arkisto:

heinäkuu 2015

Väsyneet festari-illat

_MG_0511 2 kopio

Festari-iltojen tunnelmasta tehdään aivan liian vähän lauluja. Ylipäänsä kaikesta, mikä ei suoraan liity rakkauteen, tehdään liian vähän lauluja. Kaipaisin suomalaisia lauluja, jotka pukisivat ajatuksiani sanoiksi. Ja niiden seassa pitäisi olla myös ilottelua eikä sitä iankaikkista melankoliaa, josta myös totisesti pidän ja jota saisi kyllä heittämällä olla enemmistö.

Luulen, että festivaalien iltahämyistä saisi hyviä lauseita. Saisi sellaisia ajatuksia, jotka muistuttavat monen kuulijan mielestä jotakin tuttua ja tunnelmallista, kuitenkin jokaisen mielessä vähän erilaista. Onhan siinä vissi ero, onko festareiden jälkitunnelmat Pori Jazzeilta, Ilosaarirockista vai Tuska-festivaaleilta.

Rakastan konserttien jälkeistä kotimatkaa. Kun on vähän liian väsynyt ja hereillä sellaiseen aikaan, jota ei tiennyt edes olevan olemassa. Joskus jalat tanssista toipuneet, joskus alaselkä piknik-viltillä pussailusta kiemuralla. Joskus kaveri kainalossa, joskus ihan yksikseen. Mutta mieli seilaa arvatenkin syvissä vesissä.

_MG_0506 2 kopio _MG_0503 2 kopio

Nämä kuvat ovat Porista perjantailta, arviolta kahdelta yöllä. Kävelimme Kirjurinluodosta kohti majapaikkaa viimeisen keikan jälkeen. Nauroimme mielikuvaa Flowsta tai H2Ö:stä, jossa samanlaista lamppukujaa olisi ikuistamassa noin kaikki sitä pitkin kävelevät. Nyt saimme napata muutamat hetken valokuvat ihan keskenämme ja ohi lipuvat jazzilaiset lähinnä katsoivat kummissaan. Nurisivat ehkä jotai nykyajan nuorista ja jatkoivat illasta nauttimista.

Pakko kai ruveta itse kirjoittamaan sellaisia biisejä. Sillähän se selviää. Ja pimenevät illat ovat varmasti muutaman laulun kyhäämisen arvoisia.

Seuraavaksi laitan vähän lisää festarikuvia (ja pienen videonkin!), mutta tämän illan nautin Tampereesta ja Idan seurasta.

– Henriikka

Kivoja instaajia !

img3

Tiistain kunniaksi muutama oma IG-suosikkini. Olen aina pitänyt Instagramista ja seurattujen listalle on kertynyt monenlaisia tilejä: Ystäviä, joita seuraan lähinnä sen vuoksi, että haluan tietää mitä heille kuuluu. Tuntemattomia, joiden visuaalista näkemystä maailmasta arvostan ja ihailen. Yrityksiä, joiden perässä haluan pysyä. Henkilöitä, joilla on kuviensa kautta jotain sanottavaa.

Seuraavat kuusi instaajaa ovat tehneet minuun vaikutuksen. On monia muitakin, joita seuraan innolla, mutta jostain syystä tänä tiistaina nämä sopivat mielentilaani parhaiten. Nämä ovat tilejä, joiden selaamisen jälkeen jää raikas olo. Instagram on nykyään täynnä identtisiä kuvia, näissä kuvissa on jotain uniikkia ja tunnelma ihan omansa.

Laitan nimimerkkien saatteeksi kaikilta kolme kuvaa. Toivon ja uskon, että löydätte itse tsekkaamaan muut.

img1 img2

1. EMILKAEVERYWHERE

Emilia Nieminen / © Emilka Everywhere Design

img4 img5 img6

2. TAULU JA TAPETTI

Birgit Paavola / illustrator and photographer from Finland

img7img8 img9

3. ANNISKK

Anni Kravi / foodie / health / travels / (life)style

img10 img11 img12

4. GOODGOODBYEBYE

Veera, 18, FIN

img13 img14 img15

5. ANNIKEN BYBERG

Anniken Byberg Hyppönen

img16 img17 img18

6. EEVA MÄKINEN

Helsinki, Finland. Currently in Canada

————————————

Siinä ne olivat. Ihan huiput. Ja vasta jälkikäteen tajusin, että kaikki olivat naisia. Ehkä naisten kauneus- ja tyylinäkemykset vaan kolahtavat minuun kovempaan kuin miesten. Hyvä kaikki superleidit!

Toivoisin toki, että itsekin kirjoittaisitte suosikkinne minulle päin. Nyt kun kuukausien kommenttien vastausrästit on vihdoin selätetty, saattaisin jopa keskustella ihan parin tunnin tai päivän viiveellä. Tavatonta!

Puolessa välissä viikkoa. Kävin eilen nukkumaan klo 21.30. Taitaa tämä heinäkuun helle laittaa minut ihan sekaisin.

– Henriikka

Huom! Kaikki kuvat käyttäjien Instagrameista. Minut löytää instasta nimimerkillä @aamukahvilla.

Kakun tein niin kuin uhkailinkin

_MG_0811 kopio

Hehehee niin siinä kävi, että eilen klo 22.30 oli synttärikakku valmis. En tiedä onko turhempaa juhlan aihetta kuin blogin vuosipäivä, mutta sitä tässä nyt kuitenkin juhlistettiin. Neljää mukavaa vuotta.

Sääli, etten lapsena tajunnut laittaa merkkipäiviksi kaikkia harrastusten vuosipäiviä. Minä nimittäin harrastin paljon ja se olisi taas tietänyt rutkasti kakkua. Asiassa piilee kuitenkin hyvätkin puolensa. Lapsena minulla ei ollut makean suhteen senkään vertaa stoppia kuin nykyisin. Vaarikin sanoi, etten koskaan kasva pituutta vaan pelkästään leveyttä.

Tulin eilen treeneistä kaupan kautta. Piti saada tuoreita mansikoita irtomyynnistä, kaupan marjat kun tuppaavat olemaan toisinaan vähän sekundaa. Päädyin kuitenkin ostamaan myös rasiallisen vadelmia ja karhunvadelmia, ettei olisi niin perinteinen mansikkakakku.

_MG_0803 kopio

Gluteenittoman pohjan ohjeena käytin tätä. Todella nopea, yksinkertainen ja toimiva. Pidin pohjaa uunissa tosin vain reilu puoli tuntia, vaikka ohjeessä kehoitettiin vajaaseen tuntiin. Kakusta tuli kuohkea ja siivusin väliin mansikkaa sekä vaniljarahkan ja kermavaahdon yhdistelmää. Päälle ohut kerros kermaa ja sitten kasoittain marjoja. Lopuksi vielä marenkimurskaa. Hetken koriste syntyi kymmenessä sekunnissa varrastikuista ja paperinpalasta.

Syöjiä oli kolme. Kakkua meni puoleen yöhön mennessä noin puolet. Aamupalalla meni palaa vaille kaikki loput. Kiitettävää duunia. Nyt pelkään, että kotiin päästyäni joku on ahmaissut viimeisen palasen.

Sormet ristissä. Tai sitten vain uhkailuviestejä menemään.

– Henriikka

Onnea 4-vuotias blogi !

beautiful-cake

Niin siinä vain on päässyt käymään, että olen elänyt tiuhaa yhteiseloa Aamukahvilla-blogin kanssa jo neljä vuotta. Jos arvioin, että olen keskimäärin häärännyt blogin ääressä kaksi tuntia päivässä, se tekee 2920 tuntia yhteensä. Sievoinen summa. Olisin voinut opetella soittamaan ukulelea kaiken sen ajan. Rämpyttäisin tukka hulmuten pientä kitaraani ja laulaisin mukana. Jestas olisin hyvä!

Päätin kuitenkin laittaa kaiken ajan blogiin ja edelleen tuntuu, että se on ollut hyvä ajatus. Rakastan suomen kieltä, rakastan visuaalisuutta ja että voin tekstein ja kuvin piirrellä mielenmaisemiani interwebbiin. Nautin sosiaalisen median mahdollistavasta kommunikaatiosta ja kaupunkien rajojen yli ylettyvistä verkostoista, joissa innostetaan ja innostutaan. Ja kun kuulen jostain ilahduttavasta tai jännittävästä, pidän tunteesta joka palaa halusta päästä jakamaan uutisen muiden kiinnostuneiden kanssa.

Olen iloinen tästä fiilistelijöiden joukosta, iloinen tästä ja teistä toverit (silläkin uhalla, että joitain varmasti ärsyttää joka kerta, kun käytän tuntemattomista ihmisistä niin läheistä nimitystä kuin ”toverit”). Olen kiitollinen siitä, että jakaessani kauniin kakun kuvan tiedän, että joku haukkoo henkeään sen kauneudesta yhtä syvään kuin minäkin. Ja siitä, että tiedän teidän joukostanne löytyvän monia sellaisia, joiden mielestä blogin syntymäpäivät on oiva syy kesteille.

Kiitos kun olet. Kiitos kun luet, vaikka tämä hektinen videomaailma pyrkii tukahduttamaan kaiken kirjallisen voiman ja pysähtyneiden kuvien hienouden.

– Henriikka

Kuva ja kakun resepti: Adventures in Cooking

Kun kamera ei rakasta (osa 4)

_MG_1267 kopio

Ylläolevassa kuvassa Stigin vaimo on juhlatuulella. Hurmaava muija on matkalla pilettämään kera takana komeilevan Nissan Sunnyn.

Tässä tulisi taas kasa epäonnisia kuvia esittelemään ehointa minääni. Kamera käy joskus nopeammin kuin naamani ja vartaloni. Olen hohottanut pitkään monille kuville, miten saatankin olla niin näyttävä? Ja nämä hetket ovat niitä, joista on yritetty tallentaa onnistuneita kuvia. Millaisia kuvia tulisikaan ilman hyvien kuvien tavoitetta?

Enjoy!

IMG_1316 kopio IMG_0899 kopio _MG_3287 kopio _MG_1976 kopio _MG_1961 kopio _MG_1616 kopio _MG_1244 kopio _MG_1221 kopio _MG_1060 kopio _MG_1080 kopio _MG_1136 kopio _MG_1157 kopio _MG_1179 kopio _MG_1050 kopio _MG_1042 kopio _MG_0768 kopio _MG_0680 kopio _MG_0550 kopio _MG_0224 kopio

Viimeisessä kuvassa istun Kiasmassa. Teimme blogiyhteistyötä uudistuneen Kiasman kanssa ja pääsimme kiertämään näyttelyn ennakkoon. Näytän vetävän ruokaa naamani sellaisella tahdilla, että olisin juuri nääntynyt pari edellistä kuukautta. Muut varmaan siemailevat kuplajuomaa sievästi kuvan rajauksen ulkopuolella. Taitaa opiskelijakortin lähestyvä vanhentuminen laittaa popsimaan varastoon.

”Kun kamera ei rakasta”-postauksista tuli hauska pikkuilmiö kaksi vuotta sitten, kun julkaisin ensimmäisen sarjan. Moni bloggaaja jakoi kehnoja kuviaan sosiaalisessa mediassa. Jätän bittiavaruuteen mieluummin tällaisen kuvan itsestäni kuin sellaisen, jossa otan itseni aivan liian vakavasti.

– Henriikka

Ps. Aiemmin julkaistut ”Kun kamera ei rakasta”-kirjoitukset: osa 1, osa 2, osa 3

RUPLA:n brunssi Helsinginkadulla

_MG_0779 kopio

Minulla on uusi kahvila lempikahviloiden joukossa: RUPLA Helsinginkadulla. Taidegallerian, second hand -vaatemyymälän ja kahvilan sekoitus avattiin alkuvuodesta Helsinginkadulle, Stupido Recordsin entisiin tiloihin. Paikka muutti koko Hesarin atmosfäärin.

