arkisto:

kesäkuu 2015

28.6.2015

Trans-Siperia 6: Olkhonin saarella

–

kaverit, matkustusTags: island, matkustus, olkhon, russia, saari, trans-siperia, transsiberian, transsiperia, travelling, venäjä

Baikalilla vietimme vain kaksi päivää. Niiden ajan majapaikkana Khuzhirin kylässä toimi Nikita’s homestead –niminen reissaajien majatalo. Hinta oli parikymppiä vuorokaudesta mukavasta huoneesta ja kahdesta ateriasta päivittäin.

Lonely Planetin mukaan omistajapariskunnan panostus matkailijoihin on suurin syy tämän saaren kävijöiden suureen kasvuun. Ei ihme, paikka oli todella viihtyisä ja henkilökunta ystävällistä. Silti fiilis oli reppureissaajamaisen down to earth eikä niitä turistejakaan mitenkään ruuhkaksi asti ollut. Hauska random fakta on, että paikan perustaja ja toinen omistaja on Venäjän pingis-mestari muutaman vuoden takaa.

(Tsekatkaa ylläolevan kuvan DISKOBAR. Uskomaton menomesta. Sääli, ettei käyty kurkkaamassa pilkkua edeltävää menoa.)

Khuzhirin kylä oli pikkuruinen ja sen ”keskustan” kulki pian läpi. Pieniä puoteja ja pari matkamuistomyymälää, pyörävuokraamo ja kyläkoulu. Ladoja ja lehmiä riitti leveillä hiekkakaduilla. Lähes kaikki asutus tällä seudulla koostui hirsirakennuksista, joita oli koristeltu huvittavan räikeästi. Ei löytynyt väriä jota ei olisi löytänyt jonkun mökin ovenkarmista tai ikkunanpielestä. Viimeistelyä oli harvemmin harrastettu. Mintunvihreä oli kovassa huudossa.

Kokeilimme myös muutamaa ravintolaa. Ruokalistoilta löytyi perinteisiä venäläisiä herkkuja ja borsch virtasi. Juuson pettymykseksi koko kylästä ei löytynyt yhtään mätien kuningasta, synninmustaa kaviaaria eli venäjäksi igraa. Satojen eurojen arvoinen herkku tuntui olevan kiven alla sen synnyinseuduillakin. Voi tosin olla, ettei vain löydetty parhaiden diilereiden luokse. Paikallinen savustettu kalaherkku omulkaan ei paikannut tätä puutetta, vaikka suolaista nannaa olikin.

Vaeltelu ja ihailu taitaa olla parasta mitä saaren rannoilla voi tehdä. Kylmähoito jaloille jatkui, kun rantaviivaa kahlasi muutama sataa metriä. Maisema on mukavan monipuolista ja vuorilla paikalliset harrastivat uskonnollisia menojaan. Shamanismi on alueen suurin uskonto ja patarummut kumisivat mystisesti. Liian lähelle ei viitsinyt mennä häiritsemään, mutta sulkien vihmomisesta ja pään ravistelusta päätellen menossa oli henkien kutsumista ja muita yliluonnollisia juttuja.

Jos olisimme olleet saarella useamman päivän, olisi varmaan tehnyt mieli lähteä autoretkelle saaren pohjoispäähän tai ajaa vuokrapyörillä toiselle puolelle kauniiden metsien läpi. Janne ja Juuso myös kuolasivat ajatusta aavikkoautoilusta aavoilla hiekkavuorilla. Hinta oli kuitenkin liian suolainen (60€/tunti), joten pojat saivat tyytyä kierimään mäkiä alas ilman apuvälineitä.

Aamun valjetessa minibussi kerättiin taas täyteen Irkutskiin matkaavia ja rinkat heitettiin auton katolle pressun alle. Saarelle olisi voinut jäädä vaikka viikoksi, mutta seuraava etappi odotti. Pomppiva paluukyyti läpi saaren, lauttareitin ja mantereen meni vikkelästi, kun ajatukset olivat jo tulevissa määränpäissä.

Olin ajatellut, että rykäisen viikossa kaikki matkajutut ulos. Katin kontit, puolessa välissä mennään. Kolmen viikon kokemukset on vaikea pusertaa muutamaan hassuun kirjoitukseen.

Loman jälkeen on ehtinyt vierähtää jo ensimmäinen työviikkokin. On ollut hieman hankaluuksia päästä takaisin työmoodiin ja läppärirutiiniin. Mieli on kuitenkin hyvä ja reissun jälkeinen hyvä tuuli säilynyt. Loma teki tehtävänsä.

– Henriikka

27.6.2015

Trans-Siperia 5: Talviturkki jäi Baikal-järveen

–

kaverit, matkustus

Kukapa olisi uskonut, että tänä vuonna talviturkki tippuisi Baikal-järveen? Fiilistelin koko pitkän junamatkan, kuinka sitten kirmaisen Baikaliin kuin pieni gaselli konsanaan. Järkytys oli suuri, kun sain viime metreillä tietää, ettei lämpötila nouse koskaan yli viidentoista. Älytöntä huijausta koko universumi. Minun sivistykseni taso ei kuulu tähän asiaan mitenkään.

En tietenkään jättänyt pulahtamatta, lämmöstä (tai kylmyydestä) viis. Vaikka en aloittanutkaan pyrähdystäni aivan yhtä komeasti kuin Janne, takaperinvoltilla kerien, olin ylpeä että uskalsin uiskennella. Hyytäväähän se oli, mutta pyrin pitämään mielessäni, että kylmä vesi toimii hyvin urheiluvammoihin. Tosin mitään urheiluvammojahan ei tietenkään ollut, olinhan maannut viimeisen viikon junassa Snickers kourassa ja jäätelö toisessa, mutta itseään voi helposti huijata. Talviturkki tippui ja voitonriemu oli suuri. Aurinko lämmitti ja oli kerrassaan kaunista.

Ehkä ensi kerran elämässäni koin näiden kuvien kanssa outoa probleemaa. Kuvat ovat niin epätodellisen kauniita ja maisema niin kirkkaansininen, että teki mieli muokata kuvia rumemmaksi, että ne olisivat todellisempia. Vaan tuolta siellä oikeasti näytti, ihan uskomattomalta. Ja ehkä vielä vähän hienommalta kuin näissä kuvissa. Joka puolella oli entistä kauniimpaa maisemaa. Pää kääntyi kuin pöllöllä, melkein kuin isän kanssa ajokorttia suorittaessa.

Nyt laiskasunnuntai. Kämppis Provinssissa, koko huusholli autuaasti itselläni. Herkkuruokia jääkaapin jämistä, kotona hiippailua ja näennäistä siivoamista. Jos oikein ajaudun ahkeroimaan, niin yrityskuittien lajittelua tai ikkunanpesua yli kahden vuoden tauon jälkeen.

Iloista viikonloppua. Kiitos kommenteista matkajuttuihin. Vastaukset tulossa varmasti, joskin hamassa tulevaisuudessa.

– Henriikka

25.6.2015

Trans-Siperia 4: Kohti Baikalia

–

kaverit, matkustus

Juna kaartoi Irkutskiin kahdeksalta sunnuntaiaamuna. Lähellä massivista Baikal-järveä sijaitsevaa suurkaupunkia kutsutaan Siperian Pariisiksi. Syy jäi tosin meille tuntemattomaksi, riemukaaria ei näkynyt eikä kukaan ylipäänsä tuntunut pitävän sitä aivan kedon kauneimpana kukkana.

Osittain siksi, osin aikataulullisten syiden takia olimme päättäneet ohittaa kaupunkiturismin ja jatkaa samantien matkaa kohti Baikalin rantoja. Sitä paitsi neljän yön junakukkumisen jälkeen houkutteli päästä veden ääreen rentoilemaan (en ollut tajunnut vielä tässä vaiheessa ottaa selvää, ettei Baikalin veden lämpötila nouse koskaan yli viidentoista…).

Aivan järven kyljessä Irkutskin kaupunki ei sijaitse, mutta Baikalille liikkuminen ei silti ollut vaikeaa. Nappasimme rautatieasemalta taksin bussiasemalle, josta matka jatkui minibussilla. Suoraa tietä järven eteläpäähän olisi kestänyt muutaman tunnin, me olimme suosituksesta valinneet kohteeksemme kauniin Olkhonin saaren kuuden tunnin kruisailun takaa.

Kuuden tunnin automatka ahdetussa minibussissa ei kuullosta houkuttelevalta varmaan kenestäkään. Ei se herkkua kyllä ollutkaan. Ihmisiä otettiin kyytiin muutama ylimääräinen ja kaikki mahtuivat kyytiin vain sopivalla peppujen tetriksellä. Ajallisesti tuo puoli tusinaa tuntia nyt ei pitkän junamatkan jälkeen paljon hetkauttanut, mutta lämpötila, epätietoisuus vessatauoista ja teiden kunto aiheuttivat lievää epämukavuutta. Auto hyppi todella kuoppaisilla teillä ja karuja hiekkaisia kumpuja ohitettiin loputtoman tuntuinen määrä.

Kun Baikal tuli sitten lopulta yhden nyppylän takaa näkyviin, kiukku unohtui ja fiilis oli taas korkealla. Näkymät alas järvelle olivat uskomattomat! Auto pysähtyi odottamaan lauttaa ja me nousimme jaloittelemaan rannalle. Olimme tulleet yhtäkkiä aivan uuteen ja ihmeelliseen paikkaan. Viileään paratiisiin.

Baikalia ei voi kuin ihmetellä. Pitkulainen järvi on siis hurjat 600 kilometriä pitkä ja ”vain” n. 50 kilometriä leveä. Se on myös maailman syvin järvi, parhaimmillaan 1,5 kilsaa. What! Selkeästi suurin osa rannoilla ja vesistössä elävistä kasveista ja eliöistä asuvat ainoastaan järven ympärillä. Vesi on todella kuulaan sinistä ja näkyvyys on paikoin useita kymmeniä metrejä. Ja vettä todella riittää: viidennes maailman sulasta makeasta vedestä lilluu Baikalissa. Ainakin paikallisten mukaan tuo vesi on myös täysin juotavaa. Huh. En muistanut itse kulautella.

Oho, rupesin ihan luennoimaan. No on tossa kyllä kerrottavaakin. Voitteko käsittää? Lisättäköön, että talvisin järvi on tärkeä kulkuväylä autoliikenteelle.

Kun lopulta pääsimme perille pieneen Khuzhirin kylään, meidän piti myös totta kai dipata kalpeat ja junamatkan väsyttämät ruhomme Baikalissa. Kylmä vesi unohtui, kun pääsimme peseytymään kunnolla. Ilma oli lämmin oli ja aurinko kuivasi. Oli oli niiiiin hyvä.

Meitä ympäröinyt kylä oli sekoitus kehitysmaita, suomalaista mökkimaisemaa ja lännenfilmejä. En ollut koskaan ollut samanlaisessa miljöössä. Baikalilla vietettyjen kahden päivän aikana ehdimme kulkea kaikki kylän kaupat läpi ja kokeilla muutaman ravintolankin. Tiesin heti, että paikka on palaamisen arvoinen. Huomenna lisää kuvasatoa väittämän tueksi.

Good night you princes of Maine, you kings of New England.

– Henriikka

25.6.2015

Trans-Siperia 3: Kolisevan junan kiskoilla

–

kaverit, matkustusTags: juna, matkustus, plastkartny, railway, russia, transsiberian, transsiperia, travelling, venäjä

Kun kulki usean päivän ajan junalla, ajantaju hävisi. Omasta punkasta muodostui pieni pesä, josta seuraili ohikiitäviä maisemia ja kyliä ja syventyi kirjoihin. Avoimesta ikkunasta pieksi pientä tuulenpuuskaa. Ei ollut mihinkään kiire eikä mikään velvoittanut. Nukahtaa sai kun siltä tuntui ja aktivoitua taas kun koki tarpeelliseksi. Välillä joku paikallinen istui sängylläsi, ihan noin vaan lupaa kysymättä. Ensijärkytyksen jälkeen tajusimme, että niin se homma toimii. Sittemmin valtasimme itsekin monien mummojen jalkopäitä.

Samalla aika kuitenkin kiihtyi valtavan nopeasti. Tunteja saattoi kulua sekunneissa ja kumma kyllä, neljän yön jälkeen oli sellainen tunne kuin ei olisi vielä ehtinyt kyllästyä ihan tarpeeksi. Rupesimme puolitosissaan jo harkitsemaan saman reissun tekemistä Vladivostokiin asti yhtä kyytiä vain ihanan kyllästymisen tunteen takia (kyllästyminen taitaa olla aika tärkeä fiilis hektiseen elämään tottuneelle…). Toisaalta tunnen kyllä itseni. Sain jo lapsena ajan kulumaan vaikka minkälaisissa olosuhteissa omassa mielikuvitusmaailmassani. Tylsyyden tunne taitaa olla itselleni aika vieras.

(Huomio ylläolevasta kuvasta: kuka on katsonut New Girliä? Kuvan pappahan on aivan kuin Nickin puistobestis Tran). Kuvittelimme, kuinka käymme samalla lailla jakamassa hänelle huoliamme eikä hän ymmärrä puheestamme mitään.)

