tai ilahduttavia juttuja mieleen ja hymisen menemään. Muistan ystävän lähettävän hermottavan viestin ja jatkan hymyn pidättelemistä. Peitän naamani huiviin, jottei kukaan huomaisi, mutta sekin tuntuu ja näyttää aika urpolta. Lisäksi silloin on vaikea suunnistaa.

Voin vain kuvitella, miten moni ihminen on pelästynyt nähdessään hykertelyni. Yksin hymyily on siitä paha, että sitä on vaikea saada loppumaan. Seurassa hymyn katkaisee usein keskustelu, mutta yksin pitää jatkaa kulkuaan hiljaisuudessa. Loputon kierre, jossa suupielet vääntyy, eikä mitään ole tehtävissä.

On toki parempi, että minut nähdään hymyilemässä kuin keskittymisilmeessäni. Apaattinen kalailme saa nimittäin vastaantulijat tuntemaan itsensä vähintään yhtä epämukavaksi.

Yksin hymyilyn määrä on kasvanut iän myötä. Jos nyt jo hihittelen ratikassa hytkyen, niin keski-ikäisenä varmaan hekotan lakkaamatta ja mummona lyön jo kättä reiteen, kun nauru raikaa.

Kohtalotovereita? Muita, joiden pää pyrkii huivin uumeniin salaa hymyilemään?

Rajatonta iloa viikkoon!

-Henriikka

takki ja housut/second hand, pipo/Samsoe & Samsoe, kengät/Vagabond, reppu/Lumi (saatu)

Revontulet eivät tule kotiisi – näe vaivaa muistojen eteen

6
–
elämä, matkustusTags: ,

Usein kuulee puhuttavan ja kerrottavan, että hienoimmat asiat elämässä tapahtuvat yllättäen, äkkiarvaamatta. Kärsivällisyys palkitaan ja odottavaa odottavat upeat ajat. Olen itse vähän eri mieltä. Elämän yllättävyyteen uskon kyllä, mutta en ainaiseen odottamiseen. Luulen parhaiden ja ikimuistettavimpien hetkien löytyvän usein elämässä silloin, kun niitä itse etsii ja niiden eteen näkee vähän vaivaa.

Muistan hyvin maaliskuisen hetken Ylläksellä, kun olimme juuri käymässä Jannen kanssa nukkumaan hostellihuoneessamme, kun yhtäkkiä puhelin piippasi. Kaveri vinkkasi, että jos kiinnostaa, niin nyt leimuaa.

Koko kroppani ja mieleni huusi, etten kyllä pysty millään nousta pehmeiden, lämpöisten lakanoiden välistä ja lähteä ulos pakkaseen. Mutta sitten oli pieni sisäinen ääni, joka vaati: nyt ylös sieltä. Kuinka monta kertaa helpompaa on saada elämäänsä valkoiset lakanat kuin kirkkaat taivaanvalot?

Sisäinen ääni voitti. Jostain tuntemattomasta syystä saimme kerättyä riittävästi motivaatiota poistuaksemme mukavuudenkehästä. Puimme päälle monta kerrosta vaatetta, otimme fatbiket alle ja pyöräilimme parin kilometrin päähän lammelle.

Kylän valaistuksen keskelle revontulia ei erottanut kunnolla, mutta päästessämme lammelle lumihankeen, edessä roihusi kunnon valot. Niin oudot, koko ajan muuttuvat ja liikkeiltään mahdottomat ennustaa. Tökötimme vieri vieressä ja katsoimme tanssivaa vihreää vanaa, joka näytti kuin paksulta pensselinvedolta. Välillä se katosi, kun taas sitten jostain ilmestyi lisää.

En ole löytänyt vielä yhtään unelmaani tai kerännyt parhaiden muistojen varastoani tuijottaen puhelintani tai tietokonettani. Niinkin voi tietysti käydä, mutta väitän, että aika harvoin. On laitettava itsensä likoon saadakseen elämästään enemmän irti.

Hienojen hetkien takana on usein kokonaisvaltaisuus – kaikki aistit, ehkä kädet, jalat, silmät, korvat ja suukin. Yhden aivosolun käyttö Instagram feediä selatessa saattaa luoda hetkellisen onnenkuplan, mutta jos se ei motivoi mihinkään, auta missään tai anna esimerkiksi lisätietoa, niin jatkuva hetken viihde on laiha lohtu.

Joku voi ehkä ajatella, että puhun nyt itseni pussiin. Juurihan kirjoitin kielteiseen sävyyn mielettömyydenhakuisesta maailmasta. Mutta en puhukaan nyt maailman korkeimman benjin hyppäämisestä, vaan ihan siitä tavallisesta elämästä. Kuinka moni on joskus herännyt siihen, että ulkona olisi ollut ihana picnic-ilma, mutta sen sijaan on möhnöttänyt kotona tuntitolkulla? Koska on vain tehnyt mieli jäädä kotiin. Tai että lähiklubilla olisi yhden suosikkibändin keikka, mutta ei jaksa, koska Netflixissä on just hyvä sarja käynnissä. Koska se oma kupla on niin mukava, niin helppo, niin mukavan ennalta-arvattava.

Tässäpä haaste: hyppää edes joka viides kerta pois omasta kuplastasi, kun mietit pitäisikö. Luulen, että huomaat pian vuoden muistettavimpien muistojen kertyvän niiden päätösten jälkeisistä hetkistä.

-Henriikka

Kesäunelmointia, Katalonian kyllästämää elämää

9
–
matkustus, ruoka ja juomaTags: ,

Täällä olen, Katalonian auringon alla, jossa olen pyörinyt keskiviikko-illasta saakka. Saavuimme tänään Gironaan, jossa kuluu viimeinen päivä ennen huomista kotiinlähtöä. Minibussimme riemukas kuljettaja Peppe lupasi heittää meidät vielä huomenna turvallisesti lentokentälle.

Eilinen lounas herätti vahvan kesäodotuksen. Pihalle katettu rento, kevyehkö lounas, pullo roseeta ja miellyttävät 20 astetta. Jälkiruoaksi särkijällä murrettavat pähkinät ja mansikoita. Ei toivoakaan, että mansikat olisivat yhtä makeita kuin heinäkuun suomalaiset, mutta kesän ensimmäiset silti. Sitä paitsi katalonialaiset tomaatit ovat niin makeita, että niitä voisi luulla mansikoiksi.

Nämä kuvat ovat Oli de Ventalló -oliiviöljytilalta, jossa vietimme koko päivän.

On erikoista, miten helposti kaikki uusi ja ihmeellinen häviävät aidolle kohtaamiselle ja yhdessäololle. Vaikka teimme itse aiolia, osallistuimme öljy tastingiin ja kiersimme tilaa oppien uutta, oli lounas itselleni kaikista arvokkain ja varmasti myös muistorikkain.

Saman pöydän ääressä oli suomalainen, tanskalainen, ruotsalainen, norjalainen, Suomessa asuva ruotsalainen, Suomessa asuva espanjalainen (kröhöm, siis katalonialainen!) ja maailmaa kiertävä itävaltalainen. Melkoinen sakki. Suomea en on ole taas puhunut moneen päivään, mutta se tuntuu aina omituiselta vain pienen hetken.

Siis kuvitelkaa niitä tulevia lämpöisiä, valoisia kesäiltapäiviä ja -iltoja! Ja aamuja, aamupäiviä, miksei öitäkin. Toukokuu on niin ihana laskeutuminen kaikkeen, yritetään muistaa nauttia.

Ja sitten kun aika on, katetaan pöydät koreaksi. Tai jotain sinne päin. Tai ainakin muutama hassu mansikka ja amppari-mehujäät.

Kesä. Jes, kesä. Jes.

-Henriikka

Retkieväät koko perheelle: paprikasydämiä piparimuotilla

11
–
outdoor, perhe, ruoka ja juoma, yhteistyöTags: , ,

Kaupallinen yhteistyö: Semper & Asennemedia

En tiedä millä onnenkantamoisella on käynyt niin, että kaikki suurperheemme jäsenet pitävät retkeilystä, mutta näin nyt kuitenkin on.

Luulen, että vanhempamme ovat tuulettaneet kerran jos toisenkin tajutessaan, että lapsena kylvetyt jyväset ovat alkaneet kantaa ja ympärille on kasvanut lauma aikuisia puunhalaajia. Lapsuuden ulkoilmaretkien kämäset muistot ovat haalenneet ja hyvät ovat jääneet jäljelle: telttakankaan kahina ja savunhaju vaatteissa muistuttaa vanhoista hyvistä ajoista. Kauas ovat kaikonneet ajat, kun havittelin eväsretkien sijasta Teneriffaa, kesiviä olkapäitä ja pikkulettejä.