Keväästä lähtien RUPLA:sta on saatu sunnuntaisin myös brunssia. ”Saran ja Ellin brunssit” viihdyttävät nälkäisiä kalliolaisia, turisteja ja muita kaupunkilaisia sunnuntaisin kahdessa kattauksessa. Sanon samantien: suosittelen lämpimästi.

_MG_0782 kopio _MG_0790 kopio _MG_0820 kopio _MG_0800 kopio

Menu on täysin kasviperäinen, viljaton, gluteeniton, sokeriton ja valmistettu kahden naisen toimesta puhtaista ja tuoreista raaka-aineista. Voin nämä nuoret naiset tavanneena kertoa, että intohimoa ja intoa ei hommasta puutu. Parikymppiset mimmit tietävät ruoasta enemmän kuin minä mistään koskaan.

Suomalaiset mieltävät brunssit helposti sellaisiksi ”all you can eat” -tyyppisiksi paketeiksi. Usein kyse on jopa siitä, miten paljon pystyt syömään, ei niinkään paljon haluat tai miten paljon kannattaisi syödä. RUPLA:n brunssi tarjoillaan pöytiin. Huomasin itsekin ruokamäärän nähdessäni ajattelevani, että miten tämä määrä muka riittäisi?

Haluan saada brunssilla vatsani kunnolla täyteen, jotta seuraava ruoka tarvitsee syödä vasta illalla. Mutta mitä vielä? Ruokaa jäi ylikin. Sitä syö helposti silmillään vaikka kehotan kyllä panostamaan määrän (tai määrän mahdollisuuden) sijasta laatuun. Sitä paitsi ruokaa oli oikeasti enemmän kuin runsaasti. Lisäksi tuntui astetta ylevämmältä, kun ei tarvinnut jonotella buffet-pöytään vaan sai istua nätisti tuolissaan, kun ruoka kannettiin eteen.

_MG_0788 kopio_MG_0794 kopio _MG_0818 kopio _MG_0825 kopio_MG_0845 kopio _MG_0835 kopio

————————–—-

Esimerkki-menu

Kesäinen perunasalaatti
Vihersalaatti
Tomaattinen raakapasta

Itse tehty viljaton leipä
Marinoidut kikherneet
Kvinoa kuivahedelmillä
Hummus
Aurinkokuivattu tomaattihummus

Pähkinäinen mango-kookos-suklaaparfaitti

Tuoreita hedelmiä

Luomukahvi ja -tee

Hinta: 22€

———————-

Ruoka oli tosi hyvää. Gluteenittomuus, kasviperäisyys tai maidottomuus ei laittanut tinkimään mausta. Janne perinteisempiin pekonibrunsseihin tottuneena hykerteli hänkin tyytyväisenä. Eräs perhe tuli skeptinen perheenisä mukanaan. Silmien pyörittely vaihtui lopulta iloisiin kiitoksiin. Totta kai mauissa on tottumista sokerimuro- ja paahtoleipä-aamiaisen ystäville, mutta itselläni on vahva tunne, että moni epäilijäkin nauttisi tästä kattauksesta.

Jollain brunsseista saattaa olla erikoisohjelmaa kuten musiikki- tai tanssiesityksiä, mutta niistä infotaan erikseen. Brunssin yhteydessä voi aina myös kurkata sen hetkisen vaatetarjonnan ja meneillä olevan taidenäyttelyn. Kaikki kahvilan huonekalut ovat myynnissä. Parasta brunsseilla on kuitenkin erihyvä ruoka ja yleinen ilmapiiri, sunnuntaipäivien rentous ja iloisuus. Laatukahvista korkeat, näyttävät yläfemmat.

_MG_0815 kopio_MG_0801 kopio_MG_0829 kopio_MG_0873 kopio

Tiskin takana hääräilee hyvä ystäväni Johannes. Hän on ykkös-treenikaverini, jonka kanssa olemme tsempanneet toisiamme tammikuusta lähtien TFW:llä urheilun iloihin ja saloihin. Olen hänestä (ja muusta kolmesta RUPLA:n yrittäjästä) kovin ylpeä. Yrittäjä henkeen ja vereen, aina töissä, mutta silti sydän ja pää mukana hommassa. Hymyilevää palvelua, aivan saletisti.

Olen itse käynyt brunssilla jo kahdesti. Varmaan käyn pian kolmannesti.

Nyt Pori ja jazzit. Eilen hyvin alkanut meno jatkukoon.

– Henriikka

Ps. Oon alkanut snapchattailemaan vihdoin ihan kunnolla! @henriikkasi

Ostapa itsellesi sadetakki

1422455445.6254

Olen jo pidemmän aikaa hamutellut sadetakkia. Ja nimenomaan RAINS:in sadetakkia. Olen kokeillut niitä monessa paikassa ja lykännyt ostoaikeita tulevaisuuteen: ”Onhan niitä tärkeämpiäkin sijoituskohteita kuin sadetakki.”

Siksi olikin kertakaikkisen kivaa saada vanhemmilta valmistujaislahjaksi rahaa ja yhtä nimenomaista käyttötarkoitusta varten. Äiti oli huomannut, kuinka koko kevään Tukholman reissumme hipelöin jokaisessa kaupassa kyseisiä sadetakkeja. Tummanvihreitä, tummansinisiä, mustia. Trenssimäisiä, pitkiä, lyhyitä ja anorakkimaisia. Valmistujaispäivänä sain käteeni kortin, johon oli liimattu kymmenien sadetakkien kuvia ja liitetty klemmarilla pari seteliä: ”Ostapa itsellesi sadetakki.”

1422455445.6269 1422623174.525 1422456064.9233 1422456600.1491

Olin ajatellut, että valitsen tummanvihreän tai tummansinisen trenssimallisen sadetakin. Pitkän ja käytännöllisen. Napeilla. Toisaalta haaveilin neonoranssista anorakki-mallisesta, joka olisi mukava väriloiste sadepäivään ja hauskan unisex. Meinasin jo tilata tummanvihreän trenssin, jonka saa kiristettyä vyötäröltä kivasti. Huomasin mallistokuvien törröhuuli-mimmin murjotuksen ärsyttävän minua enkä sitten tilannut vielä mitään.

Sitten luovuin nappiajatuksesta, vetoketju olisi kuitenkin käytännöllisempi. Sitten luovuin anorakeistakin. Onhan se hyvä, että takinretaleen voi vain viskata päälle rennosti sateen yllättäessä. Anorakki voi sitten olla kakkos-sadetakki, jos sellaiseen joskus kukkaron nyörit löystyvät.

Valinta oli vaikeampi kuin minä äitilleni murrosikäisenä.

1422622950.12261423234915.8479

Nyt olen hilannut valintani ostoskoriin. Petollinen nettikauppa, sillä valinta pysyy virtuaalisessa korissa viikkoja, vaikka poistuisin sivuilta.

Suosikikseni nousi kuitenkin viimeisen kuvan musta parkasadetakki. Siinä on vetoketju, huppu ja hauska kiristys helmassa.

Ja toisin kuin ennen ajattelin, olen koko ajan tullut enemmän siihen tulokseen, ettei Suomessa ole montaa tärkeämpää sijoituskohdetta kuin sadetakki. Täällähän sataa viikonlopun mittaista kesää lukuun ottamatta ihan koko ajan.

– Henriikka

Kuvat: RAINS

Kesästä kaikki irti

_MG_0948 kopio

Kiva, kun tänä vuonna kesä sattui viikonlopulle. Tänään saatiin kuitenkin extrapäivä kaiken huipuksi. Piknik-karavaani kulki kohti Koffin puistoa ja oli todellista piknik-henkeä, kun puisto oli tupaten täynnä. Oli rentoilevaa parikymppistä jäbää ja polttareita juhlivaa naisseuruetta. Oli vanhempaa pariskuntaa ja lapsiperhettä. Koko väestön leikkaus.

Tämänpäiväiset kuvat ovat vielä visusti muistikortilla, vastahan äsken saavuimme. Mutta muita kesäkuvia olisi kiva laittaa eetteriin todisteeksi siitä, etten ole heittänyt kesää ainakaan hukkaan. Ihan totta, olen pyyhältänyt pihalle aina hyvällä ilmalla, nauttinut auringosta ja piknik-säästä. En valita sateesta, mutta tämänpäiväinen supersää sai miltei itkemään ilosta.

_MG_0943 kopio _MG_1019 kopio IMG_1031 kopio _MG_0966 kopio

Kesän juoma on rosé, kesän paikka on ystävien paritalon puolikkaan terassi. Kesän grilli löytyy samaiselta tontilta, samoin pari kappaletta parhaista ystävistä. Kesän biisi taitaa ainakin korvamadon perusteella olla Kasmirin ja Saaran kesäkumibiisi ”Vauvoja” tai Särren ”Hesan naiset”. Laadusta ei voi kesäbiisien kohdalla puhua, mutta pää ainakin notkuu tahdissa.

Kesän paras moodi on lomamoodi, siitäkin huolimatta, että olen visusti töissä koko heinäkuun. Jotenkin päivä tuntuu niin pitkältä, että sitä pystyy huijaamaan itseään hyvin: ”tässä vain kahdeksan tuntia töitä, mitäs se on muka kesäpäivän mitan rinnalla.” 

Nenä on jo kohti Poria, mutta vielä pari yötä festaritunnelmiin.

_MG_0997 kopio_MG_0989 kopio IMG_1037 kopio_MG_0944 kopio IMG_1033 kopio

Kesä yllätti tänään aivan täysin. Kello lähenee puolta yötä, mutta minä hykertelen kesähyrinää. Sellaista onnellista, vähän hullua ja vähän arvaamatonta. Että toisaalta tekee mieli lähteä seikkailuun ja toisaalta käpertyä uneen. Niin kuin lapsenakin aina tuntui, kesässä on ihan omaa mystistä taikaansa. Sellaista kutittavaa, kivaa, kiehtovaa.

Kesä, oijoijoi. Eikös minun pitänyt olla syksy-ihmisiä?

– Henriikka

PORI JAZZ jauuuuu!

IMG_4623-kopio

Olin viime vuonna elämäni ensimmäistä kertaa Pori Jazzeilla ja päätin silloin tulla joka vuosi uudestaan. Lupaukset kannataa pitää, joten olen lähdössä ensi viikonlopuksi Poriin. Luulin saavani samat jazz-kissat kainaloon, mutta he täyttävätkin pyöreitä ja juhlivat toisaalla. Eikä ole lainkaan hassumpaa, että saan sen sijaan Jannen kainaloon. Minunhan ei tarvitse kantaa piknik-vilttiä koko viikonloppuna!

Perjantaiksi Kirjurinluodossa seuraamme liittyy myös pari ystävää. Ja alueella vilisee tuttuja varmasti satapäin. Ajattelin, että voisimme luoda lauantaille megalomaanisen hyvät, vilttikateutta herättävät eväät ja saada näin haalittua myös uusia ystäviä ympärille. Ja koska en ole mikään festaririehuja (paitsi toisinaan yhtäkkiä vähän), nautin jo niin suuresti keikka-ajatuksesta, jossa voi köllötellä isossa villapaidassa ruoan ympäröimänä.

Konsertteihin pääsemme perjantaina ja lauantaina. Soittolistalla ovat siis pyörineet Paloma Faith, Emeli Sandé, Jessie J ja Kool and the Gang. Yksi ehdoton suosikkini, Viitasen Piia, soittaa teatterilavalla perjantaina. Pitää ehtiä tsekkaamaan myös se. Muuten odotan villejä kortteja ja hyvää lavaläsnäoloa. Muutamia tanssiaskeleita ja sitten vaan festariolemista. Aurinkoa taitaa olla turha toivoa tänä kesänä, mutta toivon sitten lämmintä tuulta ja kauniita kumisaappaita.

Kai mä nään teistä muutaman viikonloppuna? Ehkä tuutte urkkimaan kateellisina meidän eväitä?