Kolmesta neljään kertaan päivässä juna jarrutti suuremmalle asemalle. Jos oli vaipunut horrokseen, nämä stopit tarjosivat hyvää taukoa lepäämiseen väsyneelle matkustajalle. Myös ihan tavallinen asemalla käyskentely teki hyvää maatessa jumittuneelle selälle. Käytännössä poikkeuksetta kävimme lunastamassa asemalaiturin kioskeilta jäätelötötteröt ja täydennystä vesivarastoihin. Tutuksi tuli Venäjän spesiaali, vaniljajäätelötikku. Mielettömän kokoinen puikkojäätelö pelkkää tylsää valkoista. Jotenkin reissussa sekin maistui ihanalta.

Asemalaitureita täyttivät matkustajien lisäksi joka kerta myös paikallisia ruokia, tarvikkeita ja lahjoja myyvät babushkat. Pörröisiä nalleja emme ostaneet, mutta rohkeudesta riippuen saatoimme tarkistaa, mitä syötävää heillä oli myynnissä. Yhtenä iltapäivänä ostin kokonaisen tuntemattoman kalan, toisena päivänä junassa nukkuville ystäville tuliaisiksi piiraita, joiden sisältö oli täysin sika säkissä. Varmasti todella eriskummallisiakin makuja olisi voinut päästä maistamaan, jos olisi ollut oikea rohkelikko. Hinnat eivät päätä huimanneet, joskaan hintataso ei myöskään ole aivan maan tasalla. Jäätelöpuikko oli laiturin kioskista euron verran, kaalipiiras ehkä 50 snt. Suurin taloudellinen panostukseni taisi olla maailman rumimmat, mutta junassa oleskeluun maailman kätevimmät vaalenapunaiset suihkusandaalit. Maksoivat peräti femman.

Toinen päiviä rytmittävä tekijä oli ruoka ja yhteiset teehetket. Ruokailu nyt ei suoranaisesti ollut mitään luksusta, mutta yhdessä syöminen oli leppoisaa ja miljöö sai kaiken tuntumaan ylevältä.

Koska samovaari tarjosi uumenistaan kiehuvaa vettä, suurin osa matkustajista tuntui syövän joka kioskilla myytäviä nuudeli-aterioita. Mekin olimme kantaneet tätä herkkua mukanamme koto-Suomesta, ja kun lautaselle lisäsi vielä Moskovasta ostettua tonnikalaa, oli menu lähes gourmeeta. Muita olennaisia ravinnonlähteitä olivat lämmin kuppi -keitot sekä edellä mainittujen asemamummojen myymät mitä kummallisemmat piirakat, suolakalat ja lihamöykyt. Jonkin verran niitä maistelimme, mutta aivan kaikkea ei kyllä uskaltanut suuhunsa pistää. Jäätelöä ja karkkikasoja sen sijaan upposi muutamakin päivässä.

Kolmantena päivänä meille vihjattiin, että lähes aina asemarakennuksen etupuolelta löytyy jonkinlainen minimarketti. Todennäköisesti kokeneet junamatkustajat eivät laiturikioskien anteihin koskeneetkaan, sillä ruokakaupat olivat kyllä selvästi halvempia. Niitä kannattaa hyödyntää, mikäli pysähdyksissä ollaan sen parikymmentä minuuttia tai enemmän. Kolmantena iltanamme pysähdymme Novosibirskin suurkaupungissa jopa 50 minuutiksi. Se tiesi yöjuoksua valaistuille kaduille suuren supermarketin toivossa. Se löytyi ja ruokavarannot täytettiin, vaikka vähän pelotti aikataulun vuoksi. Palatessamme kelloon jäi kuitenkin vielä ruhtinaalliset kymmenen minuuttia. Ei siis ollut kiire eikä mikään!

Ainuttakaan muuta ulkomaalaista emme tällä neljän päivän matkalla tavanneet. Venäläisten englannin kielitaito ei ollut kummoinen, joten sosialisointi rajoittui omaan pieneen porukkaamme. Muutama poikkeus junassa oli.

Alkumatkasta vain muutaman tunnin ajan saimme jopa suomenkielistä keskusteluseuraa. Venäjänkarjalasta lähtöisin oleva nainen ja Helsingissä muutaman vuoden opiskellut tyttärensä olivat matkalla sukulaisten juhliin. Etenkin Juuso oli aivan liekeissä keskustelemassa slaavilaisista toimintatavoista ja heidän poliittisista näkemyksistään suomea puhuvien paikallisten kanssa.

Yhden iltapäivän ajan kanssamme matkusti pohjoisvenäjältä kotoisin oleva Tsingis (oikeasti!), jonka kanssa vähän keskustelimme junista, venäjästä ja Putinista. Melko pian kävi kuitenkin ilmi, että kaveri piti enemmän itsetunaamansa auton esittelemisestä. Kovat subbarit siinä näytti ainakin iPhonevideoiden perusteella olevan: ”Tsekatkaa kuinka paljon konepelti tärisee!” Hahah. Hauskoja muistoja jäi partasuisesta naistenmiehestä kaikesta huolimatta.

Huh, vihdoin sain valmiiksi. Kirjoitin tätä eilen neljä tuntia kuvan muokkauksineen kaikkineen. Lopulta kaadoin väsyneenä vichyt näppikselle ja hajotin koko koneen. Oli se palvellut jo kohta 7 vuotta ja aivan räjähdyspisteessä. Konevanhuksen hautaamisen jälkeen kaaduin väsyneenä sänkyyn ja päätin jatkaa aamulla. Aamuaivot, parhaat aivot. Ja tänään herätessäni elättelen vielä toiveita, että hiustenkuivaajan tehokas käyttöni olisi kuitenkin pelastanut maccini. Kyllä se ainakin käynnistyi.

Reissusarja jatkuu Baikal-järven tunnelmilla. Toivottavasti jaksatte fiilistelyjä.

– Henriikka

23.6.2015

Trans-Siperia 2: Junamatka Moskovasta Irkutskiin

–

kaverit, matkustusTags: juna, juna moskovasta pekingiin, junamatka, junamatka moskovasta pekingiin, matkustus, reissu, siperia, transsiperia, transsiperian juna, venäjä

Moskovasta starttasi reissumme pisin yhtäkestoinen junarutistus: lähtö neljän yön ja 5200 kilometrin päähän Irkutskiin, Baikaljärven eteläpäähän. Näiden väliin mahtuu lukemattomia hehtaareja villiä luontoa ja muutama täysin tuntematon neuvostohenkinen miljoonakaupunki. Rakastin junassa oloa. En olisi halunnut sen millään loppuvan. Tavallinen päivälämpötila sisällä oli +33 astetta, mutta kun yläpetiin puski avonaisesta ikkunasta viileää ilmaa, ei rentoutumiselle ollut rajoja.

Junaan noustessa oli jännitys vatsassa, kun hahmotti makaavansa samassa punkassa niin pitkään. Heitimme rinkat sohvasängyille ja katselimme ympärillemme. Paikallinen ystävämme ja coachsurfing-hostimme Maxim saattoi meidät ystävällisesti vaunuumme ja jäi laiturille vilkuttamaan. Rinkassa oli eväitä, hammasharja, emalimuki ja pino kirjoja. Muuta ei tulisi tarvitsemaankaan. Hyvästi suihku!

Ensimmäinen päivä kului hyvin hitaasti ilmaa haistellessa (kuvainnollisesti). Janne nappaili valokuvia siihen tahtiin kuin ei ymmärtäisi hänellä olevan vielä 80 tuntia aikaa. Rentoutuminen ei ollut tässä vaiheessa vielä niin helppoa, kun kaikki oli uutta. Toisaalta oma yläpunkka tuntui heti kodilta. Heti ensimmäisellä suuremmalla asemalla nousimme laiturille tunnelmoimaan ja veden sekä jäätelön hankintaan. Pyhä lupaukseni syödä kilokaupalla jäätelöä pysyi lojaalisti läpi matkan.

Venäläisissä pitkän matkan junissa on mahdollista matkustaa kolmessa luokassa. Ykkösluokka tarkoittaa junasta riippuen kahden hengen hyttiä tai neljän hengen hyttiä pehmeämmillä sängyillä tai ilmastoinnilla. Ykkösluokasta löytyy myös usein jonkinlainen suihku, tuskin kovin kummoinen kuitenkaan. Kakkosluokka eli ”kupe” on petipaikka tavallisessa neljän hengen hytissä. Tavankansan karjavaunuksikin kutsuttu kolmosluokka on avovaunu, jossa käytävän ympärillä on 54 punkkaa kahdessa kerroksessa. Elämyksiä hamuavien on hyvä huomata, että tähän ”plastkartnyyn” ei yleensä matkatoimistojen kautta myydä edes lippuja.

Menimme tietysti juuri tähän luokkaan – se oli edullisin ja varmasti kaikkein sosiaalisin vaihtoehto viettää seuraavat neljä päivää. En voi silti kieltää etteikö junamatka karjavaunun puolella olisi jännittänyt. Sieltä sun täältä oli kuullut melkoisia tarinoita saastaisista vaunuista, vodkapäissään riehuvista matkatovereista, omaisuuden katoamisista ja sanomalehteen pyyhkimisestä klaustrofobisen pienessä toiletissa. Joku kertoi, että oli kuullut porukan ulostavat junanvaunuihin. Myös Moskovan hostimme Natalia ja Maxim olivat järkyttyneen huvittuneita kertoessamme valitsemastamme luokasta: ”Samalla hinnalla olisitte lentäneet Irkutskiin!”. Toki he ymmärsivät, ettei se ollut matkan ideakaan.

Onneksi saimme huomata kaikki epäilykset vääriksi. Vaunussamme matkusti täysin tavallista venäläistä kulkijaa: todella suloisia mummoja huivit ruttuisten naamojensa ympärillä, naisia lastensa kanssa ja muutamia yksittäisiä miehenköriläitä. Rinkat sai ujutettua alasänkyjen alla sijaitsevaan laatikkoon, joka lisäsi turvallisuudentunnetta yöaikaan huomattavasti. WC-paperiakin riitti lähes poikkeuksetta.

Toki pitää huomioida, ettei kyseessä ollut mikään ylellinen juna. Olihan siellä likaa ja vessoissakin pesemisen varaa. Joskus etsittiin vaunuun karannutta hiirtä. Mutta yleisesti ottaen vaunu oli kyllä kotoisa ja oikein puhdas.

Janne oli vahingossa varannut meille neljälle paikat niin, että emme olleet kuvissa näkyvän pöydän molemmin puolin, vaan seinän kummallakin puolella. Se vaikeutti hieman yhteisten aterioiden syömistä, mutta aiheutti sopivasti sosialisoimisen pakkoa ja iloisia tilanteita. Hetken järkytyksen jälkeen olimme siis sangen tyytyväisiä vahinkoon.

Alinaa ja Juusoa vastapäätä vietti kanssamme ensimmäiset kaksi vuorokautta suloinen Galina-mummu. Yhteistä kieltä ei löytynyt, mutta hymyjä vaihdettiin ja esimerkiksi Volgaa ylittäessä hän kertoi meille ummet ja lammet silmät kiiltäen kuin kerraten tuohon valtavaan jokeen liittyviä muistoja.

Kielimuuri tuli muutenkin heti alusta asti pieneksi esteeksi paikallisiin tutustumiselle. Keskivertovenäläinen ei osaa sanaakaan englantia. Alina toimi tulkkina yksinkertaisissa nimienvaihdoissa ja määränpäätä kysyessä, mutta niin maailmankansalainen en kuitenkaan ole, että kykenisin luomaan syviä ystävyyssuhteita parissa päivässä ilman minkäänlaista ymmärrystä toisen sanoista. Kipinä venäjän opiskeluun syttyi vahvasti. Ehkä ensi syksynä taas kirjojen kanssa.

(Huom! Ylläoleva kuva näyttää erehdyttävästi joltain epäilyttävältä. Kyseessä on kuitenkin yllätystuliainen miehille: lihapommit!)

Vaunun alkupäässä oli kaksi tärkeää esinettä. Seinään liimatusta lapusta saattoi tarkistaa koko matkan aikataulun ja pysähdyksien kestot. Näin sai tietää, kuinka kauan oli aikaa juosta laiturialueella. Tavallisesti isommissa kaupungeissa 15-30 minuuttia, muistaakseni kahdesti matkan aikana myös pidemmän 50 minuuttia.

Toinen tärkeä esine junassa oli tavallinen puulämmitteinen samovaari, joka toimi alituisena kiehuvan veden lähteenä janon yllättäessä. Tämä oli selvästi paikallisille todella olennainen osa junamatkustamista. Teemummoksi ristimämme rouvashenkilö käveli vähintään kymmenen kertaa päivässä pienen kuppinsa kanssa täydennystä noutamaan.

Niin ne päivät vain vierivät. Vierivät ja pyörivät ja aikanaan loppuivat. Huomenna laitan toisen satsin junakuvia, sillä näin pysähtyneestä ajasta löytää oikeastaan aika mielenkiintoisia hetkiä. Ihmissieluja, sielunmaisemia eikä pihalla ristinsielua missään.

Aeropressipannukahvia ja kirjaa kirjan perään. Arvaatteko mitä? Eihän sitä Sinuhea sitten löytynyt koko Helsingin alueelta yhdestäkään kirjakaupasta, jossa kävin. Otin muita kirjoja matkaan ja ahmin niistä viisi.

Pääsispä taas junaan.