Kouvolassa, pari kilometriä valtavasta ydinkeskustasta, on mieletön salapaikka. En usko, että läheskään kaikki tietävät, millainen virkistyksen kehto avautuu heti Veturi-kauppakeskuksen takana: autenttinen metsä, mutkittelevat polut, hyväkuntoinen näkötorni, vaihteleva maasto…

Halusimme tehdä porukalla pienen parin tunnin ulkoilun alueelle. Itse lupasin hoitaa eväät koko porukalle.

Yleensä perheenjäsentemme eväät poikkeavat vähän toisistaan. Yksi ei välitä juustosta, pari ei syö lihaa, yksi ottaa mieluummin voita kuin margariinia, toinen toisinpäin. Tämän lisäksi kahdella on keliakia. Koskaan ei ole tullut hankalaa, sillä kaikilla on hyvä ruokahalu eikä halua valittaa ruoasta, mutta sitä on tottunut ajansaatossa laittamaan eväsreppuun monenmoista.

Tällä kertaa tein kuitenkin toisin, sillä tein kaikille identtisen patonkilounaan. Juomavaihtoehtoja oli sentään kaksi: kuumaa mehua tai kahvia.

Eikun pahus! Unohdin, että patonkivarienttejakin oli kaksi. Halusin saada rehellisiä mielipiteitä Semperin gluteenittomista minipatongeista sekä rouheisista minipatongeista, joten otin retkelle lähtevät perheenjäsenet raadiksi. Väliin laitoin voita, juustoa, kinkkua, vihanneksia ja kaikille pienen yllätyksen: piparimuotilla leikattuja paprikasydämiä. Söpöä, yäk.

Kannattaa tsekata muita inspiroivia leipävinkkejä täältä.

Lenkkimme oli lopulta metrimäärällisesti niin lyhyt, ettemme ehkä olisi ansainnut eväitä ollenkaan. Mutta kipusimme kuitenkin näkötorniin ja löysimme kevään viimeiset jääpuikot.

Kuinka patongit kelpasivat? Erinomaisesti. Veljeltä taisi mennä ohi, että kyseessä on gluteeniton tuote. Muiltakin tuli peukkua uunissa paistettavista leivistä, vaikka itselläni on tietysti vielä laajempi kuva siitä, mitä gluteenittomat tuotteet toisinaan ovat. Vaikka leipä ei tietysti ole mitään jäätelöä, niin nämä eivät todella ole mitään muovipussissa tarjottavia känttyjä. Lisäksi patongit pysyvät hyvin kasassa, eivätkä murene käsiin. Rouheiset olivat arvatenkin mielestäni parempia, vaikka ei toisissakaan mitään vikaa ollut. Jatkoon, jatkoon.

Kevät tuli korkattua ja samalla tutustuttua lapsuudentienoon luontomahdollisuuksiin vähän paremmin. Tiedän, että moni lukija asustaa Kouvolan hoodeilla ja rohkaisenkin lähtemään ihan vaikka pienelle patikalle kyseiselle alueelle. Eikä tarvitse mitään erävaatteita, farkuissa pärjää varmasti.

Kuksa saattaa olla vähän liioittelua, jos käy kiertämässä kaksi kilometria, mutta kukapa ei kaipaisi pientä liioittelua? Mitä eheämmät eväät, sitä parempi kiekka. Minun tapauksessani mitä eheämmät eväät, sitä suositumpi sisko, tytär ja vaimo.

Kiitos seurasta, puunhalaajat.

-Henriikka

Turha odottaa tasaista arkea

kommentoi
–
elämä, opiskelu, sisustusTags:

Kokopäiväistä yrittäjyyttäni on jatkunut noin kaksi kuukautta ja viikon. Vielä ei ole kaduttanut.

Haluan vielä odottaa jonkun aikaa, ennen kuin kirjoitan enemmän kaikesta yrittäjyyteen liittyvästä. Haluan tehdä siitä laajan kirjoituksen, enkä tiedä vielä tarpeeksi. Menee ainakin muutama kuukausi ennen kuin hahmottaa, mistä esimerkiksi raha tulee, minne se menee ja mihin sitä kuuluu syöttää ja säästää. (Oho, nyt kuulosti kyllä siltä kuin olisin aivan pihalla.)

Yhden selkeän asian olen kuitenkin huomannut: arjestani on tullut melko kontrastista.

Toinen puoli on, se jota näette enemmän: osallistun tapahtumiin, matkustan, verkostoidun, retkeilen, näen ystäviä, kippistelen milloin millekin (sori, jos tulee ulos korvista ja muualta). Instagram Storiesin perusteella saattaa saada osvittaa tästä. Saatan herätä aamulla teltasta ja hilpaista iltapäivällä juoksutreenien kautta suunnistamaan. Treenien jälkeen otan vielä pikasuihkun, pyyhällän tekemään yhden haastattelun ja menen illaksi maistelemaan uutuusravintolaan uutuusviinejä uutuusihmisten kanssa. Edellisviikolla Riikassa, tällä viikolla jo Espanjassa. Kaikki näyttää tosi värikkäältä ja monipuoliselta, aavistuksen liian hektiseltä ja paljolti ihmisten ympäröimältä. Ja tämä kaikki pitää paikkansa, sillä sellaista se juuri onkin.

Sitten on se toinen puoli, ei yhtään vähemmän arvoinen. Sen näette näissä kuvissa. Kotiin päästyäni puran matkalaukkuni (jos puran), laitan pyykit pesuun, astiat pyörimään ja keitän ison pannullisen kahvia. Sitten alan käydä läpi valokuviani, vastailla sähköposteihin ja suunnitella eri asiakkaille tehtäviä töitäni. Lähetän tarjouksia, verkostoidun verkossa ja teen osaamistani tiettäväksi. Yritän siivoilla kotia, joka on liian usein liian pommi, ja viihdyn yleensä mahdollisimman pitkään meikittä ja aamutakissa. Koska aamuisin ja päivisin on usein tilaisuuksia tai palavereita (tai omaehtoisempia menoja, jotka on kiva hoitaa aiemmin päivällä), saatan tehdä töitä läppärilläni iltakymppiin saakka.

Nämä kuvat ovat maanantailta, kun Janne ja myöhemmin kylään tullut siskoni löysivät minut olohuone-keittiömme nurkasta. Ikkunoista paistoi niin kirkas aurinko, että karkasin huoneen pimeimpään nurkkaan, että kuvanmuokkaus onnistuisi. Olin juuri etsimässä sopivaa lainausta kädessäni olevasta runokirjasta – muistin erään hyvän siellä olevan.

Pidän kolikon molemmista puolista. Tarkoitus ei ollut esittää asiaa niin, että ensimmäinen on iki-iki-ihanaa ja toinen on karu todellisuus. Kontrastinen ei tarkoita, että toinen olisi toista kehnompi. Molemmat ovat totuutta ja paikoitellen kamalaa, paikoitellen suurenmoista. Onneksi kuitenkin useammin lähempänä jälkimmäistä.

Iso oivallukseni on kuitenkin ollut, että mitään staattista arkea ei tule. Olen odottanut viikosta toiseen, että asiat tasaantuvat ja että alan työskennellä toimistoaikoina. Että viikkooni muodostuu selkeitä rutiineita ja että viikonloput ovat pyhitettyä liihottelua.

Ja vasta nyt olen tajuamassa: Tästähän minä juuri halusin eroon! Olisi se kumma, jos arkeni alkaisi muistuttaa rutiininomaisempaa, jos en edes tee minkäänlaisia toimia sen eteen, että tällainen tasaisempi elämä toteutuisi. Näyttääkin siltä, että rauhoittumisen sijaan pyörät pyörivät yhä vinhammin, ja niin haluankin sen olevan.

Toimistoaikaisen arjen odottelun sijaan minun on vain laitettava ajatukseni priorisointiin: mitä tehdä tänään, mitä huomenna ja mitä tehdä ylipäänsä. Koska laittaa läppärinkansi alas jo viideltä ja milloin skipata epäolennaiset lanseerauskinkerit. Ja toisaalta taas tunnistaa ne päivät, jolloin kannattaa tykittää töitä senkin uhalla, että Gilmoren tytöille jää vähemmän aikaa.