– Henriikka

Ajatuksissa Afrikka

_MG_0924 kopio

Lähden elokuussa Botswanaan. Rakas ystäväni karkasi Afrikan tantereelle alkuvuodesta, ensin Tansaniaan ja sitten Gaboroneen, Botswanan pääkaupunkiin. Onko olemassa mitään toista ratkaisua kuin lentää perässä? Lentelen kolmen vaihdon kautta yli vuorokauden, hinta kun olisi muuten ollut minulle aivan liikaa, mutta toivon kovasti lopulta pääseväni perille.

Ehkä kuukauden päivien päästä odottava reissuni on saanut minut Afrikka-tuulelle. Isoja koruja, kirjavia vaatteita. Kuvien sinipunavalkoinen kaapu on pala afrikkaa muokattuna skandinaaviseen tyyliin. Se on helppo kesävaate. Mustiin sukkahousuihin yhdistettynä se toimii tällaisina arktisina päivinä kuin tänään ja kunnon kesäkeleillä voi ottaa läpinäkyvät tai jättää housut huoletta naulaan.

_MG_0931 kopio _MG_0895 kopio

Kuvat on otettu Cafe Bookvillanin edessä. Bookvillan on Arabian asukastalot ry:n pyörittämä asukaskahvila ja teehuone Arabianrannassa, joka on perustettu ihanaan, vanhaan huvilaan. Kahvila on voittoa tavoittelematon ja siksi hintataso on hulppean alhainen. Jättikokoisen kakkupalan saa kolmella eurolla, u-u-uuuuu!

Vaikka huvilan pihalta kantautuukin joskus hirveitä riitasointuja iltakonserttien tähdiltä, on tällaiset paikat parasta Helsinkiä. Kelpuutan vaikka millaisia keikkoja naapurustoon, jos kakkua saa parilla lantilla.

_MG_0940 kopio _MG_0906 kopio

Katse kohti elokuuta, Gaborone huutaa kutsuhuutoaan. Siihen saakka turvaudun tähän feikkiin Afrikka-riepuun ja Töölön etiopialaiseen ravintolaan. Arabian rantapuiston avoimessa puisto-Zumbassa on myös sopivasti afrikkalaista rytmiä.

– Henriikka

selkäpussi/Elina Priha, kengät/Vagabond, sukkahousut/Falke, mokki/Monki (saatu)

Rompetorilla

_MG_1314 kopio

Hääpäivän vietosta anoppilan suojiin. Viikonloppu meni kevyesti Tampereen kyljessä, Kangasalla. Kun Helsingissä perjantai vihmoi oikein kunnolla, niin Tampereen juna-asemalla odotti yli 20 astetta. Ilta kului sukulaisten kanssa grillaten. Nukahdinpa pihakeinuunkin, itikoiden syötäväksi. Rantasauna laitettiin lämpimäksi ja join monta litraa appiukon raparperimehua. Uskaltauduin uimaankin, hyytävän kylmään veteen. Pelasin petanqueta ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden ja totesin, että voi odottaa seuraavaa kertaa taas parikymmentä vuotta. Maailman tylsin peli.

Kesäjuttuja siis ja oikein kunnolla olikin. Lauantaina otimme varastosta kaikille pyörät, sellaiset kun sattui löytymään. Itse sain lankomiehen vanhan maastopyörän, valkoisen ja virtaviivaisen. Poljimme Restaurantapäiville, Suomen suurimmille ja vanhimmille rompemarkkinoille.

_MG_1313 kopio_MG_1371 kopio _MG_1357 kopio _MG_1356 kopio _MG_1347 kopio _MG_1341 kopio _MG_1340 kopio _MG_1338 kopio

Sadat ja sadat myyntipyödät kiersivät koulurakennuksia ja jäähallia. Oli vanhaa autonromua, leluja, vaatteita, huonekaluja, astioita ja muuta roinaa. Oli makkarakiskat ja metrilakunmyyjiä. Vaikka suurin osa pöydistä oli itselleni aivan liian antiikkista keräilykampetta, menin aivan vanhojen lasiesineiden lumoihin. Viime aikoina on kiinnostanut erityisesti värillinen lasi: sininen, vihreä, vaalenpunainen, neonkeltainen… Retrokausi on väistynyt vähän taka-alalle ja retrovärien sijaan silmät tarttuvat iloisiin, kirkkaisiin väreihin.

Kaksi tuntia kierrettyämme kädet olivat vielä tyhjät. Tein pari löytöä vasta kierroksen loppumetreillä. Nuutajärven Aprikoosi-vaaleanpunainen Olympia-malja 1950-luvulta kustansi 17 euroa ja luumunväriset Oiva Toikan suunnittelemat Flora-astiat sain tingattua 30 eurolla ja leveällä hymyllä. 1960- tai 1970-luvulta peräisin olevassa setissä on isompi malja ja kolme pientä (ei siis alun perin settinä myyty). Koristeeksi en halua astioita ostaa, joten luulen lasiesineiden löytävän paikkansa jälkiruokakattauksista.

_MG_1376 kopio_MG_1387 kopio

Nyt olemme jo painelemassa junalla kohti Helsinkiä. Yritän tässä arpoa, käyttäisikö illan leffaan vai lenkkiin. Tiedän, että joku fitnesssaleesupertigis-IG varmaan karjuu alitajunnassani, että lenkki it is. Mutta koska ensi viikon treenikalenteri näyttää mukavan täydeltä, karjun mahdollisesti kahta kovempaa takaisin elokuvaa, sohvannurkkaa ja amerikkalaisia pastilleita.

Kävin äsken Tampereelle ennen junaan hyppäämistä Idan luona. Pälpätimme kuulumisia yli kaksi tuntia yhteen soittoon. Siinä vasta helmi muju! Super. Ja jos kauniita kesäherkkureseptejä kaipaa, niin kannattaa kurkata millaisia äsken söimme kahvin kanssa.

Sunnuntaita kaikille! Vastailen kaikkiin kommentteihin ensi viikon aikana. Olkoon kesälomanne edelleen lämpöinen ja lempeä.

– Henriikka

A Little Party

_MG_0411 kopio_MG_0334 kopio_MG_0387 kopio_MG_0397 kopio_MG_0383 kopio_MG_0355 kopio_MG_0309 kopio _MG_0312 kopio _MG_0316 kopio _MG_0325 kopio _MG_0361 kopio _MG_0360 kopio _MG_0404 kopio_MG_0342 kopio

Joskus juhlat ei tarvitse sen kummempia. Omat valmistujais-valmisteluni jäivät minimiin. Leivottiin kaksi kakkua ja imuroitiin talo, ostettiin kuohuvaa niin että kaikille riittää kippistellä. Siinäpä se sitten olikin. Käytettin nolo nyyttärikortti ja jätettiin ikkunatkin pesemättä.

Ja tiedättekö, meidän ystävät onkin siitä parhaita, että ne tuli silti. Ne tuli niin kauniina ja iloisina ja kantoivat vieläpä ihan mielettömät ruoat mukanaan. Sain ainakin kymmenen kakkua, voitteko kuvitella? Ja puolet niistä oli kaiken kukkuraksi miehiltä. Millaiset ystävät jaksavat leipoa toisen valmistujaisiin ihan himona? No, parhaat.

Piti olla pihalla, mutta sateen vuoksi kaikki arviolta 60 vierasta ahtautuivat meille. Onneksi oli parveke-lounge viltteineen. Illasta alkoi paistaa aurinko ja se laski ikkunoista sisään. Oli kauniin punaista sekä keltaista ja nauru herkässä. En ehtinyt jutella kenellekään, mutta ehdin pyöriä ympäri taloa ja ihailla väkeä. Ihailla päivää ja tulevaa kesää.

Kiitos mahtavien naapureiden, juhlamme saivat jatkua pitkälle yli puolen yön. Monien aikataulut menivät uusiksi, kun oli hersyvää kansaa ja paljon kakkua. Kahden maissa viimeiset hinasivat itsensä eteiseen.

Mitä ystäviä. I looooooooove them all.

– Henriikka

Ammattinainen

6 kopio

Toukokuun lopussa koitti ilo, kun sain vihdoin paperit ulos koulusta. Valmis kulttuurituottaja, se olen minä. Ehdin jakaa ennen reissuun lähtöä muutaman juhlakuvan, mutta ajattelin palata vielä fiilistelmään touko-kesäkuun vaihdetta virallisten valmistujaiskuvien ja myöhemmin juhlakuvien muodossa. Selasin vasta äsken kekkeriviikonlopun kuvat läpi ja kameralle oli jälleen kerran tarttunut niin hyviä muistoja, että kyllä hymyilytti.

Valmistuin neljässä vuodessa eli määräajassa, mutta koska olin tehnyt jo yli vuoden täyspäiväisesti töitä, tuntui koko homma etukäteen aika absurdilta. Sitten valmistujaispäivänä kaikki alkoi tuntua niin hienolta. Janne teki valtavan herkkuaamiaisen, menin kampaajalle ystäväni Elinan käsiteltäväksi Yrjönkadun Napsiin (joka on heinäkuun alusta siirtynyt Töölönlahdenkatu 3:een) ja olipa koululla hieno juhlakin kaikille kulttuuri- ja taidealoilta valmistuville. Oli juhlapuheet ja kakkukahvit. Yhtäkkiä kaikesta tulikin ylevää ja juhlallista. Nautin päivästä todella.

35 kopio12 kopio 40 kopio
7 kopio21 kopio

Anni oli lupautunut ottamaan minusta muutaman virallisen epävirallisen valmistujaiskuvan. Mietimme sateisen päivän kuvauspaikkaa (vettä tuli koko kuvaushetken ajan, onneksi kirsikkapuiden alla oli suojaa) ja tuntui luontevalta olla Arabianrannassa. Täällä olen opiskellut ja täällä olen myös suurimman osan opiskeluajastani asunut. Paikasta on tullut minulle tärkeä, ensin opintojeni, sittemmin kotini vuoksi. Pakoilimme pisaroita Hämeentien päässä, puiden alla, minkä jälkeen jatkoimme Vanhan kaupungin koskelle.

Kauniista lettikampauksestani oli vastuussa Elina, ystäväni ja vakiokampaajani. Mimmi on jo aiemmin loihtinut minulle upeita kampauksia ja tästä taisi tulla kaikkien aikojen suosikki. Elina osaa lukea tilanteita ja tietää, mitä haluan. Hän ymmärsi kuvailuni ja jätti kampauksesta viimeistelystä huolimatta sopivan bohon. Ei haitannut, vaikka hiussuortuvat vähän tipahtelivat tanssin tiimellyksessä.

19 kopio18 kopio 34 kopio 36 kopio 7 kopio

Etsin koko kevään sopivaa mekkoa. Tiesin voivani hyvin käyttää jotain vanhaa, mutta tällainen tilanne tuntui oikeuttavan jotain uutta. Kiertelin ja kaartelin kaikki oikeat ja virtuaaliset kaupat läpi, tuloksetta.

Lopulta käytin viimeisen oljenkorteni Zaraan, mikä toki vähän harmittaa, kun olisi voinut panostaa ja laittaa rahansa jonkun suomalaisen suunnittelijan pussiin. Parilla kympillä lyhennytin punaisen mekkoni työpaikkani läheisessä ompelimossa. Tiesin polven yläpuolelle ylettyvän mekon olevan niin paljon enemmän minua kuin puolisääressä roikkuva.

Kengät ovat Vagabondilta. Jos minulta kysytään, olisi korko voinut olla tuplat nykyisestä, vaan sellainen pelleily ei kuulema kuulu tähän sesonkiin. Nynnykoroilla siis, onnellisesti ja turvallisesti. Päkiät kiittivät juhlijaa.

Opiskelijakortissa on aikaa elokuun loppuun saakka. Mitä kannattaa vielä tehdä? Matkustaa junalla, käydä museoissa halvalla ja ahtaa itsensä täyteen opiskelijaruokaa? Opiskelijaelämä oli hyvää aikaa, mutta nyt maistuu työnteko. Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla.