– Henriikka

22.6.2015

Trans-Siperia 1: Moskova

–

kaverit, matkustusTags: aamukahvilla, juna, moskova, siperia, trans-siperia, transsiperia, venäjä

Trans-Siperian matkamme alkoi sunnuntaina, toukokuun viimeisenä päivänä. Edeltävä hektinen viikko oli ollut täynnä töitä ja valmisteluja viikonlopun valmistujaisiin. Kaiken lomassa hoidimme vielä viimeisiä matkavalmisteluita ja ostoksia. Sunnuntai-aamuun jäi ainoastaan pakkaaminen. Hermot kireänä kiskoimme rinkkoihin tavaraa ja yritimme muistaa välttämättömän.

Samalla iski se fiilis, joka niin usein tulee ennen matkaan lähtemistä: kun niin moni muu asia on vaatinut huomiota, lähtö tulee kuin puun takaa. Ei auttanut kuin nostaa rinkat selkään ja ottaa suunnaksi Helsingin rautatieasema. Kotiovesta päästyä mieli alkoi relata. Sisko tuli ostamaan meille jäähyväispehmikset ja niin alkoi seikkailu. Ensimmäinen etappi oli Moskova.

Kuljimme Jannen kanssa tavallisella lähijunalla Lahteen, jossa nappasimme mukaan myös matkakumppanimme Juuson ja Alinan. Hetkeä myöhemmin nousimme nelikkona venäläiseen yöjunaan. Täytyy myöntää, että kun odotimme jo tämän junan olevan suomalaisittain totuttua tasoa karumpi, oli yllätys melkoisen positiivinen. Hytti oli siisti ja tilava, sängyt mukavat ja pöydällä odotti neljä eväspussia. Venäläinen stuertti kohteli meitä ystävällisesti, vaikka kapula-englannin jälkeen kysymykset pitikin usein esittää käsimerkein.

Kouvolan kohdalla meitä kävi yllätyksenä tervehtimässä vielä vanhempani tuoden mukanaan eväitä ja lentosuukkoja. Mokomatkin vilkuttelijat. Tuntui turvalliselta nukahtaa raiteiden kolinaan. Onneksi nukun joka paikassa kuin tukki.

Heräsimme Moskovasta kuukauden vaihteessa. Yö Tolstoin makuuhytissä oli ollut pehmeä lasku junamatkustamiseen, sillä puitteet olivat erinomaiset. Alun perin suunnitelmana oli jatkaa matkaa suoraan kohti Siperiaa, mutta lopulta totesimme Venäjän suunnattoman ja perinteikkään pääkaupungin olevan liian legendaarinen missattavaksi. Eihän sitä koskaan tiedä, kuinka kauan menee ennen kuin pääsee takaisin. Edessä oli kaksi yötä ja kolme päivää tsaarien, neuvostomonumenttien ja balsamoidun Leninin kotikaupungissa.

Meidät majoitti erittäin mukava pariskunta, jonka Alina ja Juuso olivat bonganneet sohvasurffauksen kautta. Vieraanvarainen Natalia on pietarilainen toimittaja ja karhumainen Maxim kotoisin syvältä Siperiasta. Nämä uudet tuttavuudet paitsi tarjosivat katon päittemme päälle, myös näyttivät hieman paikkoja ja osoittautuivat hyviksi keskustelukumppaneiksi. Juttu lensi niin viihteestä kuin politiikastakin, vaikka Maximilta ei englanti taittunutkaan kuin Google Translatorin kautta.

Pariskunta pyöritti myös mielenkiintoista firmaa nimeltä Hello Honey. Hunajabisnes vaikutti pyörivän hyvin ja saimme mukaamme koko matkan ajaksi makeaa aamupuuron päälle.

Moskova on hyvin suuri, mutta liikkuminen on todella helppoa toimivan metroverkoston vuoksi. Metroasemat itsessään ovat melkoisia arkkitehtuurisia teoksia, sillä ainakin jokainen näkemämme oli suunnaton ja melkoisen koristeltu.

Kävimme toki myös Punaisella Torilla. Sen yhdellä sivulla kulkee koko äiti-Venäjän hallintokeskuksen, Kremlin muuri. Torin toisella laidalla seisoo upea Pyhän Vasilin eli St. Basilin katedraali, joka näyttää karamellikirkolta. Olettaakseni se on juuri se mieleenpainuvin nähtävyys.

Jos kuollut kommunistijohtaja olisi kiinnostanut, olisimme voineet käyttää aikaamme myös jonottaen Leninin mausoleumiin. Itse tyydyimme lukuisiin Lenin-patsaisiin, joita oli ripoteltu ympäri maata. Uskomatonta miten monta niitä edelleen on, vaikka varmasti tuhottujakin patsaita riittää.

Moskova on tunnettu oopperoistaan ja baleteistaan. Jo 1825 rakennettu Bolshoi-teatteri on näiden genrejen rakastajille ehdoton ykköspaikka, liput kannattaa kuitenkin varata ajoissa. Itse olimme valitettavan myöhässä, mutta baletinnälkäisinä suuntasimme Novaja Operaan katsomaan pähkinänsärkijää. Nälkä taisi kuitenkin olla hiipumaan päin, sillä nukuin puolet ajasta. Onneksi lippu oli vain kympin. En voi ymmärtää miten niin pääsi tapahtumaan, mutta pääni alkoi nuokkua samalla hetkellä, kun takapuoleni tupsahti pehmeään penkkiin.

Jos kesä on kuuma ja päivät lämpimiä, kannattaa paikallisten tavoin viettää aikaa puistoissa. Niitä riittää, sillä ainakin Wikipedian mukaan jopa kolmannes Moskovan pinta-alasta on vihreää. Heti ensimmäisenä päivänä pyörimme leikkisässä ja aktiivisessa Gorkin puistossa. Paikka on hyvä perinteiselle puistokellimiselle, polkuveneille ja jäätelölle. Kirja kainaloon ja nurmelle pötköttämään.

VDNH:n puisto on sen sijaan oikea paikka etsiä sitä Neuvostoliiton perintöä. Koko suunnaton alue on aikanaan rakennettu toimimaan näyttelykeskuksena, joka esitteli Neuvostomahdin suuria saavutuksia. Tältä alueelta löytyy siis arkkitehtuuria kaikilta entisten neuvostotasavaltojen alueilta, muistomerkkejä kosmonauttien suurista saavutuksista sekä työn sankareita juhlivia patsaita. Kaikki tämä on puettu hyvin viihtyisään pakettiin. Pienuuden tunne hulahti läpi koko kropan, kun valtavassa puistossa nousi jättimäiset rakennukset ja suihkulähteet.

Moskova yllätti positiivisesti. Olen aina vähän pelännyt Venäjää. On nolo sanoa näin julkisesti, mutta se on ollut mielessäni sellainen itäinen, valtava, mystinen möllykkä. Ei sillä etteikö nämä kaikki kolme pitäisi paikkaansa, mutta nyt näin kaupungin aivan uudessa valossa.

Voisin hyvin ottaa Moskovan junan vain pitkää viikonloppureissua varten. Viisumin saa noin 80 eurolla muutamassa päivässä, oman kokemukseni mukaan näin suomalaisena suhteellisen helposti (matkalla kohdatut jenkit kertoivat, ettei heille tällä hetkellä irtoa viisumeita). Menolippu Moskovaan maksoi muistaakseni 80 euroa, mikä ei sekään ole suuri summa matkasta suurkaupunkiin. Meistä vain Alina puhuu vähän venäjää, joten se helpotti huomattavasti. Ilman kielitaitoakin kuitenkin pärjää, kun käyttää rohkeasti elekieltä.

Moskovasta hyppäsimme varsinaiseen tunnelmajunaan, mutta ne tarinat säästän huomiseksi. Kauniita unia, babushkojen kuvia.

-Henriikka

ps. Tuo tajuton nahkarinkka slaavilookkia tavoittelevan Juuson selässä on hänen itsensä tekemä. Älytöntä.

21.6.2015

Elämäni seikkailu: Kiitos Siperia

–

matkustus

Siinä se matka nyt oli. Pitkään pohdittu, hetken harkittu Transsiperian junamatka Helsingistä aina Pekingiin saakka. Saavuimme eilen kahdeksan jälkeen Helsinki-Vantaan lentokentälle, juuri parahiksi kokemaan yöttömän yön ja juhannushumun.

Olo on enemmän kuin epätodellinen. Kolme viikkoa meni hujauksessa, kun taas toisaalta tuntuu lähdöstä olevan pieni ikuisuus. Huomenna palaan töihin, mikä tuntuu tosi kivalta. Voi tosin olla, että menee päivä jos toinenkin, että kerään itseni erityislaatuisen lomamoodin jälkeen kasaan ja hahmotan miljöön kirkkaasti.

Matkareitti kulki junalla Helsingistä Lahden kautta Moskovaan. Moskovassa sohvasurffasimme kaksi yötä, jonka jälkeen alkoi matkan pisin junapyrähdys: neljä yötä Irkutskiin. Irkutskista nappasimme taksin bussiasemalle ja asemalta minibussin Baikal-järven rannalle, Olkhonin saarelle. Baikalin maisemissa meni pari yötä. Irkutskista Mongolian Ulanbatoriin menevään junaan ei ollut enää lippuja, minkä vuoksi otimme yöjunan Ulan Udeen ja siitä päiväbussin Mongoliaan.

Rakkaudesta Mongoliaan jäimme ajateltua pidemmäksi aikaa Ulan Batoriin ja vietimme myös yhden yön Mongolian maaseudulla, Tereljin kansallipuistossa (ylläoleva salakuva sieltä). Koska suorat junat Ulan Batorista Pekingiin menivät vain paristi viikossa, valitsimme reitiksemme yöjunan rajan yli Erlingiin ja sieltä 13 tunnin minibussikyydin perille pääkaupunkiin. Neljän Peking-yön jälkeen lähdimme eilen aamulla lapsimaan täyttyneet rinkat selässä metrolla lentokentälle.

Matkaseuranamme meillä oli ihanat ystävät Alina ja Juuso-Jesperi, jotka jatkoivat matkaa Vietnamiin ja Thaimaahan. Pieni kateudenpuuska pyyhälsi lävitseni, vaikka kotiinpaluu tuntuikin hyvältä. Tänä aamuna heräsimme aikaeron vuoksi jo seitsemältä, joimme rauhassa aamukahvia ja katsoimme telkkarista Modern Familya. Paluu tavalliseen. Purimme rinkat, kuuntelimme lujalla musiikkia ja tanssimme vähän. Pyykit pyörii koneessa ja ajatukset kiertää mielessä ihan omia kehiään.

Ensi viikko tulee olemaan pyhitetty töille ja viestintätoimiston arjelle. Vapaa-aika menee varmasti kuvien läpikäymiseen ja matkastoorien kirjoittamiseen. Saatte viikon verran niin paljon matkasatoa, että luulen visuaalisen blogisadon jälkeen joka toisen nappaavan reppunsa ja suuntaavan Siperiaan. Tietäisitte vaan miten upeita kuvia puolikkaani on ottanut.

Venäjä ja Mongolia saivat sydämestäni aivan erityisen paikan. Henkeäsalpaavat maisemat ja ihmisten ylenpalttinen ystävällisyys tekivat vaikutuksen. Kiina saa pysyä ennakko-oletusten mukaisesti sivulokerossa, sillä tällaiselle syksyihmisille 35 asteen lämmöt ovat aivan liikaa. Pekingin fillarireitit ja Kiinan muuri tosin päätyvät sydämen pääväylälle.

Enpä kerro vielä enempää, sillä saatte kyllä ensi viikon aikana lukea enemmän kuin ehkä jaksaisitte. Rauhallista, levollista sunnuntai-iltaa parhaalle lukijaköörille. Kiva palata livenä blogin ääreen.

– Henriikka

19.6.2015

Vastauksia kysymyksiin 3/3

kommentoi

–

random

Paras paikka kotona/Helsingissä/maailmalla?

Paras paikka kotona on olohuoneen pyöreän pöydän ympärillä, kun on ystäviä kylässä. Helsingin parhaita löytyy liikaa: Pikkukoski, Johan & Nyströmin kahvila Katajanokalla, Puu-Vallila kaikkinensa… Maailmalla eniten kotonani olen ollut Kööpenhaminassa, mutta New Yorkista en olisi halunnut millään lähteä. Luonnonhelmassa on aina hyvä, Suomessa ja ulkomailla.

Mikä on sinun lempi runo/lainaus/viisaus?

”Ei se ole puhetta, ei sanoja,
ei ääntä jonka voisi korvin kuulla.
Kuitenkin se kaikuu kaikkialla,
maanpiirin yli merten ääriin.
Hän on tehnyt sinne majan auringolle.”
(ps.19)

Mikä on paras luonnollinen tuoksu maailmassa?

Kahvi oi kahvi. Hyvä ja tummapaahtoinen kahvi.

Millaiset läpät naurattaa?

Ihan todella monenlaiset, mutta alapääläppä harvemmin. Eniten naurattaa stoorit arjen kömmähdyksistä ja juuri oikeaan hetkeen heitetyt nasevat jutut.

Mistä menee hermo?

Hitaudesta. Epäkohteliaisuudesta. Kun joku asia ei meinaa onnistua yrittämisestä huolimatta.

Mikä on lempi irtokarkki?

Vanhat autot.

Paras murre?

Tykkään Turun murteesta ihan tosi paljon. Mutta en kovin vahvana vaan sellaisena sopivan sointuisana ja huvittavana.

Lempi kohtaus elokuvassa?

