arkisto:

lokakuu 2015

Pellavaa, puuvillaa ja kaikkea kaunista

F2-206_2

Kirjoitan enää harvemmin sellaisista ”uutisista” tai muista tiedotettavista asioista. Saan kyllä sähköpostiini joka päivä useita, useita tiedotteita. Tänään ne ovat koskeneet esimerkiksi seuraavia asioita: ”Sotaveteraaniliitolta huomionosoituksia” ja ”Ja kitara soi -festivaalin toisena päivänä kuullaan harvinainen tarinakonsertti Lappeenrannan raatihuoneella”.

Niin kuin ehkä arvaatte, niin tärkeitä kuin nämäkin asiat ovat, eivät ne kirvoita minua kirjoittamaan. Ei riitä, että aihe liippaa läheltä, sen pitää sykähdyttää ja liittyä vieläpä jollain tavalla tänne aamukahvin maailmaan.

Ja niin teki Familonin uudet uutiset: peite- ja tyynyvalmistajana tunnettu Familon laajentaa tuotevalikoimaansa lanseeraamalla uuden Familon Home -kodintekstiilimalliston.

F-118 F-184 F-336

Aikaa kestävää, nukkumista kestävää, skandinaavisen yksinkertaista, kaunista. Uusi mallisto sisältää pussilakanoita, koristetyynyjä, päiväpeitteitä ja kylpytekstiileitä. Tuotteet tulevat myyntiin tammikuussa.

Familon Home -mallistoon kuuluu kaksi tuotesarjaa, Princess ja Ultra, jotka ovat tuttuja Familonin tyynyistä ja peitteistä. Mallistot ovat myös helposti yhdisteltävissä keskenään, mistä isoa plussaa. On mukavaa vaihtelua kuulla, ettei tarkoitus ole uudistaa mallistoa jokaiseen sesonkiin, vaan tuotteet pyritään suunnittelemaan ja valmistamaan kestämään aikaa ja käyttöä.

F-477F2-064F-743

Familon Princess -sarjan tuotteet edustavat klassista tyyliä. Värisävyjä on puhtaan valkoisesta ja hennosta roosasta tummanharmaaseen. Sarjassa on pehmeitä, yksivärisiä kivipestyjä pellavapussilakanoita ja kauniita ornamenttikuvioisia puuvillapussilakananoita. Lisäksi sarjaan kuuluu oiva kokoelma kylpytekstiilejä, joista itse himoitsen vohvelikankaista kylpytakkia.

Pellavalakanat tulivat aikoinaan kertarysäyksellä sydämeeni ja jäivät sinne. Ei haittaa yhtään, että tulee uusi, laadukkaita pellavatuotteita tarjoava lafka lisää. Vähän harmitti, että tyynyliinat sidotaan päätynauhoin kiinni, yksinkertaiset olisivat olleet enemmän mieleeni. Mutta kyllä näistä aikamoisia vuoteita pedataan joka tapauksessa.

Familon Ultra -sarjassa on selkeitä linjoja sekä klassisia ruutu- ja raitakuvioita. Sarjassa on kylpytuotteita, päiväpeite, koristetyynyjä sekä kolme erilaista, puuvillaista pussilakanasettiä eri väreissä: klassinen ruutu-, raita- ja ristikkokuvio. Muotoonommelluille lakanoille hurraata: en todellakaan osaa käyttää muita. Toinen sarjan lemppari on hamam-kylpypyyhe.

F2-080F-885

Ehkä nämä uutiset kiinnostivat teitäkin vähän enemmän kuin Lappeenrannan tarinakonsertti raatihuoneella? Vaikka kannattaahan sitäkin mennä kuuntelemaan, jos siellä päin liikuskelee.

Tammikuuta ja pellavaisia odotellen. Tänään aion vaihtaa peittoni lämpimämpään, sillä heräsin aamulla viluisena eikä peiton allakaan ollut enää riittävän lämmin.

-Henriikka

Kuvat: Familon

YOU HAD ME AT HELLO

_MG_2974 kopio

Eilen tanssittiin häitä. En ollut aiemmin ollut yhtä urbaaneissa häissä, paikalle kun pääsi helposti raitiovaunulla. Vihkiminen tapahtui Vanhassakirkossa, Vanhassa kirkkopuistossa (jota myös Ruttopuistoksi kutsutaan). Intiimit pidot tanssittiin ravintola The Cockissa Fabianinkadulla.

En ollut aiemmin nähnyt yhtä rakastunutta hääparia. Eiväthän he edes tajunneet, ketä juhliin oli saapunut, kun tuijottivat vain toisiaan. Olisin yhtä lailla voinut tulla verkkahousuissa, eivätkä he olisi huumassaan huomanneet, mutta laitoin nyt kuitenkin mekon. Katri Niskasen pinkin Totem-mekon, jota käytin kaksi vuotta sitten lyhtyjuhlissani, ja jonka ostin joskus kirpputorilta onnesta soikeana parilla kympillä. Hiukset laittoi orkesteritreeniensä tauolla (ha ha ha) pikkusiskoni ystävä Anni. Muistelin hänen olevan taitava hiusten kanssa ja hypin ilosta, kun ei tarvinnut itse yrittää väkertää.

_MG_2968 kopio_MG_3116 kopio _MG_3117 kopio _MG_3011 kopio _MG_3069 kopio _MG_3030 kopio

Minun ystäväpiirini menee usein naimisiin (Siis nyt kuulosti hurjalta: tarkoitin sitä, että siinä missä moni jättää nykyään menemättä, omien ystävieni joukossa on vielä heitä, jotka haluavat mennä naimisiin. En suinkaan tarkoita sitä, että jokainen heistä haalisi useita avioliittoja elämänsä aikana). Tämä tarkoittaa sitä, että saan tanssia häitä useasti. Tänä kesänä en kuitenkaan ollut ainoissakaan ja siksi nämä syksyiset tuntuivat erityisen spesiaaleilta.

Kynttilät paloivat, muutama ystävä esiintyi laulaen. Impro-teatteriryhmä yllätti hääparin kesken ohjelman. Ruoka oli vietnamilaista ja aivan liian hyvää. Söin katkaraputikkuja, kanavartaita, banaani-kana-salaattia ja kesärullia niin paljon, että napa pyöri. Suklaisen kakun päällä oli macaron-leivoksia ja toinen hääkakuista oli raakakakkua. Hääpari näytti itkettävän kauniilta ja aivan toisiltaan. Samasta muotista, eri erästä, oletan.

Polaroid-kuvissa häävieraat näyttivät onnellisilta ja juhlavilta. Rakkaus yhdistää aina.

_MG_3103 kopio _MG_2967 kopio _MG_2997 kopio_MG_3110 kopio _MG_3010 kopio _MG_3001 kopio

Seuraavat ystävien häät tiedossa heinäkuussa. Kalenterissa ovat jo, tietenkin. Ja meilläkin tulee ensi kesänä jo viisi vuotta. Ehkä olisi kemujen aika? Tai sitten vain pitkän, hartaan reissun aika?

You had me at hello” oli eilen paljon mielessä. Muiden rakkaus saa pohtimaan omaa ja toteamaan,
että tervehdys siinä tosiaan taisi riittää.

-Henriikka

Tuutko mun kanssa maistelee kahveja?

yhteistyössä Moccamaster2L8A2482 kopio

Minulla on lempikahvila Helsingissä. Se on Johan & Nyström Katajanokalla, jossa on kauniin punertavat tiiliseinät, kivoja köllöttelysohvia, skarppeja etätoimistoja ja keltainen Moccamaster. Saan kahvia tilatessani aina tietooni, mitä kahvia tulen juomaan. Ja ainakin tähän saakka aina on maistunut hyvältä. Tästä kahvilasta olen teille monesti leperrellyt.

Mutta hei, nyt saan kutsua sinne muutaman kahvinjuoja-lukijankin ja pääsemme yhdessä tutustumaan kahviin ja kahvin moniin makuihin. Uskon, että lukijoiden joukossa on myös sellaisia, jotka suhtautuvat kahviin yhtä intohimoisesti kuin minä itse.

Ennen kutsua koolle, haluaisin kuitenkin pohtia vähän tämän hetken kahvitrendejä. Olen yrittänyt pysyä niistä perillä, mutustellut makupareja ja maistellut kahveja matkustellessani. Olen maistanut näädänpeppupapukahvia ja kuunnellut puheenvuoroja vaaleapaahtoisen uudesta tulemisesta.

2L8A2531 kopio_MG_2549 kopio

Kaiken tämän kahvifiilistelyn keskellä hain jopa Johan & Nyströmille baristaksi toissakesänä, niin paljon halusin viettää aikaa kahvin kanssa. Kävin haastattelussakin, mutta sain sitten oman alan töitä täyspäiväisesti, ennen kuin kuulin kohtalostani. Salaa toivon, että olisin tietysti tullut valituksi. Niin huvittavalta kuin se tuntuu, olin silloin aivan pettynyt tähän taivaasta tippuneeseen oman alan työpaikkaan. Sehän vei minulta osa-aikaisen barista-unelmani.

En kuitenkaan ole suoraan sanottuna mikään kahvin asiantuntija. Niinpä ajattelin tätä kirjoitusta varten kysellä Suomen ja maailman uusimpia kahvikuulumisia itseäni viisaammalta. Oli tarkoitus, että siteeraan lyhyesti oman kirjoitukseni lomassa haastattelemaani Lari Salomaata, joka vastaa Johan & Nyströmin liiketoiminnasta Suomessa. Hänen ajatuksensa olivat kuitenkin niin innostavia, että julkaisenpa sitaatit lähes sellaisenaan.

2L8A2541 kopio2L8A2391 kopio

Suodatinkahvit tämänhetkiset trendit Suomessa ja maailmalla?

Suodatinkahvien ”uusi tuleminen” alkoi jo kymmenkunta vuotta sitten Japanissa ja USA:ssa sekä Pohjoismaissa. Tämä uusi aalto tarkoittaa, että kahvit nautitaan alkuperäislajikkeina, kun suodatinkahvi on totuttu juomaan sekoituksina.

Eri maanosista tulevilla kahveilla on oma luonteensa ja makuerot ovat valtavia. Kahvissa on enemmän makuja kuin viinissä, se tekee maistelusta mielenkiintoista. Nyt on trendikästä myös valmistaa suodatinkahvia manuaalisilla menetelmillä ja/tai kuppi kerrallaan. Eri metodit palvelevat eri kahveja. Jotkut korostavat marjaista hapokkuutta ja toiset taas vahvistavat suklaista bodya.

Toki perinteinen tapa valmistaa kahvia suodatinkeittimellä pitää pintansa ja nämä uudet trendit oikeastaan vain vahvistavat sitä. Manuaalisillakin metodeilla kahvi nimittäin suodatetaan paperin läpi, jolloin kahvien maut ovat puhtaimmillaan, ja kun kuppikin on puhdas, on kahvihetki täydellinen nautinto.

Kapseliratkaisut tuntuvat olevan ohimenevä trendi, laitteita kyllä hankitaan paljon, mutta niiden käyttöaste jää tutkitusti alhaiseksi meillä Suomessa, mutta myös esimerkiksi USA:ssa. Tähän on looginen selitys; meillä osataan arvostaa laatua ja tuoreutta sekä valinnan vapautta. Kapselilaitteet sitovat kuluttajan käyttämään vain tietynmerkkistä kahvia, jolloin valikoima jää rajalliseksi. Meillä osataan onneksi myös enemmän ja enemmän ajatella ekologisesti, senkin takia tuoretta kahvia arvostetaan.

Uuden aallon suodatinkahvit ovat globaali trendi, joka on tullut jäädäkseen. Toki espressopohjaiset kahvijuomatkin ovat tulleet pysyvästi myös suomalaiseen kahvikulttuuriin, mutta suodatinkahvia ne eivät syrjäytä.