– Henriikka

 

Kuvat: Anni Porrasmäki

Karvaton muija

_MG_1042 kopio

Tänä kesänä naiset kasvattavat innolla kainalo- ja säärikarvojaan ja antavat kaikkien kukkien kukkia. Itse en ole tästä buumista vielä innostunut ja itse asiassa vähennän mukavemmistakin karvoista vielä lisää. Vietän kulmakarvatonta kesää.

Kyselin alkukesästä mielipiteitä kasvoista, joita kehystää esiin väritettyjen kulmien sijaan luonnollisen valkoiset haituvat. Niin moni piti ideaa hyvänä, että päätin antaa kulmanöyhdälle mahdollisuuden. Vaikka meikkaan arjessa aina tosi kevyesti, vaatii uusiin kulmiin tottuminen aikansa. Reissu totutti meikittömään naamaan nopeasti ja tehokkaasti, hikisten junareissujen jälkeinen naama tuli tutuksi ja kotiin paluun jälkeen saattoi helposti jäädä kevyemmälle linjalle.

Silmien sinisyys pääsee ainakin paremmin esiin, vaikka tavallisesti perin ilmeikkäät kasvoni menettävätkin puolet ilmeitten potentiaalista.

_MG_1054 kopio_MG_1094 kopio

Helteiden jälkeen on taas helpottanut. Tämä +20-keli sopii minulle niin paljon paremmin kuin pätsilukemat. Kuumuus ottaa pannuun ja hakeudun varjoon kuin pieni eläin. Hermo menee, jos ratikkapysäkillä ei ole varjopaikkaa. Lisäksi terassit on täynnä ja parkkipaikat tursuilevat liikkeellä olevia (ikään kuin minä koskaan tarvisin parkkia). Toisaalta, ihmiset ovat silmin nähden onnellisempia ja huvittavan suloisesti kesästä sekaisin. Fiilistelinhän eilen itsekin grilli-iltoja ystävien kanssa.

_MG_1069 kopio_MG_1057 kopio_MG_1115 kopio

Mokkapylly on viileän kesän juttu. Sukkahousut olisi tosin voinut unohtaa, vaan Suomen kesään ei koskaan osaa pukeutua nappiin. Taas puhutaan säästä, parempi lopettaa. Sisar kehottaa laittamaan vipinää kinttuun, sillä pöytä odottaa katettuna. Feta-cashew-salaatti odottaa nälkäisiä suita ja jälkiruokaakin saa, kunhan on kunnolla. Tällä viikolla ajattelin leipoa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kunnon mansikkakermakakun. Unelman, joka maistuu aina pahemmalta kuin haaveissa.

Rauhaa, rakkautta ja sen semmoista.

– Henriikka

hattu/Minimum, sukkahousut/Falke, kengät/Vagabond, sortsit/Monki (saatu), bomber/Zara, paita/second hand

Voi itku näitä heinäkuun iltoja

_MG_1165 (kopio) kopio

Ja otsikossa puhutaan tietysti ilon itkuista, eikä mistään muusta. Pari Suomi-viikkoa on saanut minut ihan onnen kukkuloille. Vaikka matkustus onkin blogin ohella harrastuksista rakkain, niin kotimaa on kietonut minut nyt kesäisen pikkusormensa ympärille kovin tiukasti.

Heti kun heinäkuu saapui, saapuivat helteetkin. Kotona on vähän liian lämmin ja yöunet jäävät lyhyemmiksi, kun aurinko paistaa sisään. Mutta jalat ovat kevyet, grilli kuumana ja ystävät ympärillä. Saimme koko loppuviikoksi ystäviä vieraiksi Kangasalta saakka ja pienen kummitytön kestitseminen toi päiviin paljon iloa ja sopivasti haastetta.

Päässä pyörii iloisia hoilotuksia ja kunnon kesäbiisejä. ”Hesan naiset” on kiertänyt luupilla ajatuksissa eilisestä asti.

_MG_1197 (kopio) kopio_MG_1235 (kopio) kopio
_MG_1231 (kopio) kopio_MG_1218 (kopio) kopio_MG_1220 (kopio) kopio_MG_1168 (kopio) kopio_MG_1244 (kopio) kopio_MG_1188 (kopio) kopio_MG_1187 (kopio) kopio

Eilen pakenimme isolla porukalla brunssille Sandroon. Saimme ison, kivan pöydän ja hyvää palvelua. Ruoka oli yhtä hyvää kuin aina, miten Sandron brunssi voikin olla niin nappi. Vaikka kuohuvasta pidänkin, ainoa asia mikä ärsyttää on brunssin pakollinen skumppa. Vatsat pinkeinä kävimme spontaanisti nappaamassa Fidalta piknik-viltin ja suuntasimme Kaivariin. Tuntui, että koko Helsinki oli liikkeellä.

Iltagrillit ovat hellepäivien ihanin juttu. Kun ystävät ovat hankkineet paritalon puolikkaan, pitää pihan terassista ja takapihan riippumatosta nyysiä kaikki ilo. Sitä katsoo iloisia ihmisiä ympärillään ja ajattelee, että kumpa pysyisimme aina ystävinä.

_MG_1221 (kopio) kopio_MG_1203 (kopio) kopio_MG_1189 (kopio) kopio_MG_1181 (kopio) kopio_MG_1234 (kopio) kopio_MG_1172 (kopio) kopio_MG_1169 (kopio) kopio

Ja kyllä minä niin mieleni ilahdutin, kun luin äsken artikkelia, jossa kerrottiin Ruisrockiin pääsevän kaikkien yli 70-vuotiaiden ilmaiseksi. Lahja, 99 vuotta, oli mennyt rokkifestivaaleille ensi kerran elämässään nähdäkseen Samuli Edelmanin. ”Sata vuotta tätä piti odottaa”. Mikä ihana mummo!

Toinen ilonaihe oli Pirkan uusi jugurttijätski. Nam. Paitsi vähän hihittelin teennäiselle nimelle ”Yogurt Naturale, italialainen jäätelö”.  Pirkka pyrkii korkeuksiin.

Vielä ehtisi takapihan koriskentälle heittelemään. Tai avamaan kirjan. Huomenna odottaa taas uusi työviikko, mutta työkin tuntuu lomalta, kun voi ostaa lounastauolla jäätelöä.

– Henriikka

Ps. Heinäkuun illoista puheenollen: Olen menossa Body Weight -kurssille tasapainoilemaan SUP-laudan päällä. Luulen, että kurssilla on vielä tilaa, jos kiinnostaa.

Trans-Siperia 11: Kiinan muurille ja kotiin

_MG_1553 kopio

Viimeistä viedään kaverit. Samalla käsitellään vihoviimeinen kokonainen matkapäivä, joka oli todellinen loppuhuipennus upealle matkalle: Kiinan muurin katsastus.

Kiinan muuria on alettu rakentaa jo 700-luvulla ekr., mutta miljoonista kivenmurikoista koostuva pötkö oli nykyisessä muodossaan valmis vasta pari vuosituhatta myöhemmin. Muuria voi käydä ihailemassa todella monessa eri paikassa, joista itse valitsimme Mutianyu-nimisen spotin. Se on reittinä melko jyrkkä ja tunnettu useista vartiotorneistaan. Matkaa Pekingistä on noin 70 kilometriä, eli suurin piirtein saman verran kuin huomattavasti turistoidumpana mainostettuun Badalingiin.

_MG_1433 kopio_MG_1455 kopio_MG_1503 kopio_MG_1468 kopio_MG_1518 kopio_MG_1511 kopio

Kaikki sanoivat, että muurille kannattaa lähteä aamuvarhain. Näin säästyy isoimmilta ruuhkilta ja samalla välttää kävelemästä pitkiä matkoja hirveässä helteessä. Heräsimme kuudelta aamulla ja suuntasimme rankka-sateessa bussiasemalle. Oli onni, että juuri muuripäivälle sattui sadetta. Toisinaan tukalankin kuuma säätila olisi vienyt muurilla tarpoessa energiat täysin. Olimme ottaneet selville matkan taittuvan parhaiten yhdellä linja-autolla läheiseen pikkukaupunkiin, josta jatko taittuisi taksilla. Kokonaismittaa yhdensuuntaiselle taipaleella olisi puolitoista tuntia.

Kaikki ei mennyt taaskaan ihan niin kuin suunniteltiin, vaan tutuksi tullut asioiden lievä hankaluus iski taas silmille. Bussiasemalla virka-asussa häärinyt nainen kertoi googlaamamme bussin olevan ehdottomasti hölmömpi vaihtoehto ja ohjasi meidät toiseen. Autoon tungettiin taas kovalla kyynerpäätaktiikalla ja se täyttyi äärimmilleen. No, lopulta tämä reitti tuli tietysti kalliimmaksi, sillä vaikka matka taittui nopeammin, vei linja-auto meidät selvästi aiottua kauemmas, mikä taas nosti taksimatkan hintaa. Olisi vain pitänyt uskoa omia ennakkosuunnitelmiaan. Mutta minkäs teet, kun paikallinen täti melkein kantaa bussinpenkkiin istumaan.

Perille kuitenkin päästiin, vieläpä iloisesti laulavan (ja harvinaisen karvaisen) miekkosen kyydissä. Kuski kertoi odottavansa meitä noin kolmen tunnin jälkeen ja katosi ravintolaan.

Oli jännää saapua muurille, kun ei tiennyt yhtään mitä odottaa. Olisiko paikka täysi turistikarnevaali vai olisiko jäljellä lainkaan autenttista tunnelmaa? Vuoren juurella sijaitseva ala-asema oli suhteellisen rakennettu. Lipunmyynti, turistihintaisia kioskeja ja muutamia ravintoloita (tietysti Burger King ja Subway muiden joukossa). Itse muuri siinsi jonona vuoren päällä. Vaihtoehtona oli kivuta ylös jalan tai ottaa ilmeisen suosittu vaihtoehto nousta tuolihissillä. Meitä peloteltiin yli tunnin rankalla kävelymatkalla. Kustannussyistä valitsimme kuitenkin omien jalkalihasten käytön ja lopulta matka taittui verrattain kevyesti, 20 minuutissa.

_MG_1683 kopio
_MG_1636 kopio_MG_1530 kopio _MG_1544 kopio
_MG_1606 kopio_MG_1534 kopio

Muurille saavuttua kiinnitti ensimmäisenä huomiota sen kokoon. En tiedä näkyykö kivinen rivistö todella kuuhun asti, mutta se oli valtava. Kaiken lisäksi me tietysti näimme vain murto-osan koko rakennelman massiivisuudesta. Tuollaisen rakentamiseen on kulunut järkyttävä määrä kiveä ja miestyötunteja, etenkin kun miettii Ming-dynastian aikaista rakennustekniikkaa (josta minä en siis tiedä todellisuudessa mitään, kunhan googlasin päteäkseni).

Lisäksi muuri oli yksinkertaisesti hyvin kaunis. Sellainen käsittämätön rakennelma upean luonnon keskellä. Vaelsimme muutaman kilometrin lenkin pitkin sen kivisiä käytäviä. Muita kävijöitä oli melkoisesti, muttei riesaksi asti. Kuvia sai ottaa kenenkään tunkematta ruutuun. Itse maksoin reilusti ylihintaa kahvista, mutta totta kai oli käytettävä mahdollisuus kuljeskella aamukahvilla pitkin yhtä maailman ihmeistä.

Hauska matkalla oppimamme nippelitieto oli, etteivät mongolialaiset käytä Kiinan muurista perinteistä englantilaista käännöstä ”The Great Wall”. Ilmeisesti heillä päin muuria ei pidetä rakennussyynsä vuoksi niin ”upeana”, vaan muuria kutsutaan astetta arkisemmin nimellä. ”The White Wall”.