Supervaikea. Ihan liian vaikea. Mä tykkään kyllä Junosta, kun ne syö niitä Tic Tac -karkkeja. Ja tanssileffojen tanssikohtaukset vie sydämen. Ja 10 things I hate about you:n kaikki kohdat, joissa Heath Ledger sulattaa hymyllään. Ja sitten on kaikki vakaviakin, mutta kuka niitä nyt muistaisi.

Käytetyin kirosana?

En kiroillut ennen koskaan, olin tosi ehdoton. Mutta nyt pylly- ja kakkasanat ovat tulleet hyvin satunnaiseen käyttöön. Pitäisi kitkeä.

Jannen ihanin pieni tapa arjessa?

En tiedä voiko tätä sanoa pieneksi tavaksi, mutta hän tekee meille aamiasen. Joka päivä.

Mitä lukuelämystä (kirjaa) suosittelisit myös muille?

Taivaslaulua, Rikosta ja Rangaistusta ja Hamlettia nyt ainakin.

Minkä elokuvan olet käynyt katsomassa viimeksi elokuvateatterissa?

Siitä on kyllä tosi pitkä aika. Olisiko ollut Luokkakokouksen ennakkonäytös. Oli aivan kamala.

Mitä teit viikko sitten tähän aikaan?

Kirjoitin blogia silloinkin (huom! postaus ajastettu, joten varmaan kun luet tätä, niin viikko sitten matkustin jossain päin Aasiaa).

Mistä unelmoit?

Unelma-asunnosta, jossa olisi onni, rauha ja kaunista. Perheestä unelmoin, samoin monista monista matkoista ja siitä, että voisi vähän rauhoittua elämään tätä elämää.

Mitä karkkeja valitsisit irtokarkkipussiin?

Oijoi naperoita, punaisia jauhiksia, vadelma- ja omenaruuveja, erivärisiä korvia, lepakoita, vanhoja autoja, muutaman vaahtokarkin, amerikkalaisia pastilleita, vaahtosieniä, kirpeitä kiinalaisia, pääkalloja…

Mitä ostit viimeksi kaupasta?

Eväitä Siperian reissuun Kampin Ruohonjuuresta.

Mikä on oudoin tapasi?

En tiedä mikä on kaikista oudoin, mutta en lähes koskaan pese hampaita vessassa vaan lähden aina vaeltamaan kodissa ja teen samaan aikaan kaikkea muuta.

Mitkä asiat tekevät sinut iloiseksi?

Perhe, ystävät, hyvä ja energisoiva ruoka, matkustus, spontaanit jäätelö- ja kahvihetket, täydellisesti istuvat vaatteet, pesulat, kosmetologi- ja kampaamokäynnit, iloiset työkaverit, hyvä asiakaspalvelu…

Mitkä asiat saavat sinut ärsyyntymään?

Huonosti käyttäytyvät, vain itseään ajattelet töykeät ihmiset. Riman alittaminen. Homeen maku ruoassa. Liika kiire.

Minkä artistin/bändin haluaisit nähdä livenä? (Joku sellainen mitä et ole vielä nähnyt).

Michael Jackson. Voi olla vaikeaa.

Millaisia blogeja tykkäät lukea?

Sellaisia joissa on kauniita asioita tai asiaa. Hyvin otetut kuvat ja laadukkaat tekstit ovat ihan must. Plussaa, jos bloggaaja erottuu jotenkin edukseen blogimassasta ja tekee asiat vähän eri tavalla.

Viimeisin elokuva, minkä katsottuasi itkit?

Her.

Muistatko viimeisimmän painajaisunesi? Millainen se oli?

En muista. Näen tosi vähän unia ja painajaisia vielä harvemmin.

Onko jotain muoti-ilmiötä,vaatekappaletta tai väriä,mistä pidät kovasti mutta ajattelet,että se ei vaan käy sinulle?

Spagettiolkaimiset asiat eivät oikein sovi minulle, vaikka pidänkin niistä muiden päällä. Myös vähän alle polven ylettyvät hameet lyhentävät minua aivan hirveästi. Ballerinoja ja avokorkkareita rakastan, mutta jalkani on niihin liian leveä. Muoti-ilmiöistä skippaan suosiolla useita, mutta väreistä en taida karsastaa mitään.

Lempi joululaulu?

Ei pysty valitsemaan. I love them all. No tontturallatukset skippaan.

Nolo biisidiggaus?

Puuttuva palanen.

Soitatko jotain instrumenttia?

En. Mutta minulla on kyllä ukulele, jota haluaisin vähän harjoitella.

Laulatko? Jos, niin mitä mieluiten?

Laulan vähäsen. Poppia, folkkia ja kotimaista mieluiten, vaikka kuuntelen paljon muutakin.

Ärsyttävätkö kirjoitusvirheet?

Kyllä ja ei. En hermostu niistä, mutta kyllä ne pomppaavat silmään.

Miten osaat kirjoittaa niin hauskasti?

Kiitos. Kai se tulee vain kirjoittamisen kautta: olen aina kirjoittanut paljon ja pitänyt siitä. Tuntuu, että sanat vain löytävät ratansa ihan itsestään, kun alan kirjoittaa.

Lemppari- ja inhokkikotityö

Lemppari on pyykkien viikkaus, likaisten astioiden tiskikoneeseen laitto ja tavaroiden järjestely. Ehdoton inhokki on imurointi.

Lempivirsi?

En ole kovin suuri virsien ystävä, mutta ”Sua kohti Herrani” saa kyllä itkeskelemään.

Lempikirkko?

Iitin kirkosta on ihania muistoja häistä.

Suhteesi Päiväkumpuun?

Positiivinen. Olen käynyt siellä joskus leireillä. Tällä hetkellä paikka on kuitenkin aika kaukainen, vaikka hyviä muistoja sieltä onkin lukuisia.

Oletko ajanut traktoria/mopoa/venettä?

En, en ja en.

Paras huvipuisto?

Coney Island New Yorkissa vakuutti hurjalla puuvuoristoradallaan.

Hupaisin suomen kielen sana?

Jäätelötötterö. Naurattaa aina.

Siinä olivat kaikki vastaukset. Tämä oli vastaus-sarjan viimeinen osa. Olitteko tyytyväisiä vastauksiin vai jätinkö ärsyttävää mujua hampaankoloon? Mikäpä sitä estää kysymässä jatkossakin hassuja.

Nerokkaita kysymyksiä, pakko myöntää. Joutuu miettimään päänsä puhki mitä oudompia asioita. Kiitos aivojen herättelystä.

– Henriikka

18.6.2015

Kivoja ja vähän vähemmän kivoja

–

sisko, sisustus, taide

Roosaliina täällä taas hei. Tulisi toinen kirjoitus, ennen kuin Henriikka ja Janne palaavat maailmanmatkoiltaan.

Henriikan ja Jannen koti Arabiassa on viimeisen parin vuoden aikana tullut minulle erityisen tutuksi. Paikka, jossa voi ottaa rennosti, vaihtaa farkut lököttäviin yöhousuihin ja hypätä sohvalle katsomaan Netflixin elokuvia (teemme kyllä välillä myös muitakin juttuja). Henriikan ja Jannen luo on matala kynnys tulla piipahtamaan ja usein illan pimetessä myös jatkuva yökyläkutsu alkaa houkuttaa. Oma hammasharja odottaa vessan peilikaapissa ja yöpuvun voi lainata Henriikan vaatekomerosta.

Sen lisäksi että asunnossa asustaa kaksi ihan lempityyppiä, myös sisustus on laatuluokkaa. Jos ei oteta huomioon mummin ja vaarin taloa, en ehkä tiedä muuta paikkaa, josta löytyisi yhtä paljon kaikkea outoa ja hauskaa. Monista heidän esineistään pidän, mutta täytyy myöntää, että muutamia ihmettelen aika lailla. Välillä huomaan joidenkin kohdalla miettiväni, että mitähän ihmettä näiden kahden päässä oikein mahtaa liikkua. Kun Henriikka aika ajoin kysyy minulta, mitä heidän kodistaan pitäisi antaa eteenpäin muiden iloksi, minulla on heti lista heittää takataskusta. Vielä monikaan ehdotus ei ole toteutunut, mutta ehkäpä vielä koittaa valoisammat ajat.

Tässä muutamia esineitä, jotka saavat silmäni suurenemaan ihmetyksestä:

Laika-koira

Hahaha. Tämä jättimäinen lamppukoira on yksi sisustuselementti, jonka kanssa en ole täysin sujut. Onhan se hauska ja överi mutta silti – what?!

Ihmispatsas

Henriikka pelasti tämän taideteoksen entiseltä työpaikaltaan. Siellä se oli tönöttänyt pitkään ulko-oven vieressä pihalla ja muistan miettineeni jo silloin, että tämä ei ihan nappaa. Luulin, että patsas oli Henriikan ja Jannen kodissa vain väliaikainen ratkaisu, mutta siellä se edelleen on – käytävän hyllykössä paalupaikalla, ainakin minun mielestäni parhaat päivänsä nähneenä.

11070280_10153332170583584_4185997595115362861_o kopio

Mallinukke

Viimeisenä tämä: torso, jonka päällykangas on repeytynyt ja reiästä näkyy sisälmys. Tiedän, että Henriikalla on ollut suuria visioita tälle, vaan mikään niistä ei ole toteutunut käytännössä sen viiden vuoden aikana, kun mallinukke on nurkissa odotaanut. Muutama kuukausi sitten, kun olin auttamassa Henriikkaa ja Jannea siivouspäivänä, päätin ottaa suuren askeleen ja otin torson päällä olevan kulahtaneen sukan pois. Päämääräni oli, että H tekisi nukelle jotain, kun se näyttää vielä rumemmalta. Vastoin nerokasta suunnitelmaani, sain ainoastaan vihaisen naaman ja käskyn laittaa sukka takaisin paikoilleen. Enhän minä pikkusiskon asemassa muuta voinut.

EDIT: Ilokseni kuulin villiä huhua, että torso on vihdoin vaihtanut pysyvästi maisemia tämän kirjoituksen ansiosta. Hooray!

Jotta en antaisi väärää kuvaa Henriikan ja Jannen sisustuksesta tai tyylitajusta, esittelen myös pari juttua, joista pidän ihan erityisen paljon heidän kodissaan.

Halinallet ja pehmopupu

Miten ihania. Janne teki halinallelöydöt Fidalta ja pupu lähti Henriikan matkaan Tallinnan reissulta. Monesti olen miettinyt, miksen itse napannut omaan laukkuun samanlaista surullista pupua.

Soittorasia

Tätä olen kinunnut niin monta kertaa. Löytäisipä itselleen yhtä kauniin. Henriikka toi rasian rinkkansa pohjalta viime reililtä. Se oli löytynyt antiikkimarketilta Brysselistä.

Betoniset kynttilänjalat

Nämä on ihan huiput. Olemme ystäväni kanssa monesti miettineet, josko tällaisia voisi tehdä omin käsin, mutta ajatuksen tasolla ollaan edelleen. Lopputulos ei todennäköisesti olisi ihan noin kaunis.

Henriikan ja Jannen koti on lapselle varmasti taivas, sillä siellä on niin paljon mielenkiintoista nähtävää. Isoveljemme kutsuu kotia aina pelottavaksi mummolaksi. Vaikka oma tyylini on hieman ehkä minimalistisempi, viihdyn Arabianrannan asunnossa mainiosti. Tyypit tekevät tietysti eniten, mutta kyllä kai sisustuksellakin on jotain merkitystä.

Roosaliina kiittää ja kuittaa

17.6.2015

Bikinikesä 2015: mustaa verkkoa ja neonkorallia

kommentoi

–

muoti, oma tyyli, ostokset

Pidän pulikoimisesta ja tiettyyn rajaan asti auringonotostakin. Esteenä on vain eräs pulma: inhoan bikinien ostoa. Joka kerta sama ruljanssi: ei sopivan kokoisia, sopivan näköisiä, sopivan muotoisia, sopivan hintaisia… Ja hinnastakin voisi vielä tinkiä, jos kaikki muu olisi kohdallaan.

Viime kesänä tajusin kuitenkin, että löydän sopivat bikinit aina Changesta. En tiedä, miksen ollut sitä aiemmin ymmärtänyt, sillä kaikki alusvaattenikin ovat sieltä. Tämä voisi olla maksettu mainos, mutta tämä ei ole. Change on tuonut bikinihommiin taas kesämeininkiä. Tuskanhiki ja kiukku on poissa ja valikoimassa on oikeasti tuotteita eri kokoisille ja näköisille.

Täksi kesäksi ostin kahdet uudet bikinit. Mustat ja neonkorallit. Yläosat ovat identtiset, mutta alaosissa on vaihtelevuutta. Vaikka tähdenmuotoisiin nännilappuihin en ~~vielä~~ koskaan lähdekään enkä edelleenkään saa suurimpia ilonpuuskia uima-asuostoksilla, alan ymmärtää vähän oikeita bikini-faneja.

Musta bikinisettini koostuu klassisesta mustasta yläosasta ja kahdesta erilaisesta, samanhenkisestä alaosasta: korkeavyötäröisestä ja matalasta mallista. Molempia koristaa verkkokankaiset yksityiskohdat. Samaa tyyliä olisi löytynyt myös yläosa, mutta halusin tukevamman mallin: haluan pystyä meuhkaamaan rannalla.

Korkeat pökät ovat ihan ykköset, mutta eivät välttämättä kovin kätevät auringonottoon. Verkkokankaansa takia housut saattaisivat piirtää hassunhauskat aurinkorajat vatsaan. Oikeita vatsapisamia.