Voi olla, että vuoden päästä haluan jotain tasaisempaa. Nyt tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että elämäntilanne ja ympäristö antavat myöten sille, että voin työskennellä omaehtoisen epätasaisesti, hilpeän kontrastisesti ja selkein syklein.

Puss och kram!
-Henriikka

Onneksi vappu on vain kerran vuodessa

3
–
elämä, juhlapyhät, juhlat, kaveritTags:

”En vietä vappua mitenkään ihmeellisesti. En oikeastaan vietä vappua lainkaan. Ei oo perinteitä. Ei ei, en mä harrasta mitään sellaisia vappujuttuja.”

Nämä ovat niin minun sanojani! En tiedä mikä kumma se on, että käyn ennen tiettyjä kansanjuhlia aina vastaavanlaisia keskusteluita. Tai siis tiedänhän minä syynkin – sillä koko ruljanssi selitetään lukion psykologian ensimmäisellä, kaikille pakollisella kurssilla. Kyse on elämänhallinnankeinoista. Kun ei ole odotuksia, ei tule pettymyksiä.

”Mä aion vaan järjestää brunssin, käydä muutamissa juhlissa, ehkä syödä pari munkkia ja juoda simaa. Jotain sellaista. Mutta en mä vappua vietä.”

Olen tosi iloinen, että vappu on taas tältä vuodelta ohi. Voimani eivät olisi enää riittäneet pidämmelle.

Siitäkin huolimatta, etten juhli vappua, sain mahdutettua pitkään viikonloppuun PING Helsinki -festivaalin, kaksi brunssia, kolmet juhlat, parit kahvit ystävän kanssa, siskon vierailun Helsingissä ja vähän vappuhulinaista kaupunkihengailua. Kaiken huipuksi vietin viime yön teltassa.

Ensi yönä aion nukkua hartaasti, hartaasti, hartaasti.

Siis kyllä, vietän vappua. Ilmeisesti joka vuosi vähän eri lailla, mutta mieluiten tuikitärkeässä seurassa, usein onnellisella hammashymyllä.

Nyt on toukokuu, juhannus on jo ensi kuussa ja jouluunkin enää hetkeä päälle puoli vuotta. Enää puuttuu mukavan rennosti istuva, viileiden iltojen bikertakki ja luotto siihen, että lämpö seuraa valoa.

-Henriikka

Eilen vielä villi lapsi, tänään oot jo aikuinen

3
–
Helsinki, juhlapyhät, juhlat, kaveritTags: , ,

Eikä pitänyt tietää
Mitä huomenna
Mitä ylihuomenna

Kun kadut oli meidän
Minä olin pennitön rahamies



Halusin olla vapaa
Mutta en halunnut yksin olla

Ei se ole se huimaus
Jota tunsit leijaillessasi
Kaupungin halki
Vappuaattona huusit:
Uusi sukupolvi tulee!

Eikä ne sanat jotka
Takertuivat kurkkuun
Kun roikuit ihmisissä ja
Haaveissa niin kuin
Juoppo pullossa

Sillä ihmisillä on tapana kadota ilmaan
Sillä ihmisillä on tapana kadota ilmaan

Eilen vielä villi lapsi
Tänään oot jo aikuinen
Ja se sumuinen yö siinä välissä
Oli nuoruus 

Olavi Uusivirta, Nuoruus

Kaikille onnellista, onnellista, onnellista vappua!

-Henriikka

Pieniä vappupaineita

kommentoi
–
juhlapyhät, oma tyyliTags:

Huomenna on vappuaatto, vuoden värikkäin päivä. En ole muistanut koko vappuhässäkkää kunnolla kuin vasta tänään. Jostain syystä vaakatasoon syöksyvät räntä-vesi-lumi-jääpuikot eivät herättele sellaista kirkkaankeltaisen kevään riemua.

Olimme ajatelleet ensin mennä viettämään perhevappua. Yhtäkkiä ystävien vappujuhlien kutsuja alkoi kuitenkin tipahdella, ja kutsutekstien verbaalinen ja visuaalinen houkuttelu takasi sen, että pysymme Helsingissä. Huomenna olisi parit kinkerit kierrettävänä ja maanantaina vielä ystävien vappuvastaanotto. Sen lisäksi olemme kutsuneet ystäviä huomenna jäätelöbrunssille.

Mieleen meinaa koko ajan hiipiä sellainen pieni paine, että nyt on oltava törkeen siistii, uskomattoman kivaa, paras vappu koskaan. Serpentiiniä trööt trööt ja ilmapalloja talo täyteen.

Ja sitten taas pysähdyn ja mietin, että nyt järki päähän. Tekisi mieli lyödä itseään. Naamaan. Tuolilla. Sillä eihän juhlapäivistä tarvitse missään maailman tapauksessa ottaa paineita! Olkoon vaikka susisurkeaa, niin ei se etukäteen miettimällä ainakaan nosta arvosanaansa.

Voisin turhan mutinan sijasta keskittyä vaikka valitsemaan huomisen, vappunenättömän, juhla-asuni. Tai siivoamaan. Tai ehkä kuitenkin valitsemaan sen asun.

-Henriikka

takki/kaverilta lainassa (Tretorn X Partioaitta), farkut/Marks & Spencer, kengät/second hand

Kauniisti katettu nyyttäri-illallinen

2
–
astiat, design, kaverit, ruoka ja juoma, yhteistyöTags: , ,

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Nyyttärit on yksi parhaista ruoka-asioista!

Nyyttärit-sana herättää helposti mielikuvan sellaisista ryöhnäisistä, vähän suttuisista pidoista vanhan piknik-liinan päällä istuen. Pari eriparisipsipussia, lämmennyt dippi, suolakeksejä ja rasia pesemättömiä viinirypäleitä. Kaikkea syödään kertakäyttöastioista, tietenkin.

Pidän yllä kuvatuista nyyttäreistä yhtä lailla, mutta helposti unohtuu, että nyyttikestit voivat olla myös jotain ihan muuta: kauniisti katettu tapaaminen, jonne kaikki tuovat ruokaa mukanaan. Mikään ei estä sopimasta menua etukäteen!

Me sovimme ystävien kanssa pääsiäispyhien jälkeen, että näemme ajan kanssa kotonamme nyyttärien merkeissä. Ei lammasta, pashaa tai loppuunsuoritettavia mignoneita, vaan jotain pääsiäisestä palauttavaa.

Me teimme Jannen kanssa hapanjuurinäkkileipää ja hankimme viiniä ja mandariineja, Sauli ja Susanna toivat salaatin ja Tuomas saapui kylään mukanaan viimeistelyä vaille oleva, valtava keittokattilallinen.

Siinä olikin jo kokonainen ateria, eikä kenenkään tarvinnut huolehtia yksin tarjoiluista.

Olin hymyssä suin koko monen tunnin ruokahetken ajan. Oli vapauttavaa nähdä ihmisiä, jotka tuntevat hyvin ja jotka tuntee hyvin. Ja tietää, ettei kukaan loukkaannu, vaikka kauniista kattauksesta huolimatta unohtaisikin levittää servetin syliinsä ennen kuin nostaa lusikan suuhun.

Kattaukseen olin sekoitellut Arabian Usva-sarjaa valkoisen 24-sarjan astioiden kanssa. Vaaleansiniset Usvat ovat 24h-sarjan mallisia myös, joten näiden sekoittelu on mutkatonta. Koska niin isoja kuin pieniäkin lautasia oli vain kolme kumpaakin väriä, niin laitoin värejä vähän sekaisin: toisille ison sinisen ja pienen valkoisen, toisille toisinpäin.

Tällainen sekoittelu näytti muutenkin vähän huolettomammalta, mikä on lähes aina hyvä.

Jälkkäriksi olin leiponut samana aamuna Brita-tortun pohjan, jonka kokosin pikavauhdilla ystävien haudutellessa kasviskeittoa vatsoissaan.

Kermaa ja rahkaa sekaisin, minkä lisäksi heittelin kerrosten väliin passionhedelmää, pensasmustikoita ja karhunvatukoita. Kakusta tulee kyllä helposti näyttävän näköinen simppelinäkin, jos se on rakennettu korkeaksi.

Kuvitella, että söimme viidestään kahvin kanssa koko ison kakun! Epäilen Tuomaksen salakuljettaneen vaimolleen palan rastapallossaan.