_MG_1549 kopio
_MG_1677 kopio_MG_1554 kopio _MG_1568 kopio _MG_1580 kopio _MG_1585 kopio

Muurilla saimme huomata saman ilmiön kuin Pekingissäkin: kiinalaiset halusivat väkisin päästä kanssamme yhteiskuvaan. Olin unohtanut vuoden 2011 Taiwanin matkan jälkeen tämän käytöksen kokonaan.

Olo oli kuin julkkiksella, kun ujo mustatukka liukui luvan kysyttyään viereeni ja nosti ilmaan rauhanmerkin sekä selfiekepin. Välillä käteen tungettiin jopa Kiinan lippu. Tuttu juttu varmasti muillekin kiinankävijöille. Kadulla kävellessä saattoi huomata myös monen salakuvaavan (hyvin vähän salassa).

Onkohan niin, etteivät vähän kauempana periferiassa asuvat kiinalaiset oikeasti ole nähneet meitä länkkäreitä livenä? Vai mikä homman nimi oikein on? Länkkäri ei ollut Kiinassa edes mikään harvinainen näky. Etenkin Pekingissä länsimaalaisia näkyi reilusti, arviolta saman verran kuin Helsingissä tummaihoisia. Hauskaa olisi ollut itse tehdä paikallisten kanssa samaa – tiedustella yhteiskuvan mahdollisuutta, tarjota suomenlippu käteen ja nostaa kamera ilmaan. Please, kertokaa mikä tämä kuvausjuttu on?

_MG_1593 kopio _MG_1641 kopio _MG_1669 kopio _MG_1691 kopio _MG_1705 kopio

Palattuamme Pekingiin aika valui nopeasti loppuun. Kului viimeinen ilta jäähyväis-illallisineen ja pakkauksineen ja saapui viimeinen aamu: reissumme päätepiste. Hyvästelimme matkatoverimme absurdin tiiviin yhteiselon jälkeen. Alina ja Juuso jatkoivat vielä kuukaudeksi Vietnamiin ja Thaimaahan (heidän matkablogiaan voi lukea täältä). Pieniä kateuden hiukkasia oli ilmassa, mutta tuntui myös erittäin kivalta palata omaan kotiin.

Lentokone nousi ilmaan Pekingin lentokentältä yhdentoista aikaan aamulla ja saapui kahdeksalta illalla Helsinki-Vantaalle. Välissä vietettiin raukea nelituntinen Moskovassa. Nyt ei lähdetty piipahtamaan sipulikirkolla. Kertasimme sen sijaan matkan vaiheita, junamatkaa Venäjällä, Baikalin jääkylmää vettä, heppakyytiä Mongoliassa ja fillarointia Pekingin pyörämeressä. Tällaisten kokemusten jälkeen tuntui hienolta palata Suomeen.

_MG_0760 kopio_MG_0767 kopio_MG_0775 kopio
_MG_0769 kopio

Toivottavasti olette jaksaneet matkustaa näiden juttujen kanssa. Tiedän, että asukuviin tottuneille tämä on voinut olla raskas tie, haha. Toivottavasti olen kuitenkin voinut sanojen ja kuvien kautta välittää teille jotain siitä fiiliksestä, jota matkalla koimme.

Näin tänään Helsingin kaivopuistossa ystävän, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän kertoi lukeneensa kaikki matkaraportit. ”Aina aamulla töissä tsekkasin nopeasti, eihän ole tullut sähköpostia ja sitten aloin lukemaan uutta juttua.” Tuntui tosi kivalta. Kun etsimme itse tällaisesta matkasta tietoa, etenkin Venäjän junista ja valitsemastamme junaluokasta löytyi vähän tietoa. Päätimme jo ennen matkaan lähtöä, että pitää sitten itse kirjoittaa, jotta joku voi hyötyä kokemuksistamme, jos on itse lähdössä samantyyppiselle seikkailulle.

Tämä oli todella yksi elämäni hienoimmista matkoista tähän asti, oli niin paljon koettavaa ja nähtävää. Kaiken ohella tuli oltua paljon omien ajatusten kanssa: pohdin paljon itseäni ja elämääni, pohdin millainen olen ja millainen haluaisin olla. Analysoin ihmissuhteita ja elämäni arvoja ja prioriteetteja. Sain ehkä koottua sellaisia tuntoja kokoon, jotka Suomessa tuntuvat leviävän kaiken kiireen keskellä. Omien ajatusten lisäksi sain kuitenkin nauttia myös huikean hyvästä matkaseurasta. Tuntui tärkeältä, että sai jakaa tähtihetkiä kolmen huippuystävän kanssa.

Kiitos matka, kiitos maailma. Kiitos teille, kun jaoitte kanssani nämäkin hetket.

– Henriikka

Trans-Siperia 10: Pahuksen Peking

_MG_0939 kopio

Jaksattekos roikkua vielä siellä ruudun toisella puolella? Matkajuttuja on vielä kaksi jäljellä – nyt tullaan jo Kiinaan. Olin kuullut ennakkoon Kiinasta pelkkää huonoa. Siis Peking on yksi niistä harvoista paikoista, joista olen kuullut lähinnä pelkkää kehnoa. Olimme käyneet Jannen kanssa molemmat Taiwanissa ja Hong Kongia moni on kehunut, varsinaisen Kiinan ennakko-oletukset olivat kuitenkin niin alhaalla kuin olla ja saattaa.

Matka Mongoliasta Kiinan pääkaupunkiin oli hyvin uuvuttava: ensin yöjunalla pitkin Gobin autiomaan itäreunaa Kiinan puolelle rajaa, josta epäilyttävien elekielineuvottelujen jälkeen pikkubussilla eteenpäin. Meitä kyllä hieman varoitettiin pikkubussin ottamisesta, sillä näiden ”mustien taksien” kuskit ovat kuulemma usein melkoisia kaahaajia. Vaihtoehtona olisi ollut virallinen makuupaikoilla varusteltu linja-auto rajalta Pekingiin. Minivan vei voiton, koska se oli sekä hieman halvempi että nopeampi. Toki matkustusmukavuudesta piti vähän tinkiä auton ollessa viimeistä paikkaa myöten täysi (plus yksi ylimääräinenkin) koko 11 tunnin ajan.

_MG_0664 kopio_MG_0676 kopio _MG_0689 kopio _MG_0696 kopio _MG_0698 kopio

Puuduttavan istumisen ja muutaman nihkeähkön wc-kokemuksen päätteeksi saavuimme Pekingiin. Kello pyöri puolenyön paikkeilla, kun kuljettajamme lopulta löysi hostellimme. 365 Innin respa oli auki ympäri vuorokauden ja siellä meitä odotti leveästi hymyilevät kiinalaiset kasvot. Puhelias respamies jaksoi puhua vielä puolisen tuntia ennen kuin päästi meidät sänkyyn. Oli ihanaa olla tervetullut, vaikka parasta oli kun kaveri lopetti stoorinsa ja päästi pötköksi puhtaisiin lakanoihin.

_MG_1229 kopio _MG_1232 kopio_MG_0755 kopio 2 _MG_0720 kopio_MG_0772 kopio 2 _MG_0776 kopio 2 _MG_0925 kopio _MG_0845 kopio

Aamun valjetessa pääsimme tutkimaan aurinkoista Pekingiä kaikkine puolineen. Hostellimme sijaitsi todella hyvällä paikalla tutkimusretkien näkökulmasta. Otimme hostellin viereisestä pyörävuokraamosta pyörät ja lähdimme huristamaan ympäriinsä. Aika äkkiä sitä ymmärsi, että kartalla minimaaliselta näyttävä matka saattoikin olla usean kilometrin pyrähdys. Ihmisiä oli plivin pimein ja paikkoihin sai jonottaa. Mikäs siinä auringon porotellessa rullailla kiinalaisia katuja.

Pekingin pakollisista nähtävyyksistä suurin osa osoittautui hieman pettymyksiksi. Taivaallisen rauhan aukio oli vain aukio ja Maon jättitaulun olisi voinut tsekata netistäkin. Tietäähän sen, että usein nähtävyydet ovat vain paikkoja, joilla on ollut joku spesiaalimerkitys. Pekingissä pakkaa sekoitti kuitenkin vielä miljoonat ihmiset. Kun on ensin jonottanut tunnin turvatarkastukseen tai kävellyt pari kilometriä ylipäänsä päästäkseen jonnekkin, haluaisi nähdä jotain spesiaalia.

Vaikka otimmekin  reissun viimeiset kolme päivää  koko reissun aika lungilla asenteella, Kiinassa meinasi hermo välillä kiristyä. Kulttuuri on niin erilainen ja ulkopuolelta vaikea ymmärtää, että länsimaiseen ajatteluun tottunut tippuu usein kärryiltä. Yksi haasteista oli, että kiinalaiset eivät mielellään kerro, etteivät tiedä jotain asiaa, vaan neuvovat mieluummin vaikka väärin. Suuntaa kysyessä neuvoja saattoi osoittaa aivan iloisesti täysin väärään suuntaan. Yritä siinä sitten pohtia, kuka oikeasti tietää ja kuka ei. Väentungoksessa pekingiläiset ovat ilmeisesti myös tottuneet pitämään puoliaan. Bussiin tai turvatarkastukseen sai rynniä kyynerpäätaktiikalla, jos halusi päästä etenemään.

_MG_0949 kopio _MG_0983 kopio _MG_1014 kopio _MG_1049 kopio _MG_1240 kopio _MG_1059 kopio _MG_1257 kopio _MG_1265 kopio _MG_1291 kopio _MG_1270 kopio _MG_1275 kopio _MG_1067 kopio _MG_1113 kopio_MG_1399 kopio _MG_1429 kopio _MG_1424 kopio

Vuoden 2008 olympialakisoja varten rakennettu Olympiapuisto oli must see –kohteista hienoin. Linnunpesäksi nimetty stadion oli kauniisti valaistu ja myös uimastadion, Water Cube, oli arkkitehtuurisesti mielenkiintoinen. Puiston alueella oli myös paljon muuta elämää ja tapahtumaa.

Me päädyimme olympiapuistoon itse asiassa hieman vahingossa. Olimme googlailleet Pekingin vesipuistoja ja päätyneet valitsemaan alla näkyvän vesikuution sisään olympialaisten jälkeen rakennettuun Happy Magic Water Parkin. Puiston kehuttiin olevan paitsi äärimmäisen viihdyttävä temmellyspaikka, myös todella visuaalinen kylpykokemus. Monissa netistä löytämissämme listoissa paikkaa kehuttiin maailman parhaaksi sisävesipuistoksi.

Jouduimme porteilla kuitenkin taas toteamaan joidenkin asioiden olevan niin kummallisen vaikeita. Onneksi osasimme nauraa. Ensimmäinen myyjä kielsi koko puiston olemassaolon. Toinen myönsi sen olevan kuution sisällä, mutta valitettavasti juuri silloin suljettuna. Kolmannelta saimme tietää sen olevan vielä kolmisen tuntia auki, niin kuin olimme lukeneetkin. Hinta sen sijaan oli tuplat siitä, mitä nettilähteet antoivat ymmärtää. Ja kaikki nämä kolme henkilöä olivat töissä kyseisen paikan lipunmyynnissä.

Suolaisen hinnan edessä nöyryimme ja vain pojat menivät sisään erillisillä vierailulipuilla. Onneksi emme menneet, puistoa saattoi kuulemma kutsua lähinnä kämäseksi versioksi Turun Karibiasta. Peking, mitä ihmettä?

_MG_1386 kopio_MG_1320 kopio_MG_1315 kopio_MG_1310 kopio_MG_0753 kopio_MG_0879 kopio_MG_0870 kopio_MG_0876 kopio_MG_0908 kopio
_MG_1039 kopio

Ruokakulttuuri Pekingissä oli suomalaisiin kinkkilöihin tottuneelle outo. Suomalaisten kiinalaisten ravintoloiden ruokahan on aika kaukana siitä, mitä tarjonta oikeasti on. Ruokapaikkoja oli kyllä joka nurkassa ja tarjonta oli laajaa, mutta tilaaminen oli vähän arpapeliä, kiinankieliseltä listalta tai hyvässä tapauksessa annosten kuvista osoitettiin sormella yhtä ja toivottiin parasta. Muutaman kerran onnisti iloisesti.