Neonkorallit bikinit ovat vähän leikkisämmät. Yllätyin itsekin, että ostin kerrankin jotkut muut kuin mustat. Vaikka yleensä pelleilen värien kanssa vaikka miten paljon, menee uima-asujen kohdalla uskaltamisen rima paljon alempana. Useimmista kuosi- ja värivaihtoehdoista tulee välittömästi klovni-fiilis.

Nämä kuitenkin toimivat: hipster-mallinen alaosa ja klassinen yläosa. Yläosa on erityisen kätevä siitä, että auringonottoa varten narut voi laskea niskan takaa alas.

Niin vain löysi tällainenkin luonnonoikku, pieni mutta kurvikas nainen kesävaatetuksensa. Pääsee uimaan vaikka kotirannasta, jos oikein hinku tulee.

Tällaisen auringossa kyllästyjän on kyllä pakko paljastaa, että uimahyppyjä, Serena-reissuja ja muita kiinnostavampia ja toiminnallisempia tilanteita varten minulla on tietysti hankittuna kunnon sporttinen kokoasu.

– Henriikka

Ps. Juhannuksena on sitten korkea aika heittää talviturkki. Senkin nössykät.

15.6.2015

Kuolaamani kamerareput

–

elektroniikka, valokuvat

Janne tässä moi.

Kirjoitin hetki sitten kamerakamoistamme ja totesin ohimennen kameralaukkumme olevan tarpeisiimme liian pieni. Kamera muutaman putken ja oheissälän kanssa ei sovi, saati jos mukaan ilmestyy joskus lisäputki(a) tai jos mukana haluaisi pitää muutakin tavaraa. Ongelma on se, että käytännöllisyyden lisäksi haluaisin kameralaukkuni tai -reppuni oikeasti näyttävän hyvältä.

Vaikka olkalaukku on kameran käyttämisen kannalta kätevä, olen viime aikoina verkkoikkunashoppailut lähinnä kamerareppuja. Niissä on usein reilusti tilaa paitsi itse laitteistolle, myös läppärille ja vaikka vaatteille parin päivän tarpeisiin. Vaatimuksena olen pitänyt ulkonäön lisäksi turvallista säilytystilaa, läppäritaskua ja helppoa pääsyä itse kameraan tarvittaessa. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu usein hinta, joka nousee postimaksujen kanssa kahteensataan dollariin ja yli.

Tässä muutama löytöni inspiraatioksi ja ideoiksi saman aiheen kanssa painiville:

1. Langly

Langlyn kamerareput ovat ulkonäkönsä puolesta tämän porukan parhaimmistoa – suunnitteluryhmä on tuntunut tietävän, mitä ainakin ajatuksen tasolla seikkailunnälkäinen urbaani kuvaaja tahtoo. Laukut on valmistettu laadukkaasta vedenpitävästä materiaalista, joka muistuttaa hieman nahkaa muttei ole aivan niin hintavaa. Värivaihtoehtoina löytyy musta, oliivi ja khaki.

Yläkuvassa poseeraa merkin pienempi, Decoy-niminen malli, jota olen kuolannut kerran jos toisenkin. Se on tosi sopivan kokonoinen, käytännöllinen ja ulkonäöllisesti todella nätti (puhutaan edelleen kuvan repusta, ei tytöstä). Repun takaa täytettävä kameraosasto on tarpeeksi iso jopa viidelle linssille tai muulle vehkeellä kameran lisäksi, mutta myös ylätaskuun jää tilaa muule tarpeistolle. Oikean käden puolelle on tehty todella näppärältä tuntuva erillinen pikatasku, josta kameran saa tarpeen yllättäessä nopeasti ulos.

Vaikka hintaa on 225 dollaria, olisin pistänyt repun jo tilaukseen, jos siinä olisi vielä erillinen läppäritasku. Nykyisellään tietokoneen roudaaminen tässä mallissa jää haaveeksi, joten olen muutaman kyyneleen vierittämisen jälkeen päättänyt odottaa mahdollista läppäritaskullista versiota.

Alemman kuvan Alpha Pro on suurikokoinen reppu vähän pidempiaikaisellekin trekkaukselle vuorille tai keskupuistoon. Myös tämä malli näyttää todella hyvältä ja pitää sisällään runsaasti tilaa, mm. oman osastonsa maksimissaan 15-tuumaiselle kannettavalle. Omaan arkikäyttööni tämä malli on kuitenin jo liian suuri, enkä pidä puolivälistä avautuvaa kameralokerikkoa kovin kätevänä nopeatahtisemmassa kuvauksessa. Hinta nousee 250 dollariin.

2. Brevite

Brevite on kahden amerikkalaisen perustama startup-firma pyrkimyksenään valmistaa käytännöllisiä, mutta trendikkäitä reppuja. Toistaiseksi ainut malli onnistuu, sillä se näyttää aivan tavalliselta repulta, ja siinä on sopivassa suhteessa tilaa kuvauskalustolle, tietokoneelle ja muulle tarpeistolle. Sivussa on Langlyn Decoyn tapaan todella kätevä pikatasku. Tässä repussa kaikki ominaisuudet tuntuvat natsaavan melko hyvin.

Reppu tulee jälleenmyyntiin vasta elokuussa, mutta ennakkotilaajat saavat 180 dollarin hinnasta 25 taalaa alennusta. Toistaiseksi olen kuitenkin jättänyt hankinnan harkintaan, sillä vaikka jostain syystä yritys pyytää postikuluista Eurooppaan järkyttävät 60 dollaria. Kolmasosa hintaan lisää ei tunnu houkuttelevalta ostopäätöstä tehdessä.

3. Venque

Kosmetiikkamerkin näköisen logon omistava Venque valmistaa omasta tunnistettavasta muotistaan veistettyjä laukkuja eri tarkoituksiin. Ainoastaan yllänäkyvä reppu on erityisesti kuvausvehkeille suunniteltu.

Ulkonäkö on näppärä ja monen mielestä varmasti tosi cool nahkaläppineen. Tilaa kuvauskalustolle on kyllä repun kokoon nähden järkyttävän paljon, mutta kätevän muokattavuutensa ansiosta järkkäriosaston ja muun osaston välinen kokosuhde on käyttötarpeen mukaan muokattavissa. Myös läppärille on oma pussinsa. Kameraosasto täytetään kokonaisuudessaan aukeavan etutaskun kautta, mikä on periaatteessa kätevää, mutta herättää vainoharhaisessa hieman huolta myös turvallisuudesta.

Tämänkin repun olen jo muutaman kerran laittanut virtuaaliseen ostoskärryyn, mutten koskaan tilannut – ainakaan vielä. Hintaa 199 dollaria.

4. Chrome Industries

Laukkuja, vaatteita ja muuta krääsää valmistavan Chrome Industriesin Niko on myös hieno kamerareppu, vaikka se ei pyri tippaakaan trendilookkiin. Se on virtaviivaisempi, mutta ei järkyttävä palikka, joka huutaa kaikkialle ympärilleen kantavansa tuhansien eurojen kameravehkeitä sisällään. Tilaa on jälleen edestä täytettävässä repussa reilusti tietokonetta myöten. Tästä repusta saa maksaa 180 dollaria.

5. ONA

ONA valmistaa järkyttävän hienoja laukkuja, joiden materiaalina on usein nahka. Tältä merkiltä kuolaan vielä huomattavasti enemmän olkalaukkuja, mutta on yllänäkyvä reppukin varsin komea. Reput ovat todella laadukkaita mutta myös kalliita – ONAn ostaminen on pidemmän harkinnan sijoitus. Tuo reppu on 429 dollarin arvoinen, ja esimerkiksi tämä todella tyylikäs nahkainen olkalaukku viel kympin kalliimpi. Osta jos kylvet rahassa!

6. Poler Stuff

Bonuksena nostan skeitti- ja surffihenkistä tavaraa ja vaatetta myyvän Poler Stuffin kamerarepun. Eri kuoseissa tulevat reput ovat tällä hetkellä loppuunmyytyjä, mutta kun niitä taas saa, ei 80 dollarin hinta paljon palele. Ongelmana on repun yksipuolisuus: suuren taskun alla ei ole muuta kuin iso kasa tilaa kameroilla. Jos vaatetta, eväitä ja läppäriä ei halua tunkea kamerasuojusten väliin, ei tätä reppua siis kannata hankkia. Kamerasisustan saa kuitenkin irti, eli jos tarpeissa on normaali reppu, jonka tarvittaessa saa modifioitua kuvaustarpeisiin, laittakaa harkintaan!

Täydellisen kamerarepun metsästys jatkuu, kun palaamme Venäjältä. Jos tiedät jotain mitä minä en, ehdota! Toivottavasti tästä postauksesta oli jollekin edes pienä apua tai inspiraatiota.

– Janne

14.6.2015

Vastauksia kysymyksiin 2/3

–

random

Puhutko stadin slangia?

En puhu. Joitain sanoja on tosin tarttunut, joista isoveljeni huomauttavat: tsygä, steissi, spora, hima, frendi…

Kuinka vanha olet?

24 vuotta

Mistä olet kotoisin?

Kouvolasta, tuosta kauniista betonikaupungista.

Keräiletkö jotain? Mitä? Jos keräilet, missä säilytät niitä?

Olen keräillyt lähiaikoina kauniita pieniä rasioita, joihin voi säilöä kaikkea. En kyllä tiedä voiko varsinaisesta keräilystä silti puhua. Ne ovat kaikki lipaston päällä.

Hävettää melkein myöntää, mutta kerään myös erikoispainoksia 2-euroisista. Keräsin nuorempana ulkomaisia euroja ja kun joskus lopetin sen touhun, niin en raaskinut heittää spesiaali-kakkosia menemään.

Onko sun hiusten väri oma?

Pitkään olin värjäämättä, mutta nyt on seassa vaaleita raitoja.

Omistatko piikkikorkokenkiä?

Hmmm taidan omistaa parit. Mutta en ihan kovin piikikkäitä kuitenkaan. Käytän niitä nykyisiäkin hyvin harvoin.

Seuraatko jotain ohjelmia?

En seuraa TV:stä mitään, mutta Netflixistä ja DVD-bokseilta on tullut katsottua Frendit, Gilmoren tytöt, Sinkkuelämää, How I Met Your Mother, New Girl ja nyt tsekkailen aikani ratoksi Gossipl Girliä ja Modern Familya. Sellaista aivojen tyhjennys -touhua.

Millainen olisi unelmiesi talo?

Pieni kivitalo tai kerrostaloasunto jossain kauniilla, vanhalla alueella. Kesämökki voisi olla sitten se kalliomaisemainen merenrantamökki hirsistä.

Tuoko tuoksut mieleesi muistoja? (Olisi kiva kuulla yksi, jos tuo)

Tuovat ihan tosi vahvasti. Vattutee tuoksuu teini-iän seurustelusuhteelta ja eritoten sen päättymiseltä. Opettelin silloin juomaan teetä.

Luettiinko sinulle lapsena satuja?

Luettiin ihan tosi paljon. Menimme kirjastoon ja pinosimme sisarusten kanssa mielettömät pinot toivekirjoja pöydälle, jotka äiti sitten selkä vääränä kantoi kotiin. Toisin kuin monissa perheissä, meillä ei kuitenkaan luettu iltasatuja.

Oletko päämäärätietoinen?

Niin ne sanovat, mutta epäilevan joskus muuta. En ole sellainen, joka kirjoittaisi tavoitteitaan paperille tai joka näkisi elämänsä etappeina. En mieti, missä olen viiden tai kymmenen vuoden päässä. Mutta tahtomissani asioissa osaan edetä päämäärätietoisesti, mutta enemmänkin kutsuisin sitä intohimoksi. Intohimoa minulle on jaettu tiettyihin asioihin huomattavasti.

Jos sinua pyydettäisiin rakentamaan jotain kaunista, minkä (1) luonnonmateriaalin valitsisit käytettäväksi?

Koivun. Oi.

Pelkäätkö pimeää?

En varsinaisesti, mutta en ole kotonakaan yksin pimeässä harhaillessani.

Leikitkö majaleikkejä lapsena?

Tosi paljon ja usein. Naapurinlapset olivat mukana, samoin sisarukset ja vanhemmat. Majat olivat salapaikkoja ja kerhojen kokoontumispaikkoja.

Mitä kautta aikoinaan päädyit Etiopiaan ja mitä kaikkea teit siellä? Missä yövyit? Lähditkö yksin? Paljon maksoit tuosta kolmesta kuukaudesta? Lukio alkaa olla loppusuoralla ja haluaisin ensi vuonna tehdä pitkäaikaisesta haavesta totta, ja lähteä tekemään vapaaehtoistyötä ulkomaille. Vaihtoehtoja maiden ja matkustustapojen välillä on niin paljon, etten tiedä mikä olisi turvallisin ja kannattavin tapa, joten olen koittanut etsiä tietoa ja kokemuksia vähän joka paikasta.

Huh! Mikä määrä kysymyksiä. Olin kolme kuukautta vapaaehtoistöissä Kansanlähetysopiston kansainvälisyyslinjan kautta, jonka vuoksi sain matkan ajalta myös opintotukea. Se oli iso plussa. Lähdin ihan yksin, olin lastenhoitajana suomalaisessa perheessä ja luovuin heidän ”Suomi-yhteisönsä” kanssa. Olin myös avustajana orpokodilla ja mukana erilaisissa pikkuprojekteissa esim. valokuvaten. Laita mailia, niin kerron enemmän.