2L8A2503 kopio2L8A2406 kopio2L8A2399 kopio 2L8A2418 kopio

Kahvilakulttuurin tämänhetkiset trendit Suomessa ja maailmalla?

Käsityö, eettisyys, ekologisuus, tarinat. Kuluttajat vaativat entistä enemmän. Varsinkin kun lähdetään ulos juomaan (tai syömään), odotetaan saavansa jotain muuta kuin sitä tavallista, jota työpaikalla tai kotona on aina ollut tarjolla. Enää ei ole oikein perusteltua veloittaa 2-3 euroa kupillisesta markettikahvia, oli sitten kahvilan vuokrat ja työnantajakulut millaiset vain. Suomessa arvostetaan käsityötä ja tarinoita sekä laatua. Tämä palvelee käsityönä paahtavia pienpaahtimoita sekä kestävän kehityksen mukaisesti tuotettua laatukahvia, jonka jäljitettävyys on korkeaa tasoa.

Kahviloilta vaaditaan eettisempiä ja ekologisempia tuotteita. Hyvä näin, sillä arabicalajike, josta suurin osa meidänkin nauttimastamme suodatinkahvista valmistetaan, on loppumassa maailmasta, jos jatkamme samaan tahtiin teollisesti viljellyn markettikahvin kuluttamista. Eettiset ja ekologiset kahvit myös maistuvat paremmalle, eli kuluttajan on hyvä maksaa hieman enemmän mutta nauttia hieman vähemmän. Tällä tavoin hän voi osaltaan varmistaa laadukkaan ja hyvän kahvin saatavuuden.

Perinteiset kahvilaketjut eivät myöskään ole enää yhtä suosittuja kuin esimerkiksi kymmenkunta vuotta sitten. Nyt kuluttajat hakevat ainutlaatuisia elämyksiä ja kokemuksia. Pienet, yksittäiset kahvilat ovat suosittuja, mikä tuo oman mielenkiintoisen mausteensa kaupunkikulttuuriin. Toki tämä on vielä melko pääkaupunkikeskeinen ilmiö mutta kyllä koko maasta löytyy enemmän ja enemmän helmiä.

Pikkuhiljaa meidänkin kahvittelukulttuurimme siirtyy enemmän ja enemmän kodin ulkopuolelle. Se lisää kuluttamista, sosiaalista kanssakäymistä ja kehittää kulttuuriamme kaiken kaikkiaan.”

2L8A2518 kopio2L8A2492 kopio

Sellaisia kahvikuulumisia. Jaksoitko lukea? Minä jaksoin ja innoilla luinkin. Taas vähän viisaampana voi tarkastella ympäröivää kaupunkikulttuuria.

Mutta hei! Nyt siihen lukijatapaamiseen. Moccamaster kutsuu ti 10.11.2015 klo 17.00 lähtien neljä blogini lukijaa cupping-koulutukseen. Paikkana toimii Johan & Nyström.

Kahvi sisältää yli 1 000 aromiainetta. Kahvinmaistelu eli cupping-koulutus on hauska tapa tutustua uusiin kahvilaatuihin ja -paahtoihin ja avartaa samalla kahvituntemustaan. Erityistä huomiota kiinnitetään juoman hapokkuuteen, suutuntumaan, makeuteen ja jälkimakuun. Eli tällaista olisi luvassa, jos uskallat lähteä mukaan.

Paikkamäärä on valitettavasti hyvin rajattu. Minun lukijoistani mukaan pääsee se neljä kappaletta, lisäksi paikalla on Ida lukijoineen ja Mari lukijoineen. Koko tapahtuma on siis vain pienelle porukalle ja siksi on tärkeää, että ilmoittautumiset ovat sitovia. Jos haluaisit mukaan koulutukseen ja kahvi-iltaan, ota minuun yhteyttä sähköpostitse viimeistään ensi viikon loppuun, 18.10. mennessä (osoite blogin oikeassa reunassa). Kaikkien halukkaiden kesken arvon neljä osallistujaa, jotka pääsevät hörppimään ja oppimaan mustasta kullasta. Kaikki osallistujat saavat suosikkikahviaan kotiin vietäväksi.

Tosi kivaa, tosi jännittävää. Kiva nähdä lukijoita ja viettää syysiltaa yhdessä. Minulla ei ole epäilystäkään, ettenkö tulisi erinomaisesti toimeen teidän kanssa.

Tunnelmallista iltaa kaikille.

– Henriikka

Ps. Tässä samalla julkaisen Moccamaster-arvonnan voittajan. 342 osallistujaa, huh huh. Arpaonni suosi Rikua, joka voittaa ilokseen Red Metallic -keittimen. Laitan sinulle viestiä!

Minne menisin, mitä tekisin?

kartta

Lähetin juuri serkun pimeään, kotimatkalle täältä kotimme lämmöstä. Ihana haaveiluillallinen ja paljon puhetta menneestä, tulevasta ja omista poluista. Omien reittien luominen ja löytäminen on kyllä tärkeää. Että on itse raivannut tiensä ja tietää millaisella alustalla kävelee. Tunnistaa ääriviivansa ja askeleensa, seisoo valitsemiensa teiden ja päätösten takana, ainakin riittävästi. Kun on itse luonut omat polkunsa, voi sitten harhareitin päätteeksi palata samaa tuttua reittiä takaisin kotipesälle. Olisihan se rankkaa, jos pitäisi aina kulkea aivan oikeaan suuntaan.

Jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon. Vaan minä en ole kala, vaan minä en ole kala, lauloi Ultra Brakin.

Olen pitkästä aikaa tilanteessa, kun tulevaisuudessa ei siinnä matkaa. Oli kesäkuun Transsiperia; Venäjä, Mongolia ja Kiina. Oli elokuinen Botswana ja syyskuinen, vieläkin itkettävä Turkki. Saan viimeisen Turkin raportin kirjoitettua tänne tällä viikolla ja Botswanastakin olisi vielä pari artikkelin verran jäljellä. Mutta mitä nyt? Minne menisin, mitä tekisin? Tiedän aivan taatusti haluavani raivata reitin taas jonnekkin vähän kauemmas.

Uskon rakastavani Norjaa. Vuoristoja ja luihin valuvaa kylmyyttä. Villahousuja ja -pipoja (löysin eilen täydellisen, vaan jätin sen kauppaan yyh!), alati kaunistuvaa maisemaa ja ainakin oman mielikuvani äärimmäistä rauhaa. Vähän liian pientä telttaa, vähän liian kylmiä varpaita ja vaahtokarkkeja nuotiolla, jos sellaisen saa Norjaan sytyttää.

Mutta entä Kanada? Talvinen Kanada tai ehkä keväinen, kesäinen tai syksyinen Kanada? Vuokra-auto ja unet takapenkillä. Takaluukusta kurkistava aamuaurinko ja mukavan tavalliset, inhimilliset, kohteliaat ihmiset, joilla on jalat maassa ja käytännölliset takit. Auton etulasin skrapaus yltiömäisen pakkasyön jälkeen ja kirkkaan helottava tähtitaivas. Torontossa näkisin sekä NBA:n että NHL:n, salaiset haaveni, joita ei kehtaa ääneen sanoa.

Mutta mitä vielä? Mausteinen Intia, kaukaiselta ajatukselta tuntuvat Galapagos-saaret ja kerran koettu, mutta vielä lyhyeksi visiitiksi jäänyt Mongolia villihevosineen. Enhän tippunut vielä edes hevosen selästä, vaikka melkein onnistuin. New Yorkin suosituksetkin olisi listattava uudelleen kolmen vuoden jälkeen ja kaiken tämän lisäksi on vielä Japani, Brasilia, Meksiko, Argentiina, Nepal, Senegal, Namibia ja kaikki Euroopan valloittamattomat ja valloitetut. Ja sitten ne kaikki maat ja kaupungit, joiden nimet on liian vaikeita tällaisen Suomi-tytön suuhun.

Mitä sinä suosittelisit kaikista maailman paikoista? Ajattelin, että voisin taas ryhtyä budjettikuurille matkahaaveen vuoksi. Mihin kannattaisi lähteä talvilomalle? Entä jos vuodenajoista ei ole väliä?

Minun polkuni ohjaavat usein vähän kauemmas. Mutta lähelläkin on hyvä.
Onneksi äiti muistaa aina muistuttaa siitä puhelimessa: ”Ei sun aina tarvitse lähteä jonnekkin.

Mutta äiti, kun minä olen lähtiessäni aina kaikista eniten läsnä.

– Henriikka

Kuva: sooperarticles.com

Espressonhuuruisia ajatuksia

_MG_1605 kopio

Hey dudes ja leppoisaa tiistaita. Menen ajatuksissani jo ihan keskiviikossa, mutta kalenteri taitaa kertoa totuuden. Tänään oli vuoden ensimmäinen höyrypäivä. Kun puhalsi ilmaa, oli niin kylmä, että syntyi höyryä. Kyllä puhaltelinkin innoissani aamulla, pienet on ihmisen ilot.

Istuin tänään illalla pitkään Johan & Nyströmin kahvilassa Katajanokalla. Mietin, miksen ole siellä useammin. Se on lempparini koko Helsingissä. Otin alkuruoaksi espresson ja illalliseksi raakakakkua, minttusuklaista. Kovin on kypsää, kun hörpin nykyään noista minimukeista. Musta kahvi on ollut aina musta kahvi, mutta espresso! Uuden levelin huttua.

_MG_1640 kopio_MG_1607 kopio_MG_1676 kopio

Tajusin heti väittäessäni itseäni kypsäksi, että minullahan on näissä kuvissa Mikki-college. Kuviointi näyttää siltä, että Mikillä olisi metkut mielessä. Kummaa käpälöintiä harjoitetaan sieltä sun täältä. Toimistolookkini alkaa ilmeisesti löytää omia uomiaan, sillä sekä minä että kollegani hyväksyimme paidan nyökytellen.

”Onko sulla uusi mekko?”
”Paita tämä taitaa olla, mutta lyhytkasvuisuuteni johdosta minulle mekko.”

Jostain syystä paidan kuviointi keräsi myös kollegoiden hipelöintiä. Eräs naispuolinen työkaverini yllätti minut täysin, kun hän aivan yllättäen koski kylkeeni. Säpsähdin ja läiskäytin häntä vaistomaisesti käteen. En onneksi naamaan.

Halusin vain kokeilla, millaista materiaalia tämä sun paita on.”

_MG_1695 kopio_MG_1645 kopio _MG_1701 kopio

Viikonalku on ollut nautittava. Eilinen syksyinen maanantai oli kirpeä superpäivä. Viiletin aivan onnessani katuja hirveällä vauhdilla ja haistelin lokakuuta. Tänään on mennyt väsyneesti, vähän alakuloisestikin, mutta hyvällä draivilla yhtä kaikki. Pimeys on laskeutunut Arabianrannan ylle ja kaipaisin oikeaa takkaa ja tiukkoja löylyjä savusaunassa.

Kun olisi aina syksy.

– Henriikka

Mikki-college/Eleven Paris, kengät & hame/second hand

Kolin kansallispuisto ja Vaarojen Maraton

Vaarat-12 kopio

Viikonloppuna huitelin Kolilla kansallismaisemissa. Koko kevään ja kesän kestänyt Suunton ja Salomonin järjestämä polkujuoksukoulu sai finaalinsa, kun tiimimme oli kisaamassa Vaarojen Maratonilla.

Kaikkien joukkuelaisten ensisijainen tavoite oli elämyksellisyys ja itse tapahtumaan osallistuminen, ei niinkään varsinainen hiki päässä kilpailu. Silti kisatunnelma toi viikonloppuun ihan oman tunnelmansa: outdoor-risupartaa ja tervehenkistä trikookaveria lappasi ovista ja ikkunoista, joka paikassa puhuttiin metsistä tai juoksusta ja Koli-hotellin ravintolassa odotti urheilijan buffetpöytä ja suolabaari.