Iltaisin kaduille ilmestyi hedelmä- ja jäätelömyyjiä ja muita ruokakojuja. Tämä oli mieluinen ilmiö kaupungin ruokaskenessä. Keliakian vuoksi jätin usein paikallisten ravintoloiden yllätyslounaat syömättä ja siksi oli ihana löytää yömarketeilta hedelmäkojuja. Vesimeloonia, ananasta, cantalopea, aprikoosia ja kirsikoita. Varmasti gluteenitonta.

Pekingin parhaaksi muistoksi ja fillarilla seikkailu halki suurten teiden ja pikkukujien. Uskomattoman hienon Kiinan muurin lisäksi pyöräily oli maan parasta antia. Paikalliset pyöräilevät niin paljon, että pyöräteitä on paljon ja ne pidetään hyvässä kunnossa. Suhaaminen paikallisten seassa toi myös hyvän kokonaiskuvan kaupungista ja sen ilmapiiristä, siksi vuokrasimme polkupyörät jokaisena kokonaisena päivänä. Hinta oli vaivaiset kolmisen euroa päivältä per naama. Peking on sitä paitsi niin valtava, että kävellen liikkuminen veisi hurjasti aikaa ja vaihtoehtoisista kulkupeleistä taksit köröttelivät etenkin päiväsaikaan melkoisissa ruuhkissa huomattavasti fillareita hitaammin. Metroverkko oli kyllä kattava, edullinen ja erittäin nopea ja näppärä, mutta myös hikinen ja ahdettu verrattuna katutasossa kiitämiseen.

_MG_1330 kopio _MG_1342 kopio _MG_1132 kopio
_MG_1177 kopio _MG_1218 kopio

Yksi Kiinan hulvattomimpia ilmiöitä kohdistui Janneen. Kenties Kiinassa ei pitkätukkaisia juippeja turhan paljon kulje, sillä ainakin minun miestäni luultiin päivittäin kymmeniä kertoja naiseksi. Parraton miekkoseni nutturoineen herätti paikallisissa hilpeyttä ja kikattelua. Eräs miespuolinen vartija kävi jopa kurkkaamassa hihattoman paidan sisälle varmistaakseen tilanteen! Ei tämä sen suurempi ongelma ollut, lähinnä herätti meissä huvittuneisuutta. Mielestäni kaula-aukot noissa Jannen rimpulapaidoissa olisivat olleet suhteellisen avoinaisia ollakseen naisten. Nänni vilkkui kainalosta harvase hetki. Vielä kansainvälisellä lentokentälläkin turvatarkastajilla meni pää sekaisin: oli mahdotonta tietää, tulisiko tuo nutturapää laittaa mies- vai naisvartijan kopeloitavaksi (kun Janne sitten itse kertoi tarkastajalle sukupuolensa, sai hän vastaansa huojentuneen hymyn). Saimme todistaa tätä ilmiötä hieman miedompana kyllä läpi koko reissun, sillä ei Venäjällä tai Mongoliassakaan juuri pitkätukkaisia miehiä näkynyt. Kiinassa juttu vain lähti jo hieman käsistä.

Oikeasti Peking oli ennakko-oletuksiini nähden positiivinen yllätys. Mutta se johtuu lähinnä siitä, että oletukseni olivat niin huonot. Pekingistä löytyy paljon hyvää, mutta koin sen matkakohteena myös raskaana ja vaikeana. Hong Kong kiinnostaa ja Shanghai olisi joskus mukava nähdä, mutta näkemästämme kolmesta maasta liputan näiden lyhyiden kokemusten perusteella Venäjää ja Mongoliaa huomattavasti korkeammalla. Luulen, että Kiinaan pitäisi muuttaa ainakin joksikin aikaa, että siihen pystyisi pureutua paremmin ja kulttuurin reunaan pääsisi roikkumaan edes vähän.

Valehtelin hieman alussa kun sanoin, että matkajuttuja on vielä kaksi jäljellä. Seuraavan jutun lisäksi aion tehdä kyllä myöhemmin vielä muutaman speksijutun, esimerkiksi oikeaoppisesta pakkaamisesta, mukanamme roikkuneista kirjoista sekä gluteenittomuudesta reissussa.

Varsinainen matkakertomus saa kuitenkin arvoisensa päätöksen lauantaina ja alkuviikosta palaan ihan tavallisen arjen pariin. Kesägrillailuihin, heinäkuiseen Helsinkiin, kirpputorilöytöihin ja sille päälle sattuessani vähän syvällisempiinkin teksteihin. Oijoi!

– Henriikka

Ps. Pekingissä käyneet. Mitä te tykkäsitte? Oma kokemuksemme oli lyhyt, kolme kokonaista päivää. Olisi kiva kuulla jakaako muut samoja fiiliksiä? Ja erikivaa olisi, jos joukosta löytyisi joku Pekingiin rakastunut, ettei lukijakunta tyrmää koko Kiinaa vain minun juttujeni perusteella.

Trans-Siperia 9: Mongolialaista elämää Ulan Batorissa

_MG_0450 kopio

Selvisimme maaseutuseikkailulta takaisin Mongolian pääkaupunkiin, Ulan Batoriin, ehjin nahoin. Ulan Batorissa vilisee asukkaita reilun 1,3 miljoonan verran, mikä on huima määrä maan 80 000:n asukkaan toisiksi suurimpaan verrattuna. Silti se on sopivan kompakti pääkaupunki. Kaupunki on oikeastaan melko ruma, mutta aika mahtava silti. Olen kuullut Ulan Batorissa vierailleilta tutuiltani todella ristiriitaisia mielipiteitä paikasta. Toiset ovat ihastuneet paikkaan ikihyviksi, toiset haluavat heti lipettiin. Itse kuuluimme ekaan porukkaan.

_MG_1193 2 kopio _MG_1197 2 kopio _MG_0603 kopio_MG_0599 kopio
_MG_0547 kopio_MG_0738 kopio
_MG_0717 kopio

Majoituksemme oli sohvasurffaus-tyylillä Ulan Batorissa työskentelevän jenkkipariskunnan lattialla. Pari osoitti uskomatonta laupeutta ottamassa meidät luokseen, sillä he olivat muuttamassa pois maasta vain päivän lähtömme jälkeen! Silti he olivat todella vieraanvaraisia ja avuliaita. Ensimmäistä iltaa vietimme rattoisasti isommalla porukalla, kun joukkoon liittyi heidän hyvin kansainvälisiä ystäviäänkin. Uusia tuttavuuksia oli Australiasta, Kanadasta ja Mongoliasta. Janne sai kunnian napata porukasta viimeisen kaverikuvan ennen muuttoa.

Kun majoittui keskustan alueella, lähes kaikki on kävelymatkan päässä. Mielenkiintoisia museoita, hyviä ravintoloita ja ostosmahdollisuuksia oli paljon. Mongolian suurimmaksi riskiksi turisteille mainittiin lähes joka paikassa taskuvarkaiden todella suuri määrä. Itse emme joutuneet näpistelijöitä kohtaamaan, mutta varoitukset saivat kyllä hieman vainoharhaisiksi. Joka toinen vastaantulija näytti yhtäkkiä tuijottavan laukkujamme kiinnostuneina. Ainakin tuli pidettyä omaisuudestaan lujasti kiinni. Minkäänlaista turvattomuuden tunnetta en kuitenkaan kokenut. Enemmän pelkään Helsingin asematunnelissa.

_MG_0569 kopio _MG_0568 kopio _MG_0586 kopio _MG_0593 kopio _MG_0571 kopio _MG_1288 2 kopio _MG_1279 2 kopio

Mongolialaisilla on outo mutta yllättävän toimiva piirre liikennekulttuurissaan: jokainen auto on taksi. Virallisia, taksikyltillä varustettuja kiesejä oli liikenteessä vain vähän, sen sijaan kuului yleissivistykseen tietää tavallinen kilometritaksa. Siinä sitä sitten aina kyytiä vailla ollessa kökötettiin tienposkessa käsi ojossa ja yleensä ensimmäinen auto otti kyytiin. Viimeistään toinen.

Osa näistä kuljettajista teki tätä omien matkojensa ohella, osa ajoi vartavasten kyyditsemistä varten. Kuulemma maaseudulta Ulan Batoriin työn perässä muuttaneita on paljon, mutta palkkatyötä odotellessa paras tapa tehdä elanto on viedä ihmisiä paikasta toiseen. Yksi meitä kyydinnyt nuoriherra otti meidät matkaansa ilmaiseksikin, oli kuulemma sillä tuulella. Mies kertoi kuuluvansa Mongolian lumilautailumaajoukkueeseen ja omisti ravintoketjun Ulan Batorista. Melkoinen tyyppi.

_MG_1188 2 kopio
_MG_0582 kopio_MG_1132 2 kopio

Keskustan ytimessä on vastikään Tsinghis Khanin aukioksi uudelleennimetty tori. Mongolia on muutenkin täynnä Tsinghis Khan sitä sun tätä. Ainakin ova ylpeitä herrastaan. Aukion mukulakivillä kuhisi ystävyksiä, bmx-pyöräilijöitä ja jäätelönsyöjiä ja se toimi selkeästi jonkinlaisena kohtaamispaikkana. Myyntikojuja ei ollut, mutta lastenmentäville radio-ohjattaville autoille ja mopoille tuntui olevan kysyntää. Joka puolella oli ylpeitä vanhempia ohjaamassa mukuloitaan kauko-ohjattavissa vempeleissä.

Aukion reunalla sijaitsevan parlamenttitalon edessä väkijoukkoa vartioi isoherra itse, massiivinen Tsingis-patsas valtaistuimellaan. Koska se tuntui olevan suosittu kuvauskohde, myös me menimme nappaamaan itsestämme valokuvat sen edessä. Kaikkein hauskimpia poseerauksia meillä ei kuitenkaan enää pienen välikohtauksen vuoksi ole olemassa. Alinan ja Juuson tarjotessa parasta akrobaattishowtaan patsaan edessä, yksi sen vartijoista käveli suoraan Jannen luo ja pyysi antamaan kameran. Roskakorinappula löytyi nopeasti ja niin kuvat katosivat bittiavaruuteen. Juuso pahoitteli kovasti ja kysyi palikkaenglannilla ”no photo?”, johon vartija vastasi ”yes photo, no pose.” As simple as that.

Onneksi kyseessä ei ollut sen vakavampi loukkaus, vaikka tyyppi onkin ilmeisen arvostettu hahmo maassaan. Esimerkiksi Thaimaassahan pienestäkin kuninkaan kuvien häpäisystä voi saada vaikka selliä. Olisihan se aivan eri tilanne nytkin, kirjoittaa nyt matkajuttuja Mongolian vankilasta.

_MG_1161 2 kopio _MG_1152 2 kopio _MG_1128 2 kopio_MG_1170 2 kopio
_MG_1172 2 kopio

Ulan Batorissa käytimme aikaa shoppailuun enemmän kuin missään muualla matkan varrella. Hintataso ei ole sinänsä superhalpa, mutta melko edullista silti. Keskustassa on myös lähekkäin muutama edullinen kauppakeskus, joista State Department Store on se perinteisin ja paikallisten silmissä paras. Jakinvillaa, kashmiria ja nahkaa oli tarjolla paljon, ja ostin muutaman lampaanvillaisen tuliaishuivin kympillä ja itselleni parinkympin viltin.