Ja hei, jos kuvien astiat houkuttaa ja vaikutat pääkaupunkiseudulla, niin eilen avattiin Espalle Arabian uusi liike! Myymälässä on avajaistarjouksia ja huomenna myymälässä leivotaan pullaa ja jaetaan ilmapallojakin.

Olin eilen aamulla liikkeen avajaisissa ja osa huomasikin varmasti Instagram stooreista, että menin vähän sekaisin paikan somistuksesta. Niin lämminhenkinen, mutta samalla näyttävä paikka ja esillä on koko Arabian tuotanto.

Mutta ystävistä puheenollen, seuraavan brunssin järjestämmekin täällä meillä jo sunnuntaina – nyyttärimeiningillä, tietysti. 

-Henriikka

Kun kamera ei rakasta (osa 8)

14
–
huumoriTags: ,

Näyttääkö kukaan hyvältä keskittyessään? Emma Watson varmaan, mahdollisesti Scartlett ja Keira. Tuskin kukaan muu. Itse olen keskittyessäni rumimmillani. Suu on auki, silmät toljottavat ja leuka on veltosti alas valunut poimuttaen sen kolmelletoista toinen toistaan kauniimmalle kerrokselle.

Vien teidät nyt kuvateksteillä koristellulle, silmiä hivelevälle matkalle läpi viime kuukausien onnistuneimpien otosten…

”Opettaja, opettaja, minä tiedän!”

”Oota vähä, ku mulla on levitaatiotemput käynnissä”

”Elää saa niin riemullisen hetken, se ken tekee reippaan rekiretken…”

”Jälkipuberteetin jalkakasvukipuja”

”Aika kaivautua talviunilta kohti kevättä”

”Testaa tätä mun kieltä. Se on niin ihanan pehmoinen.”

”Käynks mä usein täällä?”

Valokuvakierros on päättynyt. Toivottavasti viihdyitte.

Osallistun huomenna PING Helsinki -tapahtumaan ja tapaan siellä mitä luultavimmin hirveän kasan uusia ihmisiä. Saattaa olla virhe julkaista tämä kirjoitus nyt: ”Joo, mulla on sellainen blogi. Aamukahvilla! Käypä katsomassa.”

-Henriikka

Ps. Aiemmin julkaistut ”Kun kamera ei rakasta”-kirjoitukset: osa 1, osa 2, osa 3, osa 4, osa 5, osa 6, osa 7

Tunnetko Sibeliuksen suosikkipaikan?

10
–
Helsinki, ravintolat, ruoka ja juoma, taide, yhteistyöTags:

Kaupallinen yhteistyö: Ravintola Kappeli

Kun lähtee ulkomaille, ympäristöä tulee tarkkailtua ylitarkasti. On ihana huomata arkkitehtuuriset yksityiskohdat, kaupunkilaisten vaatetuksen ominaispiirteet, torilla kerjäävät pulut ja korttia pelaavat herrasmiehet. Myös jokaiseen ravintolaan ja kahvilaan tulee kiinnitettyä ihan eri tavalla huomiota, ehkä kurkattua jopa sisään.

Sitten on huvittavaa ymmärtää, ettei omien kotikulmien ravintolatarjonnasta tiedä puoltakaan. Vaikka kuinka väittää itseään ympäristöön muuntuvaksi ja uudistumiskykyiseksi, tulee helposti varattua pöytä tutusta paikasta tai lounastettua hyväksi todetussa miljöössä. Sen lisäksi uutuuspaikoista lukee ja kuulee, mutta ne aina-täällä-olleet ravintolat ja kuppilat jäävät helposti varjoon.

Yksi sellainen on Ravintola Kappeli. Tietysti se tönöttää Esplanadin puistossa tutulla paikallaan, tietysti se pysyykin siinä iäti. Arvokas, tänä vuonna 150 vuotta täyttävä ravintolavanhus seisoo jylhänä ja heijastaa aurinkoa lasi-ikkunoistaan, toimii tapaamispaikkana niin kuin Stockan kello. Mutta mikä on sen historia, mitä on lasi-ikkunoiden sisällä?

Kävin tässä kuussa Kappelissa ensimmäistä kertaa ja otin Jannen mukaani. En ollut koskaan kävellyt edes ovista sisälle. En oikein tiedä miksi, se ei ollut vain koskaan ollut mielessä, kun mietin ravintolavaihtoehtoja.

Arvatkaa, millä minut houkuteltiin kokeilemaan ravintolaa? Tarinoilla, taiteella ja kirjallisuudella. Kolme asiaa, joista tipahdan helposti polvilleni.

Kappelissa taiteilijatoverit naljailivat Jean Sibeliukselle. Kappelissa tarjoiltiin maan ensimmäiset kylmät oluet. Ja mikä on melkeinpä kaikkein hienointa: Kappelissa kirjailija L. Onerva kohahdutti asioimalla ilman kavaljeeria. Tuohon aikaan se oli nimittäin naiselta ennenkuulumatonta.

On aivan eri asia istua paikassa tietäen sen historiaa kuin mennä tietämättömänä nauttimaan ruoasta ilman taustakertomusta. Ja Kappelilla on varmasti mielenkiintoisimpia ravintolahistorioita koko Helsingissä.

Ravintola Kappeli avattiin 4.6.1867. 1950-luvun vaikuttajat tulivat joka kesä nauttimaan ravintolaan kauden ensimmäiset uudet perunat. 1980-luvulla Kappeliin jonotettiin kaukaa Havis Amandan patsaan takaa saakka, sillä kaikki halusivat päästä Kappelin klubille kuulemaan Bullworkersia.

Kappelissa viihtyi seurueineen niin nuori säveltäjä Jean Sibelius kuin kirjailijat Eino Leino ja Juhani Aho sekä taiteilija Akseli Gallen-Kallela. Leinon ja Sibeliuksen kantapöydät sijaitsevat yhä ravintolan länsisiivessä, mutta me istahdimme ihan tavalliseen pöytään.

Aloitimme suositelluilla kuohuvilla, eksklusiivisesti paikassa tarjottavalla Kappelin Kreivittärellä, jota seurasi mukava pitkä illallinen.

Ravintolan ruokalistalta löytyvät myös Eino Leinon, Jean Sibeliuksen, sekä L. Onervan nimikkomenut. Olisin tietysti halunnut kokeilla menua Onervan kunniaksi, mutta valitettavasti sen jälkkärinä oli gluteenillista kakkua. Herkkuruokaa löytyi joka tapauksessa.

Kaikkein eniten Kappelin illallisemme aikana kiinnitin kuitenkin huomiota ympärillä olevaan taiteeseen. Pyysin tarjoilijalta paperisen historiikin, josta löytyi myös kaikki taideteokset sijainteineen ja tarkempine tietoineen. Janne haahuili milloin missäkin rakennuksen osassa tallentamassa taidetta muistikortille.

Ravintolan seinillä kiertelee boordi, jossa näkyy kaupunkilaisten siluetteja. Se on kunnianosoitus taiteilija Gunnar Berndtsonin 1870-luvun Yleisösiluetti-maalaukselle. Taiteilija ikuisti maalaukseen aikalaisiaan: lierihattuiset herrat, daamit ja päivänvarjot…

Kappelin taidetta saa välillä etsiä. Toiset maalaukset löytyvät keittiöstä, toiset kellarista, toiset yleisistä tiloista. Erityislaatuista onkin, että lähes kaikki taide on tehty suoraan seiniin. Tämän vuoksi teoksia ei tietenkään ole siirretty, vaan ne on vain nykypäivänä suojattu laseilla alkuperäisissä paikoissaan. Jopa keittiöstä löytyy omat taideteoksensa.

Kuvataide tuli olennaiseksi osaksi Kappelia ravintoloitsija Wetterhoffin aikana 1877–1879. Wetterhoff tarjosi talvisaikaan sunnuntaiaamiaisia taiteilijaystävilleen ja kiitokseksi nämä koristivat ravintolan seiniä töillään. Esimerkiksi Albert Edelfelt maalasi pyöreään seinämedaljonkiin oluen keksijä Gambrinuksen kuvan. Birger Kaipiaisen keramiikkatyö Tanssivia pareja ja Hjalmar Munsterhjelmin Merimaisema kuuluvat myös Kappelin taideteoksiin.

Tämä on minusta ihan mieletön tarina! Kenelle minä voisin tarjota sunnuntai-aamiaisia, että he palkitsisivat minut taiteella?

