arkisto:

syyskuu 2015

Pakoon Hankoon

Vietin perjantai-iltapäivää ja -iltaa Hangossa. Lähdin sinne suht spontaanisti, syksyn tavoitteenani kun on ollut olla vähän enemmän spontaani ja kieriskellä vähän vähemmän mukavuusalueella. Olo oli kuin vadelmavenekunnalla: pakoon Suomen Hankoon paikoitellen liian hektistä pääkaupunkia. WO-oo-o-o-oo, lippu mastoon.

Syy visiitilleni oli aika random vaikkakin samalla vallan hauska. Hangossa Helkaman tehtaalla rakennettiin 400 000. jopo ja tätä tapahtumaa pääsi yleisökin tiirailemaan. Helsingistäkin lähti kyyti ja koska en ollut koskaan käynyt Hangossa, meninpä kurkkimaan paikalliskansan ja maikkarin kymppikevennys-toimituksen kaveriksi, millaiselta kultainen juhlajopo näyttää.

No, hienoltahan se näyttää, niin kuin näkyy. Kultainen menopeli, josta valitettavasti kumpusi ensimmäisen vau-ajatuksen jälkeen toinen ajatus: tuo jopo nyt ainakin pöllittäisiin pyörätelineestä. Ei näitä hohtavia taidetakaan sarjatuotannolla tuottaa, mikä on varmasti ihan hyvä.

Tehdaskäyntiä ja pyörän rakenteluakin parempaa oli kuitenkin pyöräkierros Hangossa. Päätimme pienellä porukalla lähteä kiertämään kaupunkia polkupyörillä. Sää oli uskomaton. Koko päivä tuntui aivan absurdilta, kun lämpömittari näytti 20 astetta, tuntematon kaupunki avautui silmien edessä ja oranssin lainapyörän polkimet tuntuivat kevyiltä.

Hanko on ihana. Pitsihuvilat, rantaravintolat ja taidegalleriat. Kesäasunnot, vanhat kylpylät ja majatalot sekä hienon hieno hiekka.

Aloin oikeasti miettiä, pitäisikö minunkin tehdä klassiset ja hankkia Hangosta viikonloppuasunto. Sellainen johon voin paeta kirjan kanssa tietäen, ettei kukaan kaupungista tunne minua lainkaan. Joku pölyinen kerrostaloyksiö ajaisi asian. Saisin taiteilijasoppeni ja voisin istua Hangon kalliolla emalimuki kädessä, termari toisessa.

Hyvä idea.

– Henriikka

Kakkua ja auringonkukkia

_MG_0622 kopio

On auringonkukkien aika. Kympillä saa vanhan ylioppilastalon edestä 15 kappaletta ja saapa vielä itse valita, minkä kimpun nappaa mukaan. Varret ovat niin vahvoja ja kimput painavia, että tulee ylevä olo niitä kanniskellessa. Katsokaa kaikki, miten paljon iloa minulla on tässä sylissä!

En tiedä kuuluisiko etikettiin katkaista varret ennen nipun ojentamista ystävälle, mutta minä vein ne viime viikonloppuna perille ihan sellaisenaan. Onneksi Ullalta löytyi riittävän vahva saha ja sopiva maljakko. Saimme kukat sushikekkereiden kaunistukseksi.

Millaiset pidot mimmit olivat meille järjestäneetkään! Sushia, sushia, sushia. Ja  vähän paljon kakkua päälle. Niin hyvää.

_MG_0626 kopio _MG_0660 kopio_MG_0633 kopio_MG_0613 kopio

Meillä ei ole tällä hetkellä sellaista kotia, josta olisimme kovin ylpeitä. Se on toki rakkauden koti ja tärkeä paikka, muttei mikään unelma vaan opiskeluajan sopuratkaisu ihanalla sijainnilla. Kun käy ystävillä, joilla on asunto kuin unista, ei malttaisi pysyä enää omassaan. Vaan maltti on valttia, tässäkin. Kyllä mekin aikanaan muutamme johonkin vaaleanpunaisempaan. Omaan ja astetta kauniimpaan, johon kutsumme aina kaikki kylään.

_MG_0636 kopio _MG_0674 kopio

Tämä syyskuu on kyllä yhtä juhlaa. Kaikki ystävät täyttävät yhtäkkiä pyöreitä tai vähemmän pyöreitä, ostavat tai vaihtavat koteja läksiäisineen ja tupareineen, palaavat maailmalta ja lähtevät takaisin. Juhlia olisi joka sormen- ja varpaanpäälle. Huomaan ajattelevani kuukautta kekkereiden mukaan: Tämä on viikonloppu, jolloin on yhdet synttärit, yhdet tuparit ja yhdet juhlat, joissa yhdistyy läksiäiset, tuliaiset ja syntymäpäivä.

Huh, miten rankkaa elämää, kun pitää koko ajan juhlistaa. 

Ehkä tämä on tällainen löyhä laskeutuminen syysmasennukseen ja pimeyden alhoon.

– Henriikka

California Skateboarding 1970’s

california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-6 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-7 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-14 kopiocalifornia-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-12 kopiocalifornia-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-5 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-17 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-19 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-20 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-23 kopiocalifornia-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-18 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-24 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-25 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-26 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-27 kopio

Ei ole totta millainen kuvasarja. Niin käsinkosketeltava tunnelma ja upeat sävyt, valot ja 70-luku. Voi miksi en ollut silloin laudan kanssa rullailemassa noita samaisia katuja? Miksi en ole siellä nyt? Olisihan Lords of Dogtownin pitänyt jo ajaa minut Yhdysvaltain skeittiparkeille ja tyhjien uima-altaiden reunoille. Katsomaan ja hurraamaan ainakin, jos ei temppuilemaan.

Jäbät vetää rennosti paljain varpain. Tyylikkäitä polvisukkia ja minisortseja. Helppohan se on näyttää hyvältä 70-luvulla, kun kaikki näyttäytyy kivasti lämpimän filtterin läpi. Iho on auringon ruskettama, ja hiukset ja mieli on niin naisilla kuin miehilläkin sopivan sekaisin.

Kuudes ja seitsemäs kuva ovat lemppareitani (laskin neljännen rivin tuplakuvan yhdeksi). Kuudennessa on niin kaunis aurinko ja kuva on juuri oikealta hetkeltä. Seitsemännen ruudun poika on täynnä aitoa uhmaa ja itseluottamus. Mieletön.

Ehkä aurinkoisten kesäkuvien ihailu johtuu pikaisen paluun tehneestä kesästä. Olen ollut tänään iltapäivällä pyöräilemässä Hangon katuja oranssilla jopolla. Ja kelatkaa, ilman takkia! Aihetta iloon.

– Henriikka

Kuvat: Hugh Holland / Locals Only – California Skateboarding 1975–1978

Nahkavaipoissa

_MG_0858 kopio

Kävin tänään ensimmäisen kerran Hotelli Tornin vessassa. Juuri siinä legendaarisessa lasikopissa, josta näkee Helsingin yli. Voi istua pissillä ihan rauhassa, ihailla kaupunkia ja miettiä, kuinka moni kiikaroi sinua samalla.

Tällainen spesiaalihetki kaipaa spesiaalihousuja. Olivat ne sitten nilkoissa tai eivät. Työkaverini kommentoi aamulla: ”Aikamoiset nahkabyysat. Vaativat kyllä kantajansa.” Vakuutteli, että olen sellainen kantaja. Uskoin häntä, vaikkei työkaveri olisikaan ehkä kehdannut myöntää muuta.

Nahkaverkkarit tulivat vaatekaappiini jouluna 2012 ja ovat olleet siellä kohta kolme vuotta. Tiedän osan edelleen kauhistelevan, missä nahkavaipoissa elämääni elän, mutta minä hiippailen niissä tyytyväisenä.

_MG_0744 kopio _MG_0911 kopio_MG_0881 kopio _MG_0938 kopio

Syyskuu ei ole pettänyt. Tiesin sen olevan paras kaikista. Jo syyskuun ensimmäinen todisti, ettei hehkutukseni ole ollut turhaa: olin unohtanut ladata matkakorttiani, ja lipuntarkastaja antoi minulle sakot anteeksi, kun olin niin surullinen.

Muutama päivä sitten olin ystäväni kanssa Hietalahden kauppahallissa syömässä lounasta. Saimme ilmaiset minijälkkärimunkit. Ja kun ostin viikonloppuna auringonkukkia, kukkasia myyvä poika oli ystävällisin asiakaspalvelija, kenet olen koskaan kohdannut. Siitäkin huolimatta, että hän teki töitä pihalla katoksessa sateen ropistessa, tuulen tuivertaessa.

Syyskuun ansiota kaikki ihana, sanon minä.

– Henriikka

nahkahousut/H&M Studio, kengät/Bianco, paita/second hand, laukku/Lumi (saatu)

Botswana 3: Afrikkalainen huvipuisto

Palataanpa takaisin Afrikan tantereelle, yhteen elämäni oudoimpaan kokemukseen: botswanalaiseen huvipuistoon. Voitteko uskoa, että löysimme keskeltä aavikkoa ”Lions Park” -huvipuiston, jonka laitteiden ainoat käyttäjät olimme. Keskellä ei mitään nousi vuoristorata, maailmanpyörä ja keinukaruselli. Ja tottahan toki me kokeilimme kaikki laitteet.

