arkisto:

marraskuu 2015

8.11.2015

Isän tyttö

–

juhlapyhät, perheTags: isä, isäinpäivä, isänpäivä, perhe

Sain isältä ja isän isältä hymyni. Meni yli 20 vuotta huomata se. Ylähampaat näkyvät leveästi, mutta alahampaat jäävät piiloon.

Sain isältä kaipuuni seikkailuihin. Suunta on eteenpäin ja uusiin asioihin. Isä oli ehtinyt jo kiertää moottipyörällä Euroopan ja rekalla Venäjän, ennen kuin minua edes harkittiin. Nyt vajaa 60-vuotias isä on lähdössä Japaniin laskettelemaan.

Sain isältä oikeita sanoja oikeisiin hetkiin. Rauhoittavia, varmoja sanoja, joita olen pystynyt itse antamaan eteenpäin avuksi niitä kaipaaville. Isällä on taito antaa tilanteeseen juuri sellaisia näkökulmia, jotka keskustelusta ovat uupuneet.

Sain isältä lapsuuden unelma-ammatin. Olin pitkään vakuuttunut minusta tulevan veturin- tai linja-autonkuljettajan. Ehkä ihan hyvä, että löysin kuitenkin ihan toiset raiteet.

Sain isästä ensimmäisen idolini. Olin isän tyttö. Ja olen edelleen. Sain isältä sylin, johon sain kivuta. Ja saan edelleen.

-Henriikka

7.11.2015

Keltaista kahvia, vihreitä sydämiä

kommentoi

–

muoti, oma tyyliTags: bloggaaja, blogger, fashion, heart, heart knit, ivana helsinki, muoti, neule, oma tyyli, style, tyyli, villapaita

On marraskuu ja ulkona on syyskuu. Pitäisi olla kaamos, mutta onkin väriä ja lämpöä enkä ole siitä lainkaan pahoillani.

Olen isänpäiväretkellä kehäkolmosen ulkopuolella. Olen kiitollinen siitä, että tänä syksynä olemme oikeasti jaksaneet tehdä asioita viikonloppuisin. Kotiin jääminen on aina se rentouttavin vaihtoehto, mutta usein lyhytkin reissu siirtää ajatuksia omasta elämästä vähän kauemmaksi. Sitä paitsi lapsuudenkoti on lataamo, ja perheet sellaisia vara-akkuja, ettei lainkaan kaduta käyttää aikaa heihin.

Kävimme eilen Kouvolan keskustassa istumassa hetken iltaa. Tuntui paluulta 17-vuotiaaksi. Istuimme kävelykadun Coffee Housessa, jossa oli tapana istua lukioikäisenä ja pelata Uunoa. Kahvissa oli silloin vielä kaksi sokeripalaa ja puolet maitoa, mutta Cafe Mochaan ei ollut joka kerta varaa.

Istuin usein myös yksin keltaisen kahvini kanssa ja kirjoitin päiväkirjaa. Saatoin viettää samalla tuolilla helposti viisikin tuntia, kunnes kylmästä kahvista ei ollut jäljellä enää edes pohjia. Kahviloissa viruminen on aina ollut juttuni, luin YO-kirjoituksiinkin samassa paikassa. Pitkää saksaa kahdeksan tuntia päivässä, kyllä oli hyvää elämää.

Tämä viikonloppu on isien juhlaa, villapaitoja ja vihreitä sydämiä. Suuria kahvikupillisia, jotka ovat ajan saatossa muuttuneet kermaisen keltaisista kunnon mustiksi. Isejä ja appiukkoja, veljiä, siskoja, kälyjä, anoppeja, äitejä ja lankomiehiä. Miten meitä onkin niin hirveästi?

Ja voi! Äiti leipoa raakasuklaata ihan minua varten, kun minä siitä niin pidän. Käperryn sydänkuvioisen villapaitani sisään ja otan evääksi ainakin kymmenen konvehtia.

-Henriikka

neule/Ivana Helsinki (saatu), farkut/Tiger of Sweden, kengät/Vagabond

5.11.2015

Et ajattele väärin

–

muoti, taideTags: collection, fall, fall-winter 2015, fine art, karoliina hellberg, kuvataide, mallisto, samuji, winter

Tapasin työskennellä muutamia vuosia kuvataidealalla. Ensin ajauduin viikonlopputöihin opiskelujen oheen mintunvihreään puutaloon galleristiksi, jossa jatkoin työharjoittelijana ja myöhemmin virkaatekevänä toiminnanjohtajana (kuulostaa hienommalta kuin olikaan, vaikka hienoa se toki oli). Toiseen työharjoitteluun ajauduin Kuvataideakatemiaan, jossa jatkoin myös kolmanteen harjoitteluun. Sen jälkeen jäin tuntityöläiseksi, jonka jälkeen kokoaikaiseksi työntekijäksi noin vuoden päiviksi. Sielläkin talossa tuli siis luuhailtua yhteensä kolme ja puoli vuotta. Viime huhtikuussa pakkasin itku silmässä reppuni, siivosin työpisteeni ja pyöräilin kotiin.

Niin paljon kuin rakastankin taidetta, en tällä hetkellä näe arkeni ja työni keskiössä kuvataidetta. Haluan sen osaksi elämää, mutten saada siitä leipääni. Olen onnellinen nykyisellään, viestinnän piirittämänä. Vahva side taidemaailmaan löytyy kuitenkin luonnollisesti edelleen, ja pidän ajatuksesta, että kuvataidetta voi yhdistää kaikkeen. Koko kuvataiteen kenttä on minulle salainen puutarha, oma mielenmaailma, jossa voi tapahtua mitä vain ja koska vain. Sellainen paikka, jossa kukaan ei rajoita ajatuksiani tai sitä, miten aistin ympäristön. Kukaan ei voi tulla sanomaan, että ajattelet väärin, koet tuon teoksen väärin. Kuvataide on vapautta ja itsestään riippumattomia tunnetiloja.

Menin tänään Samujin nettisivuille pitkästä aikaa ja ilahduin, kun löysin etusivulta vanhan tuttuni Kuvataideakatemiasta. Karoliina Hellberg maalaa syys-talvimalliston videossa muotokuvan, ja videonpätkä nappasi minut samantien (miten tämä on voinut mennä ihan ohi!). Eikä ainoastaan sen takia, että tiedän Karoliinan olevan vallan mukava ihminen vaan koko tunnelma on saatu taas niin sellaiseksi. No tiedättehän, sellaiseksi. Kuvataide toimii harvoin erityisen hyvin internetin välityksellä, mutta tässä siinä on riittävästi ulottuvuuksia. Video on teos itsessään.

Hauskaa muuten, että analysoin juuri eilen Snapchatissani omaa ääntäni, muiden mielipiteitä äänestäni ja omia mielipiteitä muiden äänistä. Ja Karoliinalla on ehdottomasti yksi miellyttävimmistä äänistä, joita on kävellyt vastaan. Jos joskus löydätte itsenne hänen kanssaan samasta paikasta, niin suositan juttuhetkeä.

-Henriikka

Video: Samuji Fall Winter 2015 from Samuji on Vimeo.

4.11.2015

Mitä metsässä syötiin?

–

outdoor, ruoka ja juomaTags: eväät, eväs, eväsretki, food, hiking, retki, retkieväs, vaellus

Kuvasin viikonlopun telttaretkelle lähtiessäni eväämme. Olin uhannut leipoa kakkua, ottaa mukaan pullonpohjat punaviiniä ja harkita kaikkia mukaanotettavia ruokia tarkkaan. Toisin kävi: heitimme perjantaina keskiyöllä rinkkoihimme sitä sun tätä kaapista löytynyttä ja hyödynsin tuotetesteihin saadut erikoisherkut. Bea kävi hakemassa kaupasta jotain nopeaa ja helposti syötävää. Tällaiseen settiin lopulta päädyimme:

Froosh-smoothiet (tosin jätimme lasipullot kotiin ja kaadoimme juomat muovipulloihin)
2x mandariini
2x banaani
Pussillinen Rainbown taateleita
Seaveg Crispies -merileväsipsit (saatu testiin)
Gluteenittomat crackerit
Alpro Soya -kaakaot
Clearspring Snack Organic -mantelit (saatu testiin)
Alpro-mantelimaito Bealle kahvimaidoksi
Kympin kasvishernekeitto
Lovechockin raakasuklaa-mulperiherkut (saatu testiin)
Super Treats -”suklaat” (saatu testiin)
Jämäpussi tortillasipsejä
Berryefect-marjajauheet
Cocovi super snack -raakapatukat

+ kuvista puuttuvat riisinuudeli, kahvipussin jämät ja pähkinäsekoitus, jotka eivät yltäneet visuaalisuudessaan edes kuvien vaatimalle tasolle. Olin ahtanut ne biojätepusseihin niin rumasti, ettei kamera olisi kestänyt.