Lieksassa mentiin jo pidemmällä syksyssä ja maisemat olivat henkeäsalpaavat. Itse haahuilin perinteiseen tapaani katse kohti taivaita, mutta Nella otti upeita kuvia ja filmiä niin kuin hänelle ominaista on (viikonloppuvideo coming soon!). Jälkikäteen katsoessani näitä kuvia huomaan olevani jälleen kerran vähän humoristisenkin innoissani. Ehkä muutama nuorison käsimerkki liikaa. Ilma oli kirpeä ja kylmäkin, perjantaina riehui myrsky. Olimme mökin ja takan lämmössä, telkkarissa pyöri Vain Elämää ja Vilkkumaan rasittavat rallatukset. VilleGallen räbäytys iski.

Vaarat-2 kopio 20151003111228 kopio20151003090621 kopio 20151003091730 kopio

Lauantain vastaisena keskiyönä oli tarkoitus startata 130 kilometriä juoksevien lähtö, mutta se jouduttiin myrskyn takia perumaan. Itsehän en osaa laskea edes sormilla niin pitkälle, joten olin huojentunut pettyneiden juoksijoiden puolesta. Aamulla ahkerimmat lähtivät kuitenkin ravaamaan tuplamaratonia, 86 kilsan kierrosta, ja pari tuntia myöhemmin matkaan lähtivät kokonaisen maratonin sankarit. Olimme saattelemassa Elinan matkaan. Jännäkakka housussa mimmi katosi ryteikköön sipsipussi ja kamera repussaan.

Minäkin haastoin itseäni ja voimiani 15 kilometrin maastolenkillä. Voin kertoa, ettei ollut kevyin lenkki lainkaan. Viimeisistä viidestä kilometristä kolme oli jyrkkää ylämäkeä ja maaliin nousevat viimeiset kaksi kilometriä olivat yhtäsoittoista nousua. Yritin pitää askeleen reippaana ja miettiä, mitä kaikkea saisin syödä maalissa (kahvi, pähkinät, taatelit, lohi, motivaatiomakkara…).

20151003103232 kopio Vaarat-1 kopio 20151003091711 kopio 20151003092404 kopio 20151003102234 kopio20151003090903 kopio 20151003175132 kopio

Ala- ja ylämäet olivat yllätyksekseni itselleni huomattavasti kevyempiä, kun taas tasainen hiekkatie tuskaisempaa. Erityisesti kivikkoiset, juurakkoiset alamäet veivät mukanaan, kun annoin painovoiman viedä. Se oli sellaista taloudellista kipittelyä. Ylämäissä apuna tuntui taas olevan koko kevään väännetty sykkeennostatustreeni salilla. Kehnompi perusjuoksukunto palautti maan pinnalle tasaisilla pätkillä, pitäisi taas jaksaa puurtaa enemmän sitä ihan tavallista kuntolenkkiä.

Lopulta tulin maaliin ajalla 1:43 ja olin tosi tyytyväinen aikaani. Juoksulaiskan kesän jälkeen en olisi koskaan uskonut juoksevani niin kovaa tuollaista hullua reittiä (vaan tietysti mietin myös mihin olisin pystynyt, jos olisin treenannut enemmän…). Maalissa odotti ihania paikallisia vapaaehtoisia, jotka toivat urheilujuomaa, kyselivät vointia ja tarjoilivat leipäjuustoa. Eräs mies, jota olin tsempannut viimeisellä nousulla, tuli kiittelemään kannustuksista. Tunnelma oli välitön ja hyväntuulinen. Vaaran huipulle tuuli mukavasti ja lämmin sauna odotti.

Vaarat-11 kopio IMG_20151002_172945 kopio IMG_20151002_174308 kopio Vaarat-5 kopio

Mites tämä viimeisen kuvan Statue of Koli?
En nyt tarkalleen muista, saatoinko epäillä tuon oikeasti näyttävän uskottavalta?

Vaarojen Maraton oli hieno kokemus. Kaikki reitillä olijat kannustivat toisiaan ja iloinen ilmapiiri vallitsi. Juoksin myös erästä alamäkeä, kun vastaani vaelsi reppu selässä sattumalta ystäväni Olga. Emme todellakaan tienneet, että olemme molemmat siellä. Vaihdoimme voimahalin ja jatkoin juoksua.

Koko polkujuoksuprojektin myötä löysin itsestäni asvalttijuoksijan sijasta sellaisen rennomman metsäjuoksijan. Sen lisäksi, että polveni kestävät aika kehnosti asvalttia, myös mieleni toimii paremmin vihreyden keskellä. Näiden kahden kombo on varmasti valinnoista paras, mutta jos pitäisi vain toiselle antaa ääneni, niin metsät vetäisi puolelleen.

Mutta juuri tänään näin äitiäni ja kun hän kysyi, mitä nyt aion treenata, en voinut vastata varmuudella mitään. Tiedättehän, olen ennenkin löytänyt itseni yhtäkkiä aivan uuden lajin parista. Saatan ensi kuussa jo rullahiihtää, potkunyrkkeillä tai hallita mieltäni ilmajoogan merkeissä. You never know.

– Henriikka

Kuvat 1, 2, 7, 13 : Kaukokaipuu-matkablogi / Nella

Turkki 3: Lycian Way -patikointi ja paikallista elämää

Kolilta ja Vaarojen Maratonilta palattu kotiin, woop woop. Kahden kirjoituksen verran olisi kuitenkin vielä Turkki-ajatuksia ja rustaan vasta myöhemmin juoksujuttuja.

Venettä ja sydäntä hyppyyttäneen purjehduksen jälkeen illastimme koko reissuporukalla ja vaihdoimme toisen tiimin kanssa rooleja: Ensin vaeltaneet kiipesivät yöksi veneeseen ja me veneilijät majoituimme villaan odottamaan seikkailuja mantereella.

Paikallisen oppaan ja autokuskin kanssa ei tarvinnut yhtä lailla järjestää ja stressata asioita, joskaan emme olleet aina aivan varmoja, menikö sanomamme perille. Sitä saattoi puhua vartin verran vedestä ennen kuin hahmotti vastapuolen puhuvan valokuvauksesta hahha. Niin tai näin, mantereella vietetyt päivät olivat yhtä lailla nautittavia kuin laineilla keikutut. Kahteen kokonaiseen päivään mahtui kaksi lyhyttä vaellusta, hyvää turkkilaista ruokaa, nähtävyyksiä ja paljon paikallista elämää.

Aloitimme ensimmäisenä aamuna aamupalan jälkeen legendaarisella Lycian Way-reitillä lyhyellä vaelluksella. Antiikin aikainen kauppareitti kulkee pitkin aurinkoista Välimeren rannikkoa halki hienojen maisemien, antiikin ajan nähtävyyksien, kylien ja hiekkarantojen. Kuumottavin reitin kohta oli, kun askeleemme nousivat korkealle muinaisen akvaduktin päälle. Vaikka yritin kuinka pinnistää, on se silti haastavaa sisäistää, että ympärillä ja lenkkareiden alla olevat kivenmöllykät ovat antiikkikamaa.

Köpelösti meinasi käydä, kun opas oli astua valtavan käärmeen päälle. Onneksi hän ehti väistää, sillä tiellä odotellut käärme kuuluu Euroopan top 10 myrkyllisimpiin käärmeisiin.

Keskipäivän kuumuuden jälkeen jatkoimme muinaisia reittejä amfiteatterille. Raunioissa otettiin hääpotretteja ja heitimmepä pienet esitykset itsekin historiallisen miljöön (ja ihmettelevien turistien) kuunnellessa. Amfiteatterin näkeminen toi asiat jollain tapaa lähemmäs: hätkähdyttää ajatella, että samalla paikalla on joskus käyty gladiaattoritaistoja orjien ja eläinten välillä yleisön hurratessa ja viihtyessä.

Sitten mereen, hien ja hiekan peitossa. En itse ole erityisen hyvä kuumuuden kanssa ja virkistys oli sanoinkuvailematon, kun pitkän päivän jälkeen pääsi veteen ilakoimaan. Vaahtopäät pyyhkäisivät pään yli ja aurinko laski samalla. Seitsemältä ranta piti sääntöjen takia vapauttaa luonnon ja kilppareiden käyttöön ja halusimme kunnioittaa rantavahtien sääntöjä ja äiti-maan tarpeita. Uni tuli kilpikonnien lisäksi myös meille ihmisille. Ei tarvinnut montaa hetkeä odottaa, kun uni jo tainnutti täysin.

Toisen vaelluspäivän aamiainen oli vertaansa vailla. Turkin ruoka teki vaikutuksen, vaikka pitkälti menimmekin ihan perusruoalla: oliiveilla, juustolla, lihalla ja kasviksilla. Pienissä erissä kahvin kanssa pöytään kannettu aamupala veti suupielet extra-hymyyn: hilloja, leipiä, kasviksia, munakasta, hedelmiä… Lisää sai silmää vinkkaamalla ja santsikuppi kahviakin tarjoiltiin auliisti.

Vaikkei vaellus nyt mitään purjehdusta olekaan, nautin suuresti metsässä käppäilystä. Keskustelumme kulkivat mitä erilaisimmissa aiheissa ja välillä tielle sattui jättikokoinen koppakuoriainen, välillä vuohi ja välillä uskomattoman söpö mummo, niin sanottu kolmannen asteen babushka. Keskellä metsää, meren rannasta löytyi myös ihana beachbaari, jonka ukrainalainen, lyhythiuksinen tarjoilijatyttö kertoi uskomattoman tarinan itsestään: baarin viereisessä majassa nukuessaan muurahaiset olivat syöneet hänen pitkät hiuksensa aivan kynityiksi. Creepy! Liian creepy!

Mielenkiintoisin asia maissa vietetyistä päivistä oli jätetty viimeiseksi. Tosin uskon, ettei kuskin ja oppaan mielessä käynyt, että rakastuisimme yli hienojen nähtävyyksien ja antiikkisten kivien ihan siihen tavalliseen, paikalliseen arkeen.

Kaikista kiintoisimmaksi nousi turkkilainen rantakylä, jossa ihmiset häärivät omiaan ja elämä vaikutti sopivan tempoiselta: nainen paistoi risti-istunnassa suolaisia pannukakkuja koko köörille lounaaksi, lapset ja koiranpennut leikkivät ympärillä. Maailman hellyyttävimmät ja ruttuisimmat mummot myivät koruja matkamuistoiksi (30 senttiä kipale), ja kulkukissat kuljeskelivat missä lystäsivät. Mattokauppiaalla oli paljon mattoja, mutta putiikki tyhjänä ja ravintoloissa turkkilaiset ihmettelivät keskuuteensa saapuneita pellavapäitä.

Hajaannuimme hetkeksi omillemmekin, sillä usein yksinään löytää juuri parhaimmat salapaikat. Näin kävi tälläkin kertaa. Poikkesin kadulta kuvaamaan erään rakennuksen kauniita seinäkaakeleita. Eräs mies viittilöi minua ovensuulle. Jätin kengät jaloistani ennen kynnysmattoa ja kurkkasin sisään: Pieni teehuone, minimoskeija tai vastaava. En tietenkään päässyt sisään, nainen kun olen, mutta viittilöinyt mies otti kameran ja kävi kuvaamassa minulle sisätilat. Pääsin virtuaalikierrokselle islamilaisten miesten maailmaan.

Mutkittelevien vuoristoreittien päässä odotti viimeisen yön majapaikka. Tosin hotellille saavuttuamme emme vielä tienneet, ettei kyseessä olekaan viimeinen yö eikä oikeastaan edes tulevan yön majapaikkakaan. Tästä lisää seuraavassa, viimeisessä Turkki-kirjoituksessa.