Idea lähti siitä, että Bea oli kuullut paikallisilta tutuiltaan, Lions Parkin olevan käymisen arvoinen. Emme tienneet paikasta muuta. Bussipysäkillä kyselimme neuvoa perille pääsemiseksi ja meidät ohjattiin oikeaan minibussiin. Taas kerran saimme ihmettelyä siitä, mitä länkkärinaiset tekevät botswanalaisen julkisen liikenteen seassa.

Pyysimme pysähtymään oikeassa kohtaa ja puolen tunnin köröttelyn jälkeen pysähdyimme ison tien varteen ja kuulimme: ”Tässä olisi Lions Park.” Missään ei näkynyt mitään. Kuski viittelehti oikeaan suuntaan: ”Sinne päin vaan, sieltä se tulee vastaan.” 

Ja vajaa kilometrin kävelyn jälkeen huvipuisto todella häämötti edessämme. Kahdeksan euron pääsylipulla sai hurvitella koko päivän. Oli talvialennukset, sillä vesipuisto ja allas olivat poissa käytöstä, koska oli talvi ja liian kylmä polskutteluun (30 astetta, hoh hoh).

Kirmasimme kaikissa laitteissa, olimme ainoat. Kaksi lapsiperhettä tuli vähän meidän jälkeemme puistoon, mutta kävivät tietysti vain lasten laitteissa. Me ajoimme huvipuiston ympäri junalla, pyörimme keinukarusellissa, ihailimme maisemia maailmanpyörässä, hurjastelimme Star Dancerissa, heiluvissa simpukoissa ja muissa laitteissa, joissa heikoimmilla olisi oksu lentänyt.

Oli niin outoa, ettei sitä voi kuvailla. Aina kun istuimme laitteeseen, joku henkilökunnan jäsenistä käveli jostain kopiltaan painamaan laitteen päälle. Ja saatoimme istua laitteessa ainakin kolmesti putkeen: ”Once more!” Henkilökuntaa nauratti kaksi innokasta leidiä hameissaan.

Kuulemma kesäaikaan huvipuisto virtaa väkeä, mutta näin talven ja kevään taitteessa paikassa ei käy juuri kukaan. Aution oloinen huvipuisto oli kuin kauhuleffasta. Alueelle oli kannettu super vanhat ja kriipeimmät laitteet, joita muut huvipuistot eivät enää huoli enkä olisi ihmetellyt, jos jostain kuivasta pusikosta olisi noussut painajaisteni karmaiseva klovni.

Pelottavinta kaikessa oli tietysti vuoristorata. Meinasin jo skipata tämän ilonpidon, mutta kun rakas ystäväni ilmoitti menevänsä siihen ilman minuakin, otin haasteen vastaan. Pelkällä reisien päältä kulkevalla turvapuomilla varustettu vuoristorata tuntui aika hurjalta ja kyllä siinä rukousta saikin laittaa yläilmoihin ensimmäisellä rundilla. Mutta mitä vielä! Hullun hauskaa! Vedimme tyhjällä vuoristoratavaunulla kolme kierrosta putkeen, vaihtaen välillä vaunua kokeilunhaluisina. Turhaan nynnyilin, kyllähän botswanalaiset handlaa vuoristoradat.

Mikä kokemus, mikä päivä. Vaikkei jonottaa tarvinnut kertaakaan, meni puistossa useita tunteja. Väsyneet, auringon paahtamat suomalaiset raahustivat ennen pimeäntuloa ison tien viereen liftaamaan ja kärsivällisen odottelun jälkeen saivat kuin saivatkin kyydin takaisin kotiin. Tai siis ”kotiin”.

Melkoista seikkailua.

– Henriikka

Ps. Mutta arvatkaa ketä olin tänään vastassa lentokentällä? No tuota samaista Botswanan mimmiä. She’s back.

Yritä ymmärtää innostujaa

Tulin äsken kotiin. Nappasin jääkaapista muovipussillisen täynnä kirsikoita, joita eilen ostin. Luultavasti kesän viimeiset. Melkein liian tummat, mutta kuitenkin juuri ja juuri syötävissä, niin makeita ja ihania. Pihalla ujeltaa tuuli ja syksy. Tarvitsisin lämpimämmän takin ja kasan vilttejä. Villahousut ja tuplakokoisen tuplapeiton. Silkkaa fiilistelyä syksylle.
Piti kirjoittaa lauantain sushi-illallisesta, mutta päädyinkin selaamaan vanhoja kuvia. Nauroin ääneen, kun löysin nämä kaksi kuvaa. Voitteko uskoa, että nämä ovat tilannekuvia, jotka on kuvattu minun huomaamattani? Näyttää aivan että feikkaisin, mutta ei, Veera ikuisti Wienissä kuvat kun innostun aamiaisesta asteikolla 4–10 ihan sen kympin verran. Aamiaisseurueeni kertoi, etteivät ole koskaan nähneet kenenkään riemuitsevan aamupalapöydässä niin vuolaasti.

Olen innostuja. Aina ollut. Saatan olla jostain jonkun toisen mielestä mitättömästä asiasta niin riemuissani, että vaikutan olevan alkoholin vaikutuksen alaisena. Jossain työpalaverissa saatan innostua suunnittelemaan niin, että pomppaan ylös tuolista tai huomaan olevani koko ajan peppu lievästi irti penkistä. Saatan aloittaa ideoida jonkun toisen ilmoille heittämää ideanalkua niin tohkeissani, ettei puheesta tule loppua. Lisäksi yritän saada kaikki ympärillä olijatkin yhtä vakuuttuneiksi homman erinomaisuudesta.

Tämä on joskus raskasta ja joskus ei. Pessimistisessä, kovin skeptisessä seurassa tunnen oloni toisinaan hyvin ärsyttäväksi. Fiiistelyn ja ilonpurkausten kun toivoisi olevan voimavara eikä taakka kanssaolijoiden harteilla. Innostujan pahin loukkaus on kuulla olevansa ”yli-innokas” tai ”yli-pirteä”. ”Yli” kun tarkoittaa sanana sitä, että jotain on liikaa.

Suurimman osan ajasta innostuminen tuo kuitenkin energiaa. Päivä saattaa pelastua sillä, että näen törkeän korkean ja hienon nosturin tai kadulla vastaan kävelevällä papalla on kulmakunnan komein puku. Joskus innostumisen tuo tulevalle kesälle suunnitellut juhlat ja joskus idea siitä, mitä ostaa ystävälle joululahjaksi. Fiilailu ei katso aikaa, paikkaa eikä aiheuttajansa suuruutta: ”Vitsit miten täydellisen kaunis munakas!”

Yrittäkää ymmärtää innostujaa. Se että on intoa täynnä niin että pompii, ei tarkoita, että järki olisi juossut jonnekin. Ainakaan kovin kauas.

– Henriikka

Kuvat: Veera / Tyyliä Metsästämässä

Design Marketin ostokset

nämä-tarjotin

Helsinki Design Week sai avajaisensa kuluvan viikon torstaina ja jatkuu koko ensi viikon, 13.9. saakka. Monille se tutuin tapahtuma, Kaapelitehtaalla järjestettävä Design Market oli tänä viikonloppuna ja sieltähän minä itseni löysin, vaikka pitkään vannoin, etten sinne ruuhkalaatikkoon astu enää jalallanikaan. Sisko sai ylipuhuttua sunnuntai-aamupäivän lungille design-kierrokselle.

Enkä toki poistunut tyhjin käsin. Oli tarkoitus löytää uusi, pitkä välikausitakki ja seinäkello, vaan mukaan tarttui jotain aivan muuta: tarjotin, sormus ja keramiikkaa.

1. Tummanvihreä, pilkullinen tarjotin (NÄMÄ, 25€, kuvassa yllä)

Kaipasin kotoa löytyvien metallisten retrotarjottimien joukkoon jotain neutraalimpaa. Tummanvihreä on sellainen väri sisustuksessa ja kattauksissa, jota lisään mielelläni.

paja_sormus

2. Ohut hopeasormus (Paja – a local design shop, 20€)

Vihkiormukseni on kultainen ja vaikkei mikään megamassiviinen olekaan, niin kuitenkin suht näyttävä. Ostin minimalistisempia päiviä varten aivan ohuen, hopeista palloista koostuvan sormuksen vasenta nimetöntäni koristamaan.

piretkändler

3. Valkoiset, keraamiset pikkukupit sirkus-teemalla (Piret Kändler, 45€/5kpl)

Joskus sitä tajuaa tarvitsevansa jotain aivan spesifiin tarkoitukseen. Onko liian elitististä, jos kerron ostaneeni valkoiset kupit sushi-iltoihin soijaa varten? Nykyiset kuppimme ovat liian pienet ja matalat, lisäksi käsityönä tehdyt astiat ja sirkus-teema ovat vertaansa vailla.

Kuka muu oli kyynerpäätaktiikalla rynnimässä Kaapelitehtaan käytäviä? Tarttuiko mitään mukaan? Itse harkitsin myös villahuiveja ja pellavapyyhkeitä, mutta rajansa rahalla, tarpeilla ja kaikella.

Kierroksen jälkeen soitimme Roosaliinan kanssa kaikki Helsingin brunssipaikat läpi toivoen, että yllättäen iskeneelle nälälle löytyisi sammuttaja ilman omia ruoanlaittotaitoja. Vaan niin siinä kuitenkin kävi, että useiden kieltävien vastausten jälkeen otimme raitiovaunun lähikauppaan. Klo 16:00 oli omatekoinen brunssi katettu ja klo 17:00 armoton ähky. Hyvä sunnuntai kaikin puolin.