Loppujen lopuksi aika paljon sitä kaksi mimmiä syö parin päivän aikana. Päivien aikana popsimme vähän kaiken näköistä, illalla nautimme kolmen ruokalajin illallisen: alkuruoaksi hernekeittoa, pääruoaksi pelkkää nuudelia ja jälkiruoaksi hetken innovaatio: uunibanaanit. Puukolla viilto banaaniin, suklaapalat sisään ja nuotille. Niin hyvä setti. Leväsipseihin en aio enää kajota, eivät olleet aivan minun makuuni, mutta Lovechoksin ja Super Treatsin suklaat sen sijaan nam nam nam.

Jälkiviisaana olisin pakannut kaikki niin, että kaikki roskat olisi voinut polttaa nuotiossa ja grammoissakin voisi viilailla loputtomiin. Eväiden valintaan vaikuttaa tietysti myös aina se, onko mukana trangiaa vai ei. Tällä kertaa pärjäilimme pelkällä nokipannulla (kyllä, keitimme siinä nuudelitkin).

Mutta niin. Suoraan sanoen en ole mikään ammattilainen tässä retkieväs-asiassa,
joten pidemmälle vaellukselle lähtiessäni pitää ehkä vielä lukea muutama opus.

-Henriikka

3.11.2015

Kun pakahtuu niin että sattuu

–

elämä

Mietin lähes joka aamu kuuden ja yhdeksän välissä pakahtumista. Matkaan töihin erinäisin kulkuneuvoihin tai jalkapatikalla, vaivun omiin kerroksiini ja tarkkailen ympäristöä. Ajattelen valehtelematta neljänä viidestä arkiaamusta, että maailma on ihan liian hieno. Kahtena viidestä arkiaamusta ajattelen, että pakahtuminen voi hyvin olla syy menehtymiselleni. Tuntuu, että usvat, auringonnousut ja -laskut, harmaat aamut ja tummanpuhuva meri ovat minulle aivan liikaa.

Ja voi, kun voisinkin sanoa liioittelevani ihan mielettömästi. Mutta kun en. Toki tiedän, etten luultavasti tule kuolemaan kauneudesta ahdistuneena, mutta minä oikeasti koen fyysistä kipua ja vahvaa hengensalpausta näinä hetkinä. En tiedä onko tämä yleistä, mutta joskus joudun pysähtymään kesken kävelyn ja hengittämään hetken syvään:

”Se on vain kaunis maailma, ei ole mitään hätää.”

Pitäisi kai olla muusikko, niin voisi näppäillä ukulelella ja laulella ulos kaikki tunteet. Ei tarvitsisi tällä lailla kietoutua omiin kohtalokkaisiin tunnetiloihin vaan voisi puhaltaa kaikki pois sulosävelien säestyksellä. Ei se ole sama, kun runoja väsää, kun musiikki on aina musiikki. Vaikka pidän kyllä runoistakin ja voisihan Janne tietysti säveltää niistä biisejä. Mutta ukulelea en silti saa soimaan ajatuksen voimalla. Voisihan Janne tosin tehdä senkin, mutta kuinka paljon koko prosessista loppujen lopuksi olisi sitten minun?

Ilmeisesti olen pakahduksen vanki lopun elämää.

Minulla on ystävä, joka kertoi minulle aivan uskomattoman kauniin teorian onnellisuudesta viime viikolla.
Allekirjoitan sen täysin:

”On onnellisuutta, joka tulee ulkoa päin ja muuttuu itsekkyydeksi.
Sitten on onnellisuutta, joka tulee sisältä päin ja muuttuu kiitollisuudeksi.”

Mutta entä onnellisuus, joka pakahduttaa niin että melkein vaikeroi? Millaiseksi se muuttuu?
Ikuiseksi piinaksi vai vaalenpunaiseksi hattaraksi?

Minulla on myös toinen ystävä, joka haluaisi minut yöradioon pitämään terapiahetkiä. Lukisin rauhallisella äänelläni tekstejä ja vastailisin soittajien askarruttaviin kysymyksiin. Tämä ”pakahtuminen” voisi olla ohjelmani ensimmäinen terapia-aihe.

-Henriikka

Ps. Kuvat on ottanut tietysti Janne Simojoki. Siitähän on tullut ihan valtavan hyvä.

2.11.2015

Postikorttituulella

–

ostoksetTags: kirje, kirjekuori, posti, postikortti, tove jansson

Käyn aina toisinaan työasioilla postissa enkä voi vastustaa niitä. Tuntuu, että posteissa on niin paljon nostalgiaa, ja vaikka näin ei ehkä saisi postin lakon aikaan sanoa, niin tuntuu, että posteissa on sellaista hyvällä tavalla pysähtynyttä ja vanhanaikaista. Kuin saisi ovesta sisään astuessaan päälleen kunnon annoksen nostalgiaa, menneitä vuosikymmeniä ja postisäkillisen mustavalkovalokuvia.

Usein lähden tyhjin käsin, pää täynnä tunnelmaa. Mutta jos kalenterin välistä ovat etanakortit loppuneet, ostan muutaman matkaani. Viime kerralla täydensin varastoani kuvien korteilla: neljällä taitettavalla, kahdella perus-Tovella ja kahdella Tove-kuorella.

Yleensä tiedän jo kortit ostaessani kenelle aion ne antaa tai lähettää. Näistäkin korteista tuli aina joku tietty ystävä mieleen. Saatan ostaa jonkun kortin vuoden tai pari etukäteen: ”Tämä on sitten kolmen vuoden päähän niihin häihin!” Laitan jemmatut kortit talteen työpöydän laatikkoon ja yritän muistaa ne h-hetkellä. Lähes aina muistan, aina en.

Ja arvatkaa mikä oli koko ostoprosessissa parasta? Postivirkailija. Sopivasti vanhanaikainen. Kerroinkin hänestä ja tilanteesta aiemmin. Hän kertoi olleensa postilla töissä vuosikymmenet ja myyneensä aikoinaan postimerkkejä Tove Janssonille. Hän osti kuulemma aina monta sataa, kun katosi sitten saareen tekemään juttujaan.

Odotutimme jonottajia, kun jäimme höpisemään omiamme. En osannut olla pahoillani siitä, vaikka syytä olisi ollut. Huh, minäkin haluan myydä Tovelle postikortteja.

-Henriikka

Ps. Arvoin cupping-koulutukseen päässet ja arpaonnen suosimille on nyt ilmoitettu. Laitan vielä kaikille myöhemmin viestiä, mutta tässä vaiheessa iso kiitos kaikille kiinnostuksesta. Teitä oli moninkertaisesti siihen verrattuna kuinka monta saan ottaa mukaan. Tarkoittaako tämä sitä, että lukijatapaamiset ja -tilaisuudet ovat tulevaisuudessakin suotavia?

1.11.2015

En nähnyt metsää puilta

–

outdoor, urheiluTags: hiking, kansallispuisto, koivu, koivumetsä, koivut, metsä, nuuksio, outdoor, vaellus

Seikkailukerho on palannut Helsinkiin, takaisin kotikoloihinsa. Dunkkasimme bussissa ja junassa niin pahasti savulta, metsältä ja muulta vastaavalta, että emme saaneet juurikaan nauttia seurasta.

Mikä viikonloppu, mikä retki! Lämpötilat nousivat nollan yläpuolelle ja aurinkokin pilkahteli juuri niin kuin toivoimme. Löysimme oman poukaman yleisten reittien ulkopuolelta, jonne leiriydyimme. Vaikka tuuli riepotti myrskyn lailla, teltassa ei ollut yhtään kylmä, kun oli hyvät makuupussit ja päällä merinovillaa.

Nuotio syttyi ensimmäisellä tikulla eikä pimeän tulon jälkeen pelottanut. Oli säkkipimeää. Nukuimme seitsemästä seitsemään. Liekö se edes mahdollista? Heräsin aina välillä miettimään maailmaa ja nukahdin uudestaan.

Nyt olisi savunhajuiset vaatteet ja teltta tuuletettavana.
Paras käydä hommiin, ettei sunnuntai niele.

-Henriikka

30.10.2015

Olo on silti rauhallinen

–

elämä, muoti, oma tyyliTags: arabia, arabian urheilupuisto, arabianranta, perjantai, viikonloppu

Perjantai ja levollinen mieli. Monta asiaa jäi tekemättä, joita piti tällä viikolla ehtiä tehdä, mutta olo on silti rauhallinen. En ehtinyt laittaa kirpputorirompetta myyntiin nettikirppiksille, en leiponut kakkua telttaretkelle enkä saanut edes kaikki työjuttuja tehtyä, jotka olin listannut tehtäväksi tämän viikon aikana. Sen sijaan ostin nuotiopannun Partioaitasta, join monta kuppia kahvia ja pesin ainakin puolet siitä pyykkimäärästä, jonka olin aikonut.