Oli miten oli, ulkoaltaassa riitti lämmintä vettä ja jatkoimme pulikoimista siitä, mihin sen merellä jätimme. Taivaalla möllötti superkuu, jonka oli määrä värjäytyä yöllä punaiseksi verikuuksi ja sen lisäksi vielä pimentyä. Taianomaisia hetkiä käsillä.

– Henriikka

Ps. Huomasin, että kaikki yrittävät etsiä snapchatista minua nickillä ”aamukahvilla”, niinpä vaihdoin nimeä. Poista siis @henriikkasi ja lisää tilalle @aamukahvilla.

Kuvat 1 & 3: Laura Santanen / Urbaani viidakkoseikkailijatar

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

Kynttilöiden ja ystävien ympäroimä

yhteistyössä Nordalco / Les Fumées Blanches Sauvignon Blanc_MG_2071 kopio

Perjantai ja viikonloppu. En ole ehtinyt orientoitua edes työviikkoon, kun palasin Suomeen vasta tiistaina. Mutta ilman orientoitumistakin töitä on paiskittu (”paiskittu”, miten sitä toimistotyötä nyt ajattelee) parin päivän aikana ehkä vähän liikaakin, eikä viikonloppu näin ajoitu yhtään hassumpaan aikaan.

Istun Kolilla metsämökissä, kansallispuiston helmassa. Huomenna on Vaarojen Maraton ja aion kipaista 15 kilometrin maastoreitin. Ennen kaikkea pyrin keskittymään maisemiin ja saapuneeseen syksyn, jalat kipittäkööt lantion alla ihan omia aikojaan.

Eilen istuimme rauhassa syksyistä torstai-iltaa. Olin tehnyt salaattia koko neljän sakille, jonka rinnalla oli maltillinen lasi viiniä. Ennen juoksua ei uskaltanut lasillista enempää. Sain blogiyhteistyön vuoksi Sauvignon Blanc -valkoviinin kokeiluun ja halusin ystävät kanssani testailemaan. Kynttilät ja kippistelyt syksylle, niin kivaa.

_MG_1995 kopio_MG_2167 kopio _MG_2174 kopio _MG_2038 kopio_MG_2053 kopio

Uusi salaattikokeilu meni niin nappiin. Toisinaan salaatti-irrotteluni menevät vähän ojan puolelle, mutta nyt onnisti ja lautanen tyhjentyi äkkiä. Salaattipohja oli pitkälti pinaattia ja sen päälle oli viipaloitu isoja siivuja avokadoa, päärynää ja viikunoita (ei aivan yhtä hyviä kuin tuoreet Turkissa, mutta viikunoita kuitenkin).

Paloittelin päälle vuohenjuustoa ja kaiken päälle paahdoin paistinpannulla pekaanipähkinöitä hunajassa. Pähkinöiden päälle vielä sormisuolaa suolamyllystä, rousk rousk, ja ohuita hunajaraitoja koko salaattivadin päälle. Maun mukaan balsamiviinietikkaa ja öljyä. Mmm mmmmm mmmm. Kokonaisuuden olisi kruunannut siemennäkkäri, mutta sitä en ehtinyt väsätä.

Viini hoiti tehtävänsä erinomaisesti. Kovin suuria odotuksia en ollut asettanut yhdeksän euron viinille, enkä edes ole mikään viiniasiantuntija, mutta seurusteluviiniksi valkkari toimi hyvin. Vaihdan lähes joka vuosi syyskuussa valkkarin punkkuun ja katoan peiton sisään lasi kädessä. Ehkä tänä syksynä voisi vähän venyttää aikarajoja. Kalat ja äyriäiset olisivat vielä parempia kyytipoikia tälle viinille, mutta meidän salaattisetti toimi yhtä lailla. Maku on vähän petollinen ihanassa raikkaudessaan, sillä lasin hörppää janoonsa tyhjäksi yllättäen. Varo vaaraa poloinen.

_MG_2205 kopio _MG_2008 kopio _MG_2082 kopio _MG_2123 kopio _MG_2127 kopio_MG_2170 kopio

Hilpeitä hetkiä, iloisia ihmissieluja. Harkitut torstai-lasilliset ovat mukavia aina toisinaan vaikka ystävien seura on yhtä lailla laadukasta vesilasinkin kanssa.

Pitäkää leppoisa, onnellinen perjantai. Päästäkää hammashymy näkyviin, jos se on tullakseen ja nukkukaa yöllä univelat anteeksi.

Ja huomenna sitten joku salainen peukku Kolille päin, täällä minä jossain pusikossa sitten juoksen.

– Henriikka

Ps. Tänään oli The Blog Awards Finland 2015. Voitto meni Tämän kylän homopojalle. Kiitos suuresti kaikille, jotka laittoivat blogilleni ääniä tulemaan, arvostan niiiiiin paljon. Vaikka gaalaan en tällä kertaa päässytkään, saan olla saavutuksesta ylpeä. Suomen top 5, kelatkaa nyt?

Turkki 2: Sail for good

Ajattelin joskus nuorena ja hölmönä, että purjehdus tuskin on minua varten. Olin väärässä. Totta hitsissä purjehdus on minua varten! Vielä en ymmärrä purjehduksesta mitään, muutamaa asiaa lukuun ottamatta, mutta minusta kuoriutui erihyvä laivakissa viime viikon aikana.

Kävin tänään illalla hauskan dialogin ystäväni kanssa:

Ystävä: ”Olen ollut tosi surullinen. On ollut kaiken aikaa paha mieli.”
Minä: ”Mitä ihmettä! Mikset sä ole soittanut? Mikset sä ole kertonut mulle mitään?
Ystävä: ”Enhän mä mitenkään voinut. Sähän olit siellä mastossa!”

Ja totta tosiaan, siellä sitä oltiin. Ja koska rakastuin mastoon, mereen, merisuolahiuksiin ja vinhaan tuuleen, tulee tästä kuvallisesti kaikkien aikojen pisin kirjoitus. Yritän pitää sanani lyhyinä ja upota mahdollisimman vähän metasyväanalyysiin.

Antalyan lentokentältä sukkuloimme minibussilla oppaan ja kuskin opastamana Finikeen, appelsiinien luvattuun kaupunkiin. Turkin matkamme 11-henkisestä tiimistä vetäjätiimi Inna ja Tuomo aikoivat pitäytyä koko viisipäiväisen matkan purjeveneessä ja loput 9 jaettiin kahteen tiimiin: toinen tiimi lähtisi ensin purjehtimaan ja toinen oppaan mukana vaeltamaan. Puolivälissä vaihdettaisiin paikkoja.

Koska en tuntenut ketään, oli helppo olla tyytyväinen kaikkiin ratkaisuihin. Pian sävelet olivat selvillä ja Turkin maita ja meriä lähti valloittamaan joukkueet nimeltä ”Voittajat” ja ”Pupulaiset”. Totta kai kuuluin ensimmäiseen ja lisäkseni voittajissa reissasivat Laura, Otto ja Sofia. Suoraan sanoen pelkäsin Sofiaa vähän etukäteen (kamaan, mimmin blogin nimi on Führer!) enkä ehkä olettanut luksus-matkoja harjoittavan Otonkaan olevan kanssani aivan samalla aaltopituudella, mutta mitä vielä! Alusta lähtien oli selkeää, miten hyvä jengi meillä oli. Huumorinkukka on se kaunein kukka ja tässä seurassa todella sai nauraa. Yön pimeinä hetkinä keskustelu oli yhtäkkiä niin syvää, että tuntui kuin olisi tuntenut vuosia. Kyllä saa hävetä, miten järjettömän typeriä ennakkoluuloja sitä kitkeekään päähänsä. Jalkapuuhun ja torille häpeämään.

Voittajat kipaisivat ensimmäiseksi yöksi veneeseen ja vaellusretkelleen liukeneva kööri tsekkasi itsensä hotelliin. Meretniemien purjevene tuntui heti kodilta. Löysin oman yläpetini ja aloin haaveilla tulevista purjehduspäivistä.

Päätimme Innan ja Lauran kanssa nousta heti ensimmäisenä aamuna seuraamaan auringonnousua ja juoksemaan rantaviivaa. Muutamasta lomapäivästä on puserrettava irti ihan kaikki.

Ja niin se aurinko nousi. Puoli seitsemän jälkeen keltainen möllykkä kipusi horisontin yläpuolelle ja paljasti uuden aamun ja silmäpussit. Aamujuoksun jälkeen istuimme kahvilassa kädessä tuorepuristetut appelsiinimehut ja olin tiputtanut jo kaikki ennakkoluuloni Turkkiakin kohtaan. Lähikaupan palvelu oli vertaansa vailla, vaikka en aivan käsittänytkään, miksi myyjät halusivat poseerata kameralleni hedelmät käsivarsillaan.

Ja niin alkoi purjehdus! Purjehduksen ympärillehän koko pressimatka oli rakentunutkin. Keskiössä oli tutustua Sail for Good -hankkeeseen ja ylipäänsä Turkin matkailumahdollisuuksiin. Turkin väitettiin olevan paljon muutakin kuin Suomi-baaria ja yligrillattua, punakkaa miestä ja naista. Reissun aikana sain huomata väitteen pitävän paikkansa.

Sail for Good -projektia ehdin teille fiilistellä vielä ainakin seuraavat kuusi ja puoli vuotta. Suomalainen Meretniemen perhe on lähdössä purjeveneellä löytöretkelle maailman ympäri kolmen lapsensa kanssa. Kuuden vuoden mittainen purjehdus vie perheen kaikille valtamerille, kuudelle eri mantereelle ja 75 maahan. Purjehdus starttaa kesäkuussa 2016 Turkista juuri tällä samalla veneellä, jolla nyt seilasimme ja riehuimme. Tuntui käsittämättömältä ajatella, että samalla potskilla seilataan niin Brasiliassa, Afrikan rannikolla kuin Uudessa-Seelannissakin.

Itse Sail for Good on purjehduksen ympärille rakentuva projekti, jonka tarkoituksena on kehittää yksilöllinen digitaalinen oppimisympäristö, jota voitaisiin hyödyntää laajemminkin alueilla, joilla lapset eivät syystä tai toisesta ole normaalin koulutuksen piirissä. Digijuttuja siis, niitähän minä rakastan. Meidän kahden päivän purjehduksen aikana ehdin kyllä jo miettiä monenlaisia ajatuksia matkaan liittyen: millaisia maailmankansalaisia Meretniemen mukuloista tuleekaan, mitenhän digioppiminen toimii käytännössä ja miksen itse elänyt lapsuuttani veneessä? Kuinka 5-henkisellä perheellä voi riittää rohkeutta 20 päivää kestävään yhtäjaksoiseen matkaan aavalla merellä, miten kaikki tarvittava mahtuu veneeseen ja kuinka digitaalinen oppimisympäristö toimii, jos laitteita ei pysty lataamaan eikä wifikään toimi?

Tulee päänsärky, kun yritän ajatella mitä kaikkea perheen tulee ajatella etukäteen. Meidän matkassamme oli mukana vain Tuomo, Meretniemen perheen isä. Muutamassa päivässä Tuomo hukutettiinkin järkeviin ja vähemmän järkeviin kysymyksiin: otatteko te lapsille polkupyöriä mukaan?

Opimme purjehduksen perusteita, saimme auttaa kapteenia toimissaan. Opin kääntämään ruorista ja hahmottamaan laivan ohjausta. Mutta suoraan sanottuna ilman meidän lisäkäsiäkin oltaisiin pärjätty ja niinpä saimme nauttia myös kaikesta muusta. Kun ankkuroimme iltapäivällä lahteen, alkoi rellestys: SUP-lautailua, hyppyjä ja liaani-riippauksia laivan kannelta mereen, snorklausta, luolaseikkailuja ja kovin kämästä kuviokelluntaa.

Kaikki ruoka maistuu hyvältä meren päällä ja veneen hiusmuoti oli viimeistä huutoa, kun mukana oli päivätyökseen kampaajan töitä tekevä. Termarikahvit ennen auringonlaskua ja auringon noustessa. Hyvää elämää, kerta kaikkiaan.