– Henriikka

Kuvat: Yritysten kotisivuilta

PURRRRRRRR hyvinvointia

yhteistyössä PÜR hyvinvointikauppa (tuotteet saatu testiin)_MG_1996 kopio

Kun vaihdoin huhtikuun lopussa työpaikkaa ja työmatkani siirtyi välille Arabianranta–Keskusta, en osannut odottaa miten mukavan kivijalkaliikkeen saisin työmatkani varrelle. Julkista liikennettä käyttäessäni (99% kaikista matkoista) voin kulkea joko koko matkan raitiovaunulla tai vaihtaa raitiovaunusta metroon ja kävellä lopuksi vähän pidemmän matkan. Ensimmäinen on helpompi, jälkimmäinen vähän nopeampi. Lisäksi jälkimmäisen reitin kävelyosuudelle osuu PÜR hyvinvointikauppa, minne askeleeni usein poikkeavatkin.

PUR on erikoisliike, joka tarjoaa kattavan valikoiman luonnonmukaisia vaihtoehtoja terveyteen ja hyvään oloon. Valikoimiin kuuluvat homeopaattiset ja antroposofiset valmisteet, fytovalmisteet ja ravintolisät, laaja valikoima luomuelintarvikkeita sekä luonnonkosmetiikkaa. Hyllyiltä löytyy myös ekologiset pesuaineet ja ihonhoitosarjat.

Lisäksi myymälässä toimii mehubaari, josta saa tilattua tuoreista luomuraaka-aineista ja superfoodeista valmistettuja smoothieita, kylmäpuristettuja mehuja ja hyvän olon välipaloja. Huh, mikä kauppapaketti.



_MG_2010 kopio_MG_2004 kopio

Itselleni homeopatia, fytovalmisteet ja ravintolistä ovat aivan hepreaa, mutta elintarvikkeiden, luonnonkosmetiikan ja PUR:rin smoothieiden perässä olen usein kipaissut kaupassa. Raakapatukoita olen ostanut ulkomaanmatkoilleni siltä varalta, että nälkä yllättää eikä gluteenittomia vaihtoehtoja ole saatavilla ja perinteisen pastan sijasta olen käynyt PUR:rilla hakemassa papu- ja kvinoapastaa. Myös monet spesiaalitarvikkeet leivontaa varten ovat löytyneet Urho Kekkosen kadulta.

PUR ehdotti minulle yhteystyötä tietäen, että minulla on keliakia. He halusivat nostaa erikoisruokavalioihin sopivia tuotteita esille niitä tarvitseville tai haluaville. Putiikin oma ravintoneuvoja latoi koriini muutamia tuotteita, joita hän halusi minun kokeilevan. Kerroin rakastavani leipomista, mutta olevani vielä uuno gluteenittoman leivonnan kanssa. Lisäksi sanoin, että haluaisin vältellä tärkkelyksiä ja sokereita (näitähän gluteenittomissa valmistuotteissa on usein aivan törkeästi) ja syödä mahdollisimman ravintorikkaasti. Kukapa ei?



_MG_2012 kopio _MG_2017 kopio

Testilistalle löytyi seuraavat tuotteet:

Voimasnäkki – Gluteeniton ja vähähiilihydraattinen proteiininäkkileipä

Ihan mielettömän hyvää. Syön leipää enää nykyisin harvoin, kun kaupasta saatavat gluteenittomat ovat usein pelkkää pullamössöä. Tämä on täyttä tavaraa ja ilman leivänpäällisiäkin maistuvaa. Minulla oli pussillinen mukana Botswanassa, jos sopivaa ruokaa ei joskus löytyisi.

Biofair Qvinoa Flakes – Kvinoa-hiutaleet

Luomukvinoa-hiutaleet ovat olleet oivalleni vaihtoehto aamupuurohiutaleeksi, kun erityisherkän ihokeliakiani vuoksi joudun välttelemään parhaani mukaan myös gluteenittomia kaurahiutaleita.

Foodinin Psylliumjauhe

Luomutuotettu psylliumkuitujauhe. Gluteenittoman leipojan välttämättömyys, sillä taikinaan ei muodostu perinteisen leivonnan tapaan sitkoa.

Luomu Omega –näkkärisekoitus

Lisää muutama kananmuna ja ruususuolaa. Sekoita pehmeäksi taikinaksi, levitä pellille ja paista. Terveellinen näkkäri on valmis, voilà!

Jytte-jauhot

Jyttejauhot sopivat kaikenlaiseen leivontaan ja ruuanlaittoon. Ne sopivat keliaakikoille ja myös maito- ja soija-allergisille. Aineosat: Maissijauho, perunatärkkelys, täysjyväriisijauho, perunahiutale, tattarijauho, sokerijuurikaskuitu, psylliuminsiemenkuori, sakeuttamisaineet (johanneksenleipäpuujauhe, ksantaanikumi, tarakumi)

Soijapapupasta à la eco – Fettuccini

Parempi vaihtoehto pastalle? Kannattaa ottaa haltuun papupastat.

Cool Chile – Tortillajauho

Pelkkää maissia sisältävästä jauhosta leipaisee ja paistaa paistinpannulla oivat gluteenittomat tortillat. Oman suoritukseni näette seuraavista kuvista.

_MG_2038 kopio_MG_2027 kopio


Jotain kysyttävää paikasta tai tuotteista? Kysykää pois, niin yritän selvittää parhaani mukaan. Tässä tuli muutamia esimerkkejä PUR:rin hyllyjen tuotteista ja voin kertoa, että tässä oli vain murto-osa niistä, joihin kannattaa tutustua.

Vielä kun kauppa aukeaisi aamuvarhain, että voisi kipaista ennen töihin menoa hakemassa sumpit ja aamupalat, niin konsepti olisi täysi timantti. Mutta kotiinpaluun piristeenä pysäkki toimii yhtä lailla.

Nyt viikonloppu, meikit naamaan ja ystäville illastamaan.

– Henriikka

Kuvat PUR-kaupasta: Ida Hanhiniemi

Pidä parhaat lähellä

11949838_10153102694497308_1066852690_n

Muistan kuinka äitini sanoi, kun olin lapsi, ettei ikävien ihmisten kanssa kannata olla, jos he haluavatkin pysyä ikävinä. Sitä muuttuisi muuten ajan mittaan ikäväksi itsekin. Kun taas ympäröi itsensä ilolla, tsempillä, lempeydellä ja ymmärryksellä, saattaa saada palasen itselleenkin. Tämän listan kruununa olkoon huumori, joka kyllä levittää hyvää ultimaattisesti.

Eilinen iltapäiväni oli kankein aikoihin. Levoton olo ja vaikka työt sujuivat, olo oli ulkoisesti ja sisäisesti täysi pylly. Piti lähteä ravintolaan hippailemaan ja meinasin perua koko turnajaiset.

Vaan pitäisipä muistaa, että käsipuolessa kulkee universumin optimistisin kaveri. Kun minun ailahtelevan temperamenttini yli kulkee tummanpuhuva sade tai uhkaava myrskypilvi, liikuskelee poutapilvi vierellä ihan omissa maailmoissaan.

Ja mitä luulette, lähdinkö viestin jälkeen poutapilven matkaan? No totta hitsissä lähdin. Nauroin valituille sanoille niin, että tyhjä tomisto kaikui. Ei ehkä toimisi Tinderissä, mutta tämä ajoitus oli bueno.

Päivän opetus olkoon, että parhaat kannattaa pitää lähellä.
Mikä tietysti vaatii, että itsekin luo joskus poutaa eikä ainiaan pelkkää sadetta.

– Henriikka

Aamukahvilla osaksi Asennemediaa

asennemedia-elokuu2015-4992 kopio

Isoja uutisia minulle, kertomisen arvoisia teillekin. Vaikka blogin osoite pysyy, niin taustavoimat vähän muuttuvat.

Piti hieroa kerran jos toisenkin silmiäni, kun aamulla töihin tullessani Markkinointi&Mainonnan nettisivuilla komeili iso kuva minusta ja kahdesta bloggaajakollegastani: ”Asennemedia nappasi kolme eturivin bloggaajaa”.

Uutisessa kerrottiin, että blogini siirtyy 1.12. lähtien Suomen Blogimedian riveistä Asennemedian blogiyhteisöön. Ja tämä uutinen on siis luonnollisesti täyttä totta. Lokakuussa samaan blogimediaan siirtyy myös Pupulandia ja kanssani joulukuussa 365 Days With Ida. En voisi olla enemmän innoissani, että saan Jennin ja Idan mukaani.

asennemedia-elokuu2015-5070 kopio

Aloitin bloggaamisen heinäkuussa 2011 muutaman pitkän harkinnan vuoden jälkeen. Bloggasin omillani reilu kaksi vuotta, kunnes siirryin joulukuussa 2013 Bella-blogeille. Yrittäjäluonteeni vuoksi vastasin siitä vuoden päästä myönteisesti Suomen Blogimedian kutsuun tulla heidän yhteisöönsä bloggaamaan ja siksi aloitin joulukuussa 2014 bloggaamaan omilla sivuillani yrittäjänä. Nyt ollaan tässä pisteessä, jolloin siirryn joulukuun 2015 alusta Asennemediaan.