Viitisen kilsaa keskusta itään sijaitsee myös todella suuri tori. Kojuja on hehtaarikaupalla ja tarjolla oli varmasti kaikkea mitä perusmongooli arjessaan kaipaa wc-harjoista moottorinosiin ja kengistä toffeevohveleihin. Osa tavarasta on käytettyä, suurin osa kuitenkin uutta, paljon on sitä tavallista ”Kiina-krääsää”. Löytöjä teimme muutamia (ostin pandanmuotoisen paistinpannun hih hii) ja viihdyimme torilla muutenkin kuumuudesta ja ihmismäärästä huolimatta yllättävän hyvin.

Paha olo tuli vain sillä osastolla, jossa pikku pupujusseja ja kissimirrejä oli laitettu myytäviksi hieman liian pieniin häkkeihin. Kuvamateriaalia täältä ei ole, sillä erityisesti tätä paikkaa oli mainostettu taskuvarkaiden paratiisina, joten kamera jäi suosiolla kotiin.

_MG_0516 kopio _MG_0486 kopio _MG_0508 kopio _MG_0530 kopio _MG_0534 kopio _MG_0462 kopio _MG_0457 kopio _MG_0461 kopio _MG_0470 kopio _MG_0464 kopio _MG_0453 kopio _MG_0483 kopio

Kävimme toisiksi viimeisenä kaupunkipäivänämme vierailemassa maan isoimmassa buddhaluostarissa. Saimme todistaa jonkinlaista rukouslaulutilaisuutta, jossa purppuraviittaiset munkit pikkupojasta vanhaan herraan soittivat lyömäsoittimia ja lauloivat. Toisessa tilassa oli samaan aikaan käynnissä opetushetki.

On hienoa, että tällaisiakin kulttuurikokemuksia voi hankkia ja että luostarialueelle ylipäänsä pääsee tallustelemaan. Tuossa uskonnossa on kyllä jotain hyvin kiehtovaa, vaikka sen mystisyys samalla pelottaa. Buddhalaisuus on aina näyttäytynyt kristinuskon jälkeen kiinnostavimpana. Filosofiansa tasollahan se on melko ymmärrettävää, rauhaan ja rakkauteen pyrkivää. Luostarissa tosin väkisin mietin, kuinka raskasta voi olla suorittaa uskonnollisia menojaan, kun joku turisti on koko ajan toljottamassa.

Myös tavankaupunkilaisia oli luostarissa useita, ilmeisesti lausumassa aamurukouksiaan ja hiljentymässä. Janne nappasi itselleen pienen, noin yhdeksän euron sakonkin, kun otti alueella valokuvia, vaikka siihen olisi pitäny hankkia erillinen lupa. Oltiin Mongoliassa ilmeisesti erityisen huonokäytöksisiä. Muuten alueelle sisään maksoi kolmisen euroa.

_MG_1262 2 kopio _MG_1268 2 kopio _MG_1271 2 kopio _MG_1276 2 kopio
_MG_0608 kopio _MG_0617 kopio_MG_0635 kopio _MG_0638 kopio_MG_0643 kopio _MG_0652 kopio

Koska majoittajamme tekivät muuttoa Intiaan, siirryimme vielä viimeiseksi yöksi hostelliin. Hinta 8-hengen dormissa ei päätä huimannut, olisiko ollut 6 dollaria per henki. Jos halpaa backpacker-mestaa etsii, niin Sun Bath Hostelille suositus.

Aamulla otettiin tilataksi ja siirryttiin rautatieasemalle; välineenä oli taas juna-autokombo, sillä suorat junayhteydet Pekingiin kulkivat vain kahdesti viikossa ja halusimme viettää Mongoliassa extrapäivänkin. Keula oli siis kohti Kiinaa ja erityisesti huhupuheiden mukaan kuuhun saakka näkyvää muuria.

Käsityöläis-Juuso fiilisteli junan avoliekkistä samovaaria ja kaikki oli hyvin. Muutamat reissun raivopuuskat ja yhteentörmäykset oli jo unohdettu ja tiimi toimi kuin suomalaisten junien vessat.

– Henriikka

Trans-Siperia 8: Uskomattoman kaunis Mongolia

_MG_0526 2 kopio

Jos johonkin näistä teksteistä kannattaa keskittyä, niin tähän. Matkatarinat jatkuvat Venäjältä Mongoliaan. Kun saavuimme perille, Ulan Batorin linja-autoasema oli täynnä turistiopasta ja taksikuskia tarjoamassa majoituksia, kyytejä ja kiertomatkoja. Nämä tyypit tulivat oikeasti iholle, hyvä kun pääsi eteenpäin kulkemaan rinkkansa kanssa. Reissuhermostuminen hiipi luihin ja ytimiin, tuollaisissa tuntemattoman kulttuurin ruuhkapaikoissa on vaikea tietää, kehen voi luottaa. Koen vastaavanlaiset tilanteet kaikkein raskaimmiksi reissatessa. Ylitarjonnan keskeltä napattiin kyyti keskustaan, muut skipattiin, sillä majoitukset kaupungissa meiltä jo löytyi ja maaseutu kutsui jo seuraavana päivänä. Alina ja Juuso olivat hommanneet meille sohvasurffausystävät, joten majapaikkaan päästiin nopeasti lyhyen tutustumisen päätteeksi.

_MG_0690 2 kopio _MG_0812 2 kopio_MG_0878 2 kopio
_MG_0379 2 kopio _MG_0375 2 kopio _MG_0726 2 kopio _MG_0423 2 kopio _MG_0842 2 kopio _MG_0888 2 kopio

Heti ensimmäisenä kokonaisena päivänämme teimme sen mitä jokaisen Mongoliassa käyvän on tehtävä: lähdimme maalle. Taksi kuskasi meidät noin kahden tunnin päähän läheiselle luonnonsuojelualueelle, josta meidät saapui jeepillään noutamaan ystävällisesti hymyilevä paikallinen kolmekymppinen Poojee. Matkaa jatkettiin vielä puolen tunnin ajan käytännössä katsoen halki peltojen, läpi jokien ja yli vuorten. Maisemien kauneus sattui silmiin ja Poojee lauloi kovaa ja tietysti mongoliaksi. Oli todella hyvä mieli. Tuntui, että oli täysin irti Suomi-ajatuksista.

Majoituimme Dream Adventures -nimisessä söpössä jurttakylässä. Paikan omistaa pariskunta, jonka norjalainen Jeanett oli löytänyt miehekseen mongolialaisen turistioppaan Poojeen. Ensi kertaa tavattuaan Poojee ei ollut puhunut lainkaan englantia. Nyt he asuivat Storm-poikansa kanssa puolet vuodesta jurtassa Tereljin luonnonsuojelualueella ja pyörittivät matkailupalvelua.

Heidän valtakuntansa koostui oman telttansa lisäksi kahdesta neljän hengen majoitusjurtasta, ruokailujurtasta ja keittiöjurtasta, jossa asui myös palkattu kokki poikansa kanssa, sekä kaksi apulaista. Paikallisiin elintapoihin kuuluvasti alueella oli luonnollisesti myös hevosia, lehmiä, kanoja ja koiria. Tuntuu hurjalta edes ajatella minkälainen muutos on ollut vaihtaa Norja niin erilaiseen maailmaan. Toisaalta, kokemus on varmasti yhtä mullistava Poojeelle, joka vastaavasti viettää puolet vuodesta Norjassa opetellen kieltä. Rakkaus se on kummallisen vahva voima.

_MG_0718 2 kopio _MG_0794 2 kopio _MG_0796 2 kopio _MG_1114 2 kopio_MG_0850 2 kopio _MG_1091 2 kopio _MG_1058 2 kopio_MG_0838 2 kopio _MG_0863 2 kopio _MG_0401 2 kopio _MG_0394 2 kopio_MG_0388 2 kopio

Ruoka oli Dream Adventuresissa ihmeellistä. Vaikka he olivat etukäteen luvanneet toteuttaa kaikki erityisruokavaliot, oli reissu tähän asti luonut tiettyjä epäluuloja täysin gluteenitonta ruokaa kohtaan. Pelko osottautui turhaksi, sillä eteeni tuotiin superhyviä annoksia toinen toisensa jälkeen. Jos muille oli tehty taikinaan leivottuja dumplingeja, sain omani kaaliin käärittynä. Valmistusvälineet olivat erit ja kaikkea mietittiin tarkasti. Tuntui niin hyvältä saada vatsa kunnolla täyteen lämpimillä aterioilla.

Maalla aika kului ihmetellessä asukkaiden menoa. Pikkupojat leikkivät autoillaan kanojen keskellä ja ottivat meidätkin mukaan touhuihin. Apupoika hoiti hevosia Poojeen kanssa ja Jeanett lähti auttamaan naapurin ”grandpata” lypsyssä puolen kilometrin päähän, jossa mekin saimme käydä kyläilemässä. Yksiä oudoimpia näkyjä koko reissulla oli myös, kun tämä 83-vuotias ”granpa” ratsastaa villisti jurttiemme ohi iloisesti vilkuttaen. Vanha pariskunta oli hyvin vieraanvarainen ja tarjosi meille jurtassaan mongolialaisia herkkuja. Kumpikin taisi pitää vähän outona Jannen valokuvausintoa, mutta antoi räpsiä. Jeanett kertoi kotimatkalla heidän lähinnä ihmetelleet innokkuutta ikuistaa heidän vaatimaton kotinsa niin perusteellisesti. Nomadikulttuurissa jurtta kuitenkin on aivan arkipäiväinen ja elintärkeä asumismuoto, jota laidunmaiden mukana siirrellään.

_MG_0757 2 kopio _MG_0765 2 kopio_MG_0759 2 kopio _MG_0782 2 kopio _MG_0785 2 kopio

Maaseuturetken kohokohta oli päästä ratsastamaan hevosilla Mongolian style. Kolme meistä oli ratsastanut kerran aiemmin, joskin hillitysti aitauksessa lönkötellen. Paikalliset hepat ovat vähän pienempiä kuin eurooppalaiset, mutta hyvin voimakkaita kavereita. Hevosia ei kesytetä täysin, vaan ne ovat puolivillejä, mikä lisäsi hieman jännitysmomenttia. Myös ratsastustyyli on erilainen: yksi käsi on koko ajan kiinni satulassa ja suitsista pidetään kiinni toisella. Koni käynnistyy ja pysähtyy äänikomennoilla (ZU! ja uuuuuussshh) tai jos se ei tunnu tottelevan niin kevyt fudu kylkeen tekee yleensä tempun. Takapuolta pidettiin ilmassa ja olo oli kuin länkkärillä konsanaan. Täytyy kertoa, että me naiset olimme tuhannesti miehiä parempia koko touhussa. Miehet posottivat menemään takakenossa pyllyillään nuijasti pompotellen, kun taas minä ja Alina kiidimme sankareina.

Täytyy sanoa, että kun Poojee saattoi hevosia luoksemme, sydän hakkasi aika kovaa. Oreja tietysti, ”tammathan ovat tähän aikaan kaikki raskaana” (Eikös Suomessa yleensä nimenomaan vältetä oreja aloittelijoina?). Meistä ei kukaan ollut erityisen kokenut ratsumies, mutta satulaan noustiin pää kylmänä ja kypärä sen suojana. Sitten lähdettiin jolkottelemaan kevyttä kävelyä. Vaikka osa ratsuista testasikin aluksi ratsastajansa tahdonvoimaa, me kaikki saimme homman haltuun yllättävän nopeasti. Parinkymmenen minuutin kuluttua laukattiin jo täyttä vauhtia.