Ei mene siis lainkaan hassummin ja vielähän tässä on viikkoa jäljellä.

Kaikki sanoo aina perjantaina ”mä oon niin poikki, mä oon niin kuitti”, ja niin sanon usein minäkin. Mutta tässä perjantaissa oli jotain poikkeuksellisen seesteistä. Ennen kotiinlähtöäni siivosin toimistolla työpöytäni, asettelin post it -laput ja kynät kauniisti järjestykseen, niputin kuitit ja tuhosin roskat. Siihen on hyvä palata viikonlopun jälkeen.

Sitten kävelin läheiseen Japani-kauppaan ja ostin kolme naurettavaa, keraamista kulhoa: yhdessä pandoja, toisessa kissoja, kolmannessa koiria. Olin ikkunashoppaillut kulhot jo ajat sitten, mutta vasta nyt tein sen oikeasti. Ei sillä, että materia tekisi aina onnelliseksi (vaikka joskus vähän iloiseksi), mutta muovikassissa kotiin kannetuissa murokupeissa oli sellaista hauskaa kärsivällisyyttä. Olin odottanut ja harkinnut niitä niin kauan.

Viikonloppu pitää sisällään perjantai-illan saunan ja kauppareissun. Bea tulee tänne ja pitää käydä vähän ostamassa eväitä huomista varten. Naurattaa ajatus siitä, että pimeää tulee jo ennen viittä ja huomenna pyöritämme otsalamput päässä jotain kylmää pastaa kulhossa. Sunnuntaina telttaretkeltä palattuamme toivon näkeväni pitkästä aikaa pikkusiskorukkaa, joka on varmasti jo ihan hukassa, kun ei ole ollut isosiskonsa valvovan silmän alla aikoihin.

Digi- ja board-expot kiinnostavat myös, jos sattuisin sunnuntai-iltana vielä ehtimään. Jo-käyneet voisivat vinkata, kannattaako pyrkiä piipahtamaan?

Aamulla oli usvaa ja katsoin parvekkeelta miettien, että täällä meren rannalla on minun kotini. Samaan aikaan tuntui, että ehkä koti on jo vuoden päästä jossain toisaalla. Salaa toivoinkin sitä.

Levollista viikonloppua.

-Henriikka

Reppu / Lumi Accessories, Kengät / adidas, takki/Zara, huivi Etiopian tuliainen

28.10.2015

Kaikkea ei voi saada

–

elämä

Viestittelin juuri ystävän kanssa. Läheisen ystävän, joka on ollut viime ajat aika kaukana arjestani. Ei karkoitettuna tai tahallisesti ulkona kuvioista, näkemiset ovat yksinkertaisesti vain elämänrytmien yhteensovittamisen hankaluuden vuoksi jääneet tavanomaista vähemmällä.

”Vaikka kaikki kalenterin täyttävät osatekijät ois mukavia, hyvinvointia edistäviä ja innostavia juttuja, on riski uupua”, hän kirjoitti ja jatkoi: ”Työt, blogi, matkustaminen, urheilu ja avioliitto vaan on iso potti kelle tahansa. Ihania osatekijöitä kaikki, mut sopivissa määrin.”

Tajusin heti, että riittävän ulkopuolinen henkilö oli taas se, joka kaivattiin heittämään oikeat noppaluvut pelikentälle. Ärsyttävän todet sanat, joita ei tietysti tekisi mieli kuulla, mutta jotka on nieltävä nätisti.

Muistin taas kerran viisaat sanat, jotka olen kuullut lapsuudesta saakka tuhannesti, mutta jotka ymmärsin vasta pari vuotta sitten kirkkaasti: kaikkea ei voi saada.

Äiti aina sanoi, ettei kaikkea voi saada. Tajusin sen kyllä, pintapuolisesti, mutta valitettavasti on todettava, että jouduin kuulemaan ulkopuolista puhujaa syvemmän ymmärryksen löytymiseksi. Luulin aina hahmottaneeni lauseen sisällön kunnolla, mutta olin väärässä. Sen lisäksi, että faktan tajuaa, on myös opittava hyväksymään sen tuottamat seuraukset.

Pari vuotta sitten olin kuuntelemassa jotain aivan random seminaaritapahtumaa Kiasmassa ja yksi puheevuoroista koski naisia, naisten rooleja ja elämän priorisointia. En muista kuollaksenikaan puhujaa, mutta muistan hänen sanoneen vakuuttavasti:

”Nyt kuunnelkaa tarkkaan ja ymmärtäkää tämä. Vaikka kuinka haluaisitte, kaikkea ei voi saada. Jos olette 100 prosenttia läsnäoleva äiti, ette voi laittaa 100 prosenttia työhön. Jos haluatte panostaa ystäviin koko sielullanne ja ruumiillanne, joutuu parisuhde tai oma vapaa-aika varmasti vähemmälle huomiolle. Jos haluatte panostaa uraan sata lasissa, joudutte aivan varmasti luopumaan tai vähintään karsimaan monesta muusta. Eikä tämä tarkoita ettette voi olla sekä mahtava äiti että uranainen tai mahtava ystävä ja tyttöystävä. Valintoja on kuitenkin tehtävä ja kaikkea ei kuitenkaan voi saada.”

Se oli salama kirkkaalta taivaalta. Ymmärsin homman jujun, tajusin armon. Ja tajusin nimeomaan sen armon, joka on minun on itse itselleni suotava. Eri elämäntilanteissa on priorisoitava eri tavalla. Ne ovat valintoja, usein henkilökohtaisia ja omissa käsissä, toisinaan ulkoapäin ohjailtuja. Mutta niitä on tietoisesti tehtävä ja käytävä läpi sitä ajatustyötä, joka auttaa hyväksymään sen, että toiseen asiaan panostaessa joku toinen jää vähemmälle huomiolle.

En ole uupumassa enkä liian lähellä äärirajoja. Ystävän sanat saivat kuitenkin ajattelemaan: löysin itseni tavoittelemasta liikaa, tavoittelemasta kaikkea. Haluaisin perheen, kauniin kodin, täydellisen työn ja perunamaan. Haluaisin maailmanmatkat, kauniit hiukset, istuvat vaatteet ja päästä syvimpään zen-tilaan. Haluaisin juosta, maalata, leipoa ja kirjoittaa, siivota, sotkea, juhlia ja laulaa.

Olen kokenut syyllisyyttä sotkuisesta kodista, vaikka tiedän sen olevan oma päätökseni: sosiaalinen elämä ja uuden työn opettelu ovat vieneet ajan huushollaamiselta. Olen kokenut syyllisyyttä, kun olen kieltäytynyt hyvän päivän tuttujen kahviseurausta, vaikka tiedän sen johtuvan siitä, että haluan jakaa vapaa-aikani niiden lähimpien ystävien kanssa. Ja nämä priorisoinnit ovat olleet tähän elämänhetkeen juuri oikeita, mutta minun pitäisi vielä hyväksyä se ja antaa itselleni sitä kuuluisaa armoa.

”Riittää, että itellä on sellanen olo, että happi kulkee, aurinko on vielä taivaalla ja tähdet kirkkaat. Kiireessä hukkaa helposti ittensä. Sä oot liian täynnä fiilistä hukattavaks”, sanoi ystävä lopuksi. Se oli kauniisti sanottu. Tosi kauniisti.

Ja tiesin, että lähimpiin ystäviin aion panostaa jatkossakin.

-Henriikka

27.10.2015

Learning by Doing: Viikonloppuna telttailemaan

–

kaverit, outdoor, urheiluTags: nuuksio, outdoor, repovesi, retkeily, vaellus, vaeltaminen

Lähden viikonloppuna telttailemaan enkä suoraan sanottuna pysty ajattelemaan juuri mitään muuta. Se on niin kivaa. Siitäkin huolimatta, että lähdemme vain yhdeksi yöksi emmekä Nuuksiota kauemmas.

Muistaakohan joku vielä, kun viime vuonna pakkasimme ystäväni Bean kanssa rinkat täyteen ja lähdimme Repovedelle parin päivän vaellukselle? Vaikka se oli ensimmäinen kertamme yhdessä metsässä (ja Bean ensimmäinen kerta vaeltamassa), aloimme kutsua sitä jo silloin perinteeksi. Jos asioita alkaa kutsua perinteiseksi jo ensi kerralla, jää toistuvuus automaationa sopivasti kuvioihin. Puhumme jo viikon Lapin vaelluksista ja jäätikköretkistä, mutta aloitetaan nyt ensin marraskuun taitteen yöpakkasvaelluksella.