Olen huomannut, että yrittäjyys ja omat sivut ovat itselleni tärkeitä. Haluan päättää asioista ja keskittyä bloggaamiseen (tämä on mun intohimo). En kuitenkaan halua tehdä tätä(kään) työtä yksin ja lisäksi aikani ei riitä viestintäkonsultin päivätyöni lisäksi blogille lähellekään täyspäiväisesti, joten kaipaan taustalle voimia. Käytännön voimia, jotka hoitavat mainos- ja myyntijuttuja, kun en itse ehdi tai halua. Ja henkisiä voimia, jotka tsemppaavat ja kannustavat tuottamaan yhä parempaa sisältöä. Uskon taustavoimien vapauttavan minulta aikaa ja käsiä olennaiseen: kirjoittamiseen ja juttujen tuottamiseen.

asennemedia-elokuu2015-4908 kopio

Uskon Asennemedialta löytyvän ideaalin blogiporukan itselleni tähän hetkeen. Suomen Blogimedia on ollut enemmän kuin äärimmäisen hyvä blogiyhteisö, olen ollut tyytyväinen ja paljon enemmän. Mutta välillä on availtava uusia ovia, kokeiltava omia ja sosiaalisen median rajoja. Bloggaajamäärältään pieni, lukijamääriltään iso Asennemedia tuntuu oivalta vaihtoehdolta: määrän sijasta laatua.

Sitä paitsi haluan availla ja sulkea ovia joskus vähän liiankin rohkeasti. Elämässä on nimittäin suurempiakin vaaranpaikkoja kuin blogiyhteisön vaihto. Haha.

Ja miten te lukijat tämän muutoksen huomaatte? Ette ehkä mitenkään. Tarkkasilmäiset mahdollisesti jotenkin: uusina yhteistyökumppaneina tai esimerkiksi mainospaikkojen muutoksina. Yritän panostaa sisältöyhteistöiden laatuun ja pitää niiden määrän kohtuullisena niin kuin ennenkin. Yritän pitää huolen, että mahdolliset bannerimainokset ovat soveliaita. Mutta periaatteessa teidän näkökulmastanne asiat pysyvät hyvin paljon entisellään: blogin osoite säilyy ja sama meininki säilyy.

Koitan olla edelleen hyvän asenteen mimmi.

– Henriikka

Kuvat: Sami Jämsen

Jää hyvästi kesä !

_MG_0801 kopio_MG_0820 kopio _MG_0826 kopio _MG_0838 kopio _MG_0698 kopio _MG_0755 kopio _MG_0760 kopio _MG_0814 kopio _MG_0808 kopio _MG_0862 kopio _MG_0673 kopio _MG_0858 kopio _MG_0854 kopio_MG_0625 kopio_MG_0761 kopio_MG_0882 kopio _MG_0846 kopio_MG_0871 kopio

Siinä se oli. Kesä 2015 kauniissa paketissa. Rakkauden kesä, niin kuin kaikki edellisetkin. Kylmä, kaunis kesä. Sunnuntain Huvilateltta ja Susanne Sundfør kruunasi kaiken. Oli timanttinen keikka ja se oli se kaivattu, esanssinen ja katkera säilykekirsikka kakun päällä.

Parvekkeen ovi on auki, tuuli viimaa sisään, ja pihalla on pilkkopimeää. Ei ollut hetki sitten vielä. Muuttolinnut sukivat jo sulkiansa, kiurut pysyvät taas poissa monen monituista pitkää kuukautta. Kaivan tummanvihreän villapaitani kaapista ja tervehdän tulevaa aikakautta.

Syksy 2015. Rakkauden syksy, niin kuin kaikki edellisetkin.

– Henriikka

Kissamekko kakkonen

_MG_0548 kopio

Pukeuduin lähes tasan kaksi vuotta sitten kissamekkoon. Se oli musta, jossa oli valkoisia kissoja. Enää minulla ei ole sitä, tuttuni piti siitä paljon ja myin sen hänelle parista lantista.

Oli kissamekon kokoinen aukko vaatekaapissa. Mikä neuvoksi? Kissamekko kakkonen. Kermanvalkoinen ja kellohameinen. Ilahduttava ja vähän liian söpö. Poola Katarynan uusinta mallistoa.

_MG_0531 kopio_MG_0561 kopio_MG_0530 kopio

Pyörähtelin eilen kissamekossa elokuun toiseksi viimeistä päivää. Lähdimme Jannen kanssa treffeille konserttia kuulemaan ja Janne poimi minulle kadulta vaalenpunaisen, vähän kulahtaneen kukan asusteeksi. Polvet olivat mustelmilla ja jalkaterät sujautettu vikkelästi puukenkiin, huoletonta ja helppoa.

Hameen alla oli piilossa lyhyet pyöräilysortsit, sillä mikään ei ole rasittavampaa kuin varoa vilauttelua.

Herra ratikkakuski katsoi pitkään ja tuimasti, kun otimme kuvia raitiovaunukiskojen päällä. Mutta varmistimme oikealta, vasemmalta ja vielä kerran vasemmalta ja oikealta, etteivät lapset nää ja ota meistä mallia. Toivoin vaaleanpunaisen pallokukan olevan jättitikkari, mutta toiveistani huolimatta se pysyi pensaastaan pudonneena kukkaisoksana.

_MG_0540 kopio_MG_0581 kopio

Minusta tämä toinen kissamekko on entistä parempi. Ja alkusyksyinen ja loppukesäinen minä alkukesäistä ehdampi. On päässyt jotenkin mieli virkistymään ja hipiä ottamaan muutaman pisaman.

Olen saanut itseni muutamana päivänä kiinni itse teosta: en ole juuri lainkaan skeptinen juuri millekään, vaikka uskokaa tai älkää, suhtaudun moniin asiohin pienellä varauksella. Ilmeisesti kohti valuva syksy saa minusta parhaat puolet esiin.

Dippadappadaa ja sitä rataa.

– Henriikka

mekko / Poola Kataryna, takki & kengät / second hand

Botswana 2: Gaborone haltuun

Kuvaterveisiä Afrikan savanneilta. Tai ei aivan, mutta Afrikasta ainakin. Otimme Bean kanssa kuuden kokonaisen päivän aikana hyvin haltuumme Botswanan pääkaupunkia, Gaboronea ja vierailmme ympärillä olevissa kylissä julkisen liikenteen voimin.

Botswana oli minulle maana yllätys. Kalaharin autiomaa peittää valtiosta noin 85 prosenttia ja koko maassa on vain 2 miljoonaa asukasta, joista Gaboronessa noin 226 000, ja maa on afrikkalaisittain sangen vauras maa. Vaikka tiedän toki, ettei Afrikka ole yksi suuri maa, en ollut ymmärtänyt maan vaurautta. Talouskasvun vahvana perustana ovat timantit, u-u-uuu. Myös kielipolitiikka yllätti: maan virallinen kieli on englanti ja sitä puhutaan erittäin hyvin, vaikka maan kansalliskieli onkin tswana.

Kuljimme paikasta toiseen pääosin kombeilla, minibusseilla, jotka risteilevät tiettyjä reittejään Gaboronessa ja lähialueilla. Reilun puolen tunnin matka maksoi noin 30 senttiä, joten kukkaro ei näistä kyydeistä päässyt keventymään turhan paljon. Yksityisiä taksejakin kokeilimme, niillä matkan sai yhteensä 3–9 euron hintaan. Oli hauska huomata, miten huokeat hinnat olivat vaikuttaneet maassa asuneen ystävän ajatteluun. Sellainen ero hintapyynnissä, joka itselle tuntui Suomen hintoihin verrattuna mitättömältä, saattoi aiheuttaa Beassa tiukkaa tuhahteltua taksikuskille.

Botswana on myös oiva liftausmaa, jos sellaiseen rohkenee. Me liftasimme heti ensimmäisenä päivänä lentokentälle ja takaisin hakemaan yöllä perässäni saapuneen rinkkani. Vaikka saimmekin kummastuneita katseita, saimme kyydit nopeasti, helposti ja ilmaiseksi.

Saapumispäiväni ilta meni iloitessa. Puolen vuoden tauko ja pitkä lentomatka oli tipotiessään, kun pääsi vaihtamaan kuulumisia ja tajuamaan, että tässähän lomaillaan viikon verran yhdessä. Turistiretket siirrettiin suosiolla seuraaville päiville.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä lähdimme valloittamaan ”main mallia”, ”buss rankkia” ja muita olennaisia kaupungin paikkoja. Gaborone on ”espoomainen”, eli yhtä tiettyä keskustaa ei ole vaan pienet keskittymät on ripoteltu ympäri kaupunkia. Myös esikaupungissa riittää nähtävää, kun katujen varsilla on myyjiä, joilla on tarjota ruokaa ja tavaraa ämpäreistä mehujääpuikkoihin ja ranskanperunoihin.

Yllättävän yleinen näky on karkkimyyjät, joiden pöydille on levitetty erilaisia muovikääreissä olevia irtokarkkeja. Vesimeloonin tai vaikka kirsikanmakuisen sokerikarkin saa mukaansa kolmella sentillä. Mietin moneen kertaan, miten niin monta karkkimyyjää voi ylipäänsä pärjätä kaupungissa?