Ruoka oli hyvää, hinta-laatusuhteeltaan passelia, ja erityisruokavaliot oli huomioitu hyvin. Aurinko laski myöhemmin illalla merten taakse ja kattokruunut jäivät valaisemaan tilaa. Osa vieraista olivat selkeästi bisnesväkeä, osa juhlimassa, osa viettämässä rennosti iltaa arkivaatteissaan.

Saimme jälkiruokaa ennen yhtäkkiä idean kutsua meille sattumalta samana iltana yöksi tulevan äitini alkuyön kahveille ravintolaan. Niinpä kolmas tuoli raahattiin illallispöytäämme ja päätimme historian ja taiteen täyteisen illan kolmisin nauraen ja keskustellen syvällisiä (aiheet vaihtelivat maailman tulevasta tuhosta uusiin kevätkenkähankintoihin).

Mistäs sitä tietää, jos vanhemmalla iällä ryhdyn merkittäväksi taiteilijaksi ja toisen 150 vuoden päästä Kappelista löytyy pöytä:

H.Simojoki istui tässä pöydässä miehensä ja äitinsä kanssa hörppien mustaa kahvia ja maistellen kaikki menun jälkiruoat.

Pöytä on varmasti kuukausien päähän varattu.

-Henriikka

Ps. Arvatkaa mistä Kappeli-nimi tulee? Kysyimme sitä itsekin tarjoilijalta. Sokerileipuri Johan Daniel Jerngren rakensi vuonna 1840 Esplanadille puisen leivoksien ja limonadin myyntikojun. Koska koju muistutti ulkoasultaan kirkkoa tai kappelia, sitä alettiin kutsua Kappeliksi.

”Tunnistat mut irtokarkkipussista”

12
–
elämä, elokuvat, oma tyyliTags:

Jos olisin Tinderissä, niin tämä ensimmäinen kuva voisi olla profiilikuvani. Kertoo minusta kaiken olennaisen. Käsi määrätietoisesti karkkipusissa ja turbaani visusti päässä liian likaisten hiusten vuoksi – jälkimmäistä ei onneksi pelkkä kuva kerro.

Vietimme eilen spontaania leffailtaa. Tajusin yhtäkkiä minulla olevan pari leffa- ja herkkulippua käyttämättä ja ehdotin Jannelle Kaunotarta ja Hirviötä.

Kun talsimme yhdessä karkkikaupan kautta Tennispalatsiin, Janne tuntui kävelevän minua muutaman metrin taaempana. Nauroi, että olen melkoisen pulsun näköinen.

Ota tai jätä, sanoin. I feel great!

Valehtelin vähän kirjoittaessani, että ensimmäinen kuva kertoo kaiken olennaisen, sillä jotain oli auttamattomasti pielessä: en ollut koskaan, ainakaan yläasteen jälkeen, ottanut noin pientä karkkipussia. Hintaa oli vain 4,85 euroa! En ehtinyt kiireessä lapata kuin pari hassua lepakkoa, Susu-palaa, vadelmatoukkaa ja sokeroitua vesimelonipalaa.

Kaunotar ja Hirviö oli tosi hyvä. Ei niin hyvä, että olisin haukkonut henkeäni tai uppoutunut tarinan vietäväksi täysin, mutta tosi hyvä kuitenkin. Visuaalinen maailma on upea, kaikki näyttelijät hyviä ellei erinomaisia ja taikamaailma saatu kuvattua totuudenmukaisesti. Itkin erityisesti isä-kohtauksille.

Elokuvissa käyminen on ihanaa. Napata turvallinen takarivin paikka, uppoutua penkkiin, itkeä vuolaasti ja nauraa höröttää. Olla hetki yksi yhdessä reagoiva yhteisö tuntemattomien ihmisten kanssa.

Tämän hetkisestä ohjelmistosta haluaisin nähdä ainakin A United Kingdom, Frantz, Hidden Figures, Jacques – elämä merellä, Joka toinen pari, Saattokeikka, Moonlight, The Salesman, Three Generations ja your name.

Lisäksi eilen ruudulla pyöri King Arthur – Ledeng of the Sword -elokuvan traileri ja pakko nähdä sekin, kunhan se saapuu valkokankaille. Oho! Tarvitaan näköjään monta spontaania iltaa.

Jos minulla olisi Tinder-treffit, voisin rintapieli-auringonkukan sijasta kertoa tuntomerkiksi:

”Tunnistat minut irtokarkkipussista.”

Voisin sitten tarjota ensikohtaamisella vaikka vaaleanpunaisen ufon. Tai siis voisin, jos haluaisin jakaa karkeistani. Ehkä hyvä, etten ole Tinderissä.

-Henriikka

takki/Minimum, turbaani/KN Collection, college/second hand, kengät/Vagabond, karkit/Makuuni (ha ha ha)

Milloin mielettömyydestä tuli ainoa motiivi?

59
–
elämä, oma tyyli

Tuntuu, että nykypäivänä perussuoritus ei riitä enää mihinkään. Mikään ei riitä enää mihinkään.

Harjoittelen maratonille, joka on kesäkuun alussa. En ole todellakaan varma pääsenkö maaliin, mutta yritän. Ystäväni kysyi aikatavoitetta. Kerroin, että haluaisin päästä hymyssä suin maaliviivan yli ja varmaan realistinen aika voisi olla jotain 5–6 tunnin väliltä.

Alkoi sanallinen rummutus: ”Hei kamoon! Sähän oot treenannut paljon ja oot urheilullinen valmiiksi. Kyllähän nyt vähintään 4,5 tuntia.” Kerroin, etten edes haluaisi olla maalissa kaikkeni antaneena. Haluaisin mieluummin rennon suorituksen ja tunteen, että haluan juosta jatkossakin. Hän ei voinut käsittää ajatustani vaan jatkoi aikatavoitteeseen tsemppaamista.

Ikään kuin 42,2 kilometrin juoksu ei olisi mieletön suoritus, olisi juoksutahti mikä tahansa. Ja ikään kuin silläkään olisi väliä, onko se mieletöntä. Miksi ”mieletön suoritus” olisi paras motiivi?

Kävimme marraskuussa ystäväni kanssa ensimmäistä kertaa telttailemassa pakkasessa. Olimme Repovedellä kaksi päivää ja yhden yön. Olin valtavan onnellinen ja ylpeä, että menimme ja koimme. Käytin sosiaalisessa mediassa retkestämme ohimennen, kevyesti sanaparia ”talvivaellus”. Eräs seuraaja, ulkoilmaelämää reilusti kokenut heitti huvittuneen kommentin: ”Aikamoinen VAELLUS teillä. Yksi yö..”

Mietin, miten vain yhden sanan käyttäminen aiheutti niin suuren tunteen? Olisiko teltassa pitänyt viettää pakkasilla samantien viikkokausia, että olisin edes uskaltanut mainita aiheesta ylpeästi? Mieletöntä suoritusta kaivattiin, jälleen kerran.

Työelämässä pitää vääntää sata lasissa – liidaa, clousaa, koordinoida. Pitää tuhansia lankoja käsissä ja juosta se alle neljän tunnin maraton lomalla. Ei ei ei, kun Ironman-triathlon! Siinä sivussa pitää ajaa eteenpäin mielipidettä, että nimeksi vaihdettaisiin Ironhuman. Tasa-arvoa, ihmiset!

Kun ystävät ovat kylässä, pöydän keskellä on oltava 8-kerroksinen raakakakku, itsetehty. Suolaiset tarjoillaan annoksittain pöytiin. ”Etkös voisi rinnalle tehdä edes jotain pientä cocktail-palaa?”, kysyi ystäväni joskus, kun kerroin tarjoavani synttäreillä vain tilattua kakkua ja skumppaa.

Matkalle lähtiessä on etsittävä asumaton saari, nouseva tähtikohde tai paikka, jonne on oikeasti laitonta mennä, mutta mistä saatava Instagram-kuva on sakkouhan arvoinen. ”Ai te meinaatte yöpyä hostellissa, vaikka sohvasurffauskin on keksitty?”

Pidän kohtuullisesta elämästä. Pidän siitä, että voin itse päättää, mikä on minulle riittävä tai riittämätön haaste. Pidän siitä, että ympärillä ihmiset arvostavat tätä ja minä voin oppia arvostamaan heidän päätöksiään. Mieletön suoritus on yksi motiiveista, ei onneksi se ainoa, eikä läheskään aina paras.