_MG_0561 2 kopio _MG_0876 2 kopio
_MG_0595 2 kopio_MG_0579 2 kopio _MG_0614 2 kopio _MG_0571 2 kopio

Toinen ratsastuskerta meni jo nopeammin kisailuksi. Poojee toi meille hieman voimakkaammat hevoset, sillä oli omien sanojensa mukaan huomannut meillä olevan tasapainoa. Omani oli hieman liiankin vahvatahtoinen. Se vaipui loppumatkasta jonkinlaiseen race-modeen, luimisti korvansa ja lähti hillittömään laukkaan. Poojeella oli vanhempi hevonen mukanaan, eikä hän tietysti pysynyt oman 4-vuotiaani perässä. Tilanteesta tuli hieman vaarallinen, kun jalkani irtosivat jalustimista. Siinä sitä sitten mentiin joitain satoja metrejä hevosen kyljessä roikkuen. Sain väistellä puita ja tehdä kaikkea muuta näin jälkikäteen ajateltuna katu-uskottavaa. Onneksi polle lopulta läkähtyi, rauhottui ja pysähtyi, kun sain sen ohjattua ylämäkeen. Poojee jolkotteli viereen: ”Näytti aika vaaralliselta, mutta ajattelin että totta kai saat sen pysäytettyä ennemmin tai myöhemmin.”

Auringonlaskua kiipesimme katsomaan yhdelle korkeista mäistä jurttakylän vieressä. Arvioin silmämääräisesti kipuamisen vievän noin kymmenen minuuttia ja kehaisin muule porukalle pyrähtäväni perille juoksuaskelein. 45 minuuttiahan siinä sitten meni. Istuin nöyränä mäen laelle ja tuntui, että näkymä jatkui silmän kantamattomiin. Ratsastus tuntui ihanasti fyysisenä rasitteena joka raajassa, ja maakotka kiersi kliseisen näyttävästi päämme yläpuolella. Auringon laskettua toinen isäntäväen koirista juoksi hakemaan meitä ja palasimme alas saunomaan. Kyllä! Yhteen jurttaan oli rakennettu tiettävästi maailman ainut jurttasauna! Vieläpä puulämmitteinen. Siinä sitä sitten heitettiin löylyä kynttilöillä valaistussa teltassa, lihakset kipeinä hevoskyydeistä. Pihan tynnyrisuihku virkisti. Oli aivan absurdi olo.

_MG_0988 2 kopio _MG_0984 2 kopio _MG_0954 2 kopio _MG_0939 2 kopio _MG_0897 2 kopio _MG_1004 2 kopio _MG_1043 2 kopio

Tämän kaksipäiväisen maaseutukokemuksen takia takaraivoon jäi jonkinlainen erityiskaipuu takaisin Mongoliaan. Totta kai kokemus Dream Adventuresin kaltaisessa paikassa jättää romantisoidun kuvan elintavoista ja ihmisistä, mutta se tuntui silti harvinaisen vähän turistikokemukselta. Enemmänkin tuntui siltä, että nämä ihmiset olivat kutsuneet meidät kotiinsa. Jeanett kertoi, ettei majapaikkojen määrää ei aiota enää nostaa, vaan kahdeksan majoittujaa on maksimi. Se tuntuu hyvältä ajatukselta, sillä moniin Mongolian turistiryhmiin otetaan bussilasteittain ihmisiä.

Kuulimme myös, että jurttien oville voi mennä myös koputtamaan ja usein asukkaat ottavat yöpyjiä vastaan mielellään. Voi olla, että ensi vuonna lähdemme valtaamaan nyt väliin jääneen Gobin autiomaan ja majoitumme autenttisesti paikallisten lattiapaikoilla.

Haaveilemme vähän palaavamme mestoille ensi vuonna. Muta haaveitahan riittää ja niiden sijainnit on aika railakkaalla kädellä viskottu ympäri maapalloa. Kaikki aikanaan.

– Henriikka

Trans-Siperia 7: Venäjän yli Mongoliaan

_MG_0522 kopio

Baikalin rannoille olisi tehnyt mieli jäädä löllimään, mutta aika juoksi ja eteenpäin oli taas mentävä. Kuski kaahasi minibussillamme takaisin Irkutskiin painavalla kaasujalalla ja matkaan kului tunti vähemmän aikaa kuin tullessa.

Perillä täydensimme ruokavarojamme ja vaelsimme kaupungin halki sen toisella puolella sijaitsevalle juna-asemalle. Juuso etsi mustaa mätiään vaan sitä ei hänelle suotu hanakasta etsinnästä huolimatta. Kyllä meitä nauratti, kun kaveri vaelsi ravintolasta toiseen ”igra?”. Vastakaikuna ei ollut ymmärrystä.

Suuntana oli nyt Mongolia, eli äiti-Venäjän ilmaa hengitimme viimeisiä hetkiä. Istuskelimme Irkutskin mintunvihreän rautatie-aseman edessä ja odotimme iltamyöhään lähtevää junaa.

_MG_0535 kopio_MG_0521 kopio _MG_0544 kopio _MG_0531 kopio_MG_0528 kopio

Tässä junassa vietimme vain yhden yön, mutta se oli jo tarpeeksi pienen vertailun tekemiselle. Juna oli ulkoisesti melko samannäköinen, mutta sisältä uudempi. Sen huomasi esimerkiksi tehokkaammasta ilmanvaihdosta ja selkeästi suuremmasta määrästä pistokkeita.

Vaunu oli lähes täynnä matkustajia, yhdestä saimme myös juttuseuraa. Sambu (tai ehkä Zambu) oli juuri tuona iltana päässyt Venäjän armeijasta kahden vuoden rymyämisen jälkeen ja ilo oli sen mukainen! Turismia opiskeleva kaveri oli todella halukas keskustelemaan treenatakseen englanninkieltään, jota kyllä puhui superpaljon taitavaakin venäläistä paremmin. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun herätys odotti aamukuudelta, olisi jäbä voinut puhua vähän vähemmänkin, mutta soimme hänelle auliisti juttuseuramme, olihan aihetta juhlaan! Tulipa kaveri vielä viimeisille juttusilleen, kun olimme nukkuneet jo jonkun aikaa: ”Hey Janne and Henriikka. I still have something to say..

_MG_0565 kopio_MG_0561 kopio_MG_0560 kopio_MG_0558 kopio_MG_0569 kopio_MG_0576 kopio

Tähän rajanylitykseen liittyen koimme ennen koko matkaa pienen paniikkikohtauksen. Olimme nimittäin suunnitelleet reissumme liikennevälineet melko tarkasti tiukahkon aikataulun puitteissa, mutta liput olimme ostaneet kuitenkin vain ensimmäiselle junavälille ajatellen, että loput hankitaan sitten tien päältä. Tarkoitus oli siirtyä tämäkin väli yhdellä junalla, mutta asia osoittautuikin luultua hankalammaksi. Muutamaa päivää ennen lähtöä Janne tarkisti vielä katsomamme junat ja huomasi Irkutsk-Mongolian välin kulkevan junan olevan tuolta päivältä loppuunmyyty. Suoria junia ei todellakaan mennyt joka päivä, joten ahdistuslevelit kohosivat äkisti melko lähelle punaista. Ei kai kukaan halua jäädä kiipeliin Irkutskiin.

Lopulta ratkaisu löytyi kuten sillä on tapana. Irkutskista pääsi yhdellä yöjunalla lähes Mongolian rajalla sijaitsevaan Ulan Udeen, josta starttasi aamuseitsemältä päivittäin linja-auto kohti Ulan Batoria, Mongolian pääkaupunkia, Tsinghis Khanin valtakuntaa. Junaliput hankimme jo ennen lähtöä, bussilippujen kanssa auttoi yllätysnimi Venäjältä. Eräs suomalainen nainen oli ottanut minuun aiemmin yhteyttä blogini kautta ja tarjonnut suihkupaikkaa tai teehetkeä heiltä kotoa Ulan Uddessa, jos matkamme poikkeaa sen kautta (upeaa avuliaisuutta, eikö!). Olin jo ehtinyt vastata, että harmiksi reittimme ei kulje Ulan Udden kautta. Nyt ääni kuitekin muuttui ääni kellossa ja laitoin uudestaan viestiä. Majoittua emme ehtineet, mutta bussilipunostajalle oli huutava kysyntä. Ja kas kummaa, asiat vain loksahtivat paikoilleen.

Kyllä tämä mysteerinainen melko paljon töitä lippujemme eteen sai tehdäkin, suuri kiitos siitä! Lisäksi saimme aamuisen tunnin turistikierroksen juna-asemalta bussipysäkille. Mieletöntä. Palkinnoksi lahjoitimme vaatimattomat kolme pussia turkinpippureita. Aamusumuisesta Ulan Udesta jäi mieleen lähinnä sen keskusaukiota ”koristava” maailman suurin Leninin pää. Melkoinen möhkäle.

_MG_0571 kopio
_MG_0581 kopio_MG_0590 kopio_MG_0601 kopio

Ulan Uddesta alkoi siis 12 tunnin linja-autokyyti läpi karun maaseudun. Bussi oli aivan kelpo, fiilis oli vähän kuin suomalaisessa tilausbussissa pari vuosikymmentä sitten. Jokainen paikka oli myyty loppuun ja hattuhyllyt pursusivat matkatavaraa. Eräskin setämies, jonkinlainen diileri varmaan, kantoi sisään useita laatikoita tavaraa. Joukossa oli esimerkiksi muovileluja, kananmunia ja kankaita. Hieman epäselväksi jäi, oliko kaveri muuttamassa vai ei. Muutaman kerran bussi pysähtyi pientareelle, jolloin tämä ukko tiputti yhden paketeistaan sitä odottavalle maajussille. Viihdyttävää seurattavaa!

Rajanylitys oli myös eräänlainen show. Aikaa kului pari tuntia, passit tarkastettiin viidesti, ja matkalaukut piti kaivaa ruumasta pois ja läpivalaista kahteen otteeseen. Mongolian puolella koimme äkkirikastumisen, kun vaihdoimme ruplat paikalliseen valuuttaan. Kolikoita ei ole, ainoastaan iso tukku setelirahaa, joista jokaisessa ainakin neljä nolla. Kirjoitusasusta riippuen raha on nimeltään tugrik tai tögrök.

_MG_0608 kopio_MG_0610 kopio
_MG_0613 kopio
_MG_0619 kopio
_MG_0637 kopio_MG_0631 kopio_MG_0635 kopio
_MG_0636 kopio
_MG_0643 kopio_MG_0648 kopio_MG_0671 kopio

Rajan toisella puolella vietettiin myös matkan virallinen lounastauko. Epäilyttävän näköisen ja ränsistyneen kerrostalon alakerran uumenista löytyi yllättävän viihtyisä kuppila. Samalla saimme myös jonkinlaisen ensikosketuksen mongolialaiseen ruokaan. Emme ymmärtäneet ruokalistasta mitään, joten sokkona mentiin ja sitten herkuteltiin tarjoilijoiden kiikuttamilla mätöillä.

Matkan varrelta voisi nostaa esille myös kaikille idänreissaajille tutun fiiliksen vessatauolla, kun hökkelissä ei useinkaan ollut kuin reikä lattiassa. Luomumeiningillä mentiin. Yhtä hyvin reikä toimii kuin riukukin, sitä paitsi kyykkiessä suoli pysyy kuulemma suorempana. Ehkä tämä siis saapuu trendinä Suomeenkin muun terveysboomin myötä. Herkkämielisille pahoittelut inhorealistisesta kuvasta, älkää zoomatko. Keskittykää siniseen maaliin ja auringonpaisteeseen: ulkoapäin mökki oli varsin söpö.

_MG_0695 kopio
_MG_0710 kopio_MG_0675 kopio
_MG_0712 kopio_MG_0620 kopio
_MG_0693 kopio

Pitkän mutta yllättävän mukavan matkan jälkeen maisemaan alkoi ilmestyä lehmien ja jurttien lisäksi rakennuksia. Kun ajantaju oli kadonnut jo alkumatkasta, tuntui puolivuorokautinen bussikyyti parilta hassulta tunnilta.

Iltamyöhään saavuimme Ulan Batorin sykkeeseen ja Mongolia vakuutti muutaman horror-hetken jälkeen Venäjän tavoin.

Kaikki loppuu aikanaan, reissujutut ei ilmeisesti milloinkaan.

– Henriikka