Botswanalaiset ihmiset ovat erittäin iloisia ja ystävällisiä. Ihmiset tulevat juttelemaan, kyselevät viereiseltä bussinpenkiltä ja haluavat kuulla kuulumisia ja tarinoita Suomesta. Oli ilahduttavaa päästä vaihtamaan keskusteluita niin monen paikallisen kanssa.

Niin kuin usein Suomea köyhemmissä maissa, joskus on tietenkin vaikea erottaa, mikä kommunikaatio on aitoa. Vaaleaihoisten ja esimerkiksi vaaleiden hiusten koskettamisen ajatellaan tuovan hyvää onnea, ja siksi ystäviä saattaa olla jonoksikin. Eurooppalainen ihminen on botswanalaisen silmissä automaattisesti rikas ja vaikka kerjäystä ei ollut lainkaan, joskus joku pieni lapsi saattoi tulla viereen kurkkimaan, josko vaalea muukalainen jättäisi hänelle lantin tai pari.

Omat vertailukohteeni ovat Afrikasta Etiopia ja Tansania enkä voi väittää pystyväni ajattelemaan näitä kolmea maata toisiaan vertailematta, vaan analysoin automaattisesti maanosien mukaan. Vaikka Etiopia ja Tansania ovatkin hyvin erilaisia, Botswana erottuu näistä kahdesti vielä huomattavammin.

Bussiasemalla sain kynsiini myös elämäni hirveimmän manikyyrin, vieläpä lopputulokseen verraten kolmen euron kiskurihinnalla. Ajattelin, että tästähän nappaan itselleni punaiset kynnet loman kunniaksi. Bea oli käyttänyt bussiasemien naisten kynsihuoltoa ja ollut tyytyväinen. Vaan oma kosmetologini olikin toista maata: ensin hän skraappasi kynsieni pinnan piloille superkarkealla viilalla, jonka jälkeen hän lakkasi kynsilakalla miltei koko sormenpääni. Tätä seurasi armoton sormien puhdistusoperaatio, johon kului ainakin 20 vanulappua.

Minun järkeni olisi sanonut, että tarkemmalla lakkauksella olisi päässyt vähemmällä. Mutta minun tai länsimaiden logiikka ei aina purekaan ulkomailla. Kaiken kukkuraksi mimmi lakkasi nimettomäni kysymättä glitterlakalla. Nauroimme koko viikon botswanalaiselle manikyyrilleni ja disco-nimettömilleni. Kynsilakka alkoi kupruilla heti. Ilmeisesti maali oli pilaantunut auringossa. Korvaamattomia muistoja, jotka aika kultaa kivasti ja jäljelle jää vain ihanat, aurinkoiset kynsienlakkaaja-naiset.

 

Mutta tsekatkaapa tuo herkkuannos yllä! Ranskalaisia, kurpitsaa, samp+bean (maissia ja papuja sekaisin) ja nyhtökanaa. Paikallinen ruoka vie kielen mennessään vaikka ulkonäkö oli harvoin hivelevä. Ja mikä keliaakikon unelmapaikka: ainaisen vehnän sijasta käytetään todella paljon maissia eikä nälästä tarvinnut olla huolissaan.

Edelliskuvan ateria maksoi vajaa kaksi euroa ja sitä ylemmän kuvan annokset ostimme kadulta hintaan 1,20 euroa. Botswana-mätöt for life. Voisin huomaamattani tuplata kokoni, jos muuttaisin tuonne asumaan. Samppi-niminen maissimuhennos ja nyhtölihat olivat omia suosikkejani. Nirsoilija saattaisi kauhistella, kun lihan sijasta saattaa toisinaan löytyä mikä tahansa eläimen osa, mutta me riemuitsimme värikkäästä katuruoasta.

Siinä missä ensimmäinen päivä meni käyskennellessä, keräsimme toisen päivän aamuna rohkeutemme ja lähdimme bussiasemalle sopivaa dösää metsästämään. Bea oli jostain lukenut, että reilun tunnin matkan päässä kaupungista on sympaattinen ”astiatehdas”, jossa paikalliset tekevät käsityönä erilaisia saviastioita.

Eipä aikaakaan, kun oikea linja-auto oli hurauttanut meidät perille saakka.

Eurolla sai suloisia mukeja, kahdella eurolla murokulhoja. Ostimme itsellemme ja tuliaisiksi kaikkein kauneimmat. Kaikkiin astioihin oli raaputettu käsin ”hand made in Botswana”, mikä tietenkin toi niihin meidän silmissämme lisäarvoa.

Paikalliset olivat hämmästyneitä ja hämmentyineitä visiitistämme. Erityisesti se, ettemme aja autolla, aiheutti ihmetystä. ”Why don’t you go by car?”, ikään kuin kaikilla länkkäreillä olisi automaattisesti valkoinen maastoauto alla. Toisaalta ymmärrettävää. Ehkä heillä on aihetta tällaisiin oletuksiin.

Paluubussin piti tulla kylään kahdelta. Vaan eipä tullut, odotimme puolitoista tuntia. Usko olisi jo horjunut koko odottamiseen ellei pysäkillä olisi ollut muitakin, jotka kököttivät Gaboroneen kyytiä odottamassa. On se aina merkillistä ajatella, miten Suomi toimisi, jos bussit vain jättäisivät välillä tulematta tai saapuisivat parin tunnin viiveellä. Lomalla ei onneksi ollut kiire ja saimme pysäkiltä monta uutta ystävää, jotka kutsuivat itse itsensä Suomeen.

On ideaalitilanne, että pelkkä perillepääsy olisi riittänyt onnistuneeseen lomaan. Saimme viettää Bean kanssa pitkästä aikaa aikaa yhdessä. Pörräsimme ympäri kaupunkia, söimme paljon jäätelöä, nautimme aamiaisesta vuokra-asunnon terassilla ja kertasimme kevään ja kesän tapahtumia ja tunteita. Toisaalta tuntui, että olisi kotona. Kaikki oli niin tuttua ja turvallista. Matkustaminen saa ihan uuden luonteen, kun saa itselleen oppaan, jolla on jo kulmat ja kuppilat tiedossaan.

 Fiiliskuvat eivät loppuneet tähän. Saattepa nähdä huvipuistonkin, jonka ainoat asiakkaat olimme.

Sain tänään Jannen kotiin Islannista ja lähdemme nyt Helsingin Juhlaviikkojen huvilatelttaan  kuuntelemaan toivottavasti ihanaa konserttia. Elokuun viimeinen viikonloppu, haikeus ja kesän kättely. Se olisi pian taas siinä.

– Henriikka

Botswana 1: Kahden vuorokauden menomatka

Mukavaa lauantaita kaikille. Täällä ollaan heräilty eilisten rapujuhlien vuoksi vasta puoleltapäivin, jonka jälkeen alkoi armoton Botswanan kuvien läpikäynti. Tästä juttusarjasta ei Siperian tapaan ole tulossa usean viikon mittaista, mutta fiiliskuvia reissulta on huomattava määrä.

Lähdin matkaan kaksi viikkoa sitten lauantaina. Kun ystäväni Bea lähti helmikuussa Tansaniaan, jonka jälkeen Botswanaan, päätin pyrkiä sinne häntä tervehtimään. Tansaniassa olen käynyt kolme vuotta sitten, joten prioriteettilistan ykkösenä keikkui Botswana.

Hain netin kautta mahdollisimman halpoja lentoja Helsingistä Gaboroneen, mutta edestakaisten lentojen hinnat olivat kahdella vaihdolla maaliskuussa siinä 1300–1400 euron paikkeilla. Too much, tiesin, joten päätin ruveta kartoittamaan vaihtoehtoja. Yhdellä vaihdolla perille pääseminen ei tietääkseni ole edes mahdollista. Huomasin, että Tukholmasta lentää 2–3 vaihdolla noin 600 eurolla. Siihen erilliset, halvat lennot Tukholmaan ja takaisin noin viidelläkympillä, niin avot, lentopaketti oli valmis ja pian maksettu.

Tosi säästäjä olisi ottanut vielä lentojen sijasta reittimatkat laivalla Tukholmaan ja takaisin, mutta niin hc en ole sentään minäkään. Aikakin on rahaa.

Olin ostanut Tukholma–Addis Abeba–Johannesburg–Gaborone–Addis Abeba–Tukholma lennot Flightfinder-nimiseltä palveluntarjoalta. Hinta oli huomattavan edullinen, mutta hyvää saa harvoin halvalla ja aika nopeasti huomasinkin kyseisen lafkan olevan aika kamala. Asiakaspalvelu oli ailahtelevaa, hidasta ja epämääräistä, lentoaikataulut vaihtelivat useaan otteeseen parin tunnin heitoin ja lentodokumentit tulivat sähköpostiin vasta menomatkaa edeltävänä päivänä. Lopulta kaikki meni ihan hyvin ja lennot olivat onneksi nimelläni varatut, mutta pohdin Tukholmaan saakka, mahtaakohan varaus ja kyseinen Flightfinder olla edes oikeasti olemassa.

Tukholma–Helsinki välin lennot olivat Supersaverin kautta ostetut ja Finnairin, eivätkä täten aiheuttaneet minkäänlaista stressiä. Jos kuitenkin erikseen ostettujen lentojen takia myöhästyy seuraavalta lennolta, uudet liput joutuu ostamaan itse. Myös matkatavarat on käytävä heittämässä itse uudestaan liukuhihnalle. Siksi olin katsonut sekä meno- että tulomatkalla usean tunnin vaihtoajan Tukholmassa, jotten vain missaisi Arlandasta Etiopiaan tai Tukholmasta kotiin lähtevää lentoa.