Vaikutat tosi positiiviselta :) Siispä kysymykseni: Onko positiivisuus aina ollut osa luonnettasi vai oletko oppinut sitä jotenkin tietoisesti ajatellen?

Huom! Livenä en ole aina yhtä positiivinen. Kirjoittaminen saa minut usein tajuamaan, miten hyvin asiat ovat. Mutta niin, luulen että olen aina ollut aika positiivinen. Minusta elämä on kivaa ja en osaa suotta pelätä ennakkoon kaikkea ikävää. Näen helposti luonnostaan asiat helppoina ja mukavina, kun taas toiset ajattelevat luonnostaan skeptisesti.

Mua kiinnostaisi tietää, miten usko näkyy sun arjessa? Luetaanko teillä ruokarukouksia, käyttekö kirkossa, luetteko joka päivä Raamattua tai muuta?

Käydään kirkossa, mutta aika säälittävän vähän. Luetaan rukouksiakin toisinaa ja luetaan Raamattua kun muistetaan, mutta enemmän se on suoja ja turva, elämäntapa. Ei niinkään mitään tapoja ja rutiineja, vaan tapa katsoa maailmaa ja asioita.

Kohtalotoveri haluaisi kysyä, miltä on tuntunut elää gluteenittomalla ruokavaliolla? Millaisia ongelmia olet sen suhteen kohdannut?

On tuntunut kyllä kropassa ihan tosi hyvältä, nyt kun ihottuma on lähtenyt ja tuntuu että kroppa jaksaa paremmin. Mitään mullistavaa eroa en sinänsä huomannut. Gluteeniton ruokavalio ei ole ongelma, vaan sen ehdottomuus. Huomaan usein että ihottumaa on taas tullut jostain, että jossain ruoassa on siis ollut jotain mitä en olisi saanu syödä. Olen todella herkkä gluteenille.

On mennyt tosi hyvin, mutta matkustus on pahinta. Mutta kyllä siitäkin selvitään. Suomessa olen kohdannut ongelmia tosi vähän.

Jos nimesi ei olisi Henriikka, mikä toivoisit sen olevan?

Minusta toinen nimeni Anita on aika hauska. Aika tomera. Voisin hyvin olla Anitakin.

Osaatko neuloa?

Osaan, mutta neulon kyllä tosi harvoin. En ole mikään guru.

Lempimuseosi Helsingissä?

Ei ole Kiasman voittanutta, ei voi koskaan tietää mitä löytää. Vaikka pidän myös esimerkiksi Amos Anderssonista ja Design-museosta.

Kumpi olis sulle pahempaa: kuuroutuminen vai sokeutuminen?

Sokeutuminen, ehdottomasti. Koko olemassaoloni, muistini ja muistoni perustuvat näköaistille. Kuuleminen tuntuu paljon vähempiarvoiselta, vaikka tiedän että kuulon menettäminen olisi yhtä lailla painajainen.

Romanttisin lahja jonka Janne on sulle antanut?

No kihlasormus joojoo, mutta täysin yllätyksenä tullut kaunis helmikaulakoru oli myös aika ihana.

Aamurutiinisi arkisin? Teetkö aina saman kaavan mukaan vai aamusta riippuen vaihdellen?

Lähes aina samoin: nousu, puhelimen pikainen selaus jotta saan silmät auki, hampaiden pesu, puoli litraa vettä, mahdollinen suihku, meikkaus, vaatteet päälle, aamupala, tavaroiden pakkaus, ulos.

Omistatko ajokortin?

Kyllä vain, perus B:n

Voisitko muuttaa Lappiin?

No hyvän syyn tullen kyllä. Vaikea tosin kuvitella sitä syytä.

Mihin kulutat rahaa eniten kuukaudessa, jos asumismenoja ei lasketa?

Ruokaan ehdottomasti eniten. Sen jälkeen varmaan palveluihin ja kolmantena vaatteisiin.

Sinulla on ilmeisesti hyvä mies: miten löytää hyvä mies? Miten tehdä miehestä hyvä mies?

Kiitos, kiitos, olen tismalleen samaa mieltä. Miehestä ei tehdä hyvää. Mies voi tehdä itsestään hyvän ja siihen minulla ei ole neuvoja. Hyviä miehiä löytää sieltä, missä oletat hyvien naisienkin olevan: kahviloista, tapahtumista, kouluista, työpaikoilta… Olen tämän suhteen aika neuvoton.

Sinulla on paljon sääaiheisia juttuja: Jos on huono sää, niin miten selvitä elämästä?

Haha nauroin tälle kovasti. Kun kääntää suupielet väkisin hymyyn, aivot tulkitsee että hymyilet ja alkaa tuottaa mielihyvähormoneita. Kyllä se päivä sitten siitä. Omat ajatukset ja asenteet ratkaisee eniten. Ja kaunis sadetakki on aina hyvä vaihtoehto.

Sinusta saa aidon, positiivisen ja elämässä eteenpäin menevän kuvan: Mitkä ovat parhaimmat keinosi epäonnistumisista selviämiseen ja pelkojen voittamiseen?

Edelliskysymyksen vastaus käy myös tähän hyvin. Luulen, etten ole kokenut vielä elämässäni sellaisia todellisia, traagisia epäonnistumia tai pelkoja, joten sellaisista en osaa asiantuntijana puhua. Itse usein karistan epäonnistumisen pelon sillä, etten ajattele. Jos haluan hakea jotain työpaikkaa, niin haen. Enkä ajattele. Yleensä toimin heti tai pian, muuten alan pohtimaan liikaa.

Itseäni on helpottanut myös muistaa, ettei ketään oikeasti kiinnosta toisten asiat niin paljon. Ei minua kiinnosta kenenkään epäonnistumiset erityisen paljon, miksi jotkut muut siis kiinnostuisivat omistani. Epäonnistumisen pelkohan on usein tulosta siitä, että pelätään nimenomaan muiden reaktioita. Entä sitten, jos epäonnistunkin? Mikä on pahinta, mitä voisi käydä?

Te kyllä väsytätte minut kiinnostavilla kysymyksillänne. Joutuu itsekin ajattelemaan, mitä mieltä sitä asioista onkaan. Huoh, nälkä kurnii vatsassa. Muutama tattarinäkkäri odottaa noutajaansa.

Puss och kram ja kolmas osa vastauksia tulossa ensi viikolla.

– Henriikka

12.6.2015

Harrastuksena mummoilu

–

kirjat

Sain arvostelukappaleena käsiini pari viikkoa sitten hyvin hämmentävän kirjan. Otsikko kuului ”Mummoillen”. Katsoin hetken vähän kornia mutta suloista kantta ymmärtämättä, mistä kirjassa on kysymys. ”Henkisen mummon käsikirja” ei varmastikaan ole opus niille, jotka ovat tahtomattaan jäänet ilman jälkikasvua ja kokevat henkistä mummoutta.

Takakansihan sen kertoi: ”Mummous ei ole sidottu ikään, lastenlasten saamiseen tai edes sukupuoleen, se on mielentila.”

Moderni mummo kierrättää, tekee kirpputorilöytöjä ja sälöö satoa talven varalle. Pukeutumisen lisäksi siivouksessa ja kuntoilussa siirrytään mummosarjaan. Teräsmummon arvonimen saa potkukelkkaa lykkimällä.

Mummoillen-kirjassa opetetaan mummoilun saloihin ja alalajeihin. On sienimetsäopastusta, askarteluohjeita ja kodinhoidon abc. MeNaiset oli kuvaillut lehdessään kirjaa ja ilmiötä seuraavin osuvin sanoin:

”Kolmikymppiset hurahtivat mummoiluun. Henkisesti mummo. Eläkeläissielu. Näin kolmikymppiset kuvailevat itseään. Yhä useampi on vaihtanut baari-illat hölskytyskurkkuihin ja neulekerhoon.”

Nämä ilmiöt ovat kyllä niin outoja. Miksi ”mummoilusta” pitää tehdä oma termi ja opaskirjakin? Oudoksi on mennyt tämä maailma. Mutta kai minäkin olen jonkun asteen mummoilija. Marjojen säilöjä ja kettukarkkien ystävä. Mummopisteeni lähtevät mahdollisesti nousuun tämän kirjan ohjeiden käyttöönoton jälkeen.

Voisin siteerata mummo-teemassa jotain sopivaa virttä, vaan enpä muista nyt osuvaa.

– Henriikka

11.6.2015

Kimpale

–

random

Varoitus! Ei kannata kulkea kanssani, jos et halua ruskettua. Tässä takissa olen sellainen aurinkopaneeli, ettei kesämökille tarvitse muuta.

Kesällä kuuluukin kilpailla auringon kanssa. Pyrkiä nauttimaan, rentoutumaan, loistamaan. Napata kaikki auringonenergia ja D-vitamiini ja paistatella päivää silloinkin, kun ei paista.

Jos minuun kohdistaa suurennuslasin, pystyy käristämään paperiakin. Verestää hyvin muistia ala-asteen tiedekerhosta.

Juhannus on viikon päästä ja silloin kesä varsinaisesti vastaa alkaakin. En ole juhannusta kotona, mutta jos olisin, tämä kultainen takki olisi juhannusyöni lämmike. Vaaleat farkkusortsit, harmaa lyhyt toppi ja päälle kultainen kuningasviitta.

Seurassani ei kukaan palelisi. Aurinkoenergian voimalla syttyttäisin kokotkin.

– Henriikka

takki/Minimum (saatu), farkut/Levi’s, kengät/Bianco Footwear, huivi & paita/second hand

10.6.2015

Elämäni taideteos: maailma seinällä

–

design, sisustus, taide

Siinä se on, seinällä. Elämäni taideteos. Jos ei matkakuumeen 75-prosenttista kasvua lasketa, en keksi mikä saisi minut kyllästymään siihen. Siinä on väriä, siinä on taitoa, siinä on maailma. Huh huh, miten taitavia ihmisiä voi olla olemassa ja miten iso ja käsittämätön on maapallo.

Saimme teoksen pari viikkoa sitten, ja Janne ripusti sen ennen valmistujaisia. Olen tuijottanut karttaa ihmeissäni ja suuresti ihaillen. Työn tekniikka ja tunnelma kohtaavat juuri omat mieltymykseni. Se ei yritä liikaa, mutta ei kuitenkaan ole itsestäänselvä. Siinä on selkeitä riskejä, jotka onnistuttuaan toimivat prikulleen. Neonhohtavat, kirkkaat värit sekä haastava tekniikka voisivat muodostaa yhdessä farssin. Vaan toisin kävi.

Nykyinen kotimme ei ole unelma, se on kaukana siitä. Mutta yli yrjönvihreän, maailman rumimman muovimatonkin näen vain seinällä riippuvan teoksen. Se vie ajatukset ja huomion. Ja tuntuu, että vuosi sitten mintunvihreäksi maalaamamme seinä oli vain vuoden päivät odottanut, että löytäisin Jenni Emilian ja hänen taiteensa. Ikään kuin seinä ei olisi huolinut mitään muuta ja olisi siksi pysytellyt mieluummin tyhjillään.

Kirjoitin Jenni Emilian taiteesta viime joulukuussa löydettyäni hänet facebookin kautta aiemmin syksyllä. Muistan nähneeni maailmankarttateoksen ja hetkeäkään epäilemättä otin yhteyttä taiteilijaan. Nyt meistä on tullut kavereita ja taiteilija toi jopa teoksen itse meille. Hän halusi nähdä ilmeeni. Joimme kahvit ja juttelimme. Mietin, miten lahjakkaita ihmisiä Suomessa ja maailmassa onkaan.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Kiitos Jenni Emilia, että tuot siihen yhden ihmeellisen asian lisää.

– Henriikka

(teos saatu kiitokseksi aiemmasta yhteistyöstä)

9.6.2015

Keraamisia koiria, mummon vanhoja viinilaseja

kommentoi

–

kirpputori

Koko kevään kirppiskierrosten outojen ostosten ykköspalkinto menee ylläoleville keraamisille koirille. Ne huutavat nimeäni (eivät todellakaan huuda) ja toinen on kaiken lisäksi suloisesti nenästä kulunut. Minä toivon, että minutkin napattaisiin huostaan, jos nenäni olisi puoliksi pudonnut.

Leikin lapsena vanhemman serkkuni kanssa posliinieläimillä. Rakastin niitä. Odotin Kuhmon reissuja, jotta pääsen leikkimään pikkukoirilla ja koriin käpertyneillä kissoilla. Vaikka jälkimmäisillä oli vaikea leikkiä, kun nukkuivat kaiken aikaa.

Vähän vanhempana ihmettelin, miksi niin ihannoin niitä outoja elukoita. Nyt olen jälleen palannut niiden pariin. Ympyrä on sulkeutunut.

Kahden ylläolevan kuvan kirpputorilöydöt ovat jo piirun verran järkevämpiä. Typeryyttäkin tosin löytyy, nimittäin valkoinen pipo on minikokoinen, eikä vauvaa ole lähimaillakaan. Ehkä suloinen kummityttö saa siitä ensi talven piponsa. Eipä maksanut kuin kaksi euroa.

Nahkainen laukku taas on kiva ja helppo. Mahtuu pankkikortti ja puhelin, mitään muuta mattolaiturille ei tarvitsekaan.