Totuushan on, etten minäkään tiedä mitään telttailusta kesän ja alkusyksyn ulkopuolella. Viime vuonna seikkailimme syyskuun alussa enkä tunne loppusyksyistä metsää öisin. En tiedä kuinka marraskuun huurteiset halot saa syttymään. En tiedä miltä aikaisin laskeutuva pimeä tuntuu yöpatikoijan näkökulmasta tai miten kylmä voi olla, kun pötkötät makuupusissa ja pihalla on pakkasta. Sen tietysti tiedän, että nämä ovat varusteasioita, mutta en usko, että tähän hätään sijoitamme siihen kalleimpaan kalustoon.

Voitteko uskoa, että mietimme juuri pari päivää sitten tosissamme, voimmeko paleltua telttaamme? Että nukahdamme, emmekä koskaan herää. Saimme naurua ja vakuuttelua osaksemme: ihmisen pitäisi kuulemma pysyä hereillä sellaisessa kylmyydessä, jos ei ole aivan sammunut. Eikä tarkoitus ole.

Veikkaan, että pärjään pitkälle niillä neuvoilla, jotka Lapin 30 asteen pakkanen ja lumilautailu- ja rinnepäivät ovat opettaneet: kerrospukeutuminen, pysy liikkeessä, tunne omat varpaasi.

Mutta jos on muutama neuvo heittää tällaiselle Learning by Doing -retkeilijälle, niin annapa kuulua. Kiitollisena ja nöyränä otan vastaan. Sen tiedän, että eväspuoli minulla on hallussa. Viime vuonna tein mukaan suklaata ja tänä vuonna homman voisi viedä seuraavalla levelille. Ehkä leivon mukaan kokonaisen kakun.

Seikkailukerho kuittaa.

-Henriikka

26.10.2015

Pitkästä aikaa kirpputorilöytöjä iik!

–

kirpputori, muoti, oma tyyli, ostoksetTags: kirppis, kirppislöytö, kirpputori, kirpputori tarina, kirpputorilöytö, radiokirppis, second hand, tarmpere

Muutama vuosi sitten asuin kirpputoreilla. Tiedättehän, minä olin oikea kirppujen kuningatar. Koko blogin alkutaival perustui pitkälti second hand -löytöihin ja kirppisten mylläämiseen: kirpputori oli paikka, josta saattoi löytää ihan mitä vaan.

Sitten alkoi kirppisbuumi. Ihmiset tuntuvat myyvän samaa tahtia kuin ostavat ja myymällä tunnutaan oikeastaan kierrättämisen ideologian sijasta enemmänkin ostettavan hyvä omatunto. Koko homma tuntuu menevän niin yli, että kierrättäminen on pikemminkin kiihdyttänyt kulutushysteriaa kuin tasoittanut sitä. Jos ostaa vikavalinnan, sen voi aina myydä pois silmistä, pois mielestä.

Viime vuosina olen löytänyt itseni yhä harvemmin kirppisjonoista. Ylipäänsä sen jälkeen, kun niille on pitänyt alkaa jonottaa. Kaikki parhaat löytöni ovat kuitenkin kierrätettyä, joten pienen breikin jälkeen palaisin mielelläni apajille. En hirveällä ryminällä vaan pikkuhiljaa. Comeback fyysiseen second hand -skeneen, johon ei lasketa nettikirputtelua.

Eilen kävin kahdella kirpputorilla: Tampereen Radiokirppiksellä ja Tarinassa. Ensin mainittu on entinen suosikki, joka on jotekin menettänyt hohtoaan vuosi vuodelta, mutta jossa silti aina välillä piipahdan. Toinen on Tampereen uusi tulokas, joka on harmittavan pieni, mutta kuitenkin vakuuttava.

Seuraavat mummot, mutta nahkahousujen kanssa varmasti vähemmän vanhukset, löydöt lähtivät matkaan pyhäkierrokselta:

– Valkoinen neulepaita lyhyillä hihoilla 8 €
– Punainen baskeri 3€
– Sininen huivi 0,5€

Jos yrittäisin tuupata nämä kaikki johonkin tulevaan asuun, niin näkisitte kokonaisuuden käytännössä ettekä ainoastaan kauniilla matolla köllöttämässä.

Mukavaa viikkoa kaikille. Omani lähti käyntiin kivasti, jos ei äskeistä oksettavaa farssi-smoothieta oteta laskuun (Mitä tästä opimme? Ei superfoodeja minun käyttööni). Inhorealistista kuvamateriaalia löytyy snapchatista nimimerkillä @aamukahvilla.

Puss och kram ja huomiseen!

-Henriikka

25.10.2015

Fazer Cafe Tampere: Aamiainen ja brunssi

–

kahvilla, kaverit, ruoka ja juomaTags: aamiainen, aamupala, brunssi, fazer, fazer cafe tampere, ida 365, kahvila, tampere

Kun karkasin pitkäksi viikonlopuksi Tampereelle, ajattelin laittaa kerralla ranttaliksi ja kokeilla verrattain uuden Tampereen Fazer Caféen aamiais- ja brunssitarjonnan. Siis molemmat! Pari kuukautta sitten avatussa kahvilassa tarjoillaan arkisin aamiaista ja viikonloppuisin brunssia. Sain perjantaiksi aamupalaseuraa Idasta ja tänään tallustimme brunssille kälyn ja miehensä kanssa herättyämme melkein puolen vuorokauden yöunien jälkeen.

Perjantain aamiainen oli loisteliais aloitus viikonlopulle. Buffetpöytä notkui: puuroa, leipää, croissantteja, mysliä, jugurttia, hedelmäsalaattia, kahta erilaista smoothieta, juustoa, leikkelettä, graavilohta, vihanneksia ja paria erilaista salaattia. Lisäksi oli juustoja, viinirypäleitä, pähkinöitä ja siemeniä sekä jälkiruoaksi kahta erilaista kakkua. Suodatinkahvi ja mehu kuuluivat hintaan ja erikoiskahveista piti kustantaa ekstraa, niin kuin usein tapana on. Vallan kattava kokonaisuus siis ja hintaa aamiaiselle oli 12,90€.

Viikonloppuisin tarjoiltava brunssi koostui pitkälti samoista asioista kuin aamupalakin, mutta lisäksi tarjolla oli munakasta ja nakkeja, lohta ja ehkä viittä erilaista salaattia (esim. herne-retiisi, vihannex-mix, katkarapusalaatti). Omaan silmääni ero oli yllättävän pieni, vaikka hinta brunssille oli 19,90 euroa. Tosin pohdin, että hintaa voi tietysti pyytää siitäkin, että on viikonloppukattaus ja kysyntää riittää: väkeä oli tänään ulos kiemurtelevaksi pitkäksi jonoksi saakka. Meille riitti juuri ja juuri pöytä, kun tulimme paikalle vartin avaamisen jälkeen.

Kahvila on tunnelmaltaan tosi kiva. Uudistuneet Fazer-kahvilat ovat ketjukahviloiksi erittäin viihtyisiä, siistejä ja upeasti sisustettuja. Uniikkejahan niistä ei saa, kahvilat kun näyttävät kaikkialta melko samalta, mutta jostain syystä se ei liiaksi haittaa. Asiakaspalvelu oli erinomaista ja osaavaa. Tampereen hatara brunssitarjonta johtaa kuitenkin kahvilaan ruuhkaa, mikä näkyy taas yleistunnelman levottomuutena. Ihmiset istuvat aika sumpussa ja tarjoilijat pyrkivät parhaansa mukaan saada kaikki mahtumaan sisätiloihin. Tällehän ei paljon ole tehtävissä, mutta rauhaarakastaville arkiaamiaiset ovat varmasti ruuhkaisia brunsseja parempia.

Itse analysoin ruokahetkiä tietysti myös keliaakikon näkökulmasta, ja sekä aamiainen että brunssi olivat oivallinen vaihtoehto myös minulle. Buffet-tarjonnasta gluteenitonta ruokavaliota noudattavalle ei sovi puuro, mysli, leivät, croissanttit ja kakut. Gluteenitonta kakkua saa tiskiltä pyytäessä, samoin leipää. Tosin yllätyin miten keskinkertaista ja kuivaa gluteenitonta leipää näin laadukas kahvila tarjoilee. Lisäksi leipä annettiin tiskiltä käteen muovipussissa, mistä tuli vähän ankea huoltoasema-fiilis. Annoin tästä kuitenkin livenä palautetta ja sain erittäin hyvän vastauksen: ystävällinen tarjoili kertoi, että moni tarjoilija haluaa viimeiseen saakka välttää kontaminaatioriskiä jauhopölyn kanssa. Fair enough.

Viihdyin sekä aamiaisella että brunssilla. Niin kuin Helsingin Fazer-kahvilassakin, näistä kahdesta liputan kuitenkin aamiaista. Vatsaani ei mahdu niin paljon, että saisin brunssin laajemmasta valikoimasta suuresti lisäarvoa. Lisäksi arkena pidettävät aamiaiset ovat tunnelmaltaan rauhallisempia ja antavat läppärityöläisille mahdollisuuden jäädä pitämään etätoimistoa pöydän ääreen.