”Rakastan pitkospuilla vieretysten käveleviä tuulipukumiehiä ja -naisia. Rakastan tunturissa perätysten hiihtäviä reppuselkämiehiä ja -naisia. Rakastan kumaraisia vanhuksia, jotka taluttavat toinen toisensa postilaatikolle ja maitokauppaan, niin kuin ovat taluttaneet halki elämän.” (Taivaslaulu – Pauliina Rauhala)

Minulla on opittavaa yhtä lailla, luultavasti paljon enemmän kuin monella. Rauhallista, onnellista sunnuntaita kaikille.

-Henriikka

Kuvat: Joonas Linkola

Suomen juhannus tiivistettynä 11 kuvaan

15
–
mökki, perheTags: ,

Naurattaa niin paljon nämä kuvat. Pidimme pääsiäisenä mökkitalkoita. Piti olla aurinkoa ja ihanan keväinen ilma. Olisimme vähän grillailleet, laittaneet illalla saunan päälle.

Mitä todellisuudessa kävi? Taivaalta tuli lumikuuroja vartin välein. Haravoin siskoni kanssa tuntikausia, mutta emme juuri päässeet nauttimaan työmme tuloksista, sillä puhdistamamme maa peittyi valkoiseksi.

Mattojen puistelulle pieni pakkanen oli tietysti hyödyksi – tosin bakteerit olivat varmaan jo kuolleet ja matot raikastuneet, kun viettivät koko talven lämmittämättömässä mökissä.

  Suomi on kyllä niin rakas ja huvittava. Tehdä nyt mökkitalkoita lämpökerrasto ja villapaita päällä! Näistä kuvista tulee kuitenkin niin hyvä mieli. Viimeisessä isoveljeni mökyttää minua hyväntahtoisesti ja toiseksi viimeisessä on taas lempimökkipuuhani: lyhyen halonhakkuun tulokset.

Mökki pääsi talviteloiltaan ja jäi odottamaan vapputalkoita ja lämpimiä säitä. Elokuussa katan pihalle pitkän pöydän ja kutsun ystävät kylään. Jos kirjoitan sen näin vakaasti nyt, niin ehkä saan sen oikeasti toteutettua.

Edessä taitaa muuten olla melko reilukin mökkiremontti. Aiomme laittaa isovanhempien vanhan mökin uudistukseen. Kiinnostaisiko tällaisen muutosprojektin seuraaminen teitä?

-Henriikka

Hyvää huomenta ja aamiaista kaikille!

5
–
Helsinki, kahvilla, ruoka ja juoma, yhteistyöTags:

kaupallinen yhteistyö: Scandic Hotels & Asennemedia

Aloitimme eilen aamumme poikkeuksellisen koreasti: aamiaista ei kattanutkaan pöydän ääreen tuttuun tapaan Janne, vaan suuntasimme yhdessä Töölöön, Scandic Park Helsinkiin, valmiin aamupalan ääreen. Nykyään yhteiset, kymppiin kestävät arkiaamut ovat todella kortilla, ja siksi aamu tuntuikin tärkeältä jo ilman aamiaishuumaa.

Scandic on uudistanut aamiaiskonseptiaan, minkä takia olimme kokeilemassa juuri heidän aamiaisantiaan. Uudistuksen ”juttu” on aamiastarjontaan lisätty aamiaispiste, joka sisältää runsaan valikoiman erilaisia ruoka-aineallergioita ja erityisruokavalioita tukevia tuotteita. Sain olla keliaakikko-esimerkkinä edustamassa gluteenittomia. Toisaalta emme kumpikaan syö lihaa ja tunnemme vegaaniuden varsin hyvin, joten pyrimme katsomaan asiaa myös kasvisruokavalionäkökulmasta.

Aamiaistilan ja -miljöön yleistuntu oli mukava. Pöydät olivat siistejä, aurinko paistoi valkoisten verhojen läpi tilaan tehden aurinkoraitoja ja ruoka oli värikästä. Toisin kuin kaikissa hotelleissa, paikkaan teki mieli jäädä. Suurin osa ympärillä istuvista oli kansainvälisiä vieraita, ehkä business, ehkä pleasure. Perheitä, pukunaisia ja -miehiä, puvuttomia naisia ja miehiä… Joillain oli selkeästi kiire ja häsä, meillä ei.

Valitsimme aurinkoisen pöydän ikkunan vierestä ja suuntasimme nälkäiset haukankatseemme notkuviin pötiin. Kun on tottunut syömään päivän ekan aterian jo seitsemältä, saattaa yhdeksältä syömättömänä alkaa kuivua henkisesti ja fyysisesti kokoon. Onneksi ruoka ei ollut ihan heti loppumassa.

Yllä olevassa kuvassa on uudistuksen ydin, aamiaispiste. Piste on erillään muista noutopöydistä, mikä helpottaa myös keliaakikoille merkityksellisen kontaminaatioriskin todennäköisyyttä. Joskus tuntuu, että vaikka valikoimaa olisi kuinka hirveästi, mutta ruoka on avoimesti kaiken gluteenihuuruisen keskellä, ei niistä juuri ole iloa.

Aamiaispiste sisältää:

– gluteenittomia kuituhiutaleita, mysliä ja pikakaurapuuroa
– gluteenitonta tummaa ja vaaleaa leipää, sämpylöitä, karjalanpiirakoita, näkkileipää, keksejä, vohveleita ja luomuriisikakkuja
– maidottomia kaura- ja soijajuomia sekä kaura- ja soijajogurttia
– laktoositonta maitoa, jogurttia, voita ja juustoa
– vegaanisia seitanleikkeitä, levitteitä, hummusta ja vegaanijuustoa

En ole koskaan kokenut Suomen hotelliaamiaisilla jääväni nälkäiseksi, mutta kieltämättä gluteenittomuuden kanssa on saanut tehdä itsestään välillä aikamoisen numeron. ”Hei oliskos teillä gluteenitonta leipää… hei oliskos teillä vielä jotain makeaa.. mites toi purkissa oleva asia, onko se vehnärouhetta tai pellavansiementä… olisko mahdollista saada erillistä voita, kun tuo nykyinen näyttäisi olevan jo yltä päältä leivänmuruissa…?”

Toisaalta taas joskus olen nähnyt, kun perusruokavaliota noudattava on vahingossa ajautunut allergisille ja erityisruokavalioisille tarkoitettujen tuotteiden lähelle ja miltei saanut karttakepistä sormilleen: ”nämä tuotteet on tarkoitettu vain niitä tarvitseville!” Scandicin uuden aamiaispisteen yhteydessä viestittiin aika kivasti, että vaikka tuotteet on tarkoitettu ensisijaisesti niitä tarvitseville, voi niistä vapaasti nauttia ihan kuka tahansa.

Söimme rauhassa yhdessä, kävimme läpi tulevia viikkoja ja pelleilimme vähän, niin kuin tapana on. Oikein hyvä aloitus viikonpäivistä parhaalle.

Millainen aamiainen oli kokonaisuudessaan? Runsas, monipuolinen ja maukas. Kokonaisuus on melko perinteinen aamiasbuffet, sellainen kuin hyvästä hotellista saattoi odottaa. Jos en ole ennenkään kokenut jääväni gluteenittomana nälkäiseksi, niin täällä vielä vähemmän. Erityispiste suklaa-cookielle! Usein aamiasbuffettien gluteenittomat jälkkärit ovat vähän liioitellen sanottuna muovipussiin pakattuja kuivia pullia tai mauttomia, hajuttomia keksejä. Tuo postauksen toisessa kuvassa oleva cookie oli huippu!

Jos lisäisin vielä jotain itse, niin kokonaisvalikoiman vihreää osastoa: mehushotteja, smoothieta, hedelmäsalaattia ehkäpä?

Kasvisruokavalioiselle ei ollut mitään ongelmaa ja ainakin omaan silmään vegaanitarjontakin ylitti ainakin keskimääräisen tarjonnan heittämällä. Heidän puolestaan en kuitenkaan uskalla vetää liian tiukkoja mielipiteitä, sillä itselläni oli kuitenkin neljää eri juustoa ja jugurttitiskin antimet lautasellani.

Hauska aloitus aamiaiselle ja aamiaispisteen kokeilulle oli, kun olimme juuri tulleet ja aloin leikata pisteellä olevaa siemenleipää. Janne totesi:

”Näyttää tosi hyvältä, mutta toi ei varmaan kyllä oo sulle.”

Vaan kyllä se oli. Sitä on niin tottunut kaiken maailman paperimassaleipään, että välillä unohtaa miten hyviä vaihtoehtoja nykyisin on tarjolla ja valmistettavissa.