Olin haastanut Timon mukaan kolmeen tempaukseen: takaperin- ja etuperinvoltit kannelta mereen, kiipeäminen mastoon ja swingaus liaanilla veneen reunojen ulkopuolelta ympäri koko laivan. Viimeiseen emme saaneet kapteenin lupaa.

Mutta voi sitä onnen määrää, mikä oli ilmoilla, kun Laura sai nukkua veneen kannella riippumatossaan. Omaani en ollut edes kantanut mukana vaan nukuin möykyssä, tyytyväisenä hyristen veneen hytissä. Mutta positiivinen kauteus kävi kieltämättä ylitseni, kun kävin herättämässä seikkailijan uuteen aamuun.

Tai herätin oikeastaan aamuyöhön, aamu kun ei ollut vielä valjennut. Lähdimme metsästämään auringonnousua, jotta päivästä ei jäisi näkemättä auringonsädettäkään. Hyppäsin jollaan ruudullisessa pyjamassani, tukka sekaisin. Tunnelma oli utuinen ja tiesin, että olen ollut entisessä elämässäni Myrskyluodon Maija. Lapsena.

(Mitä tässä yllä olevassa kuvassa tapahtuu? Tuskin ainakaan mitään hyvää.)

Siinä missä ensimmäinen purjehduspäivä oli ollut iloista ja tyyntä, toinen päivä oli iloista ja suht navakkaa tuulta. Merisairaudeltakaan ei aivan vältytty, joskaan itse en joutunut sen kouriin onneksi lainkaan. Istuin veneen keulassa ja laulaa hoilotin, kun keula painui ylös kolmen metrin vaihteluväliä.

Keula syötti vettä päälle, mutta aurinko kuivasi. Ohi hyppi lentokala ja veneen viereen ilmestyi yhtäkkiä valtava kilpikonna. Toinen porukka sai onnekseen nähdä delfiinejä, mutta minä olin jo aika tyytyväinen, kun sain nähdä ne vekkulit heidän videoiltaan.

Auringon laskiessa purjehdimme Kassin satamaan ja löysimme ryhmämme toisen puolen. Yhteisellä dinnerillä riitti höpötettävää pitkälle yöhön saakka ennen kuin me suuntasimme paikalliseen villaan ja Pupuset ottivat veneen haltuunsa.

Purjehdus, oi purjehdus.

– Henriikka

Kuvat 36, 41, 50, 51, 54, 55: Tuomo Meretniemi
Kuvat 23, 28, 49, 56: Otto Izakaya
Kuva 26 : Laura Santanen

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

Turkki 1: Kolme tuntia Istanbulissa

Kaikki alkoi allaolevan kuvan kahvikupista ja aivan liian kalliista lentokenttäsalaatista. Kello oli viisi Helsinki-Vantaan terminaalissa numero 2 ja olin tuntemattomien tyyppien ympäröimänä. Seurue oli sopivan tiivis, 11-henkinen, ja joukossa oli bloggaajia ja toimittajia. Olin herännyt 03:30 (aivan epätodellinen aika herätä, jopa tällaiselle aikaisen madon nappaajalle) ja hakenut lähikulmilta kimppakyytiin kaksi muutakin matkalle lähtijää. Jännitti aika paljon, mutta etupäässä huvitti. Mihin olin taas itseni lykännyt?

Tiedän, että muutama Botswana-artikkeli olisi vielä jakamatta, mutta en malta olla keulimatta vähän. Jaan tässä välissä Turkki-uutiset eetteriin ja jätän afrikkalaiset rytmit myöhemmälle. Ensimmäisenä kuvasarja Istanbulista, erikoisesta mutta erittäin kiinnostavasta  pääkaupungista  (EDIT: Whaaat! Ankarahan on pääkaupunki).

Lento pääsi vaikuttavan turbulenssin, monien rukousnauhojen räpläysten ja lähellä istuneiden lentopelkoisten sätkyjen ja tärinöiden jälkeen turvallisesti Turkin kamaralle. Oli onni saada Laura viereen, sain heti alkumatkasta uuden kuoman ja keskustelumme huuhtoutuivatkin ilmeisen pikaisesti aavoille, syville merille.

Opin matkan aikana, että monet turkkilaiset eivät suhtaudu suopeasti ilakointiin lentokoneessa. Koneessa ei saa nauraa suotta tai saa vihaisen Sauronin silmän, joka lävistää sielun ja sydämen. Totta kai ymmärrän, ettei missään ”julkisessa kulkuneuvossa” voi niin vain rellestää, mutta tiedä sitten, liittyykö turkkilaisille lentokonetilaan joku aivan erityinen kunnioitus. Voi olla, että huonot sääolosuhteet saivat porukan rukoustuulelle eikä hartaisiin hetkiin sopineet minun ajastamattomat pyrskähdykseni.

Perillä Istanbulissa oli kolmisen tuntia kulutettava ennen sisäistä jatkolentoa määränpäähän Antalyaan. Paikallinen oppaamme herra F nappasi meidät lentokentältä minibussin kyytiin ja kiidätti seurueen kolmessa tunnissa läpi Istanbulin metropolin.

Nähtäväähän olisi rekkalasteittain, mutta aikaa rajallisesti. Kuljin suu avonaisena porukan perässä ja opin uutta. Ehdin eksyäkin jo muutaman kerran. Olen juuri sellainen seilailija, joka tulee porukan viimeisenä pää kohti taivasta ja katonrajoja. Jään ottamaan kuvaa ja kun käännän taas niskani oikein päin, on jengi jo kadonnut turkkilaiseen tunnelmaan. Näissä tilanteissa noudatan tietysti rakkaan äitini neuvoa: Jos eksytään, niin nähdään siinä, missä ollaan viimeksi nähty. Tälläkin kertaa eksynyt lammas haettiin takaisin laumaan.

Aya Sophiaa ihailtiin ulkoa käsin, mutta Sultan Ahmet Camin edustalla otettiin kengät jaloista muovipussiin ja lainarääsyä hiusten peitoksi. Tuo kaunis katedraali piti tietysti seilata läpi. Niin upea kuin rakennus ihan oikeasti oli, unohduin katsomaan kuvaavia ihmisiä. Katsokaa nyt muutamaa seuraavaa kuvaa! Mikä hupsu selfie-kansa onkaan koko maailman popula?

Ehdimme kirkonmenojen lisäksi viettää aikaa upotetussa palatsissa, Yerebatan Sarayı:ssa. Maanalaisen vesisäiliön kattoa kannattelee 336 pylvästä ja sinne mahtuu 100 miljoonaa litraa vettä. Se rakennettiin Bysantin keisari Justinianus I:n valtakaudella 500-luvulla (vähän Wikipediaa ujutin tähän väliin…). Upeahan se oli, joskin vedessä uivat kalat vaikuttivat aika huonovointisilta, enkä ymmärtänyt säiliöön ujutettua turismia: maan alla, vesisäiliön nurkassa sai halutessaan pukeutua kauttaaltaan turbaaneihin, kaapuihin ja muihin Aladdin-sonnusteisiin ja kuvauttaa itsensä tai ryhmärämänsä. Toisessa kulmassa kimmelsi värivaloin piristetty kahvila. Miksei näitä olisi voinut toteuttaa esimerkiksi lippuluukun läheisyydessä?

Parhaiten Istanbulista jäi mieleen, että sinne pitäisi päästä uudestaan. Pari tuntia oli tulitikun raapaisu koko komeudesta ja ehdin jo minibussin ikkunasta tehdä silmilläni matkaa monilla kaduilla, joita pitäisi oikeastikin päästä kulkemaan.

Sisäinen lento siirsi matkaporukan Antalyaan, josta toinen minibussi jatkoi matkaansa kohti varsinaista matkaa ja seikkailua. Aloin jo alkumatkasta ymmärtää, että nyt ollaan hyvällä porukalla liikenteessä. Myös muutama muu matkatoveri unohtui haahuilemaan yhtä päämäärättömästi ja huonoille vitseilleni naurettiin, sehän on pääasia.

Ikähaarukka matkaajilla oli 20 ja 46:n ikävuoden välillä, eivätkä ihmiset lähtökohtaisesti olleet niitä, jotka olisivat arjessa kokoontuneet yhteen. Mutta kaikkia tuntui yhdistävän uteliaisuus uutta kohtaan, uteliaisuus ihan vain tavallista elämää kohtaan. Ehkä se on sittenkin pääasia.

Istanbul, täytyypä piipahtaa toistekin.

– Henriikka

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

Tällainen kaihomieli

Lupasin toissapäivänä palaavani eilen kotiin. Vaan palasinpa sittenkin tänään. Istanbulissa riehui ukkosmyrsky, jonka vuoksi koneemme pörräsi lentokentän ympärillä ja myöhästyi useamman tunnin. Missasimme sitten minulle tuttuun tapaan jatkoyhteyden ja jäimme Istanbuliin yöksi. Kolmen tunnin yöunien jälkeen lähdimme aamuviideltä takaisin lentokentälle ja Helsinkiin päästyäni juoksin samoilla silmillä töihin. Vähän meinaa väsyttää, totean tyynesti ja yritän pitää silmät auki vielä hetken, että saan jaettua tänne muutaman tunnon.

On ihmeellistä, kuinka vajaan viikon mittainen matka voi muuttaa ihmistä. Sitä lähtee toisena ihmisenä ja palaa toisena. Tietenkin sisimmältään samana, mutta jotain kuitenkin pysyvästi liikahtaneena. Näkee asioita vähän eri tavalla kuin aiemmin, kokee tilanteita uudella lailla tai lukee itseään ehkä paremmin kuin aiemmin. Tämä Turkin matka oli juuri sellainen matka.

Kun lähden reissuun, kiinnyn ympäristöön ja matkatovereihin vahvasti. Olen kiintyjä. Ympärillä olevat ihmiset alkavat tuntua pieneltä reissuperheeltä ja kulloinenkin matkamajoitus kodilta. Kuluneen seikkailuun osallistuneista, kourallisesta tuntemattomia hoopoja, tulikin tärkeitä tukipilareita ja kanssaeläjiä, joiden kanssa sai jakaa timanttihetkiä. Laineilla kulkevasta veneestä tuli koti ja sen kannesta viimeisen yön majapaikka.

Nyt olo on väsynyt, onnellinen, haikea. Olin köyttämässä itseäni kiinni milloin veneeseen, milloin uima-altaan tikkaisiin. Teki mieli jäädä. Vahvan kiintyjän paluu perinteiseen ei usein ole se tasaisin vaan muutos tapahtuu taas kuopan kautta. Luultavasti haahuilen nyt melankolisessa morkkiksessa muutamia päiviä, katson reissukuvia ja huokailen syvään. En raskaasti vaan kaiholla.

Tuntemattomien piirittämänä saattaa joskus kokea rohkeammin, oppia enemmän. Mitkään määritteet eivät pyöri kanssaseilaajien mielissä, sillä ennakkotietoa tai -kokemusta ei ole. Aivan uudet asiat nousevat pintaan ja korostuvat niin omassa kuin matkatovereiden käytöksessä. Sitä uskaltaa kokeilla jotain aivan uutta, miettiä useammalta kantilta ja olla taas uudenlainen, kuitenkin oma itsensä.

Opin rakastamaan aaltoja, kääntämään ruoria. Opin juoksentelemaan kannella ensimmäisen päivän bambimaisten, haparoivien askelten sijaan. Kiipesinpä mastoonkin huojumaan. Väänsin vinssiä ja tähystin horisonttiin, vedin merivettä keuhkoihin noin kuusitoista litraa. Heräsin tuijottamaan neljä auringonnousua, laskuja näin kaikki kuusi.