Suuret suosittelut myös perjantailounaaksi ostamalleni porkkana-tyrni-smoothielle, jota toivottavasti saa myös Helsingistä.

Perjantain kuulumisölinän päälle tulikin nyt random informaatio-arvostelu-pommi. Pitäisi varmaan loppuun kertoa mihin käytin sen kellojen siirrosta saadun ylimääräisen tunnin? Minä nukuin. Nukuin sikeästi.

-Henriikka

Ps. Blogin mainokset ovat tällä hetkellä itsestäni johtumattomista syistä aina välillä aivan karseita. Olen siitä oikeasti pahoillani. Asiaan on tulossa muutos ja mainosten määrä vähenee viimeistään joulukuun alussa. Kiitos, kun/jos jaksatte.

23.10.2015

Haavistomaista höpinää

–

elämäTags: avajaiset, design boulevard, inch, tammerkoski, tampere, valoviikko, valoviikkojen avajaiset

Istun Tampereella Waynesin Kahvissa, kansainvälisesti kerrottuna Wayne’s Coffeessa. En ole ketjun suurin fani, mutten vihamieskään. Sitä paitsi tästä ikkunapenkiltä näkee vähän juuri alkanutta valoshowta. Täällä on sattumalta valoviikkojen avajaiset, ja koko iloinen Tampereen väki vaikuttaa olevan kosken liepeillä. Istun valoisassa kahvilassa kuin näyteikkunassa kontrastina pimeälle syysillalle. Pihalla pyöritetään liekkejä, heijastellaan valoja ja suihkitaan varmaan ilotulitteitakin. Jälkimmäisistä en ole koskaan sen kummemmin välittänyt, mutta valoinstallaatiot ja vastaavat saavat kyllä askeleeni pysähtymään.

Naapuripöydässä kuiskitaan, että valoviikkojen avajaiset on sellainen parisuhdejuttu. Varmaan puiden alta hämärästä löytyisi paljon pussailevia pareja. Voisi mennä laskemaan kuinka monta (ja kurkkimaan kuinka kiihkeästi), mutta ehkä pysyn tässä.

On hyvä olla. Laitoin neljän jälkeen läppärin kannen kiinni ja sen jälkeen olen haahuillut yksin ympäri kaupunkia. Enkä niin tuttua kaupunkia kuin Helsinki vaan minulle Suomen kolmanneksi tutuinta kaupunkia. Tulin tänne eilen aika extempore. Huomasin alkuviikosta, että perjantaina olisi etäpäivän mentävä kolo ja laitoin Idalle viestiä: Voinko tulla sun luo torstaina? Sain luvan.

Olen tehnyt tällä viikolla niin paljon ylitöitä etten muista koska viimeksi. Onneksi tällainen ei jatku ensi viikolla, sillä en pidä liikaa töitä tekevistä. Ja haluan parhaani mukaan pitää itsestäni. Perjantain kunniaksi oli ihana vain kävellä. Käydä Design Boulevardissa, hakea Ruohonjuuresta pari chili-kirsikka-raakasuklaapalaa (raakasuklaasuosikkini) ja ihailla Partioaitan ikkunasta Fjällrävenin syysparkoja. Katsoa kosken sillalta juoksevaa vettä ja ihailla aivottomana lintuja leijailemassa vanhojen rakennusten yllä.

Sen lisäksi kävin pitkästä aikaa vaateostoksilla. Kävelin Kuninkaankadulle yläkerran Inchiin ja vietin siellä kaksi tuntia. Voitteko kuvitella, kaksi tuntia! Rikkoi kaikki ennätykseni vaatekaupassa putkeen vietetystä ajasta. Kokeilin arviolta kaikkea. Palvelu oli ylenpalttista ja kukkaronnyörit sekä pääkoppani ruuvit perjantaihuurussa käsittämättömän löysällä. Onneksi ei sentään vatsa.

Nyt loppui valoshow ja kahvilaan tulvii ihmisiä. Naapuripöytään majoittui suurperhe, jotka pitävät aikamoista metakkaa. Meinasin aluksi hermostua zen-hetkeni häirinnästä, mutta menin itseeni, kun kuulin maailman suloisimman pojan kertovan isälleen kuinka ilotulitteet pelottivat häntä. Isä rauhoitteli ja pikkukaverin jännitys alkoi hellittää. Hän kuitenkin lisäsi lohduttavalle isälle vielä varmuudeksi: ”Mutta muistathan, että pelkään myös kummituksia. Ja robotteja.”

Sen lisäksi että on hyvä ja aika väsynyt olo, on myös poikkeuksellisen kypsä olo. Juon nimittäin vichyä, maustamatonta vichyä! Koska minusta tuli niin kypsä, että saatan tulla kahvilaan nautiskelemaan mautonta kuplavettä?

Nauttikaa viikonlopusta ja antakaa ajatusten päästä yhtä vapaiksi kuin minä juuri.

-Henriikka

Ps. Ai otsikko? Se on lukijan kiteytys blogistani parin vuoden takaa. Ei poliittinen kannanotto.

Kuva: Crated.com

21.10.2015

Jaksan kävellä ihan itse paitsi silloin kun väsyttää

–

muoti, oma tyyliTags: anna puu, bloggaaja, fashion, style, tyyli, vaatteet

Ethän korjaa minusta mitään,
ethän yritä mua pelastaa.
Ethän hio minusta mitään pois,
ei siinä onnistuneet toisetkaan.
Eikä minua tarvitse kantaa
eikä pitää kädestä.
Jaksan kävellä ihan itse
paitsi silloin kun väsyttää.

Sinä valitsit minut, minut, minut,
joo ja minut sinä sait.
Ota minut tällaisena kuin oon,
tällaisena kuin oon.

Ethän luule et tarviin ketään minua kokoomaan?
Olen monista palasista kasannut itseni uudestaan.
Eikä minua tarvitse muuttaa
eikä tehdä musta parempaa.
Tiedäthän sen jo sinäkin,
ei musta täydellistä koskaan saa.

Sinä valitsit minut, minut, minut,
joo ja minut sinä sait.
Ota minut tällaisena kuin oon,
tällaisena kuin oon.

Joo ota siis minut, minut, minut
juuri tällaisena kuin oon.

-Henriikka

Biisi: Anna Puu

hame, paita, reppu/second hand, villapaita/lahjaksi saatu, kengät/Vagabond

20.10.2015

Alakulo

–

astiat, elämä, väsäysTags: arabia, astiat, muki, teema

Tänään on tuntunut, että syksy nielee. Ihan sellaisenaan, yhtäkkiä ja aivan kokonaisena. Lehtiä on riepoteltu tuulen voimasta siihen malliin, että heikommat ovat saaneet väistyä elon tieltä. Minusta on tuntunut, että olen pian lehtien sijassa. Tai seassa, tai jotain. En vapaasta tahdostani, niin kuin lapsena lehtikasoissa seikkailtiin, vaan olen huomaamattani joutunut syksyn saaliiksi.

”Pahimpia on aa-a-aa-a-a-aamut, kun niiden päättymistä ei näy”, laulaa Vilkkumaa. Mutta minusta pahimpia on juuri ne ii-i-ii-ii-i-illat. Mä pelkään, et ne saa mut. Ja niin lopulta käy.

Onneksi minulla on kaihomuki. Askartelin sen viime viikolla askartelupajassa. Olisi saanut laittaa mitä tahansa värejä tai leikata mitä tahansa kuvioita, mutta päädyin vain mustaan kirjoitukseen. Joskus olennainen tulee sanottua suurella vaivalla, vähillä sanoilla.

”Kun olisi aina syksy” – Se on ylistys vuodenajoista parhaalle. Riipivin, pimein ja ikävin vuodenaika, joka on kuitenkin se kaikista rakkain. Kruunukynttilät palavat ja minä istun huoneen nurkassa viltin sisällä ja vuodatan steariininkatkuisia syysitkuja. Juon inkivääristä teetä, joka on niin vahvaa, että se vääntää suun mutrulle ja sydämen vinoon. Kirjoitan pöytälaatikkoon paljon runoja, jotka ovat jollekin, joka ei niitä koskaan näe. Patterit hohkaavat kuumalla ja silti paleltaa.

”Aloita aina aamusta” – Se on lupaus uudesta. Aina voi aloittaa alusta, aina voi ottaa uudestaan. Jos virkkuutyöstä tippuu silmukka, voi purkaa pari kerrosta ja löytää virheen. Siinä kohdassa se purkaminen tuottaa tuskaa, mutta sen tehtyä on huojentunut olo. Kaikki on taas kunnossa. Aamuissa on arvokkuutta, aamuissa on toivoa. Aamut ovat hartaita hetkiä, jotka kantavat muiden vuorokaudenaikojen yli. Aamujen voimalla jaksaa läpi lokakuunkin.