Saavuin Tukholmaan rinkkani ja reppuni kanssa innoissani ja jännityksissäni. Koko edellisilta ja lähtöaamu oli mennyt rästihommien hoitamisessa ja matkafiilis alkoi vasta hiljalleen hiipiä luihin. Janne oli nakannut minut Helsinki-Vantaalle, mutta sen jälkeen olin omillani. Tuntui hyvältä olla yksin reisssussa, yksin vastuussa. Toisaalta eksoottinen kohdemaa ja huoli lentojen olemassaolosta vähän jyvittivät leveimmästä hymystäni.

Vaan kuinkas kävikään! Istuin ensin Tukholmassa odotetun mukaisesti kolmisen tuntia odotelemassa ilta kahdeksalta lähtevää lentoa ja kuuden maissa kävin heittämässä rinkkani hihnalle.

Niin, siis se lento lähteekin vasta puolelta öin.
Mitä? Eihän siitä ole ollut missään informaatiota eikä tietoa näy lähtevien lentojen tauluissa? Minkä vuoksi se on myöhässä?”
”En tiedä yhtään. Tässäpä päivällislipuke, niin et kuole nälkään.”
”Ok, kiitos. Odottavatkohan jatkolennot Etiopiassa?”
”Aivan varmasti. Ei syytä huoleen.”

Vaan kuinkas sitten kävikään! Lento olikin reilu seitsemän tuntia myöhässä ja lähti vasta puoli kolmen aikaan yöllä Arlandasta. Mikä herttainen 12 tunnin odottelu rakkaassa naapurimaassa. Otin lungisti ja nukuin usean tunnin terminaalissa, mutta toiveet jatkoyhteyksien odottamisesta valuivat sormien läpi kuin kuivista kuivin hiekka.

Onneksi sentään nukun missä vain ja milloin vain. Lentokoneen hurinassa pitkästä yölennosta huolimatta sain hyvät yöunet pohjalle ennen kuin Etiopian vihreät vehreät kukkulat alkoivat näkyä ja kone laskeutui turvallisesti Addis Abebaan.

Etiopiassa oli täysi tohina päällä. Harva oli jäämässä Addikseen ja kaikki jatkoyhteydet olivat jo menneet. Matkustajia yritettiin survoa parhaansa mukaan seuraaville lennoille. Yöpaikkaa tarvitsevat kärrättiin minibusseilla hotelleihin ja nälkäisille jaettin ruokalippuja. Jonottelin tunnin verran kuullakseni, että minut on laitettu seuraavan aamun lennolle Johannesburgiin, sillä vaikka Etiopiasta lentäisi myös suoria lentoja Botswanaan, jouduin kiertämään alkuperäisen lentoreittini kautta.

Sain käteeni väliaikaisen viisumin, hotellin nimen ja kasan ruokalippuja. Pitäydyin lentokoneessa tutustumieni serbialaisten bisnesmiesten vanavedessä vaan tiemme erkanivat, kun meidät sijoitettiin eri hotelleihin.

Passitarkastukseen jonottaessani viereisestä rivistä kuului hihkaisu. Kolme ruotsalaismiestä viittoilivat luokseen: ”You look so lonely.” Vastasin rehellisesti, että hivenen yksinäiseltä tuntuukin juuri nyt. Selvisi, että olemme menossa samaan hotelliin ja vaikka heidän Tansanian lentosta lähtikin jo samana yönä, loppuilta meni heidän kanssaan (miekkoset edellisessä kuvassa). Tukholmalainen jäbä oli menossa työharjoitteluun kuukaudeksi ja ruotsalaisveljekset olivat muutaman viikon matkalla tekemään jotain itselleni hämäräksi jäänyttä projektityötä. Toinen veljeksistä oli ammatiltaan pelastussukeltaja, ja päättelin mielessäni, että ehkä hän halusi pelastaa yksinäisen, vaalean tytönkin lentokentältä haahuilemasta.

Vaikka kaikki säätö turhauttikin, päättää ottaa säädön seikkailuna. Sitä paitsi mikä tuuri, että sain viettämään ylimääräisen vuorokauden juuri Addis Abebassa, jossa asuin kolme kuukautta vuonna 2009. Kadut ja kaupunki näytti tutulta ja kertasin mielessäni asioita, joita tiedän ja muistan paikasta. Mietin 18-vuotiasta Henriikkaa, jonka rohkeus oli nykyiseen Henriikkaan verrattuna moninkertaista ja silmät kymmenesti sinisemmät.

Luin kirjaa, söin illallista, harkitsin pihalle lähtöä, mutta väliaikaisen viisumin vuoksi pitäydyin virkailijoiden toiveiden mukaisesti sisätiloissa. Yritin tavoittaa Beaa, jota en ollut saanut kiinni koko päivänä. Kun ennen nukkumaan menoa vihdoin sain hänet kiinni, oli hän odottanut minua Gaboronen lentokentällä:

Missä sä oikein olet?!”
”Etiopiassa. Missä sinä?”
”Täällä lentokentällä. Olen odottanut sua kuusi tuntia. Tulin kolme tuntia etukäteen, kun jännitti niin paljon.”

Helpotus oli molemminpuoleinen, kun kummallakin oli kaikki hyvin. Nauroimme yhdessä ja tunnistin ystäväni puolen vuoden tauon jälkeen täysin samaksi tyypiksi. Kuka menee kolmea tuntia aiemmin odottamaan? Naurattaa vieläkin ajatella. Huikea mimmi.

Kello soitti viideltä ja aamupalan jälkeen minibussi kuljetti takaisin lentokentälle. Olin täynnä virtaa ja toivoa, että pääsisin vihdoin perille. Ja vaikka hotellisuihku olikin jääkylmää ja päälle piti laittaa samat likaiset vaatteet, niin mieli oli tukkina nukutun yön jälkeen hyvä. Oli nostalgista herätä moskeijojen ja kirkkojen ääniin, kaikki kuulosti samalta kuin silloin kuusi vuotta sitten.

Maanantai oli pelkkää matkustusta ja lentokentillä odottelua. Ettei kuitenkaan olisi mennyt liian helpoksi, niin matka meinasi tyssätä taas Etelä-Afrikan lentokentälle. Matkustus-stoorini oli kuulemma niin älytön, ettei sitä voinut uskoa. Kuka nyt varaisi alunperinkään yli vuorokauden kestävät lennot vain reilun viikon lomamatkalle? Saadakseni uudet lentoliput Gaboronen koneeseen, piti minut mennä virallisen passintarkastuksen kautta maihin ja käydä selvittämässä koko tarinani lentoyhtiön agentille.

Pyörin Fjällräven selässä suurella lentokentällä ja tulin kolmesti työntekijän pysäytetyksi sen vuoksi, että he luulivat alaikäisen olevan eksyneen vanhemmistaan. Turhautunut, huvittunut nauru kävi kylässä monesti, mutta lopulta sain agentilta uudet lentoliput kouraani ja tiedon siitä, että pääsen vielä saman illan koneeseen. Woop woop woop! Virkailija kysyi vielä lopuksi, olenko ollut ennen lentokentillä ja osaanko oikealle portille. Lupasin yrittää parhaani ja hihittelin mielessäni.

Turvatarkastuksen jälkeen ostin itselleni jäätelöä juhlan kunniaksi. Pääisin vihdoin ystävän kainaloon!

Johannesburgista Gaboroneen lentäneessä koneessa oli lisäkseni vain kuusi muuta matkustajaa. Kun pieni lentsikka laskeutui Botswanan maaperälle, olin räjähtää innosti. Kuu oli hauskasti kellallaan, ja aurinko laski liian kauniisti (ks. ensimmäinen kuva). Olin kolmatta kertaa Afrikassa ja ensimmäistä kertaa Botswanassa. Ilma oli lämmin, mutta ei sellainen tukala lehmänlöyhäys. Mieli oli rauhallinen, vaikka haisin navetalta ja hiukset olivat likaisemmat kuin koskaan.

Laukku ei saapunut, mutta olin jo unohtanut, että sellainenkin hyvä tuuri olisi voinut olla olemassa. Kävelin tuloporteista ja näin Bean. Voi että, miten olin häntä kaivannutkaan! Riemu oli rajaton.

Koskaan eläessäni en ole saanut parempaa afrikkalaista ateriaa kuin Bean asunnolla odottanut munakas, kattilasta tarjoiltu salaatti ja valkoviini-lasillinen. Kun vihdoin sai jättää survivor-asenteen, pääsi suihkuun ja vaihtamaan puhtaat lainavaatteet päälle, huomasin miten väsynyt olin. 52 tunnin menomatka oli laittanut matkalaisen aivan äärirajoille. Oli ihanaa, ettei tarvinnut selvittää enää yhtäkään asiaa. Laukunkin oli määrä tulla seuraavana päivänä lentokentälle.

Menomatkan keskeinen itseanalyysini aihe oli, olenko enemmän sellainen backpacker, joka näyttää lentokontällä rennolta ja paljon matkustaneelta. Jolla on reppu selässä ja monta reissua takana ja tulossa. Passi täynnä leimoja ja pää täynnä tarinoita. Vai näytänkö aivan avuttomalta pieneltä tytöltä, joka ei tiedä maailmasta mitään ja joka yrittää esittää rohkeaa itselleen liian suurissa saappaissa?