Antakaa anteeksi, kun olen olevinani muka kova mimmi, vaikka sisimmässäni taidan olla tällainen kaihomieli.

– Henriikka

Taas kävelin ohi ja moikkasin

_MG_0919 kopio

Pidän lempeistä, sävyisistä ihmisistä. Pidän hymyilevistä ihmisistä. Mutta hymyilemättömyyskään ei haittaa, jos on lempeä. Päätetty lempeys riittää, eikä se katso persoonaa tai sitä, oletko synnynnäisesti jotenkin erityisen säyseä. Päätetty lempeys tarkoittaa halua käyttää sydäntään muihinkin kuin itseensä. Halua olla ystävällinen muillekin kuin lähimmilleen.

Vaikeinta on olla lempeä niille, joille ei haluisi. Helpointa niille, keistä oikeasti välittää. Hyvät käytöstavat ovat sellaiset, jotka ulottuvat myös ihmisiin, joista vähiten välittää. Kuka tahansa pystyy pitämään rakkaitaan kuin kukkaa kämmenelle, mutta lähikaupan kakanhajuinen näkkärinaamainen kassaneiti on kovempi haaste.

_MG_0932 kopio_MG_0901 kopio

Olen uinut tällä Turkissa tällaisissa syvissä jorpakoissa. Miettinyt naishenkilöä, jonka näen kerta toisensa jälkeen tallaavan Helsingin katuja. Kävelemme vastaan noin kaksi metriä leveää tietä. Hän kyllä tietää minut ja minä hänet. Olemme tehneet yhdessä töitä. Istumme samoissa palavereissa aina välillä. Katseemme kohtaavat ja minä tervehdin. Hän tuijottaa edelleen, mutta kävelee ohi sanaakaan sanomatta. Mietin, mitä hänen mielessään oikein liikkuu.

Mikä siinä on, että tilanteessa minä olen se, joka tunnen itseni tyhmäksi? Joka kerta sama juttu. Mitähän ylväänä astelevan neitosen mielessä oikein pyörii? En ilmeisesti ole hänen arvolleen sopivaa tervehtimis-seuraa. Hymyilen liikaa ja liian leveästi, en käyttäydy kuten Punavuoren kaduille ja hänen arvolleen sopii. Ehkä hän osoittaa mieltään, ehkä se on vain hänen tapansa toimia. Ehkä hänen maailmassaan ei vain tervehditä satunnaisia tuttuja. Suurin kysymykseni on, eikö hän pääsisi itsekin niin paljon helpommalla, jos vaan sanoisi vaikka moi?

Haluaisin tietää, mitä hän ajattelee minut ohittaessaan: ”Siinä se taas käveli ohi ja moikkasi.” Miten ihmeessä toimintamallimme tässä toistuneessa tilanteessa toimimisesta ovat niin päinvastaiset? Jos joku tervehtii minua kadulla, tervehdin takaisin vaikka en tuntisi koko tyyppiä. Saatan epäröidä ja näyttää kummastumiseni, mutta minun maailmaani ei mahdu ajatus ohi kävelemisestä, totaalisesti ignoraamisesta.

_MG_0950 kopio

Ja ihmetteleekö hän minun käytöstäni yhtä paljon kuin minä hänen? Ajatteleeko hän kohtaamisia tuntitolkulla niin kuin minä? Tuskin, on helppo ajatella. Mutta voihan olla, että olen yhtä kummajainen hänelle kuin hän minulle.

Turkoositakkinen tyttö lähettää terveisiä, että aion taas moikata hymyillen ensi kerrallakin.

– Henriikka

Ps. Huomenna takaisin Suomeen. Sitte kuvia plakkariin ja takaisin syysarkeen.

paita/Monki, takki/second hand, farkut/Levi’s

Kurjia kaamosajatuksia

_MG_0804 kopio

Syyskuu meni ohi sormia näpäyttämällä. Niin kuin kaikki edellisetkin kuukaudet ovat menneet. Pimeitä vuodenaikoja inhoaville lohtua: luultavasti tulevat kuukaudetkin tulevat vierimään vauhdilla.

Muistan, miten opin sanan ”kaamos”. Kouvolan seurakunta järjesti joka marraskuu varhaisnuorten ”Kaamosleirin”. En koskaan osallistunut, mutta sain joka syksy koulusta lapun leiriin liittyen. Muistan kuinka kiikutin ensimmäisen leirilappuni kotiin ja tivasin äidiltä, mitä kaamos tarkoittaa. Luulin sen olevan jotain, mitä leirillä tehdään (tiedättehän, korisleiri, ratsastusleiri, eräleiri…).

Olin ensi alkuun hippasen pettynyt sanan vähäiseen tarkoitukseen, mutta muistan jonkun siinä minua kiehtoneen. Äiti kuvaili melankolista, pimeää aikaa ja talven hidasta saapumista. Varmaan mainitsi kaamosmasennuksen ja ankeina pihisevät suomalaismielet. Pidin koko kaamosta mystisenä, utuisena, tunnelmallisena eivätkä ajatukseni ole muuttuneet sen koommin.

_MG_0801 kopio

Kuvat eivät suinkaan ole varsinaiselta kaamoskaudelta vaan viime keväältä. Talvi oli kuitenkin niin surkea, että voidaan melkein puhua puolen vuoden kaamoksesta. Riutuneet ihmissielut kodeissansa polttavat kynttilöitä ja kätkevät kylmenevät jalkansa villasukkiin. Mummot ja mummosieluiset kutovat jännetuppitulehdukseen saakka ja palelevat koirat luikkivat koppeihinsa. Vihreys katoaa ja sijaan lipuu kaiken peittävä harmaus. Takkatuli palaa pienellä liekillä ja pettuleivästä pitäisi riittää koko pitkäksi talveksi.

Ui-jui-jui. Lempivuodenaika käsillä. Enää en herää auringon mukaan, sillä muuten uinuessa menisi koko aika, ikä ja terveys. Herään samaan harmauteen, johon illalla painan pääni, vaihdan valkoiset pellavalakanat tummanpuhuviin puuvillaisiin. Haaveilen öljylampusta, mutta tyydyn tuikkuihin. Kippistelen vaapukkamehua konjakkilaseista ja kehrään.

Pidän ehkä ystäville kaamosleirin, jonka sopivan lavea nimi antaa mahdollisuudet täydelle, täydelliselle kurjuudelle.

– Henriikka

ps. Mutta nyt nautin Turkista ja vielä hetken lämmöstä. Seuraile retkeä Instagrammissa @aamukahvilla ja Snapchatissa @henriikkasi.

Ylitsepääsemättömistä peloista

Blogibarometri_Henriikka5 kopio

Olin eilen puhujana Markkinointiviestinnän viikoilla. Jos minulle olisi sanottu puoli vuotta sitten näin käyvän, olisin nauranut riemuisasti. Vaikka en varsinaisesti lavakammosta kärsikään, presentoiminen ja julkiset puheenvuorot ovat tuntuneet aina pelottavilta ja epämieluisilta.

Spontaani esiintyminen on ollut itselleni aina huomattavasti helpompaa kuin se, että pitäisi valmistella jotain etukäteen. Viiden minuutin extemporena heitetty puheenvuoro jääkarhujen nykytilasta tuntuu paljon helpommalta ajatukselta kuin etukäteen tehty ja harkittu presis. Jos on saanut valmistella etukäteen, yleisö odottaa enemmän. Pitäisi olla jotain hyvää sanottavaa, verbaalisesti ja visuaalisesti riittävän onnistuneessa paketissa.

Myös yleinen hostaaminen ja ”äänessä olo” ei tuota itselle paineita. Olen juontanut tapahtumia ja juhlia, järjestänyt tilaisuuksia ja tehnyt paljon töitä tapahtumatuotannon alalla. Silloin on kuitenkin helppo piiloutua hostin roolin taakse. Eilisessä tilanteessa minun oletettiin tietävän ja tarjoavan kuulijoille jotain ajateltavaa. Aivan uutta ja hyvin, hyvin pelottavaa.

Puheenvuoroni kesto oli 20 minuuttia. Puhuttiin siis lyhyestä presentaatiosta. Kyseessä oli Blogibarometri 2015 –tutkimuksen julkistus ja tulosten lyhyt läpikäynti. Olin tutkimuksen kirjoittamisen päävastuussa viestintäkonsultin työni kautta, mutta aihe tietysti on tutumpi blogihommien kautta. Näiden kahden roolin kautta analysoin ja lähestyin aihetta.

Blogibarometri_Henriikka6 kopioBlogibarometri_Henriikka4 kopio

Kun kesällä työkaverini kysyivät, voisinko julkaista tutkimuksen Markkinointiviestinnän viikoilla, kuulin vastaavani myöntävästi. Pieni, avuton Henriikka sisälläni huusi apua kovempaa kuin koskaan. Älä nyt hyvänen aika suostu tuollaiseen, mitä et hallitse yhtään! Et mene sinne lavalle itkemään ja nolaamaan itseäsi ja muita. Jostain syystä kuitenkin heitin rennosti, että eiköhän tuo onnistu.

Ehkä pelon myöntäminen on ensimmäinen steppi ja sitä seuraava, yhtä tärkeä, on sen hallitseminen. Monet asiat kun vaativat vain rehellistä myöntämistä ja mikä raskainta, erityisesti kovaa treeniä. Tiesin, ettei kyse ole siitä, ettäkö muut ajattelisivat minun olevan kykenemätön. Olivathan kolleganikin luottaneet minuun kysyessäni minua puhumaan ja suoraan sanottuna voisin kuvitella, että monet eivät uskoisi minun olevan peloissaan julkisen puheevuoron ääressä. Ja ihan oikeasti, eihän kyseessä todellakaan ole kovin iso asia kenellekään muulle kuin minulle. Päätin, että olkoon syksyn(kin) teemana uuden oppiminen (isäni aina pilkkaa minua, kun minulla on aina käynnissä uuden oppimisen aika). Asia kun ei ajan kanssa kuitenkaan muuttuisi helpommaksi. Uusi osaaminen avaa uusia ovia ja epämiellyttävät kokemukset harvoin heikentävät luonteenlujuutta.

Valmistelin ja treenasin. Valmistelin PowerPointin ja mietin, mitä asioita haluaisin nostaa. Jännitin. Treenasin lisää. Mietin, miten 20-minuuttinen voi olla niin suuri juttu minulle. En kuitenkaan vähätellyt, pelolle ja jännitykselle kun ei voi viitata kintaalla, vaan se kannattaa ottaa tosissaan. Lopulta esitin esitykseni kolmesti Jannelle, joka antoi palautetta ja kehitysehdotuksia (voitteko uskoa, että näiden kolmen esityksen jälkeen hän tuli vielä katsomaan sen varsinaisenkin?). Pelko katosi ja itseluottamus kasvoi, kun tiesi mitä on sanomassa. Visualisoin tilannetta ja mietin, mikä voisi olla pahinta mitä voisi tapahtua. Pahin skenaario oli, että jäätyisin täysin ja poistuisin lavalta. Sekään ei oikeasti vaikuttaisi mitenkään juuri mihinkään eikä etenkään kehenkään. Miksi siis suotta pelätä?

Blogibarometri_Henriikka2 kopio

Eilen ennen esitystä vastasin paikalle olleille, kyseleville työkavereille, että jännittää vähän. Tajusin, että hallitsematon pelko oli muuttunut sopivaksi jännitykseksi, jonka päällä istuin ihan itse. Tilanne ja pääkoppa oli kontrollissa. Oman vuoroni alkaessa marssin lavalle neonoranssissa bleiserissäni, matalat herrainkengät jalassa suht rentona, jännityksestä sopivasti vireessä. Olin ajatellut tarvitsevani korkoa kannan alle nostamaan itsevarmuuttani, mutta tajusin aamulla haluavani mieluummin olla lähellä maata, jotta voin kävellä lavalla ja liikkua helpommin.