Kirjoitin aina teininä Livejournalia ja runoja rakkausrunot.comiin. Voi ehei, ette todellakaan saa tietää nimimerkkejä.

Mutta joskus tekisi mieli taas palata niille sivuille ja etenkin niihin kepeisiin nuoren tytön ajatuksiin, jotka tuntuivat silloin viiltävän sielua niin syvältä, ettei pohjaa tavoitettu. Eikä pitäisi vähätellä, sillä kymmenen vuoden päästä luen näitä juttuja ja mietin, miksihän olin syksyisin aina niin alakuloinen.

-Henriikka

19.10.2015

Turkki 4: Superkuu, verikuu ja kuunpimennys

–

random

Reissun piti vedellä viimeisiään. Oli viimeinen ilta, ja olimme saapuneet kahden päivän vaellukselta ja kirjautuneet Finikessä hienoon hotelliin. Olimme Lauran kanssa puhuneet alkumatkasta, ettemme tietenkään vietä viimeistä yötä hotellissa vaan tungemme vaikka väkisin toisen tiimin kanssa veneeseen. Emmehän olleet tulleet Turkkiin mitään lepoa hakemaan vaan elämyksiä.

Kuinkas kävikään, hotellin puhtaat lakanat vetivät puoleensa kuin kuu vuorovettä. Päästimme hassuista haaveistamme ja keskityimme hotellin uima-altaaseen. Täällähän saisimme valtavan aamiaisenkin. Lähdimme kuitenkin rantaan illastamaan satamaan veneellään saapuneen toisen tiimin kanssa. Kippistä viimeiselle illalle ja sitä rataa.

Oli itkupuheita ja spontaani tanssiesityskin. Hyvää ruokaa ja iloinen jälleennäkeminen purjehtijoiden kanssa. Yksi asia johti toiseen ja yhtäkkiä huomasimme Lauran ja Sofian kanssa jättäneemme spontaanisti hotellin avaimemme toisen tiimin naisvahvistuksille ja olevamme matkalle heidän sijastaan veneeseen nukkumaan. Halusimme käyttää viimeisen päivän veneessä, kun he taas kaipasivat mannerta ja kokemusta Hamamista. Minne katosi lämmin vuode ja ruhtinaallinen aamupala?

”Tunkekaa sitten hotellihuoneessa levällään olevat tavaramme rinkkoihin ja ottakaa huomenna mukaan. Emme toivottavasti tarvitse veneellä mitään.”

Jos samalle yölle sattuu verikuu, superkuu ja kuunpimennys, niin ainoa oikea paikka nukkua on veneen kansi. Itsehän en tällaisia kuujuttuja olisi varmasti edes muistanut, joten pelastus oli matkassa olevan yökukkujat, super-instagrammaajat, jotka kyllä tiesivät monelta aurinko nousee ja minne se laskee.

Konstalle ja Timolle riitti riippumatot, Juuso kipesi purjepussiin, minulle ja Lauralle pojat olivat rahdanneet kiltisti patjat kannelle. Sofia, Inna ja Tuomo nukkuivat somasti sisätiloissa. Vedin ison peiton korviin ja nukahdin melkein samantien rauhallisesti satamassa keinuvaan laivaan. Kuu pimeni pimenemistään, mutta minä vain nukuin.

Neljältä Konsta herättää: ”Haluatko sä nähdä sen pimennyksen?” Totta hitsissä halusin, kiitos unisen herättämisestä. Istuin siinä aikani, unihiekat syvällä silmissä, ja tuijotin punaista, jättimäistä, pimenevää kuuta. Tiesin, ettei minun kuvaustaidoillani sitä saisi ikuistettua kameran muistikortille, mutta vähän paremman kuvaajan linssin läpi se näytti tältä.

Pojat lähtivät editoimaan kuviaan hyttiin, minä nappasin tyhjäksi jääneestä riippumatosta toisen täkin omani rinnalle ja vaivuin takaisin uneen.

Ja minä vielä luulin, että tuo yö ja kuuhommat olivat reissun maagisin hetki. Väärin luulin. Nousin kuuden maissa katsomaan, kun aurinko nousi horisontin yli. Olin nukkuneen rukous, luuren kummitus, mutta viimeinen auringonnousu oli nähtävä.

Istun veneen keulassa pitkään, tosi pitkään. Koko muu vene nukkui tai niin luulin: jälkikäteen Juuso näytti minulle tämän kirjoituksen ensimmäistä kuvaa, joka on varmasti hienoin kuva, jossa olen koskaan ollut. En ollut meren tyrskeiltä kuullut kameran laukaisinta. Lisäksi havahduin myöhemmin, että myös Timo kuvasi kamerallaan (käy katsomassa hänen huikasevin reissuvideonsa täällä). Maagisia aamuhetkiä ei siis löydy vain minun ajatuksistani ja kamerastani vaan saan jakaa ne muutaman muun kanssa.

Toistan nyt itseäni, mutta hetket olivat todella taianomaisia. Enemmänkin. Olen herkistelijä myönnettäköön, mutta ihmettelen itsekin, että pelkästään tilanteen ajatteleminen saa minut kaihoisaksi ja silmät kostumaan. Sydämeni vain tippui auringonnousun ja koko tilanteen ja mielentilan kauneuden johdosta veneen keulalta veteen niin että plomps. Siellä se sydän nyt pohjassa märehtii ja miettii, onko se nyt paras paikka sydämelle.

Itkuherkän, vähäunisen yön jälkeen alkoi viikon aktiivisimmat tunnit. Yksi syy halulle viettää viimeinen yö paatissa oli, etten ollut uhkailuistani huolimatta vielä uskaltanut hypätä takaperinvolttia kannelta.

Oppimismatkani oli mutkainen. Olin toisen purjehduspäivän aamuna seissyt vartin verran kaiteella keräten rohkeutta. Laskin mielessäni än-yy-tee-nyt, mutta joku piti jalkojani tiukasti metallikaiteella. Enkä hypännyt vaikka kismitys oli kova. Päätin mennä harjoittelemaan tuntematonta liikerataa veteen sup-laudan kanssa ja hypätä siltakaadolla veteen laudan päältä. Jostain erikoissyystä onnistuin kuitenkin hyppämään niin, että pamahdin päälleni sup-lautaan. Niskoissahan se vähän tunnahti ja volttiharjoitteluni jäivät hetkeksi.

Viimeisenä aamuna oli kuitenkin uusi miehistö ja nousin kaiteelle. Sydän takoi tuhatta ja sataa, mutta hyppäsin. Hurraa! Sofian mukaan pelko kestää korkeintaan 20 minuuttia (paras tsemppipuhe tähänastisista) ja ilmeisesti yhteenlaskettu aika kaiteella seistessäni oli kasvanut yli tämän minuuttimäärän.

Ennen satamaan paluuta ehti vielä käväistä mastossakin. Aikamoista, kun tuuli heiluttaa mastoa ja sitä yrittää tarrata käsin ja jaloin heiluvaan salkoon. Rakkaat lukijat, älkää pitäkö minua aivan typeränä. Saatan omistaa jotain yllytys-hulluisia piirteitä, mutta olen oikeasti ihan kiva.

Myöhäisen brunssin jälkeen lähdimme kohti lentokenttää. Voin kertoa, että saattueessa oli aika väsynyttä porukkaa. Sen minkä itsekin olin huolehtinut ulkonäöstäni alkumatkasta, alkoi olla historian havinaa paluumatkalla. Suolavedestä kovettuneet hiukset, ripsarin jämät poskilla. Kirsikkana kakussa kaksi tummaa silmänalusta kuin lähiparkkipaikan amiksen kuminpolttojäljet.

Mutta on se hauskaa, kun luulee olevansa ennen keskiyötä kotona, niin tajuaakin olevansa Istanbulissa. Jo toista kertaa tänä syksynä myöhästyn jatkolennolta ja jään kiikkiin vaihtokaupunkiin. Tällä kertaa syynä olivat Turkkiin saapuneet ukkoskuurot.

Oikeastihan ne ukonilmat olivat minun tilaamiani. Koska en voinut hurrata silloin, moni kun olisi halunnut jo olla kotona, niin hurraanpa nyt: tällä kertaa minusta oli ihan mahtavaa jäädä jumiin. Menettäisin vain muutamat aamutyötunnit, jotka voisin korvata myöhemmin, ja saisin tilalle vähän extraseikkailua. En ollutkaan vielä valmis palaamaan.

Heitin retkiseurueelle kevyttä läppää Istanbulin yöstä ja tulevasta karaokekisasta. Huomasin kuitenkin pian, etteivät he olleet väsyneinä suopeinta maaperää tämänkaltaisille vitseille.