Veikkaan, että olen vahva sekoitus molempia.

– Henriikka

Mikä tekee aina iloiseksi?

Tulin juuri kotiin. Ihan liian väsyneenä. Ensin ajattelin, että surrautan nopeasti jonkun jämäpirtelön blenderillä mukiin ja menen mukin kanssa peiton alle syömään ja nukahtamaan. Että herään kurkkupirtelö sylissäni ja muistan, että hampaatkin on pesemättä. Lannistun. Käyn nappaamassa keittiöstä muutaman englantilaisen toffeen tuskaani ja katson Netflixistä luontodokumentteja yli puolen yön.

Jätin kuitenkin tämän vaihtoehdon ja istuuduin koneelle. Halusin vielä kirjoittaa jotain, sellaista tajunnanvirtaa, niin kuin minulla on usein tapana ladella. Mietin kertoisinko tarinan parkkipaikalla mahdollisesti nukkuneesta miehestä, joka löytyi Kannelmäestä samasta autosta illalla paikalta lähdettyä ja aamulla palattua. Illalla takapenkiltä, aamulla etupenkiltä. Vai kirjottaisinko Sörnäisten metroaseman miehestä, joka vilautti takin altaan haulikkoa ja kertoi: ei syytä huoleen, nyt sitä ollaan enemmän kuin koskaan turvassa.

Kuvailisinko eilistä Huvilateltan keikkaa, joka jäi vähän kaukaiseksi, vaikka elokuun pimenevä ilta tuli iholle? Vai sen jälkeistä kahvilakeikkaa, jonne eksyin vahingossa ennen puolta yötä, ja jossa Aksim veti supersetit tosta noin vaan? Vai antaisinko tekstissä tilaa tämän päivän konsertille, jossa Tuure Kilpeläinen ja senegalilaiset supermiehet nostattivat kananlihan, vaikka musiikkityyli oli oman musiikkimakuni peränurkasta. Ehkä kannattaisi kertoa myös, miksi elokuun viimeiseen viikkoon sisältyy yhtäkkiä niin paljon musiikkia.

Halusin kuitenkin keskittyä johonkin, mistä tulisi samantien paremmalle tuulelle. Siksi kaivoin kamerani ja otin yön hämyssä kuvat kiinalaisesta herneenpalostani. Pieni pehmopalko on tuliainen viime kesän reissulta Pekingistä eikä minulla ole todellakaan yhtään hyvää syytä, miksi minun olisi tarvinnut se ostaa. Mutta katsokaa nyt noita herneitä! Heltykää, te kylmät ihmissielut. Sulakoot sydämenne.

Voi olla, ettei vihreä pehmolelu ole se, joka tätä maailmaa eniten muuttaa. Mutta käsi ylös, ketä hymyilytti? Noniin, siellä nousee käsiä. Ja siellä! Jos näillä hymyillä mennään sitten huomenissa tärkeämpien asioiden ääreen, niin voi syntyä huomattavan paljon parempaa tulosta kuin näkkärinaamoina.

Tänään on vaikea kyetä syvällisempään. Viikonloppuna pureudun reissukuviin ja -tarinoihin. Nyt mennään näillä.

– Henriikka

Ehdolla Suomen parhaaksi lifestyle-blogiksi

Onhan se hullua. Saada tietää, että on viiden viimeisen joukossa ehdolla Suomen parhaaksi lifestyle-blogiksi. Tämähän on silkka fiilistelyblogi! Kuinka ne nyt tällaisestä pitää?

henriikkasimojoki2

The Blog Awards Finland 2015

Suomen suurin blogikisa antaa tunnustusta vetovoimaiselle sisällölle ja sen parhaille tekijöille. The Blog Awards Finland palkitsee syksyllä 2015 suomalaisten bloggareiden parhaimmiston sekä vaikuttavinta blogimarkkinointia. Kisa huipentuu 2.10. järjestettävään gaalaan.

Lifestyle

Lifestyle-kategoriassa parhaana palkitaan blogi, joka on täydellinen sekoitus kirjoittajansa elämää, harrastuksia sekä mielenkiinnon kohteita. Blogi loistaa niin monella osa-alueella, ettei sitä voida niputtaa vain yhden kategorian alle. Blogi on kirjoittajansa näköinen, sen teksti on lennokasta ja tunnistettavaa – laadukkaita valokuvia unohtamatta. Blogi on aktiivisesti päivittyvä ja elää tiiviisti mukana kirjoittajansa elämässä sekä sen tapahtumissa. Blogin kirjoittajasta on tullut lukijoilleen virtuaalikaveri, johon on helppo samaistua ja josta on ilo inspiroitua.
marketing
Minulla on lifestyle-kategoriassa aikamoiset kilpasiskot ja -veli: Tickle Your Fancy, Kaikki mitä rakastin, Tämän kylän homopoika ja Mungolife. Kaikki keskenään kovin erilaisia, mutta yhtä kaikki uniikkeja ja laadukkaita.

Voittajat valitaan jokaisesta kategoriasta erikseen sekä tuomariston että yleisön äänten perusteella. Jos tuntuu, että haluaisit käydä tiputtamassa äänesi minulle, niin teet sen helposti täällä.

Sellainen uutinen, joka varmasti ilahduttaa itseäni enemmän kuin teitä. Mutta ehkä voitte yhtyä ilooni edes murto-osan verran? Menee voitot kenelle tahansa, niin kai tässä saa olla ylpeä. Edes ihan vähän.

– Henriikka

Nuoren herran karisma

Voin ylpeästi ilmoittaa, että kotona olen jälleen. Turvassa käpertyneenä, raakasuklaata suupielessä ja valmiina palaamaan töihin. Ei tässä ole tarkoituskaan jäädä laakereille, heti huomenna pääsen takaisin työpöydän ääreen.

Voimia ei ole tänään tuutata bittiavaruuteen koko Afrikkaa, mutta voisin jakaa erään spesiaalin tapaamisen ja sitaatin Botswanan lomani ensimmäiseltä päivältä.

Tapasimme pienen pojan myymässä erinäisiä käyttötuotteita päätorilla. Hän kyseli miksi minulla on niin näkyvät verisuonet ja tuli siihen tulokseen, että sen täytyy johtua siitä, että olen nainen. Nauroin suu auki niin, että suonien lisäksi näkyi myös kitarisat.

Kysyin pojalta (ja pojan isältä) saanko napata blogiani varten muutaman valokuvan. Lupa tuli ja samantien alkoi armoton poseerausten sarja.

Arviolta parinkymmenen toinen toistaan huikeampien posejen jälkeen poika katsoi suoraan silmiin ja totesi:
”That was my last one”.

Jäin miettimään, kuinkahan monella on yhtä hieno sarja valmiina takataskussa, jos paparatsi iskee?

– Henriikka

Maa johon on mukava palata

MG_6991-860x573 kopio

Lähden tänään takaisin Suomeen, takaisin kotiin. Lento nousee aikataulun mukaan puolen päivän jälkeen Gaboronesta kohti Addis Abebaa, jonka lisäksi vaihdan vielä Tukholmassa ennen Helsinkiä. Kotiovella pitäisi olla huomenna, tiistaina päivällä kolmen jälkeen. Sormet ristiin, että kaikki menee hyvin.

Botswanan loma on ollut upea, ihmeellinen. Muutenkin tuntuu, että elokuinen lomanpätkä tuli aivan yllättäen, ikään kuin en sitä olisi koskaan ollut itse varaamassakaan. Matkalle lähtö stressi vaihtui matkastressiksi lennon myöhästelyn ja menomatkan viivästymisen vuoksi, mutta unohtui täysin kun pääsin perille ystävän luokse. Olemme nähneet ja kokeet viikossa niin paljon ja tuntuu hassulta ajatella, miten nopeasti työviikko vierähtää Suomessa.

Muutamaa päivää ennen matkaa olimme Suomenlinnassa viettämässä kesäjuhlaa Suomen Blogimedian bloggaajien kanssa. Kotimatkalla muistan ajatelleeni, että tämä on kyllä niin kaunis maa, ettei koskaan harmita tulla matkoilta takaisin kotiin. Luulen, että nämä ajatukset sopivat myös tähän maanantaihin, kun elokuun illat lyhenevät lyhenemistään, mutta kesä tuli kuulemani mukaan vielä hetkeksi piipahtamaan.

MG_6973-860x573 kopioMG_7004-860x573 kopio

Sanoin ’katso kuinka kaunis taivas’. Vastasit ulottuvuuksia on yhdeksän plus aika.

Aina sitä luulee, että on ollut pitkäänkin omilla teillään vaikka kukaan kotona ei ole edes ehtinyt huomata, että on lähtenyt. Aurinko on ehtinyt laskea vain yhdeksän kertaa ja kymmenentenä olen jo matkalla kotiin. Mutta sehän on toiveikasta! Isoihin unelmiin tarvittavat päivät voi laskea kahden käden sormilla.

Pian nähdään, kun mahdun taas Suomen kartalle ja voin jälleen viilettää Helsingin katuja vähän vähemmän keskittyneenä tulevaan.

– Henriikka

Kuvat 1,5,7: Vilma Peltonen
Kuvat 2, 3, 4, 6: Ida Hanhiniemi

Mitä Siperiassa luetaan?