Usein hyvän ruoan edelle ajaa vielä hyvä seura. Olipa ihana syödä yhdessä.

-Henriikka

Ps. Sattumalta olin pari viikkoa sitten Kööpenhaminassakin pari yötä Scandicissa. Hyvin toimi sielläkin gluteenittomuus, vaikka Suomi on tietenkin meidän kohtelun luvattu maa.

Huhtikuun kahdeskymmenes 2017

6
–
elämä, matkustusTags: ,

Terveisiä Riikasta, kauniista hotellista, jonka mustia seinäkoristeita en kuitenkaan ikimaailmassa haluaisi omaan kotiini. Pesin juuri hampaat ja meikit. Olo on levollinen, vaikka jostain kaukaa kuuluukin poliisiauton sireeni.

Olin jo käymässä äsken nukkumaan, kun luin Idan päiväkirjakirjoituksen. Se oli niin lämmin, että halusin tehdä saman. Googlasin, miten tietokoneella pystyy ottamaan kuvia (kuvitelkaa, etten ollut koskaan ottanut PhotoBooth-kuvaa läppärilläni, jonka sain huhtikuussa 2015), ja tämä kuva oli ensimmäinen. Hämmennyin, kun kuva otettiinkin niin nopeasti: 3–2–1 ja painoin pään polviini hämmennyksissäni. Otin tämän jälkeen monta viisi (17!) muutakin, mutta ne olivat teennäisen poseerattuja. Sykkyräsaaret ja pallonuttura kuvastavat ainakin minua.

Lensin Riikaan ruokamatkalle. Suomesta on tulossa kai neljä muutakin, mutta he liittyvät seuraani vasta huomenna. Saavuin itse täksi illaksi ja olin äsken yhdellä elämäni yllätyksellisimmällä illallisella.

Olin sopinut yhteyshenkilön kautta tapaavani tuntemattoman seurueeni seitsemältä ravintolassa. Odotin isoa toimittajaporukkaa, kunnes totuus valkeni: puolisen tuntia myöhässä tapaamisajasta seurakseni asteli muuan toimittaja miehensä kanssa. Molemmilla oli ikää noin 50 vuotta enemmän kuin minulla, elämänkokemusta varmaan sitäkin enemmän.

Alkuhämmennyksestä toivuttuani (kesto noin 3 sekuntia), oli yksi hauskimmista illoista ikinä. Pariskunta oli nähyt ja kokenut paljon. Heillä oli niin paljon tarinoita, että minulla olisi pitänyt olla nauhuri koko ajan päällä. Toimittajanainen oli alunperin New Yorkista, mutta ollut jo 45 vuotta naimisissa italialaismiehen kanssa. Juttelimme matkustuksesta, työstä, ruoasta, Trumpista, politiikasta ja perheestä. Kuvasimme yhteisvoimin kaikki annokset ja hihittelin, kun seurueemme näytti mitä luultavimmin lapsenlapselta isovanhempiensa kanssa.

Äsken kävelimme yhdessä hotellille. Iän muisti vasta kunnolla, kun nousimme pöydästä. Kävelytahtini olisi ollut noin 8-kertainen.

Toisaalta, vajaa kilometrin matkaa kävellessä mietin, miksi aina kuljen niin valtavan kovaa vauhtia. Mihin minulla on aina niin hirveä kiire?

-Henriikka

Yksin viikonloppulomalla Tampereella

34
–
matkustus, yhteistyöTags: ,

Kaupallinen yhteistyö: Työ- ja elinkeinoministeriö, Lomahaaste

Olin viime kesäkuussa yksin lomalla Tampereella. En tiedä kuinka moni muistaa pientä irtiottoani, mutta kahden yön mittaisen reissun ajan tamppasin Tamperetta huolella haltuun.

Tuo pikkuloma viime kesältä on jäänyt erityisesti mieleeni. Olin kirjoittanut Onnibussista menomatkalla seuraavasti:

2.6.2016, Onnibussi HKI-TRE

Täällä on taas yksi seikkailu alkamassa. En tiedä miksi, mutta tämä tuntuu ihan spesiaalitärkeältä. Ja jännittävältä. Olen ihan yksin ja mun ei ole missään vaiheessa tarkoituskaan tavata ketään.

En osannut reissun jälkeen sanoittaa omien ajatusten kanssa vietetyn paripäiväisen jälkeen ajatuksiani lomasta. Nyt talven jälkeen olenkin odottanut, milloin sää näyttäisi edes lieviä kesän merkkejä, niin pääsisin jakamaan toiveikkaita kuvia aurinkosäästä ja toivottavasti antamaan inspiraatiota tulevaan kesään.

En tiedä mistä olin alunperin saanut idean lähteä lomalle parin tunnin matkan päähän, jo entuudestaan melko tuttuun kaupunkiin. Jannehan on Kangasalta, Tampereen vierestä kotoisin ja käynyt Tampereella lukionkin. Käymme Tampereella monta kertaa vuodessa ja tunsin kaupungin melko hyvin.

Ensimmäinen syy oli se, että olin halunnut lomailla nimenomaan Suomessa. Tutustua paremmin kohteisiin kotimaassa ja löytää lähialueista uutta ja hienoa. Toinen syy oli luultavasti se, että olin aina kävellyt Tampereella jonkun muun perässä. Halusin tutustua kaupunkiin ihan itse, löytäen ne omat suosikkipaikat.

3.6. Sitko Pizza Bar, Tampere

Mahtava päivä. Heräsin klo 06:30 ja lähdin lenkille. Edelleen jäi epäselväksi onko erikseet jotkut Pyynikin portaat, Tahdon portaat ja Pispalan Portaat. Mutta minä löysin ne Pispalan. Pieni lenkki venyi puolitoistatuntiseksi, kun yhtäkkiä löysin itseni harjulta ja piti löytää vielä kotiin. Kodilla tarkoitan toki Omenahotellia.

Tilasin gluteenittoman kylmäsavulohipitsan. Päätin, etten katso puhelinta koko ruokailutilanteen aikana.

Tampereella olisi yhtäkkiä riittänyt nähtävää vaikka monen viikon ajaksi. Olin kysellyt Snapchatissa seuraajien vinkkejä kaupungin parhaista paikoista ja saanutkin mielettömän läjän varteenottettavia ideoita. Olin päättänyt suunnistaa pelkästään suositusten avulla, ilman lisägooglettelua.

Kävin Kauppahallissa ostamassa vihanneksia ja palan juustokakkua. Nautin lounasta 4 vuodenaikaa -ravintolassa, jota oli kehuttu Sushibar Umamin rinnalla. Piipahdin Radiokirppiksellä ja tietysti ihanista ihanimmassa INCH-farkkukaupassa. Kävin toisena aamuna juoksulenkillä Hatanpään Arboretumissa, mikä oli niin kaunis ja rauhoittava. Toisena aamuna löysin ne yllä mainitut Pispalan portaat, missä kanssani treenasi muuan jääkiekkojoukkue.

Tiesin, etten tulisi viettämään majapaikassani aikaa kuin hyvien, makoisien yöunien verran, joten nukuin suosiolla Omenahotellissa. Valkoiset, puhtaat lakanat ja keskeinen sijainti, bueno!

Toisena aamuna nautin avarakatseisesti peri-tamperelaiseksi kehaistua aamiaista Hämeenkadulla, Café Siilinkarissa (yllä kuvassa). Paikka on ollut keskustassa jo vuodesta 1960, joten he ilmeisesti tuntevat tamperelaisen maun erinomaisesti.

Toisena aamuna suuntasin verrattain uuteen Hotel Torni Tampereeseen, sillä moni oli kehunut paikan aamiaisbuffettia (alla kuvassa). Ei kieltämättä haitannut yhtään istua yli tuntia hyvän aamupalan ääressä. Jouduin kuitenkin palaaman vielä illalla, sillä myös alakerran olutvalikoimaa sekä yläkerran näköalabaaria oli kehuttu. Gluteeniton olut alabaarissa, drinkki yläbaarissa. Ei hassumpaa lomailua!

4.6. Hotelli Torni, Tampere

Tuossa viereisessä puistossa oli 40-vuotiaiden, varpaasta nenänpäähän tatuoitujen kaverusten pussikaljabileet. Istun täällä yksin ja kirjoitan rakkaudesta. Pitäisi varmaan liittyä heidän elämänmakuiseen seuraansa.