Vanhat viinilasit odottavat heinäkuun laskevaa aurinkoa ja lyheneviä päiviä. Poljin jalkaa, kun laseja oli vain kaksi. Toisaalta ne ovat sitten niille kahdelle spesiaalihetkiä.

Viimeinen muki muistuttaa Bostwanassa asuvasta ystävästä. Beasta tulee aina mieleen panda. Ja pandasta tulee aina mieleen Bea. 50 senttiä on pieni hinta muistosta, joka tuo ystävän mieleen.

– Henriikka

7.6.2015

Erilaiset samanlaiset siskokset

–

sisko

Roosaliina täällä! Henriikka pyysi minua vierailevaksi kirjoittajaksi kirjoittamaan haluamastani aiheesta ja otin haasteen vastaan. Mitähän tästä mahtaa tulla? Olisi se vähän suru, jos Henriikan palatessa Siperiasta kaikki lukijat olisivat kaikonneet vain minun kirjoitusten takia. Let’s see. Ajattelin pureutua meihin sisarparina…

Ollaan Henriikan kanssa aikamoinen parivaljakko. Paita ja peppu, nenä ja pää, Robinson Crusoe ja Perjantai, Viiru ja Pesonen, Pat ja Mat, pylly ja palli. No joo, meniköhän tuo viimeinen jo överiksi. Idea tuli toivottavasti kuitenkin selväksi. Viimeisenä esimerkkinä vielä, että oltiin IRC-galleria-aikoina VINK ja WINK. Nokkelaa (or not).

Vaikka ollaan niin samat, niin ollaan kuitenkin lopulta myös aika erit. Nauretaan samoille jutuille ja nautitaan satasella toistemme seurasta, mutta luonteenpiirteiltämme olemme jupiter ja pluto. Siinä missä Henriikka kaipaa räiskettä, menoa ja meininkiä, minä pysyn visusta maan tasalla ja usein vähän jopa maan tasan alapuolellakin. Tietysti tämä on vähän kärjistettyä mutta kun nyt lähdetään tälle linjalle, niin tehdään se kunnolla.

Isossa porukassa uusien ihmisten seurassa minulla menee sormi suuhun, änkytän enkä koe olevani omalla mukavuusalueella. Henriikka taas rakastaa olla huomion keskipisteenä, ja siksi esimerkiksi juhlien järjestäminen on hänen heiniään. Minä tulen mielelläni kuitenkin mukaan, auttelen järjestelyissä, etsin illan pimetessä mukavan sohvannurkan sekä seuran ja pysyn siinä pilkkuun asti. Henriikka on seuraihminen, läpänheittäjä, minä sivusta seuraava tarkkailija. Minulla on ystäviä lukumäärältä melko vähän mutta he ovat päässeet tarkan seulan läpi. Henriikalla on kontrolloimaton ihmisläheisyyden tarve.

Rahankäytössä huomaa myös tämän sisarparin eroavaisuudet. Henriikka ei turhia mieti, minä mietin liikaa. Rahankäyttö aiheuttaa minulle erityisen paljon huolta, ja neljän euron kakkupala jää kahvilassa usein ottamatta. Minä käytän rahojani suhteellisen säästeliäästi, ja laitan rahaa säästöön säännöllisesti. Palkkapäivä on Henriikalle ilon päivä – kun rahaa on tupsahtanut tilille, sitä voi myös huoletta käyttää. Minä harkitsen ostoksiani iät, kyselen neuvoa, ahdistun ja päädyn lopulta päivänselvään vaihtoehtoon. Tämä rasittaa päättäväistä sisartani, joka ei hetkeä pidempään käytä aika moiseen miettimiseen. Minä muistuttelen veloista ärsytykseen asti, Henriikka ottaa tällaiset asiat lunkimmin.

Henriikka on nollasta sataan -tyyppi, minä pysyttelen tutussa ja turvallisessa viidessäkympissä. Minä mökötän pidempään, kun taas Henriikka saattaa suututtuaan mennä pieneksi hetkeksi omiin oloihin ja palata sitten takaisin aivan uutena ihmisenä.

Välillä tuntuu, että minun elämäni on melkoisen tylsää verrattuna Henriikan vuoristorataan. En ota riskejä ollenkaan samassa mittakaavassa kuin siskoni. Tallaan tasaista tahtia eteenpäin ja kaipaan rutiineja ja turvallisuudentunnetta. Toivon tulevaisuudelta perinteisiä asioita – perheen, omakotitalon ja vakituisen työn mukavassa työympäristössä.

Henriikka kaipaa haasteita, vaihtelua ja vaarallisia tilanteita. Minä pelaan Jatzya kerta toisensa jälkeen kyllästymättä. Henriikka on kyllästynyt jo siinä vaiheessa, kun peli on saatu valittua. Tosin hyvin harvoin päädymme edes valitsemaan peliksi Jatzya, sillä kokemuksesta osaamme jo ennakoida tulevaa. Sisareni on myös kova liioittelemaan, ja hän näkee elämän usein hieman värikkäämpänä kuin minä.

Henriikka on vauhdikas, määrätietoinen ja tehokas. Minä arka, rutiineita rakastava ja kaavoihin kangistunut. Yhdessä olemme aika hyvä matchi.

Jos emme olisi sisaruksia, en ole varma, olisinko ikinä osannut hakeutua Henriikan seuraan. Olen maailman onnellisin siitä, että tutustuminen on hoitunut näinkin luonnollisin menetelmin.

– Roosaliina

5.6.2015

Poolan kevät

–

design, muoti

Oli sitä odotettukin, nimittäin Poola Katarynan kevät-kesä 2015 -mallistoa. Jo useamman vuoden olen seuraillut tuon idearikkaan naisen tekemisiä ja miettinyt, kuinka kerta toisensa jälkeen tuutista voi tulla ulos jotain niin tunnistettavaa ja kuitenkin uutta.

Poolan puiset lintukorvikset ovat jo melkein läpikulutetut täällä blogin puolella. Sen lisäksi raahustan usein lintukimonossa ja lintumekossakin. Voin kertoa, että tosi monella ystävälläni tulee Poolan vaatteista ja asusteista juuri minä mieleen. Otan sen kohteliaisuutena. Yhdistyn mielikuvissa mieluusti juuri tämän merkin tuotteisiin: vähän outoa, tyylikästä ja kuitenkin suloista. Vähän jotain liikaa, muttei kuitenkaan mitään. Paitsi ehkä vähän.

Pari vuotta sitten mukaan tullut örkkikuosi ei osunut ja uponnut kertaheitolla, mutta kuukausi kuukaudelta alan lähestyä niitäkin örrimörrejä. Sylvi-monsterikorviksia jopa mallailin hieman salaa toissa viikolla. Tämän kevään malliston räikyvän keltaiset örkkihousut läväyttivät silmäni selälleen ja toistelin itselleni ”no, no, no”. Ja kuinka kävikään? Olen alkanut tykästyä niihin.

Niin kuin kaikissa edellisissäkin mallistoissa, ei tässäkään kaikki vaatekappaleet olleet itselleni tehtyjä. Musta, tulppaanikuvioinen tunika olisi päälläni kuin roskasäkki. Luulen myös vaalean tulppaani t-paidan vievän kasvoiltani värin. Mutta sitten on näitä, jotka huomaan heti: kissakuvioinen, vaalea mekko ja violetti kissapaita.

Kokeilin kisumekkoa jo kaupassakin. Se ei imarrellut juurikaan, mutta se oli silti mahtava. Hykertelyn huipentuma. Näin viime viikolla Hannea, ja hän oli ostanut violetin kissapaidan. Jos uskallan ostaa samanlaisen, niin varmaan ostan. Ja uskallanhan minä.

Tällaiset monsterit ja linnut ovat lähes kaikissa konteksteissa niin yltiösöpöjä, etten pysty lähtemään niiden maailmaan mukaan. Jostain syystä Poola Katarynan kanssa teen poikkeuksen. Laadukkaat kankaat, iättömät leikkaukset. Ne tekevät söpöydestäkin tyylikästä.

– Henriikka

Kuvat: Poola Kataryna

4.6.2015

Janne kertoo: Kameroista ja kuvista 2.0

–

elektroniikka, valokuvat

Janne tässä moi.

Kirjoitin puolitoista vuotta sitten kamerakalustostamme, mutta nyt on päivityksen aika. Kameralaukkumme sisältö on nimittäin hiljalleen kehittynyt ja kehittynyt. Tahtoisin uskoa, että se on kehittynyt kuvaajan mukana.

Taustatiedoksi kerrottakoon taas, että ilman tätä blogia en välttämättä olisi ikinä kiinnostunut valokuvauksesta. Asukuvanälkäinen Henriikka iski neljä vuotta sitten järjestelmäkameransa käteeni ja käski ottaa ”hienoja kuvia”. Sittemmin kamera ja sen omistaja on vaihtunut ja kuvista tullut hienompia.

Pääasiallisena sotaratsuna taloudessamme on viime vuonna käyettynä hankittu Canon 70D järkkärirunko. Tämä muutaman vuoden vanha malli saapui korvaamaan järkyttävän määrän ruutuja napsineen 550D:n. Kertauksena vielä kaikille, Canonin kamerarungoissa isompi numero tarkoittaa aina edullisempaa sarjaa.

Pitkän googlailun jälkeen päädyin tähän malliin muutamasta syystä. Ensinnäkin tämän kameran tarkennus on huomattavasti tarkempi, nopeampi ja tarpeeksi hyvin hallinnoitavissa. Aiemmin nuo ominaisuudet aiheuttivat monissa tilanteissa päänvaivaa. Toisena syynä toimivat useat pienet ominaisuudet joista pidän: kääntyvä näyttö täydentää muuten laadukkaat video-ominaisuudet ja wifitoiminto mahdollistaa kuvien siirtämisen suoraan kortilta vaikkapa puhelimeen kovan luokan instagrammailua varten. Nämä ominaisuudet käänsivät vaa’ankielen tähän, eikä muuten todella tykkiin 7D:hen.

Kalliimpia ja laadukkaampia ns. täyden kennon kameroita, esimerkiksi Canon 5D:tä en harkinnut, koska rakastunut objektiiviin, joka ei sellaisiin kameroihin käy.

Putket eli objektiivit, niillähän niitä kuvia tehdään. Meillä niitä on kaksi, molemmilla on omat käyttötarkoituksensa. Kumpikin kantaa kyljessään Sigman logoa, siitä yksinkertaisesta syystä, että olen todennut Sigman hinta-laatusuhteen olevan todella kovaa luokkaa.

Oma lempilapseni on yllä näkyvä Sigman laadukas yleisobjektiivi 18-35 millimetrin polttovälillä. Ostin tämän linssin vuosi sitten toimimaan samoissa tilanteissa kuin kittiputki, mutta järkyttävän paljon paremmalla valovoimalla. Olen linssiin todella tyytyväinen: sisälläkään otetuista laajoista kuvista ei tule rakeisia ja pötkö tuntuu tukevalta ja laadukkaalta kädessä. Miinuspuoleksi keksin vain sen joskus liiankin ison koon ja ymmärrettävän tyyriin hinnan.

Sigman 50-millimetrinen linssi on usein kamerannenällä kun tarkoituksena on kuvata potrettimaisia otoksia, tai yksityiskohtia esineistä, asuista tai kekkereistä. Aukko suurenee 1.4:ään asti, eli valovoimaa löytyy todella hyvin hämäriinkin paikkoihin. Pienissä tiloissa viidelläkymmenellä millimetrillä ei näillä kroppikennon kameroilla saa kovin laajoja kuvia, mutta suosittelen kyllä harkitsemaan tuota polttoväliä, jos pyrkimyksenä on vaikka asujen kuvaaminen, tai mikä vain tietysti, jos vain pääsee kävelemään tarpeeksi kauas. Jos tuo on liian kallis, canonin jugurttipurkin näköinen (ja tuntuinen) 50mm 1.8 on sadan euron hinnassaan hyvästä syystä monen ensimmäinen putki ns. kittilinssin jälkeen.

Supermakean Brooklyn we go hard -merkkisen kamerahihnan olen saanut Henriikalta hääpäivälahjaksi. Silloin tällöin käyttöä löytävä Siruin kolmijalka on kevyt mutta tukeva tripodi – täydellinen pienille reissuille. Liian pieni, olalla kannettava kameralaukku on varustepuolen heikko kohta, vaikka sinänsä ihan laadukas laukku onkin. Saisi olla vain vähän isompi ja näyttää huomattavati paremmalta.

Kakkoskamerana ja pieneen tilaan menevänä luottopokkarina toimii hyvin Olympuksen PEN Lite E-PL7. Kameraa käyttää etenkin Henriikka, jolle parin kilon jötikkä tuntuu turhan massiiviselta eikä säätäminen muutenkaan nappaa. Se on kyllä ärsyttävänkin laadukas peli kokoonsa ja hintaansa nähden.

Kommentoikaa ihmeessä ja vastaan mielelläni myös kysymyksiin niin hyvin kuin vain osaan. Kirjoitan vielä parin päivän päästä muutamista laukuista joita olen kuolannut. Siihen saakka Siperian syvyydestä: Спасибо ja До свидания!.

– Janne

3.6.2015

Vastauksia kysymyksiin 1/3

–

random

Missä opiskelet?

Valmistuin toukokuun lopussa kulttuurituottajaksi Metropolia AMK:sta enkä siis tällä hetkellä opiskele mitään. Kulttuurituotannon opintojen lisäksi luin Jyväskylän yliopistossa suomen kielen, kirjallisuuden ja kasvatustieteiden perusopinnot.