150-henkinen yleisö kuunteli asiantuntija-puheenvuoroni keskittyen, tiukasti silmiin katsoen. Oli mukava olla siinä hetkessä. Minulla oli muistilapuissani tukisanoja, mutta pääasiassa selitin asioita omin sanoin. Tiesin, että se on minulle luontaisin tapa. Keskityin ja hengitin syvään, nautin tilanteesta. Työkaverit katsoivat luottavaisesti, hain heistä tukea sanoja etsiessäni. En huomannut kenenkään poistuvan kesken puheenvuoron. Ja jälkikäteen tajusin, että syynä ei ollut kelvoton show, kun osa kuulijoista oli puhelimiensa ääressä: he vain live-twiittasivat kuvia slaideista, sitaatteja puheestani ja ajatuksiaan aiheesta. Varmasti osa pyöri facebookissakin, mutta kaikesta minun ei tarvitse välittää.

Lähtökohtaisesti yksinkertainen asia, joka tuotti ylitsepääsemätöntä pelkoa. Tai luulin sitä ylitsepääsemättömäksi ennen kuin tartuin siihen ja ravistin. Opin ja kasvoin. Kyse ei ollut 20 minuutista tai ylipäänsä kyseisestä minipuheesta vaan paljon suuremmasta aihiosta. Kun presistä pyydettiin minulta, olisin voinut vastata ”kiitos ei, minulla ei ole tällaisesta mitään kokemusta”. Mutta kokemus ei kartu, jos ei tee. Nyt voin sanoa seuraavalla kerralla, että ”kyllä kiitos, tällaisestahan minulla on jo kokemusta”. Ja vaikka uskon edelleen jännittäväni, en usko sen olevan aivan näin suurta. Lisäksi saan rohkeutta myös muuhun ja voin oppia hallitsemaan pelkoja myös muissa tilanteissa: veikkaan, että Myllykosken sillalta hyppääminenkin oli helppoa, kun olin pyörittänyt pelkoa ja sen voittamista mielessäni pari kuukautta.

Blogibarometri_Henriikka1 kopio

Vaikka en näe itseäni suurena luennoitsijana, haluan oppia hyväksi puhujaksi. Haluan oppia luottamaan siihen, että jos minua pyydetään johonkin puhumaan, asiantuntijuuteni riittää. Minä riitän. Haluan oppia artikuloimaan selvemmin, päästä irti maneereistani. Lisätä sisältöä, vähentää täytesanoja. Valmistella inspiroivia slaidisarjoja ja käydä inspiroitumassa itse muiden puheenvuoroista. Ja haluan mieluusti olla kumoamassa sitä ajatusmallia, jossa miehiä pidetään naisia parempina ja karismaattisempina puhujina. Tämäkin on pitkälti naisista itsestään kiinni. Jos naiset eivät puhua pukahda eivätkä luota itseensä, ei heistä saada irtikään mitään.

Siis luotetaan enemmän, treenataan enemmän. Osataan kieltäytyä oikeissa hetkissä, haastaa itseämme sopivan hetken tullen. Turhat esteet alas, henkeä ahdistavat asiat pois päiväjärjestyksestä. Kukaan muu ei ajattele parhaimpia tai etenkään huonoimpia puoliasi niin paljon kuin itse ajattelet.

Oho, mikä palopuhe tästäkin tuli! Jos suullinen ulosantini olisi yhtä vikkelää kuin sormeni näppiksillä, presis kuin presis tuntuisi sunnuntaikävelyltä.

– Henriikka

Tervetuloa työhuoneeseen

_MG_0007 kopio

Siinä se komeilee: työpisteeni makuuhuoneen päädyssä. Tikashylly täynnä paperikasseja, jotka puolestaan ovat täynnä papereita. Kirpputorilta löydetty pöytä täynnä värikyniä ja oikeassa laidassa Jannen ministudio. Ihan hyvä kotitoimisto siis.

Pääasiassahan hoidan duunini kodin ulkopuolella. Teen täyttä työviikkoa työpaikallani, minkä lisäksi istun usein kahvilassa näpyttämässä läppäriä. Kodin työpisteen ei näin ollen tarvitse välttämättä olla aivan uskomaton. Haluan kuitenkin kauneutta ja toimivuutta, koko ajan enenevässä määrin.

Pinterest-haavekuvien työpisteessä ei vielä aivan olla, mutta getting closer!

_MG_0128 kopio_MG_0082 kopio

Parasta kotitoimistossamme on pöydän yläpuolelle ripustettu teos. Se on Arto Väisäsen käsialaa, ja ostin sen läksiäislahjaksi itselleni galleriasta, jossa olin muutama vuosi sitten pari vuotta töissä. Olin pitänyt taideteosta itselleni varattuna useamman kuukauden, ettei kukaan vaan ostaisi sitä, vaikka en edes itse tiennyt olisiko minulla siihen varaa. Onneksi priorisoin: pidän taulusta aina vain enemmän. Se on myös ensimmäinen taidehankintani ja siksi erityisen rakas.

Uusin toimistotarvikkeeni on mustesäiliötön tulostin-kopiokone-skanneri. Epsonin Ecotank -monitoimitulostin on blogin kautta testissä ja tullut pelastamaan hädän kuittipinojeni skannailusta ja matkalippujen tulostamisesta.

Kun maaliskuussa laitoin toiminimen pystyyn ja aloin tehdä yrittäjän hommia päivätyöni ohella ihan tosissani, huomasin erityisesti skannerin puutoksen tuottavan päänvaivaa. Lippulappusia kertyy asiasta jos toisesta, kuiteista puhumattakaan, ja toivoisin saavani kaiken koneelle ja varmuuskopiona pilveen turvaan. Elämä skannerin kanssa on siis ollut mukavaa, kun vihdoin tämä hoituu.

Myös matkalippujen hätätulostus on tapahtunut kerrankin kotoa käsin, eikä ole tarvinnut turvautua naapurien ysäritulostimeen. Tuntuu, että kävin oven takana pimpottamassa vähän väliä: ”Voisinko mä taas printata yhden aa-nelosen…

Tulostimen valokuvapaperit odottelevat kokeilemistaan. Luulen, että kiireen koittaessa niistä syntyy oivalliset onnittelukortit.

_MG_0067 kopio _MG_0072 kopio

Vaikka tietokone on vienyt suuren osan fyysisistä toimistotarvikkeistani, vannon edelleen kynän ja paperin nimeen. On ihana ylläpitää aivon ja käden välistä yhteistyötä kirjoittamalla ihan oikeasti, harjoittelemalla erilaisia fontteja ja laatimalla listoja.

Minulla on kymmeniä vihkoja eri käyttötarkoituksiin ja vieläkin enemmän kyniä: jopa sellainen mustepulloon upotettava rautateräinen kynä, melkein kuin sulalla kirjoittaisi. Täydellinen kuulakärkikynä taas on sopivan herkkä tiputtamaan mustetta, mutta kuitenkin tasainen. Muste ei saa paakkuuntua, eikä kynästä saa jäädä liian paksua jälkeä. Täydellisen kuuliksen musteen loputtua tulee tippa linssiin.

Voitteko muuten uskoa! Kun perustin yrityksen, sain postissa mainoskynän, johon oli kaiverrettu oma nimeni. Mainostivat, että nyt saan helposti tilattua nimikoidut kuulakärkikynät. Kuinkahan korkealla virtsan pitäisi olla, että tilaisin satsin nimikkokyniä?

_MG_0104 kopio_MG_0113 kopio

Peltiset rasiat ja pahviset klipsitaulut ovat Granitista ja muotoutuneet tärkeiksi osiksi pöytäkokonaisuutta. Peltirasiat kätkevät sisälleen kaikenlaista pientä sälää: postimerkkejä, klemmareita, vaihtoniittejä… miten paljon onkin tavaraa, jota harvoin tarvitsee, mutta ei kuitenkaan voi heittää pois.

Pahviset taulut ovat taas minun konkreettisia motivaatiotaulujani. Löydän niihin aina vain parempia ja osuvampia laineja. Nykyinen awesome-teksti on vähän lälly mutta kaunis. Ja kiva tuliainen kivalta kevätmatkalta.

Sellaisia toimistopuhteita ja -nurkkia täällä päin, mites muilla?

– Henriikka

Hyppimässä sillalta

hypyt-3 kopio

Eilen oli huippu päivä. Olin viettämässä mahtavan ja äänekkään naisjoukon kanssa rakkaan ystävän, Anun polttareita. Päivänsankari sädehtii alla olevassa kuvassa.

Päivä alkoi rauhallisesti aamujoogan ja shamppanjan merkeissä, mutta sen jälkeen taksi kääntyikin yllättävään suuntaan ja kuljetti seurueen Nurmijärvelle, Myllykosken sillalle. ”Kaikki halukkaat saavat kiskaista sillalta alas!

Mikäs sen parempaa. Emmi-Liia ikuisti tuonelan hetket.

anuhyppy kopio12041560_10153698082819974_760216259_o kopio anuhyppy2 kopioanuhyppy3 kopio

Voin kertoa, ettei päivänsankari ollut parhaassa hapessa tehtävän kuultuaan. Ystäväni tärisi kauttaaltaan ja oli lakananvalkoinen. Mordor-henkeä mukaili vallinnut säätila: taivaalta tippui vettä niskaan.

Anu itse kuvaili tänä aamuna tapahtunutta näin: ”Minulla on maailman parhaimmat ystävät. Sellaiset, että kun niille sanoo, että ei muita rajoituksia paitsi että mulla on järkyttävä korkean paikan kammo ja benjiä en hyppäisi ikinä, ne vie mut Myllykosken sillalle ja sanoo, että nyt sä hyppäät. Parikymmentä ystävää huutaa sekopäänä ohjeita, kun minä tärisen pelosta: ”Älä kato alas!” ”Kato alas!” ”Älä hengitä!” ”Hengitä!” ”Laske viiteen!” ”Älä missään tapauksessa laske mitään!” ”Usko mua!”

Ja sitten minä hyppään, ja jotenkin ne ovat kaikki yhtä tajuttoman fiiliksissä siitä kuin minä.”

henriikka kopio katsojat kopiohypyt kopio 12020502_10153698143794974_381131639_o kopio henriikkatakaa kopio mies kopio stina kopio hypyt-2 kopio henriikkaloput kopio

Itse morsiamen lisäksi hyppyvalmiuteen ilmoittautui neljä mimmiä. ”Pakkohan se on hypätä, jos kerran ilmaiseksi kerrankin pääsee tekemään jotain näin typerää!”, kuvailin ystävälleni, jota yllytin mukaan.

En ollut itse ajatellut varustusta ihan loppuun saakka, mutta näemmä nahkahousuissa ja herrainkengissäkin onnistuu temppuilla oikein hyvin. Sydän takoi hyppyhetkellä tuhatta ja sataa, mutta kun jalat irtosivat sillalta, tuli hommasta ihan mahtavaa. Mikä fiilis!

Hyppyjen varmistajat antoivat täriseville leideille kullanarvoisia ohjeita: ”Anna mennä vaan! Tämä on vähän niin kuin lasten keinu.” Täytyy sanoa, etten omaa lastani laittaisi tähän keinuun.

henriikkaloput-2 kopio12043884_10153698153284974_1101481124_o kopioanuhyppy2-2 kopio rebekka kopiotuijasnap kopio hypyt-4 kopio hypyt-5 kopio tytöt kopio

Kun isoveljeni kuuli, mitä oltiin tehty, hän laittoi mulle viestiä:
Polttareiden järjestäjille pisteet: ei suppailua eikä piknikkiä.

– Henriikka

Kuvat: Suuri kiitos Emmi-Liia Sjöholm, oot niin taitava.