4.6. Café Europa

Kuvittelen kauhulla kuinka jätän tämän päiväkirjan vahingossa tänne ja mun harhaisista kirjoituksista tehdään kokopitkä elokuva. Toivottavasti pääosaa esittää joku muu kuin Pamela Tola.

Söin aivan ihanaa ruokaa Kasvisravintola Gobalissa ja join hyvät kahvit niin Laukontorilla kuin Tammelan torillakin. Ylivoimaisesti pisimmän tikun veti kuitenkin Zeytuun ja Lähi-idän maut Tuomiokirkonkadulla.

Design on Tampere -kartan avulla suunnistin niin Design Boulevardiin, MUKA VA flagship storeen ja luonnollisen kauneuden kotipaikkaan, Keidas by Lumoon. Reissun viimeiset kahvit ennen bussiin hyppäämistä join pitkäaikaisessa suosikkipaikassa, Kahvila Runossa, jossa joskus teineinä Jannen kanssa kahviteltiin ”ihan vain kavereina”. Molemmilla pellavapaidat päällä.

Ensi lomallekin jäi tekemistä: Mustanlahden satama, Rosendahlin ranta ja esimerkiksi Sara Hildenin Taidemuseo. Myös Särkänniemen X ja muut uutuushumputukset ovat kokematta ja kauppahallin herkuistakin tuli syötyä vain murto-osa.

Tampere on kyllä monella tapaa kiehtova. Helsinkiin verraten niin suupaltti ja maanläheinen, pieni mutta monipuolinen. Ainakin kesällä kadut vaikuttivat olevan ydinkeskustassakin ihan eri lailla elossa kuin Helsingissä. Terassit olivat täynnä, ihmiset puhuivat kadulla spontaanisti ja neuvoivat oikeaan suuntaan, kun näytin eksyneeltä turistilta.

Tuntui kyllä todelliselta turistilta, vaikka toisaalta kaikki on ihan samanlaista kuin kotonakin. Ja vaikka toisaalta kaupunki oli ihan tosi tuttu. Se onkin matkustamisen parhaita puolia. Avata silmiä isommiksi, löytää tutustakin uutta.

Sen minä vaan sanon, ettei kannata aliarvioida kotimaisia matkustuskohteita, kun miettii tulevaa kesälomaa ja matkustusta yleisesti. Monesti on niin sokaistunut ulkomaan matkojen hypestä, ettei tajua oman nenän alla ja edessä olevan vaikka mitä koettavaa ja nähtävää.

Me matkustimme perheeni kanssa Suomessa koko lapsuuteni ja vaikka nautin siitä silloinkin, olen vasta viime vuosina saanut täysin uuden innostuksen ja vaihteen päälle kotimaan matkustuksessa. Tähän vuoteen on mahtunut jo Kuhmoa, Hossaa, Vuokattia ja Yllästä. Olenkin ylpeästi mukana kotimaanmatkailun haastekampanjassa. Haaveilen myös samanlaisesta minilomasta tulevana kesänä. Minne teidän mielestänne kannattaisi suunnata?

4.6.2016 Onnibussi, TRE-HKI

Odotan tulevalta kesältä ihan käsittämättömän paljon. Tiedän ettei saisi, mutta odotan silti. Eikä se ole mikään tuleva kesä, vaan kesä nyt ja tässä.

-Henriikka

Julkaisu on osa TEMin Suomi 100 – Löydä Suomesi kotimaanmatkailun haastekampanjaa #lomahaaste”. 
Lisätietoja kampanjasta www.lomahaaste.fi

Gluteenittomat Pantteri-karkit

2
–
ruoka ja juomaTags:

Olen sairastanut keliakiaa nyt noin kolme vuotta. Siitä on tullut osa minua, asia jota en juurikaan arjessa ajattele.

Voisi kuvitella, että jäin kaipaamaan eniten pullia, kakkuja, leipiä ja muuta gluteenin huuruista.. vaan en. Kaikista pahin rasti oli tavalliset, mustat Pantteri-karkit. Ne vehnäjauhoa sisältävät, ihanan sitkeät ja lakritsiset herkkukarkit.

Mutta isoja uutisia gluteenittomille! Viime kesänä löysin gluteenittomat Pantteri-karkit. Tosin niitä myydään hämäävästi vain apteekeissa.

Apteekkarin Pehmeä Salmiakkipastilli -karkit muistuttavat hämmästyttävän paljon Panttereita. Niissä on sitkoja ja sama tuttu maku. Muoto on paksun kolikon sijaan pyöreä keko, mutta ehkä jotain poikkeavuutta pitää hyväksyä, että pääsee vanhaan makunautintoon kiinni.

Pusseja myydään Yliopiston Apteekeissa (EDIT: ja myös muissa valikoiduissa apteekeissa) Hintaa 60 gramman pussille on 2,35 euroa. Tuote saattaa sisältää pieniä määriä gluteenia. Ennen en tehnyt puoliksikaan yhtä paljon heräteostoksia apteekissa käydessäni. Huvittavaa on, että nykyisin saatan poiketa Apteekissa silkoilla karkkiostoksilla.s

Voi sitä riemua, kun laitoin tällaisen karkin viime kesänä ensimmäistä kertaa suuhuni. Olimme ajamassa ystäväni Bean kanssa Kajaanista Norjaan ja olimme Rovaniemellä tekemässä jotain ostoksia reissua varten. Ostimme apteekista särkylääkkeitten ja laastarien rinnalle yhden tällaisen karkkipussin hetken mielijohteesta.

Avasimme pussin autossa ja puraistuani karkkia huusin: ”Eikääää! Tää maistuu ihan Pantterilta! Tää on gluteeniton Pantteri!”

Siitä asti on pitänyt kertoa tätä ilosanomaa eteenpäin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun sain kuvattua karkit ennen kuin ne tulivat syödyksi.

Tämä siis vain ilmaiseksi vinkiksi niille muille, jotka ovat tihrustaneet itkua Pantteri-karkkien perään.

-Henriikka

Uusia pääsiäisperinteitä ja lomakooma

2
–
juhlapyhät, perhe, ruoka ja juomaTags:

Jos joku vasta on raskasta, niin loma! Tuntuu, että loman viimeisenä päivänä pötkötän aina totaalisessa koomassa lattialla, mielen ja ruumiin voimat täysin kadoksissa. Intensiivisen yhdessäolon, runsaan syömisen ja epäsäännöllisten (joskin pitkien) yöunien jälkeen tuntuu kuin olisi antanut kaikkensa. Onneksi huomenna on taas normaalia.

Tänään oli loman kruunupäivä. Avasin silmäni uuteen aamuun vasta puoli kymmeneltä (torkutettuani mysteerisesti tunnin tajuamattani), jonka jälkeen leivoin britaa ja hapanjuurinäkkileipää. Pienen, näennäisen siivoamisen jälkeen saimme kiirettömiä, koomattomia ystäviä kylään. Nauroin taas niin, ettei huomenna tarvitse.

Pääsiäinen humahti ohi niin nopeasti, ettei sitä ehtinyt edes hoksata. Juhlapyhien jälkeen jää aina pää pyörällä miettimään, että kestivätkö nämä päivät silmänräpäyksen vai ikuisuuden.

Olimme suurimman osan ajasta perheeni luona. Ehdimme tehdä kesämökillä kevättalkoot – haravoin lumikuurojen keskellä niin vimmatun ahkerasti. Sen lisäksi nauroimme lapsuudenkuville, kävimme päiväretkellä, pääsiäisen yökirkossa ja innostuimme luvattoman paljon Kindereistä. Salakuljetin munasta saadun retkeilijä-Smurffin kotiin, vaikka sisarukset kielsivät. Helpompi saada anteeksi kuin lupa. Sori.

Pilkkiperinne jäi tällä kertaa jäähylle, sillä tilalle jyräsi uusi: itsetehdyt pääsiäissushit! Pääsiäisyönä puikotimme niin susheja kuin suklaamunia ja olimme yhdessätuumin sitä mieltä, että harkitsemme tätä ehdottomasti perinnelistalle.

Huomenna kolkuttelee jo tiistai, juoksu- ja suunnistustreenit ja muu mukavan arkinen. Jääkaapissa odottaa vielä pala Britaa, jonka käyn nyt hakemassa. Farkkujen nappi on lentänyt aikoja sitten kaarella roskalavan kyytiin ja kaatikselle. Ei tule ikävä, toisin kuin tätä pientä, mukarankkaa lomaa.

-Henriikka

1 … 7 8 9 10 11 12 13 … 15