Joskus sitä olettaa matkan jo loppuvan, kun yhtäkkiä lähes kokonaan uusi matka alkaa. Vimeiseen pariin vuorokauteen mahtui niin paljon, ettei ajatukset edes ehdi laukkaamaan mukana. Viimeinen yö ei jäänytkään viimeiseksi vaan pakon edessä koettu Istanbulin yö veti viimeisen korren.

Jostain syystä en nukkunut lentokoneessa vaan kävin läpi kaikkea nähtyä ja koettua. Mielessä pyöri niin paljon asioita, joita en olettanut sieltä löytyvän, kun lähdin matkaan 10 tuntemattoman ihmisen kanssa. Kiitos siis matkaseura, kiitos Sail for Good.

Ja kun varsinainen Sail for Good -vene lähtee liikkeelle ja viipyy matkoillaan seitsemän vuotta, minut löytää sitten jostain maailman kolkasta, laiturin nokasta liftaamasta.

-Henriikka

Lue kaikki Turkin matkan kirjoitukseni:
Ensi viikolla Turkkiin
Tällainen kaihomieli
Kolme tuntia Istanbulissa
Sail for Good
Lycian Way -patikointi ja paikallista elämää

Kuva 1: Juuso Hämäläinen
Kuvat 2, 4, 5, 6, 7, 8, 10, 11: Tuomo Meretniemi / Sail for Good

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd, @kpunkka, Lapsiperheen matkat, TimoWilderness, Cocoa etsimässä, Otto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness Führer, Urbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

18.10.2015

Kaunis, pysähtynyt Pohjois-Karjala

–

elämä, perheTags: isovanhemmat, joensuu, kotiseutumatkailu, kouvola, liperi, matkailu, matkustus, mummila, mummola

Tämä viikko oli liian pitkä, liian väsyttävä. Vietin perjantain töissä Messukeskuksessa, Terveysmessuilla ja kolmelta rakennuksesta lähtiessäni odotti pihalla mies, auto ja litra puolukkasmoothieta ja pakasterasiallinen leipäjuustoa matkaevääksi. Lähdimme rauhoittumaan Pohjois-Karjalaan, Liperin mummilaan.

Viiden tunnin ajomatkasta ensimmäisen tunnin pyhitin viikonloppurauhoittumiselle ja syville keskusteluille, kaksi seuraavaa jaksoin vielä tehdä viikon viimeiset työt, jotta saisin läppärin kannen kiinni koko lauantaiksi. Viimeiset kaksi tuntia nukuin antaumuksella. Nukuin totisesti tuhisten kuin pieni lapsi, ja niskat täysin epäergonomisesti nurin. Heräsin perillä Joensuun viekussa, jossa odotti lämmin kinkkukiusaus ja punaista maitoa. Eteisessä vastassa oli kaksi lämmintä syliä: ”Onpa mukavaa että työ tulitte. Myö mummin kanssa ihan mietittiin, että mahatteko työ avioparina olla koskaan käyneetkään meillä yökylässä? Vaan mummipa muisti, että olittehan työ viikonlopun pari vuotta takaperin. Toivottavasti viihytte.”

Ja viihdyttiinhän me. Kuunneltiin tarinoita menneistä vuosista ja vaihdettiin kuulumisia. Naurettiin monesti ja paljon. Pelattiin jalkapalloa pihalla ja käveltiin monta tuntia metsässä. Ja poimittiin tällä kertaa puolukat suoraan suuhun, turha niitä on aina laittaa smoothie-masiinaan.

Kävimme ukin kanssa kaupassa ja se oli hauskointa aikoihin. En oikein tiedä miksi, sillä ei se Citymarket paikkana ole niin ihmeellinen. Ehkä sellainen rauhallinen kärryjen työntely ja tavaroiden nakkaaminen niihin oli mukavan seesteistä. Maistoimme näytteitä Cittarin ruokauutuusesittelijöiltä ja heräteostoksena nappasimme kärryihin metsämansikka- ja puolukkajugurttia.

Mummin ruokapöydästä ei ruoka loppunut ja uutisia oli kerrankin aikaa katsoa kolmet peräkkäin: venäjänkieliset, viittomankieliset ja ihan ne tavalliset. Arkena tulisi kuulemma alueellisetkin, mutta ne jäi nyt lauantain vuoksi näkemättä.

Janne muisteli lapsuuttaan mummilasta ja minusta tuntui, että olisin yhtä lailla nappulana samoillut samoissa metsissä. Tuntui kuin kyseessä olisivat minunkin isovanhempani, vaikka veri ei meitä yhdistäkään. Minulla on enää yksi vaari täällä meidän maailmassa, mutta onneksi sain muutamia vuosia sitten Jannen kautta neljä isovanhempaa lisää. Uskon kasvavani vähän viisaammaksi, lempeämmäksi ja kärsivällisemmäksi, kun saan elää heidän kanssaan.

Nyt on auton keula kohti Kouvolaa ja omaa lapsuudenkotia. Tekee mieli päästä pian perille, jotta voin juosta sisälle äitiä halaamaan. Loppuajan istunkin isän sylissä, kahvikuppi kädessä, villasukat jalassa.

-Henriikka

15.10.2015

Kohtasin pelkoni Linnanmäellä

–

elämäTags: huvipuisto, huvipuistolaite, kingi, linnanmäki, pelko, pelonhallinta

Olin viime vuonna Linnanmäellä. Se oli ensimmäinen huvipuistoretkeni vuosiin ja olin aivan riemuissani. Kävin kovilla ilonkierroksilla ja syöksyin paperinen kruunu päässäni laitteesta toiseen. Se oli hienoa, niin hienoa.

Illassa oli kuitenkin yksi ylitsepääsemättömän hirveä asia: minä pelkäsin. Pelkäsin ensimmäistä kertaa huvipuistolaitteessa enkä voinut sietää sisältäni löytynyttä tunnetta. Se oli melkein sellaista pakokauhunomaista pelkoa eikä mitään pientä jännitystä. Vuoristoradoissa kiepuin ylös- ja alaspäin rennosti, pyörin Ukossa kolmesti, keinuin Viking-laivassa ja körötin kummitusjunassa. Pelon aiheutti yksi ainoa laite: Kingi.

Pahuksen Kingi. Tämä 75-metrinen vapaapudotuslaite piti minua otteessaan koko vuoden. Kaiken lisäksi kävin laitteessa kahdesti: ensimmäisellä kerralla pelkäsin, toisella vielä enemmän. Enkä tietenkään voinut myöntää seurueelleni millainen paniikki rinnassani takoi. Vieressähän kiljuivat juuri ja juuri 120-senttiset huvipuistolaiset, joille ei tohtinut hävitä.

—-

Olen analysoinut Kingi-pelkoani kuluneen vuoden aikana enemmän kuin parisuhdettani. Kuinka minä olen voinut alkaa pelätä? En yksinkertaisesti voinut sietää tätä tosiasiaa, joka kuulemma ikääntymiseen kuuluu. Tuntui, että osa persoonaani riistetään minulta: olen se pelkuri. Joku voisi luulla, että tämä teksti on liioittelua, mutta ei; oikeastaan tämä on vähättelyä. En voinut hyväksyä, että olemassaoloni ilo turmeltuu tällaisella turhalla pelon tunteella. Täysin turhalla. Letkeän hurjapää-Henriikan tilalle oli saapunut vanha nössykkä.

Joku voisi ajatella, että Linnanmäen laite on vähän liian pieni aihe näin suurelle analyysille, mutta uskallan olla eri mieltä. En tarkoita, että kaikkien tarvitsisi huvipuistoilla villisti, mutta minulle koko tämä pelko-asia tuntui tärkeältä. Prosessoin pelkoani pitkin vuotta. Mietin, mistä se johtuu ja miksi se tuntui hallitsemattomalta. Mistä tämä pelko oli yhtäkkiä hiipinyt? Jos se johtuikin ikääntymisestä, niin voisinko ikääntymisen myötä mahdollisesti parantuneella tunteiden hallinnalla saada pelon kontrolliin?

—

Aluksi päätin, ettei minun koskaan tarvitse mennä Kingiin. Eihän moni muukaan ikäiseni mene. Eihän minun tarvitse tehdä mitään, jonka tarkoitus on olla huvitusta, mutta joka pelottaa. Ajattelin asiaa tasaisin väliajoin koko viime syksyn ja tämän päätöksen kanssa elin ehkä kevääseen saakka. Koko pelko-teema kiteytyi kokonaisuudessaan tähän yhteen laitteeseen, vaikka todellisuudessa taisin analysoida huomattavan paljon isompaa kokonaisuutta. Sitten alkoi taas Linnanmäen mainostus ja morkkistelin hiljaa sisimmässäni: elämässäni olisi nyt ikuinen este. Este, joka nousee ärsyttävän konkreettisesti silmieni edessä, kun katsahdin Linnanmäelle päin. Siirsin kypsästi pelon syrjään.