Sokerirakkaus, sokerikiukku

Tiedättehän, rakastan karkkia. Irtokarkkeja, paperikonvehteja, lakritsaa ja salmiakkia. Vanhoja autoja, panttereita, liitulakuja ja pieniä hedelmäkarkkeja. Ja kakkua, mousse- ja juustounelmia, omenatorttua, höttöistä suklaakakkua ja stydiä raakakakkua. Ja jäätelöä: Aino-maitosuklaata, snickers-jätskejä, pehmeää mango-jugurtti-gelatoa, minttusuklaata ja Benin ja Jerryn valikoimaa.

Mutta totuus on, että harva niistä hetkistä, jolloin syön jotain makeaa on oikeasti spesiaali. Ja haluaisin tällaisten herkkujen olevan vain valittujen hetkien nautinto. Sokerikoukku on ikävä kaveri. Olen vahvasti sellaisessa koukussa. Pystyn syömään kahdeksan kakkupalaa ilman sokeriähkyä. Mieleni huutaa makeaa noin kahden-kolmen aikaan iltapäivällä ja uudestaan ilta-aikaan, kahdeksan-yhdeksän maissa. Ja tiedän sen olevan mieleni eikä kehoni. Kehoni ei yksinkertaisesti tarvitse valkoista sokeria, kun taas mieleni on tottunut makeaan. Siitä en voi syyttää kuin itseäni.

Tänä syksynä keskityn oppimaan kohtuullisuuteen. Olen ennenkin yrittänyt, mutta en näin tosissani. Parin kuukauden totaalilakot ovat toimimattomia, jos ei näe kauaskantoisia tavoitteita ja tuloksia. Jos vain odottaa lakon loppumista ja sitä hetkeä, kun saa lapata taas irtokarkkipussin täyteen. Jos ei oikeasti toivo pitkäaikaista muutosta. Tuntuu, että ensi kertaa motivaationi on kohdallaan ja kiinni oikeissa asioissa: haluan nukkua paremmin, haluan voida paremmin, haluan herätä virkeämpänä ja pitää energiatasoni huipussaan ilman mielialan heittelehtimistä.

Aloitan kohtuullisuuden tavoittelun totaalistopilla. Pari ensimmäistä viikkoa ovat aina pahimmat. Sitä oikeasti löytää itsensä miettimästä, että mitä tässä nyt sitten oikein söisi, kun sokeria tekisi mieli. Sen huomaa nopeasti, milloin mieli kääntää ajatukset sokeriin, vaikka todellista tarvetta ei sille olisi. Olen nyt ollut tämän viikon sokeritta ja hedelmiä on mennyt tuplamäärä. Parin viikon päästä voin tiputtaa hedelmäsokeritkin normaalille tasolle, kun on päästy pahimman vaiheen yli.

En halua sokerista pahinta vihollista. Haluan nauttia jälkiruoan hyvän illallisen päälle tai syödä joskus suklaapalan tai kaksi. Tai ehkä rivillisen. Mutta en sellaisessa mittakaavassa, kun nyt makeantarpeitani toteutan. Haluan itse määrätä mieltäni enkä halua sen huutavan minulle valkoisia sokeristoppeja.

Vinkkejä saa heittää, jos on itse käynyt saman kivisen tien.

Minulla olisi teille tässä vaiheessa vain sellainen vinkki, että aivan törkeän hyviä nuo kuvissa esiintyvät toffeekarkit.

– Henriikka

Mitä kuuluu?

IMG_0939 kopio

Viime kesä katosi. Noin vain, yllättäen. Selasin eilen elokuun ensimmäisen viikonlopun mökkikuvia ja silmännurkka märehti. Katsokaa nyt millainen kasa rakkautta!

Kuvassa pötköttää sellainen sakki, että onnellisuuspisteet ovat minulla keon keskimmäisenä aika tapissaan. Meneillään on kalakilpailun aka onkirallin puolivälierätauko. Grillimakkaraa ja termarikahvia, ja kovaan ääneen koetetaan arvailla ja vähätellä, millaisia vonkaleita naapuriveneen retkikunta on onkinut. Kallio on lämmin ja mustikat varvuissaan.

Päästinpä kala kädessä kameralle muikistellessani rallin toiseksi isoimman ahvenen karkuun. Mutta se on taas sitten toinen tarina, josta varmasti kuulette. Ja josta minä eritoten kuulen aina, kun näen perhettäni. Viimeiseen ehtoolliseen saakka. Yrittänyt laitetaan, aina.

——

Syksyinen Suomi on täällä. Lehtien puut ovat vielä suurimmalta osalta vihreitä, mutta pian sekin muuttuu ja luomakunta lakastuu. Minulle kuuluu hyvää. Teen paljon töitä, nautin siitä, mutta mietin myös miten voisin tehdä vähän vähemmän. Bloggaan, mutten aivan yhtä intensiivisesti nenä ruudussa kuin tahtoisin. Jos aikaa riittäisi, kirjoittaisin kahdeksasti päivässä. Myös sellaisista vaikeista asioista, joita ei iltaväsymyksessä jaksa miettiä.

Juoksen, käyn salilla, leivon kun ehdin. Leipominen on usein se asia, jota ystävänikään eivät muista yhdistää minuun. Se ei kuulemma sovi kokonaisuuteen. Askartelemaan ja muuten väsäilemään en ole malttanut, mutta olen heittänyt hyvästit huonolle omatunnolle, jos joskus istun Netflixin ääressä tunnin tai puolikkaan. Viimeksi katsoin kotimaista Kimmoa, nauroin monesti. Soittelen ystäville, laitan joskus harvoin etanakirjeenkin. Näkisin mieluusti kaikki kymmenesti useammin, mutta olen iloinen siitä, että tiedän että ystäviä on. Ja muistan ajatuksissani heitä, vaikken aina näkisi. Ja perheen tapaan pitää lähellä. Sain tänään kesken työpäivän isoveljeltäni ääniviestin, jossa hän lauloi lapsuudessamme keksimän laulun. Onko parempaa?

Haluaisin metsään. Sellaiselle hupaisalle vaellukselle niin kuin viimekin syksynä. Ja melomaan intiaanikanootilla, kiipeämään kallioille. Oikein sillä lailla ryömimään kuoppiin ja sammaleisiin, roikkumaan puista polvitaipeista.

Yritän pyristellä ja tehdä kaikkeni, että pääkaupunkilaiskupla nappaa minua ikiajoiksi. Haluan olla kämänen kouvolalaislähtöinen, mukavasti maanläheinen ja sopivasti simppeli. Haluan nauttia julkisesta liikenteestä, haluan pysyä lähellä ihmisiä. Kaikenlaisia ihmisiä. Tavoitteena on, etten ajattelisi itsestäni liikaa enkä liian vähän.

– Henriikka

Värikkäät Moccamasterit (sisältää arvonnan ja haaveilua)

Yhteistyössä Moccamaster_MG_0572 kopio

Tatta-da-daa-da-daa! Mielettömät asetelmakuvani tulevat tässä ja urani hedelmä-asettelijana alkaa.

Yritin somistella turkoosin Moccamasterin mahdollisimman sievästi turkoosin olohuoneen seinämme eteen. Tavoitteenani oli välittää teille, millainen olisi unelmieni keittiön tehosteväri.  Ja niin kuin ehkä huomaatte, mintunvihreä ja turkoosi on tunkenut ajatuksiini. Pidän värikkäistä keittiön yksityiskohdista ja vaikka en haluaisi kauttaaltaan räikeää sisustusta, tuovat väripilkkuina piristävät kodinkoneet juuri sellaista oikeaa henkeä yleisilmeeseen.

Tämänhetkisen keittiömme häälahjaksi saatu Moccamaster on hopeinen. Se sopii valjun opiskelija-asuntomme keittiökomeroon napisti. Mutta nyt puhutaankin unelmista! Ja unelmana on löytää parin vuoden sisään hippasen haaveempi koti ja löytää sinne jotain värikästä: ehkä juuri turkoosi Moccis.

_MG_0540 kopio _MG_0557 kopio_MG_0594 kopio

Kaksi suosikkiväriäni ovat kirkkaankeltainen ja metsänvihreä. Mitä sisustukseen tulee, käytän kuitenkin värejä todella laajasti. Retrosävyt ovat olleet pari vuotta jäähyllä, kun ne kokivat pientä ylikäyttöä vuosikymmenten taitteessa, mutta muuten koko paletti on tervetullut kotiin: sinisen sävyt, punaisen sävyt, murretut, pastellit, kirkkaat ja perusvärit. All welcome. 

Luonnonvalkoiseen minulla on viha-rakkaussuhde, sillä rakastan puhtaanvalkoista, mutta toisaalta osa väreistä pääsee paremmin oikeuksiinsa vähän pehmeämmän valkoisen kanssa. Myös kirkkaanpunainen on väri, jota en osaa yhdistellä erityisen taitavasti. Taidan sopia parhaiten yhteen turkoosin kanssa.

_MG_0527 kopio_MG_0588 kopio

Onneksi saa haaveilla. Ehkä unelmieni vahvuustasosta johtuen keittelen tulevalla keittimelläni kahvia jo pikemmin kuin arvaankaan. Ja sitten siellä unelmien työhuoneessa on sellainen vaaleanpunainen Cup-One Moccamaster, jolla saa aina omaan posliinimukiini riittävästi jumaltenjuomaa.

Mutta nyt se otsikossa lupailtu arvonta: Kerropa kommenttipoksissa minkävärisen Moccamasterin sinä haluaisit omaa (tai unelmien) keittiötäsi piristämään. Värivaihtoehdot löydät täältä. Jätä vastauksesi viimeistään viikon päästä, ti 22.9. klo 23:59 mennessä. Vastanneiden kesken arvotaan toiveiden mukainen Moccamaster.

Onnea arvontaan ja pikaista toteutumista haaveiluille!

– Henriikka

Ensi viikolla Turkkiin

72ca5d1974f4a62c99b0d4953f815671

Olisi teille pikkuinen juttu kerrottavana. Lähden ensi viikon keskiviikkona Turkkiin. Tiedän, en olisi ansainnut tähän väliin reissua millään mittakaavalla, juurihan pääsin Botswanaan ja seikkailin kesäkuun Siperiassa. Mutta Turkkiin tässä nyt ollaan kuitenkin menossa kuuden päivän matkalle.

Suomalainen Meretniemen perhe on lähdössä purjeveneellä löytöretkelle maailman ympäri kolmen lapsensa kanssa. Kuuden vuoden mittainen purjehdus vie perheen kaikille valtamerille, kuudelle eri mantereelle ja 75 maahan.  Purjehdus starttaa kesäkuussa 2016 Turkista. Ja arvaatteko mitä? Tulevalla reissullamme purjehdimme juuri tuolla samalla potskilla!

Purjehduksen ympärille on rakentumassa laajempi Sail For Good -projekti, jonka tarkoituksena on kehittää yksilöllinen digitaalinen oppimisympäristö, jota voitaisiin hyödyntää laajemminkin alueilla, joilla lapset eivät syystä tai toisesta ole normaalin koulutuksen piirissä. Matka järjestetään Sail for Good- hankkeen toimesta. En vielä itsekään tajua kovin paljon koko asiasta, mutta toivottavasti osaan reissun jälkeen valaista asiaa paremmin.

Sen verran tiedän, että pääsen purjehtimaan ja vaeltamaan. Purjehdimme Meretniemen perheen s/y Panacea –purjeveneellä ja tutustumme Turkin ulkoilmakohteisiin Lycian way –vaellusreitillä.

Matka starttaa keskiviikkona 23.9. klo 05.00 Helsinki-Vantaan lentoasemalla terminaalissa 2. Iiik.

– Henriikka

Ps. Mukaan on lähdössä huvittavan sekalainen ja minulle tuikituntematon sakki:
Fitness Führer, OTTO Izakaya, Timo Wilderness, Urbaani viidakkoseikkailijatar, @kpunkka, @juusohd, Blue Wings, Cocoa etsimässä, Lapsiperheenmatkat & Sail for Good.