Mitä kaikkia vaihtoehtoja mietit sillon aikoinaan kun jouduit miettimään näitä?

Lukion jälkeen hain ensimmäisenä vaihtoehtona liikuntatieteelliseen, sillä olin luullut koko elämäni haluavani liikunnanopettajaksi. Sen lisäksi hain opiskelemaan kulttuurituottajaksi ja äidinkielenopettajaksi. Pääsin sisään vain äidinkielenopettaja-opintoihin. Pidin välivuoden, jonka jälkeen opiskelin näitä opintoja vuoden tajuten, etten halua suomen lehtoriksi. Hain uudestaan kulttuurituotantoa Helsinkiin ja itse asiassa pääsin sekä Metropoliaan että Humak:kiin. Hain tälloin myös sisustussuunnittelua ja graafista suunnittelua sekä kuvataidekasvatusta.

Miten päädyit opiskelemaan kulttuurituottajaksi, missä opiskelet ja mitä oot siitä tykännyt?

Päädyin opiskelemaan kulttuurituotantoa Metropoliaan sattumien kautta. Etsin nettisivuilta kiinnostavia vaihtoehtoja ja kulttuurijutut kiinnostivat. Hain tietämättä mitä työ käytännössä tarkoittaa, ilman kokemusta alasta. Olen tykännyt kovasti ja nyt valmistumisen jälkeen aion kesän aikana kirjoittaa asiasta vielä oman artikkelin.

Pari vuotta sitten kirjoitin opinnoistani. Niistä voi lukea täältä: https://aamukahvilla.fi/2012/03/kulttuurituotanto-kulttuurituottaja-opiskeluistani/

Missä ystäväsi opiskelevat?

Monissa eri paikoissa plus suuri osa on jo siirtynyt työelämään. Mutta esimerkiksi sairaanhoitajaksi Diakissa, Helsingin yliopistossa kasvatustieteitä, musiikkitieteitä ja viestintää. Moni ystäväni on valmistunut sosionomiksi ja usea työskentelee myös media-alalla eri koulutuksin.

Kerro kiinnostavia opiskelupaikkoja?

Tässäpä kinkkinen! Mikä nyt kutakin kiinnostaa. Mutta jos saisin itse nyt lähteä opiskelemaan mitä vaan, niin erityisesti puheviestintä kiinnostaisi. Uskon, että olisin kiinnostunut yllättävän monesta opinahjosta, jos vain ottaisin selvää.

Mitä lukio-ajasta jäi käteen?

Huomattavat kasvunvuodet, itsenäistyminen, yksi hyvin tärkeä ystävä ja rakkaita muistoja Kouvolasta. Itsetunnon kehittyminen ja paljon analyysia omasta itsestä ja paikasta tässä maailmassa.

Oliko yo-kirjoituksilla loppujen lopuksi mitään merkitystä mielestäsi?

Oli todellakin. Moneen paikkaan vaadittiin tiettyä keskiarvoa, jotta lähtöpisteet riittivät edes pääsykokeisiin.

Luetko paljon? Millaisia teoksia?

Tällä hetkellä en kyllä lue paljon vaikka haluaisin. Rakastan lukea ja luen pääasiassa romaaneja (aiheina mm. yhteiskunnalliset aiheet ja eri kulttuurit) sekä tietokirjallisuutta.

Paras kirja jonka olet lukenut 2015?

En ole lukenut tänä vuonna erityisen paljon, etenkään hyviä kirjoja. Kävin ostamassa tänään Sara Karlssonin kirjan ”Hyvän elämän anatomia” ja odotan siltä paljon tietämättä siitä mitään.

Mitä kirjaa olet tavannut nutturapäisen miehesi lukevan sohvalla?

Lähikuukaudet hän on uppoutunut lähinnä viestinnän opintoihin liittyviin tietokirjoihin. Hitlerin elämänkerta-tiiliskivi on ollut kesken jo varmaan viisi vuotta. Viime jouluna nutturamies luki höökillä kirjaa, joka kertoi historian merkittävistä vahingoista, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevasti koko maailmaan.

Mitkä ovat kaikkien aikojen tärkeimmät kirjat top3?

Tähän en lähde. Ei millään pysty listaamaan. Häräntappoase oli ensimmäinen kirja, joka tuntui nostavan minut lastenkirjoista vähän aikuisempiin kirjoihin. Olin kai 12-vuotias sen lukiessani. Viimeinen kirja, joka on oikeasti imenyt minut ihan täysin mukaansa on Taivaslaulu.

Jos täytyisi valita kolme vaatekappaletta, mistä et luopuisi, mitkä ne olisivat?

1. Turkoosi, kulunut isän vanha college
2. Ruskea kirppikseltä löydetty nahkahame
3. Musta Twist & Tangon bikertakki

Kosmetiikkafriikkinä haluan tietää sun ehdottoman lempimeikkisi!

Cliniquen kulmakynä, sävy 2: kylmän vaalea

Jos haluan tutustua sinuun ”in real life”, onko se mahdollista?

No, mikä ettei, jos satutaan joskus oikeaan aikaan, oikeaan paikkaan. Mutta periaatteessa minulla on kyllä suuri osa ystävyyssuhteista ihan muiden reittien kautta syntyneitä.

Jos voisit tehdä aikamatkan menneisyyteen, mille vuosikymmenelle haluaisit mennä?

1920-luku kutkuttelee.

Millaisen kulttuuritapauksen tuottaisit, jos resurssit olisivat rajattomat?

Aivan valtavat tanssiaiset hyväntekeväisyysaspektilla ja kunnon kostyymi- ja somistus-panostuksilla.

Kummassa maailmassa eläisit jos olisi pakko valita kahdesta: sähkötön kaupunki vai kahvilaton kaupunki?

Kahvilaton. Kahvilatunnelman voi luoda itsekin, mutta sähköä on vaikeampi kehitellä itse. Sitä paitsi sähköttömät kahvilatkin olisivat suht vaikeita.

Millaisen kinderyllätyksen suunnittelisit?

Minimittanauhan tai jonkun muun pieneen tilaan menevän hyödykkeen.

Asuntovaunuloma vai moottoripyöräloma Alpeilla?

Asuntovaunu. Kyllä minussa on karavaanaria motskarinaista enemmän.

Mikä on paras tv-sarja juuri nyt?

Modern Family katsomme Netflixistä, olen kiintynyt lähes kaikkiin sarjan hahmoihin. TV:stä katson vain uutisia ja aamutelkkaa.

Mikä olisi kirjoittamasi romaanisi ensimmäinen lause? Entä viimeinen?

Ensimmäinen voisi olla ”Minä kaipaan sinua” ja viimeinen voisi olla vaikka ”ja niin minä sinua kaipasin.”

Stressaatko paljon? Mistä stressaat? Miten selviydyt stressitilanteista?

En varmaan ihan tarkalleen tunnista stressiä. Periaatteessa en ole lainkaan kova stressaamaan, mutta liika kiire tekee minusta kireän. Stressi on kuitenkin tunne, kun luulee ettei selviä kaiken kanssa, mutta ei minulla ole juuri koskaan sellaista tunnetta.

Yritän laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja miettiä päässäni, helpottaako stressi tilannetta tai onko asia loppupeleissä stressaamisen arvoinen.

Kuinka olet oppinut olemaan niin ”sujut” itsesi kanssa?

Välillä olen sujut, välillä en. Voi olla, että blogin kautta välittyy liian rento kuva itsekriittisyyteni asteesta. Mutta luulen, että rakastava perhe- ja ystäväpiiri on avainasemassa itsensä hyväksymiseen ja rakastamiseen.

Rennon rempseän olemuksesi salaisuus?

Paljon naurua ja ympärille niitä ihmisiä, keiden seurassa on parhaimmillaan.

Kuinka usein pidät herkkupäiviä?

Gulp. Liian usein. Herkuttelen harvoin tosi paljon, mutta ehkä neljästi viikossa saatan syödä jotain herkkua. Välillä pidän monien viikkojen taukoa, mutta joskus menee herkästi viikkokin, milloin joka päivä on huomaamattaan syönyt karkin tai kaksi. Ostan herkkuja harvoin, mutta yllättävän usein eteen tulee tilanteita, kun herkkuja tarjotaan. Näistä osaan kieltäytyä vain harvoin.

Asun Lahessa ja käyn Hesassa Kumpulassa koulua. Usein olis aikaa hengailla Arabianrannassa, niin onko siellä jotain nähtävää? Jotain kauppoja? Kahviloita? Mitä vaan?

Ainakin useampi opiskeljaruokala (Ravintola Arabianranta, Kipsari, Meccala ja Metropolian toimipisteiden ravintolat), jos joskus haluat tulla tänne syömään. Arabiakeskuksen Iittalan outlet ja muutamat muut kaupat ovat aika kivoja ja Arabian ranta-alue näkemisen arvoinen ihan sellaisenaan. Vanhankaupungin koski ja Lammassaari on ihania alueita suht lyhyellekin kävelyretkelle. Mitään mieletöntä kivijalkakulttuuria täällä ei ole, mutta designia ja kaunista arkkitehtuuria. Nauttisit varmasti jo ihan ympäri ämpäri kävelystä. Mondon Helsinki-oppaassa taitaa olla ihan oma kierros Arabianrannalle.

Perheesi vaikuttaa lämpimältä yhteisöltä ja sinulla on monta sisarusta. Koetko, että se on suurin voimavarasi? Olisitko sama ihminen, jos sinulla olisi esim. vain yksi sisarus?

Kauniisti kirjoitettu, kiitos. En koe, että se on suurin voimavarani, mutta ehdottomasti yksi suurimmista. En voisi olla enemmän kiitollinen älyttömästä, ihanasta perheestäni. En varmasti olisi lähellekään sama ihminen ilman kaikkia kolmea sisarusta.

Olette siskosi kanssa ihanan taiteellisia ja kultturelleja. Kumpuaako se lapsuuden maailmoista (ja miten), tai ihan vain geeneistä? Vähän yksinkertaistetut kysymykset, mutta kysäisen mielenkiinnosta miten em. asiat koet, näin taiteellistieteellisenä persoonana.

Ensinnäkin kiitokset kohteliaisuudesta. Minua ei ehkä ole ennen kutsuttu taiteellistieteelliseksi persoonaksi. Meidän perhe ei ole ollut koskaan mikään ihmeellisen kulturelli, muttei ikinä sellaista vastaankaan. En usko kiinnostuksen kumpuavan perheestä vaan ylipäänsä ympäristöstä ja ihmisistä, keiden piirittämänä olemme eläneet. Varmasti geeneilläkin on vaikutusta asiaan.

Missä tutustuit sun mieheen?

Nuorten taideleirillä Ryttylässä.

Olet ihastuttavan lämmin ja aito blogissasi. Myös sinun ja miehesi välinen vuorovaikutus välittyy niin. Olette jotenkin niin samanhenkisen näköisiä, etten voi kuin ihailla ja ihmetellä. Miten tutstuitte ja koitteko heti ”sielujen sympatiaa”?

Suurkiitos kivoista sanoista. Kun tapasimme tuolla taideleirillä koimme kyllä samantien sielujen sympatiaa, vaikka seurusteluun kestikin aikansa.

Mitä lehtiä luet?

Helsingin Sanomia, Dekoa, Oliviaa, Trendiä, Imagea, Fit-lehteä, Me Naiset Sporttia, Mondoa… Hyvin paljon ja kaikenlaista.

Mitä puoluetta äänestät?

Enpä kerro, dippadappadaa.

Mitä herkkuja syöt (raakasuklaa tms. luomusuperfood ei käy vastaukseksi)?

Rakastan herkkuja, lukuunottamatta kuivakakkuja, pullia ynnä muita perinteisiä sokerileivoksia. Juustokakut ynnä muut samankaltaiset kakut ovat suosikkejani kuin myös irtokarkit. Olen enemmän sokerien kuin suolaisten perään, vaikka sitä usein tuskastelenkin.

Mitä kieliä puhut?

Suomea, englantia, ruotsia ja jonkun verran saksaa.

Mitä kadut?

Liian suorapuheisia kommentteja huonoihin tilanteisiin, ajattelemattomuutta ja loukkaavia sanoja ja tekoja läheisille. On aina yhtä outoa, kun joku sanoo ettei kadu mitään.

Mitä lemmikkiä halajat?

En mitään. Rakastan niin paljon matkustaa, ettei lemmikki olisi meille kovin hyvä. Sitä paitsi en usko lemmikin viihtyvän meidän suht pienessä ja tavarantäyteisessä kodissa.

Mitä kirjaa luet?

Tällä hetkellä Sahar Delijanin ”Jakarandapuun lapset”.

Mitä lauluja laulat?

Lähinnä kotimaisia, folk- ja popveisuja, joita on helppo laulaa mukana.

Mitä kyniä käytät?

Nyt oli kummallinen kysymys. Käytän lähinnä mustamusteisia kuulakärkikyniä. Sain (otin) edellisestä työpaikasta kaksi kuulakarkikynää, jotka ovat täydellisiä ja varjelen niitä hukkumiselta. Pidän hyvistä kuulakärkikynistä, joissa on tasainen piirto ja joista muste irtoaa helposti.

Osat 2/3 ja 3/3 coming soon. Kylläpä te kyselittekin. Vastausten kirjoittaminen uuvutti täysin.

– Henriikka

← edelliset 1 … 5 6 7 8 9 10 11 … 15 seuraavat →