Sitten tuli elokuu ja Botswanan reissu. Kävimme ystäväni Bean kanssa afrikkalaisessa vuoristoradassa keskellä ei-mitään ja se kyllä pelotti. Mutta voitimme pelon. Analysoimme aurinkon laskettua pelkoa sisällämme ja sen syitä. Pelko on ärsyttävän hallitsematon tunnetila, emmekä olleet valmiita antamaan sille periksi. Ylipuhuin Bean kanssani Kingiin vielä kuluvan kesän aikana, vaikka Bea oli ennen sitä ajatellut laitteen olevan itse paholaisen pystyttämä. Hänen mielestään se olisi tullut kaataa heti pystyttämishetkellä. Syke nousi, kun ajattelin tulevaa koitosta. We can do it, sister!

Sitten tuli syyskuu ja Markkinoinviestinnän viikoilla pitämäni puhe. Samassa kuussa hypimme sillalta ystäväni polttareissa ja opettelin kiskomaan takaperinvoltteja veneen kaiteelta Turkissa. Yhtäkkiä oli useita tilaisuuksia, joissa pelkäsin toden teolla. Pidin kuitenkin pelon hallinnassa (Seisoin kyllä ensin vartin verran veneen kaiteella, kunnes kiipesin alas hyppäämättä). Tuntui vahvemmalta joka kerta, kun sain pelon balanssiin. Kuulostaa kirjoitettuna hyvin diipiltä ja hyvin diippiä se taitaa ollakin. Syyskuussa tajusin kuitenkin selvästi, että pelkoa voi itse ohjailla. Pelkoa ei voi poistaa, mutta sitä voi jossain määrin manipuloida haluamaansa muotoon. Sille ei saa antaa liian suurta valtaa, liian suurta osaa koko tunneskaalasta.

——

Linnanmäki on viimeistä viikkoa auki tänä vuonna. Päätimme sunnuntaina Bean kanssa, että nyt on korkea hetki käydä kohtaamassa Kingi. Eilen työpäivän jälkeen otin raitiovaunun Linnanmäelle ja tapasin Bean maailmanpyörän edessä. Ostimme yhdet laiteliput ja panikoimme hetken saniteettitiloissa. Bea ei ollut nukkunut kunnolla koko edellisyönä.

Menimme suoraan laitteeseen, lokakuussa kun ei tarvitse enää jonottaa. Istuimme penkkeihin ja meidät kahlittiin turvavaljaista kiinni härveliin. Bea alkoi hyperventiloida, mutta pidin ainakin kymmenen Pinterest-motivaatiolauserajaa rikkovaa lausetta sisältävän pelonhallintapuheen, kun laite alkoi nousta taivaisiin. Ihmettelin, miksei pelota niin kuin viime vuonna. Ilma oli kaunis ja koko Helsinki komeili yläilmoista edessämme. Piinaavan hitaan nousun jälkeen alkoi se kuuluisa vapaapudotus, jonka karjuin täysillä alusta loppuun. Mutta en ahdistunut, en panikoinut, en liiaksi pelännyt. Nautin.

Maassa pidin kiinni spagettijalkaisesta Beasta, jonka tunnistin viimevuotiseksi itsekseni. Nauroimme hysteerisesti koko touhulle. Aikuiset ihmiset voittamassa pelkojaan melkein tyhjässä huvipuistossa! Samalla olin kuitenkin hivenen pettynyt: en pelännyt lähellekään niin paljon kuin olin olettanut. Tuntui, etten voittanut itseäni, koska en pelännyt niin paljon. Koko homma oli kontrollissa ja hallitsemattoman pelon tilalla sopivaa jännitystä.

Jos pelkoa pystyy näin ohjailemaan, niin kuinka hurjia juttuja pitää tehdä vaikka 30 vuoden jälkeen, jotta kokee voittaneensa itsensä? Jos viime vuonna riitti Kingi, tänä vuonna sillalta hyppiminen ja takaperinvoltit kannelta, niin mikä tuottaa endorfiiniryöpyn ensi vuonna? Veljeni hyppivät laskuvarjohyppyjä, kallioilta volteilla veteen, uhmaavat Alpeilla lumivyöryjä ja ajavat autolla hyppäämään Euroopan korkeimman benjin vain todetakseen, että maailman korkein pitäisi kyllä kokea.

Eikai minussa virtaa sama typerä veri?
Ou-nou.

-Henriikka

Kuva: Miki Toikkanen

14.10.2015

Valokuvaaja poisti kuvistaan puhelimet näyttääkseen kuinka addiktoituneita meistä on tullut

–

elektroniikka, valokuvatTags: eric pickersgill

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-2

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-33

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-9

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-10

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-5

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-1

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-12

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-15

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-24

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-28

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-13

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-22

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-30

Pitää olla tavoitettavissa. Pitää olla blogissa, pitää olla instassa, pitää olla snäpissä ja tuuttaa videoita tubessa. Pitää olla somessa, diginatiivin pitää olla langan päässä. Pitää luoda digipersoona ja brändätä itsensä sosiaalisessa mediassa just eikä melkein. Pitää heittää nasevat twiitit ja kerätä pisteet työpaikan yritysblogissa. Pitää tarkistaa face ja tsekata Tinderin uudet mätsit ja supermätsit. Whatsupissa kolmekymmentäkaksi uutta viestiä ja kerätä Linkediniin kontakteja yli 500. Selailen vielä uudet kuvat kameranrullalta ja tarkistan mailit vielä kertaalleen. Pinterestiin jää aikaa, jos Netflix ei toimikaan offlinessa.

Otetaan sydän käteen ja katsotaan. Olla läsnä levollisena on aikamme vaikein teko.

-Henriikka

Valokuvaaja: Eric Pickersgill
Kuvat: boredpanda

13.10.2015

Crazy Bird Lady

kommentoi

–

muoti, oma tyyliTags: kirpputori, muoti, poola kataryna, second hand, tyyli, vaatteet

Monilla on nykyään sellaiset trendikkäät kapselivaatekaapit. Se on kai jotain sellaista, että on kolmen tai neljän sesongin kuteet, ja kaikki vaatekappaleet yhdistyvät saumattomasti toistensa kanssa. Ei turhia vaatteita, jotka eivät sovi minkään kanssa. Ei liian suuria, pursuilevia vaatekaappeja.
No, entäs minun vaatekaappini? Se tuntuu koostuvan niistä vaatekappaleista, joita ihmiset heittävät pois, kun päätyvät tähän kapseliratkaisuun: paljettiset bomber-takit, keltaiset kumisaappaat, puiset Pikku Myy -kengät, kuviolliset kimonot ja nahkaiset minimekot… Mikään ei sovi minkään kanssa, mutta ei sillä oikeastaan ole niin väliä.

Että kiitos vaan jengi tästä konmaroinnista, meitsille jää enemmän.

Tänään alkoi kaakaokelit. Sellaiset syksyiset, jotka kaipaavat kermavaahtoa. Siis kaakaota. Eli kermavaahtoa. Torkutin aamulla puolitoista tuntia, aarrrrrr! Tästä on päästävä ihan samantien. Elämästä katoaa hohto, jos vuorokaudesta kuudestoistaosan antaa joka päivä niin turhalle asialle kuin puhelimen hakkaaminen viiden minuutin välein.

Ja heräsin tänäänkin viluisena! Isännöitsijä väitti, että patteri vain tuntuu kylmältä kättä vasten, koska käden lämpötila on noin 37 astetta. Minunkin fysiikan taidoillani ymmärretään, että tämä perustelu on aivan suolesta. Muistan kyllä lapsuudesta, kun lämmitin pihaportaalla istuessa kylmennyttä peppuani patteria vasten. Kyllähän se tuntui kuumalta.

Kävin tänään postissa hakemassa postipakettia (uijui, se oli uusi vaaleanpunainen puhelimeni) ja päivän ilot tuli, kun jäin juttelemaan postivirkailijan kanssa. Hän kertoi, että on ollut samoissa hommissa 40 vuotta. Ostin Tove Jansson -juhlakuoria ja muutamia postikortteja ja hän kertoi myyneensä Tovelle aikoinaan postimerkkejä. Osti kuulemma monia kymmeniä kerrallaan, jotta voi sitten sulkeutua omaan rauhaansa saarelle ja lähetellä sieltä kirjeitään.

Vaikka koin vähän huonoa omatuntoa, että jonotutin rupattelutuokiomme vuoksi koko muuta postin asiakaskuntaa, lähdin hymyillen pois.

-Henriikka

kimono / Poola Kataryna, mekko / Gina Tricot, laukku & kengät / second hand

← edelliset 1 2 3 4 5 6 … 15 seuraavat →