_MG_1608 kopio

Lupasin palata linjoille kertoakseni, mitä kirjoja luin Siperian sydämessä. Matka Venäjän halkihan oli pitkä, mutta ei niin pitkä, että olisin kaiken torkahtelun, itseanalyysin ja ylevän keskustelun lisäksi pystynyt lukemaan koko kirjahyllyä.

Niin kuin ennen matkaa kirjoitin, olin päättänyt lukea reissussa Sinuhe egyptiläisen. Reissua edeltävänä päivänä tarvoin läpi kaikki Helsingin keskustan ja lähialueen kirjakaupat, eikä Sinuhea kuitenkaan löytynyt pokkarina. En halunnut ottaa kovakantista kirjaversiota mukaan, joten päätin sivuuttaa mahdollisuuden haukata egyptiläisen kerralla. En omista sellaisia sähköisiä lukuvempeleitä ja akkujen lataaminenkin huoletti, joten päädyin nappaamaan kasan pokkareita rinkkaa kasvattamaan.

_MG_1611 kopio _MG_1616 kopio

Lisa Genova – Edelleen Alice

Edelleen Alicen nappasin pokkarihyllyltä mukaani sen vuoksi, että voisin kirjan lukemisen jälkeen katsoa kirjasta tehdyn elokuvan. Elokuva-motiivi on itselleni yleinen, ja herään moneen kirjan olemassaoloon vasta elokuvan valmistuttua. Inhoan tosin kirjojen leffakansia, ne antavat liikaa informaatiota (niin kuin tässä tapauksessa kirjan päähenkilön ulkonäöstä) eikä kaikkea pysty kuvittelemaan itse.

Pidin kirjasta paljon. Se meni ihon alle. Vaikka kieli ei ollut ultimaattista, aihe oli vetoava ja huomasin lukukokemuksen aikana ja jälkeen tarkkailevani ja arvostavani omaa fyysistä terveyttäni valtavasti. Lukukokemus ei ole koskaan ollut turha tai huono, jos aihetta tai kirjaa jää miettimään. Huonoa kirjaa ei jaksa puida jälkikäteen.

Tove Jansson – Kesäkirja

Jostain syystä en ollut koskaan ennen tarttunut tähän klassikoon. Ehkä siksi, että jossain vaiheessa muumibuumi vyöryi niin voimalla yli, että myös Tove-sanan näkeminen aiheutti lievää pahoinvointia. Ihailen kuitenkin Tovea ja hänen jälkeään maailmaan vahvasti ja Kesäkirja toimi niin hyvin. Kirja imi tunnelmaansa muutaman sivun jälkeen ja tunne säilyi vahvasti läpi lyhyehkön kirjan. Ei-ehkä-niin-tavanomaisten päähenkilöiden kemia oli kirjan parasta antia, samoin se, kuinka tarinoissa pystyi kuulemaan ikään kuin kaksi ääntä samoille tapahtumille. Olen aina välittänyt saaristosta eikä miljöökään siksi ollut hassumpi kirjan tapahtumille.

Lena Andersson – Omavaltaista menettelyä

Omavaltaista menettelyä on kertomus myrskyistä intohimosta. Suoraan sanottuna en suuremmin pitänyt kirjasta eikä se ollut mielestäni riittävän uskottava ollakseen erityisen hyvä. Kirjan päähenkilö rakastuu kirjailijaan ja heidän suhdettaan puidaan läpi teoksen. Nääh. Vaikka kieli oli hyvää ja kertomus eheä, tuntui että lukemisen olisi voinut jättää välistä. Sain varmasti irti jotain, mitä on vaikea pukea sanoiksi, mutta kirja oli mielestäni teennäinen eikä tehnyt vaikutus lähelläkään lähtemätöntä.

_MG_1628 kopio

Ullla-Lena Lundberg – Jää

Tämä kirja jäi minulta välistä, mutta Siperian lukukokemuksen perusteella Janne luonnehtii seuraavasti:

Finlandiavoittaja Jää kertoo nuoresta ja hyväntahtoisesta papista, joka muuttaa toden maailmansodan jälkeen perheineen kauas Turun saariston karuille ulkoluodoille. Luotojen pieni seurakunta ottaa hänet hyvin vastaan, mutta sopeutuminen uuteen ympäristöön ja erikoisiin persooniin ei ole aina yksinkertaista. Kirja etenee verkkaisesti, kuten luotojen asukkaiden elämäkin, jota hallitsevat säätilat, etenkin jäiden saapuminen. Elämän pienet asiat, ilot, surut ja kohtaamiset niin hengellisten kuin arkisten asioiden äärellä luovat kirjaan melankolisen kauniin tunnelman. Lukemisen arvoinen ehdottomasti vaan ei silti ikisuosikki.

Anne B. Radge – Aion tehdä sinut onnelliseksi

En ikimaailmassa olisi valinnut tätä kirjaa, ellei pokkaripuodin myyjä olisi suositellut. Kansi on kamalan ruma ja ulkoisesti luotaantyöntävä. Sain kuitenkin yllättyä positiivisesti, sillä 60-lukulaisen kerrostalon elämään ja asukkaisiin pureutuva kertomus vei mukavasti mennessään. Eri juonet ja näkökulmat nivoutuvat mukavasti yhteen tarvitsematta kuitenkaan liikaa keskittyä, että kenestä kerrostalon asukkaasta tässäkin taas nyt puhutaan. Kirja saa naisten aivot tuntumaan toisinaan aivan liian pieniltä, mutta senkin huomion yli jaksoin pitää kirjasta ja sen antamasta aikalaiskuvasta suhteellisen paljon.

_MG_1635 kopio

Näiden lisäksi luin Taivaslaulun toistamiseen vuoden tauon jälkeen. Se jaksaa sytyttää edelleen. Kirjan kerronta, visuaalisiksi muuttuvat kielikuvat ja kauniit sanavalinnat ovat sellaista tasoa, joita tulee vain erityisen lahjakkaalta kirjailijalta. Tuntui, että nyt toisella lukukerralla pystyin luonnollisesti keskittymään aivan uusiin asioihin ja koin koko kirjan laajemmin. Luulisi Pauliina Rauhalalla olevan melkoisia paineita seuraavaan kirjaansa, sen verran rakastettava ja syvä on tämä esikoisteos.

 Nyt Botswanan matkalla olen ennättänyt lukea vain Viisastelevan sydämen (vihdoin!) ja päässyt alkuun kolmiosaisessa Myrskyluodon Maijassa. Muistattehan, että olen aina enemmän kuin iloinen lukuvinkeistä. Mitä pidemmälle syksy vie, sitä syvemmälle nenä painuu kirjan kansien väliin. Sinuhe egyptiläinen saa odottaa, kaipaan inhimillisen paksuisia teoksia epäinhimillisen pimeän vuodenajan ratoksi.

– Henriikka

Muuttolintuja

_MG_0562 kopio

Täältä kaukomailta muistelen matkojani. Kuinka huhtikuussa puhalsi viima, vaikka kevät oli kynnyksellä. Nutturapään kainalossa, lintujen ympäröimänä riitti hymyä. Olimme käymässä entisessä, lyhytaikaisessa kotikaupungissamme Skövdessä, ja Vännernin ja Vätternin välissä riitti muistoja ja muuttolintuja.

Muistan kuinka ajattelin, että voisihan sitä täälläkin elää. Että voisihan sitä elää melkein missä vain. Onnellisuuteen tarvitaan oikeastaan vain muutamia perusasioita, oma manbun ja muutama muu. Ehkä ruotsin kielenkin oppisi aika nopeasti ja ruotsalaisten amerikkalaishenkiset käytöstavat eivät arveluttaisi muutaman vuoden jälkeen enää yhtä suuresti.

Keväisin voisi aina mennä kiikaroimaan kurkia, tuhansia ja tuhansia kurkia. Voisi ihastella ja ymmärtää, että muuttolinnuilla ja matkustajilla on aika paljon yhteistä. Ja sitten kuitenkaan ei juuri mitään. Väitän olevani monesti vaativampi kuin nuo linnut.

_MG_0567 kopio _MG_0585 kopio _MG_0591 kopio _MG_0564 kopio_MG_0594 kopio _MG_0630 kopio

On Afrikkaa, Aasiaa ja Australiaa, mutta voiko mikään näistä A:lla alkavista voittaa Pohjoismaita? Soita ja koivuja, karua Kainuuta ja Saaristo-Suomea. Norjan vuoristoa ja Ruotsin idyllistä maalaiselämää. Puuhevosia ja juhannussalkoja. Islannin omaa rauhaa, Kööpenhaminan aktiivista kivijalkaliikehdintää ja sitä, ettei aina näytä niin kauhean erilaiselta.

Sitä, ettei kukaan nappaa joukkotaksissa salaa vaaleaa hiusta talteen luullen, että se tuottaa hyvää onnea. Sitä ettei oma kieli kuulosta keksityltä ja sitä, että metsään eksyminen ei tuota samantien vellovaa paniikkitilaa. Ja että teltalle löytää helposti turvallisen, hiljaisen paikan, jossa kukaan ei tule koputtelemaan kangasovea kysellen, mikäs koti se tämä tämmöinen on?

_MG_0559 kopio_MG_0635 kopio _MG_0639 kopio

Terveisiä kotiin tuulitukalleni: aion olla muuttolintuna aina siinä aurassa, jossa sinäkin.

– Henriikka